Lifestyle-blogin kulisseissa

purjehtimassa lasten kanssa

Kesä loppui. Mutta viime viikonloppuna oli vielä täysi kesä, ja me hyödynnettiin se minilomaan; katkaisin 13 päivän työputken ja ajoin itseni ja lapset Taalintehtaalle, jossa mun vanhemmat oli veneellä. Purjehdittiin (tai no, ajettiin moottorilla) kauniissa illassa pienen saaren rantaan, poimittiin puolukoita ja ihasteltiin laskevan auringon kultaamia männynrunkoja.

purjehtimaan lasten kanssa

lasten kanssa veneellä ja saaressa

aarteita saaresta

Sunnuntaiaamuna nukuttiin pitkään, syötiin aamiaista kaikessa rauhassa ja lähdettiin sen jälkeen purjehtimaan (tai no, ajamaan moottorilla, koska tuulta ei ollut edelleenkään) kohti Högsåraa. Rantauduttiin sen idylliseen kyläsatamaan punamullalla siveltyjen venevajojen katveeseen. Käveltiin auringossa pölisevää kylätietä sievien puutarhojen ja lammaslaitumien ohi, ja tultiin Farmors Cafén pihaan.

farmors cafe högsåra

Siinä vaiheessa mä rupesin miettimään, etten mitenkään voi kirjoittaa tästä blogiin, koska mun uskottavuuteni ”kakkaa kynsien alla” -tyypin äitiysbloggarina ei vain kestä tällaista idylliä. Pihassa odotti herttaiset puutarhakalusteet aurinkovarjojen alla, ja sisältä löytyi kekseliäin, kaunein ja maukkain saaristolaisbuffet mitä olen varmaan ikinä syönyt. Kävin santsaamassa sinä aikana kun lapset silitti lampaita ja kaneja pihassa. Jälkiruoaksi jokainen valitsi suosikkinsa seitsemän sortin kakkuvalikoimasta.

lammas

Paluumatkalla nostettiin purjeetkin. Päivä oli aika lähellä täydellistä.

Paitsi että yksi lapsista oli ruvennut valittamaan päänsärkyä. Sitä väsytti ja oli paha olla. Siinä vaiheessa, kun Taalintehtaalla oltiin saatua pakattua varavaatteet, kaarnanpalat ja banaanit autoon ja kytkettyä lapset vöihinsä, lapsi oksensi itsensä ja naapurinsa päälle.

Kun lapset ja auto oli saatu siistittyä ja ajelin vienossa oksennuksenhajussa halki ilta-auringossa kylpevän kulttuurimaiseman, mietin, että en mä halua editoida elämästäni lifestyleblogikelpoista. Mulle sopii se, että niiden täydellistä lähenevien hetkien rinnalla ihan yhtä tärkeinä on ne oksennuksenhajuiset hetket. Aika kultaa muistot joka tapauksessa, mun ei tarvitse sitä erikseen tehdä. Ja oksennuksenhajunkin saa hangattua ruokasoodalla pois, kunhan ehdin ja jaksan.

Uutta syksyyn

koululaisten filosofiakahvila

Näillä ilmoilla voi vielä rauhassa puhua loppukesästä, mutta kun bussissa ei aamulla mahdu istumaan ja lapset on ensimmäistä päivää kipeinä kotona, niin on se syksy jo vähintään tulossa, jos ei vielä tullut.

Mulla on kesätöitä jäljellä vielä viikko, ja sitten alkaakin jo filosofiakahviloiden syksy. Viime viikolla kävi bloggareita testaamassa filosofiakahvilaa ja tulevana lauantaina 22.8. on kaikille avoimet ovet – tervetuloa siis kokeilemaan! On kiva aloittaa tuttua hommaa, mutta olen mä miettinyt aika paljon uuttakin.

  • Koululaisten avoin filosofiakahvila aloittaa Hakaniemessä torstai-iltapäivisin. Viime vuonnahan koululaisille oli filosofiakahviloita vain omalla koululla, ja moni kyseli, eikö muistakin kouluista pääisisi mukaan. Nyt siis aloittaa kaikille avoin ryhmä Lakulan kivoissa tiloissa; ajattelin, että Hakaniemeen on monen helppo kulkea.
  • Iso uusi juttu on yhteistyö pääkaupunkiseudun opistojen kanssa. Filosofiakahvilat starttaavat siis Espoon työväenopistolla Olarissa, Vantaan aikuisopistolla Tikkurilassa ja Keravan opistolla – ilmoittautumiset ovat alkaneet, eli nyt kannattaa varata paikkansa.
  • Tähän liittyen uutta ovat aikuisten filosofiakahvilat Tikkurilassa ja Keravalla. Tätä mä odotan innolla, koska kesällä Lontoossa käymässäni Filosofiaa lapsille -koulutuksessa me harjoiteltiin menetelmää keskenämme, siis filosofiaa lapsille, mutta aikuisten kesken. Keskustelut oli tosi mielenkiintoisia, eikä niissä ollut yhtään sellaista teennäistä pätemisen tarvetta, jota filosofianopintoihin välillä liittyy, tyyliin ”niin, mutta jos otamme huomioon, mitä Schopenhauer tästä sanoi” (ja kaikki nyökyttelee, vaikka varmasti en ole ainoa, jolla ei ole aavistustakaan, mitä Schopenhauer tästä sanoi vai sanoiko yhtään mitään). Näissä filosofiakahviloissa minä tarjoan virikkeen, kuvan, lyhyen tarinan, esimerkin tai vaikka videon ja sen pohjalta osallistujat lähtevät muotoilemaan kysymyksiä, joista keskustelun aihe sitten valitaan. Kesän koulutuksessa me päädyttiin keskustelemaan mm. aiheesta ”onko mahdollista olla oma itsensä?”
  • Kesän koulutuksen anti näkyy muuten varmasti eniten koululaisten ja päiväkotien ryhmissä, mutta myös pienempien ryhmiin haluaisin tuoda loppuyhteenvedon, jolloin jokaisella on tilaisuus sanoa, jos jotain jäi vielä mietityttämään, tai kertoa mistä tykkäsi tai ei tykännyt
  • Päiväkotien kanssa tehtävä yhteistyö on ihan mahtava juttu! ryhmät on tiedossa (tosin yksi tai kaksi taitaa vielä mahtua, jos haluat ehdottaa omaasi), ja nyt ne pitäisi vielä sovitella syksyn ja talven kalenteriin
  • Ja on mulla pari yllätystäkin suunnitteilla…

Miltä teidän syksy näyttää?

Sairaalan haju

kirurginen sairaala

Ulkoapäin Kirurginen sairaala on suorastaan houkuttelevan näköinen

Istuin laboratorion oven edessä ja nuuhkin. Nykyäänhän Helsingissä saa laboratoriokokeissa käydä oman terveysaseman sijasta missä tahansa. Viime viikolla yhdistelin viime hetken aamuaikoja ja työmatkaa, ja päädyin istumaan Kirurgisen sairaalan käytävälle.

Itse asiassa haju oli tullut vastaan jo ovella. Tiedättehän, sairaalan haju: desinfiontiainetta, pestyjä lattioita, puhtaita ja likaisia pyykkejä, verta, hikeä ja kyyneleitä (vähintään). Muistelen, että hajut tuo niin vahvasti muistoja, koska hