Blogini tarina

Mitä merkitystä tällä blogilla on?

Mä en yritäkään väittää, että kirjoittaisin blogia vain itselleni. Mutta mä voin kirjoittaa sitä niin kuin toivoisin itselleni kirjoitettavan. Se oli lopputulos, johon mä päädyin, kun mietin syytä bloggaamiseen.

Kesällä Leluteekki-blogissa oli pitkä tauko (palaan siihen vielä toisessa postauksessa) ja nyt syksyllä pakolaiskriisi veti hiljaiseksi. Mä en halua enkä jaksa kirjoittaa poliittista tai ajankohtaisia asioita käsittelevää blogia, mutta muut aiheet rupesi tuntumaan hyvin turhilta. Mutta kai se on niin, että ei sekään pakolaisten tilannetta auta, jos mä lopetan blogin kirjoittamisen. Että vaikka välillä tuntuu, että koko meidän maailma on murroksessa, niin yksi tapa auttaa on vain jatkaa entiseen malliin.

Mä sain uuden jännän suunnan löytäneestä Tänään on kaunis päivä -blogista tämän #blogisitarina -haasteen – juuri hyvään saumaan, sillä olin ajatellut napata haasteen muutenkin, kun olen pohdiskellut Leluteekin olemusta.

Kaksoset ja isosisko

Kuva ensimmäisestä postauksesta – äitiysblogi parhaimmillaan.

Miten kaikki alkoi?

Mä kirjoitin ensimmäisen postauksen Leluteekkiin jouluna 2012. Oltiin Ranskassa lomalla, ja mä istuin miehen isotädin ruokasalin pöydän ääressä varhain aamulla, kun sade ropisi ulkona ikkunaluukkuihin ja muu suku vielä nukkui. Naputtelin miehen läppärillä tekstin siitä, miten äitien pitäisi olla toisilleen armeliaampia.

Mä en koskaan julkaissut sitä tekstiä, mutta muutama muista sillä joululomalla syntyneistä teksteistä päätyi blogiin asti,* kun aloitin sen maaliskuussa 2013. Mä olin aikeissa perustaa Leluteekki-nimisen yrityksen, jonka ideana olisi toimia leluvuokraamona ja kohtauspaikkana vanhemmille lapsineen. Filosofianopettajana mulla ei ollut minkäänlaista koulutusta yrittämiseen, mutta (niin ikään filosofianopettajana) mulla oli vankka usko siihen, että kirjastosta löytyy vastaus kaikkeen tarpeelliseen, ja mä rupesin ahmimaan sieltä businesskirjahyllyä läpi.

Kaikissa niissä businesskirjoissa korostettiin markkinoinnin tärkeyttä, ja kaikissa markkinointiopuksissa korostettiin sisältömarkkinointia ja sen ytimessä olevaa yrityksen blogia.

  1. Määritellään kohderyhmä
  2. Määritellään kohderyhmän ongelma ja mielenkiinnon kohteet
  3. Tarjotaan vastaus kohderyhmän ongelmaan ja arvokasta sisältöä kohderyhmää kiinnostavasta aiheesta
  4. Siinä ohessa myydään kohderyhmälle mitä nyt sitten ollaankaan myymässä

Vau, mä ajattelin, helppoa kuin heinänteko (mikä sanonta! Ei ole helppoa meinaan, olen kokeilllut.) Mähän olin itse oman kohderyhmäni tyypillinen edustaja, ja niinpä mun tarvitsisi vain kirjoittaa blogia itseäni kiinnostavista aiheista.

Mä en siis aikonut perustaa tylsää yritysblogia ”nyt meille on tullut mahtava uutuus Etelä-Australiasta ja saatte alennuskoodin kaupan päälle”, enkä edes sellaista ”etelä-australialaisen uutuustuotteemme mahtavat ominaisuudet”, vaan yksinkertaisesti loistavan äitiysblogin, joka keräisi verkosta tuhansia lukijoita (kaikki mun kohderyhmääni kuuluvia), jotka olisi sitä mieltä, että mun yritysideani oli yhtä loistava kuin blogikin ja rynnistäisi mun leluvuokraamoon (ja suosittelisi sitä ystävilleen – mä luin ne oppaat tarkkaan.)

Niinpä mä päätin silloin maaliskuussa 2013, että aloitan blogin, vaikka yritys oli vielä idean tasolla. Varasin sille blogspot-osoitteen ja pähkäilin sitä muutaman päivän, ja vaihdoinkin sitten wordpressiin (kaikki amerikkalaiset markkinointiblogit kehotti valitsemaan wordpressin – niin myös mun mies, jolla ei ole kokemusta sen enempää blogeista kuin markkinoinnistakaan). Julkaisin ensimmäisen tekstin ja kiemurtelin vuorokauden verran jännityksestä, julkaisin toisen ja laitoin sen jakoon Facebookiin (oppaissa sanottiin, että blogissa on hyvä olla sisältöä, ennen kuin sitä rupeaa markkinoimaan).

Ensimmäinen varsinainen postaus, Asuuko teilläkin eksistentialisti? Eli uhmaikä filosofian näkökulmasta on edelleen yksi mun lemppareita. Ja blogin kirjoittaminen oli mahtavaa! Mä olin ajatellut julkaista pari postausta viikossa, mutta puolen vuoden ajan postasin joka päivä. Sitä ei vaan voinut lopettaa.

muumi risteilyllä

Mä uskallan väittää, että alkuajoista blogin kuvien taso on parantunut. Tämä kolmannesta postauksesta.

Ihanat lukijat

Mä sain kolmanteen postaukseeni kommentin! Olin ihan fiiliksissä (enkä vähiten siksi, että kommentoija oli Elsa, joka oli Ihan Oikea Bloggaaja – ja jota mä en ennestään tuntenut). Blogia luki siis joku muukin kuin mun äiti ja paras ystävä (vaikka ilman äidin ja ystävien kehuja bloggaaminen olisi välillä ollut hyvinkin kuivakkaa).

Kaikissa bloggausohjeissa kehotetaan kasvattamaan blogin näkyvyyttä käymällä itse kommentoimassa muita blogeja. Niinpä mä rupesin etsimään äitiblogeja, joihin mulla olisi jotain sanottavaa – ja niitähän löytyi. En ole varma, kumpi on bloggaamisessa ollut parempaa, itse kirjoittaminen, vai toisten bloggaajien kanssa ristiin kommentointi.

Lukijoiden kehuminen on sellainen blogiklisee, mutta aika luonnollinen: totta kai tyypit, jotka jaksaa lukea mun juttuja, on musta hyviä tyyppejä. Ja oli mahtava havaita, että Leluteekille oli löytynyt vakilukijoita, joilla ei itsellään ollut blogia, ja jotka silti näki sen vaivan, että täytti nimimerkkinsä lomakkeeseen ja osallistui mun aloittamaan keskusteluun. Nyt moni niistä ensimmäisistä blogeista on jo siirtynyt arkistoihin, ja mun pitäisikin ehkä katsastella uusia blogeja. Onneksi ne bloggaajat ei ole hävinneet mihinkään, vaan taas on suunnitteilla yhteiset illanistujaiset.

aco aurinkovoide

Aurinkorasvaakin on saatu blogiyhteistyönä. Vakaa aikomus on kirjoittaa siitä sitten joskus kun aurinko taas paistaa.

Kaupallinen blogi?

Ja kyllä, blogi toimi myös markkinointivälineenä. Vaikka leluvuokraamo muuttuikin lasten filosofiakahviloiksi, aika moni sinne tiensä löytäneistä on tullut joko luettuaan asiasta täältä tai jonkun tutun bloggarin kirjoituksesta.

Yrittäjäksi ryhtyessäni mä mietin sitäkin, että olisi kiva, jos blogilla voisi saada tuloja. Jos mä kuitenkin kirjoitan sitä ja ihmiset tykkää siitä, niin eikö joku voisi maksaa mulle siitä hyvästä. Toistaiseksi kaupalliset yhteistyöt on kuitenkin olleet varsin vaatimattomia (mulla on yhdet sponsoroidut nimilaput ja yksi kirja odottamassa arviointia).

Mä en oikein ole ratkaissut tätä kaupallisuusyhtälöä vieläkään. Jos mä haluan kuulostaa itseltäni, niin mun tyylini ei kertakaikkiaan ole sellainen ihkupihku, mikä markkinointipostauksiin usein yhdistetään. Ja sitten on toi ekologinen omatunto. Mun on tosi vaikea suostutella ihmisiä ostamaan mitään, koska kaikki ostaminen on pohjimmiltaan aika huono juttu, noin planeetan ja ihmiskunnan kannalta. Ja jos mä tämän mielipiteen räväytän yhdessä postauksessa, ja sitten seuraavassa vakuutan, että niin mutta juuri tämän jutun ostaminen ei olekaan niin paha – no, uskottavuus menee, puolin ja toisin. Parasta olisi siis, että joku maksaisi mulle ihan vain näiden omien juttujeni kirjoittamisesta, mutta sitä ei nyt vielä ole nähty.

askarteluohjeita

Askartelua à la Leluteekki. Voisin ehkä aloittaa myös sellaisen ”epic Pinterest fails” -tyyppisen blogin.

Äitiysblogi, kaksosblogi, keskosblogi, askartelublogi, lifestyleblogi…?

Mun ensimmäinen kosketukseni blogeihin oli Pinterestin askartelublogit. Niinpä mä ajattelin, että Leluteekkiinkin voisi tulla muiden vanhemmuusjuttujen lisäksi myös selostuksia meidän askartelusessioista. Askarteluohjeista on tullut ylivoimaisesti blogin suosituimpia juttuja, ja mä toivon että niistä oikeasti on myös iloa askarteluohjeita epätoivoisesti googlaaville äideille ja ammattilaisille. Itse mä olen ohjeisiin aika tyytyväinen, kuvat on mitä on, mutta ohjeet on musta selkeitä (ja joskus vähän hauskojakin) ja otsikointi on usein tosi onnistunutta – ne löytyy googlesta hyvin helposti.

Kaikki bloggausohjeet tuntuu olevan sellaisiin ”ratkaise lukijasi ongelmat” -tyyppisiin blogeihin. Niin myös ohjeet otsikoiden muotoiluun. Mäkin voin kyllä keksiä kasapäin sellaisia lukijoideni ongelmia, joihin voisin muotoilla iskeviä ja hakukoneoptimoituja otsikoita, mutta ei musta oikein ole esiintymään guruna. Vertaistuki on se, mitä Leluteekistä voi löytää, ja ehkä joitain sellaisia ”älä tee niin kuin minä tein”-tyyppisiä näkemyksiä.

Leluteekki on äitiysblogi, koska mä olen äiti, mutta mä mietin joka kerta, mitä postaan lapsista. Itsestäni mä voin kertoa kaikenlaista, mutta niiden elämää mä en ihan rajattomasti voi blogissa revitellä. Lasten kasvaessa blogi ehkä keskittyykin entistä enemmän mun omaan napaan. Vaikka Leluteekistä ei varmaan koskaan tule erityisen tyylikästä, niin sisältö on selvästi liukumassa sellaiseen yleisempään lifestyle-suuntaan (jos sillä käsitetään blogia, joka käsittelee laveasti kirjoittajansa elämää ja ajatuksia).

Mutta ennen kaikkea mä haluan, että Leluteekki on jatkossakin Leopardikuningattaren alkuaikojen määritelmän mukaan ”kepeä mutta pohdiskeleva”.

blogisi tarina logo

Ja koska tämä on haaste, niin sehän pitää laittaa eteenpäin. Mä nyt kuitenkin vähän fuskaan, enkä nimeä – vielä – haasteen saajia. Sen sijaan, jos kirjoitat kivaa blogia, josta mä voisin tykätä (ja vaikka mun äiti ja paras ystäväkin), niin vinkkaa siitä tähän alle kommentteihin. Ja jos haluaisit siihen kivaan blogiisi tämän haasteen, niin vinkkaa siitäkin.

Haasteen ohjeet:
1. Haaste on avoin kaikille bloggareille (teema voi olla mikä tahansa). Saat osallistua vasta saatuasi haasteen (ja niitähän voi toki myös pyytää, jos tiedät jonkun saaneen sen).
2. Kirjoita ja julkaise oma tarinasi blogissasi: miten blogisi sai alkunsa, kuinka se on kehittynyt ajan saatossa ja mitkä ovat olleet merkittävimpiä taitekohtia.
3. Haasta mukaan neljä blogia kirjoittamaan oma tarinansa. Mikäli joku kieltäytyy suorilta käsin, voit haastaa jonkun toisen.
4. Muista ilmaista tarinasi yhteydessä linkkeineen päivineen, miltä blogilta sait haasteesi ja kenet haastat mukaan.
5. Mikäli olet Instagramissa, käy halutessasi lisäämässä jonkin kuvasi yhteyteen tagi #blogisitarina. Näin kaikki Instagramissa olevat bloggarit näkevät, kenen kaikkien blogeissa nuo tarinat ovat nähtävillä. #Blogisitarina-haasteen käynnisti: kototeko-blogi.

* Ainakin ”Asia on muumi”, ”Ihana anoppi ja ”Hyväksyisikö Kant hammaskeijun?” taitaa olla sen joululoman satoa

ps. Optimaalinen blogikirjoituksen pituushan on noin 400 sanaa. Joskus täytyy vähän rikkoa sääntöjä.

”Miksi just sun pitää auttaa?”

Tyytymätön mielenosoittaja heinäkuisessa Meillä on unelma -mielenosoituksessa.

Tyytymätön mielenosoittaja heinäkuisessa Meillä on unelma -mielenosoituksessa.

Elokuun lopussa se alkoi. Facebook-feedissä oli kuva Välimereen hukkuneesta pikkupojasta ja musta tuntui, ettei mulla ole mitään sanottavaa. Mitä siihen oikein voi sanoa? Ja mitä asialle voi tehdä? En mä pysty lopettamaan sotaa Syyriassa, enkä oikeastaan muuttamaan EU:n pakolaispolitiikkaakaan.

Blogin pitäminen rupesi tuntumaan aika turhalta. Jos mulla ei ole mitään sanottavaa oikeasti tärkeistä asioista, niin miksi mä kirjoittaisin myöskään Helsingin kirjastoista, lasten reissuvihoista tai jostain itsetutkiskeluistani?

Pari viikkoa sen jälkeen pakolaiset oli päässeet Välimeren rannoilta Pasilan poliisitalolle saakka. Siinä vaiheessa mäkin havahduin siihen, että vaikka en voi estää ihmisiä hukkumasta Välimereen, niin näitä ihmisiä ainakin voisin auttaa. Keitin teevettä ja kannoin termarissa jonottajille jaettavaksi. Lisänä rikka rokassa. Toiset vapaaehtoiset teki ympäripyöreitä päiviä auttaessaan tulijoita.

Sitten jono siirtyi Pasilasta Tornioon. Lopetin vedenkeittämisen.

Vietin tunnin Pelastakaa lapset -järjestön pakettiauton perässä tunkemalla koon 36 hiletoppeja ja legginssejä yhteen säkkiin ja parittomia villasukkia ja likaisia tyynyjä toiseen. Kummankaan säkin sisältö ei mennyt jakoon turvapaikanhakijoille, vaikka lahjoittajat olivat ilmeisesti niin ajatelleet. Vein omista kaapeista lastenvaatteet kirpparille. Vastaanottokeskuksissa oli jo liikaa.

Jari Tervo vaati, että rasismia vastustetaan kovaäänisesti. Mä en jotenkin jaksa, musta koko aihe on niin järjetön. Ei yksittäisiä ihmisiä tai edes ihmisryhmiä voi vihata sen takia, että ne yrittää saada itselleen ja lapsilleen jollain tavalla elettävissä olevan elämän. Eikä oikein mitenkään voi kestävästi perustella, että älkää just tänne tulko.

Kysymyksiä mulla on edelleen. Mitä Syyrian, Irakin, Afganistanin tai Somalian tilanteelle aiotaan tehdä? Miksi ihmeessä YK:n ruoka-avusta on vähennetty rahoitusta? Millainen maailma tää oikein on ja miltä täällä näyttää parin vuoden kuluttua?

Meidän lapsillakin oli paljon kysymyksiä, kun mä sanoin, että nyt lähdetään viemään vettä. ”Miksi ne ihmiset on täällä?” ”Onko ne rumia?” ”Eikö niillä ole mitään ruokaa?” ”Mitä kieltä ne puhuu?” Kun vettä oli kannettu pari kierrosta, uteliaisuus oli tyydytetty: ”Ne näyttää kyllä ihan tavallisilta. Sellaisilta isiltä.”

Yksi kysymys oli vielä jäljellä: ”Miksi just sun pitää auttaa?”

p.s. Saa ehdottaa hyviä auttamistapoja.

”Kirjoitatko sä sun blogia?”

saaressa lasten kanssa

Eikö vielä voi ihan hyvin postata puolukkakuvia? Syksyn lehtiä en ole ehtinyt vielä kuvaamaan

Näpyttelin sähköpostia (lasten filosofiakahviloiden kevään aikatauluja säädetään nyt) ja lapsi tuli roikkumaan koneen viereen. ”Kirjoitatko sä sun blogia?” se kysyi iloisesti.

”No en, mä en olekaan kirjoittanut sitä pitkään aikaan”, mä vastasin. ”Kirjoita nyt!” lapsi yllytti.

”Mä en oikein tiedä, mistä mä kirjoittaisin”, mä sanoin.

”Kirjoita vaikka sun kirjasta. Tai vaikka meidän talosta. Että meidän hella on rikki.” Lapsi mietti hetken. ”Kirjoita sun elämästä.”

Eli kirjoitetaan nyt. ’Mun kirja’ tarkoittaa ihan vain kirjaa, jota luen tällä hetkellä. Anne Tylerin ’A Spool of Blue Thread’. Mukavaa luettavaa niin kuin kaikki Tylerit, amerikkalaisen perheen arkea ja kahden sukupolven suhteita. Esikoinen juuri mietti elokuvia, ja ihmetteli, miksi niissä aina pitää olla jotain ihmeellistä tai pelottavaa, että hän tekisi sellaisen elokuvan, jossa olisi ihan vain tavallista elämää. Tylerin kirjat on juuri sellaisia, niissä on ihan vain tavallista elämää, ja siitä paljastuu pikku hiljaa se tavallisen elämän erikoisuus.

Meidän talo sitten. Se on tämän kirjoittamaan yllyttäneen lapsen mielestä liian valkoinen ja pitäisi muuttaa Espooseen – tai vähintään maalata seinät punaisiksi. Se on sitä mieltä, että Helsingissä talot on liian rumia. En ole raskinut viedä sitä Espooseen katsomaan totuutta.

Tänään kyllä juuri mietin itse, miten tästä tulevasta talvesta taas selvitään. Tässä vaiheessa vuotta edessä on kuusi kuukautta kylmää ja vähintään neljä kuukautta pimeää. Ja talotkin on rumia. Tai siis lapsen mielestä, mun mielestä Helsingissä on paljon kaunista.

Ja hella on tosiaan rikki, siitä kärähti joku elektroniikka (eipä multa olekaan koskaan kaasuhella hajonnut) ja nyt uutta on odoteltu kaksi viikkoa. Tänään mennään mun veljen luokse syömään, tulee vaihtelua uunissa lämmitettyihin karjalanpiirakoihin.

Ja se mun elämä. Siitähän tässä blogissa tosiaan on ollut kyse. Eihän se mihinkään ole hävinnyt. Eikä ole blogikaan. Oletteko te lukijat vielä siellä?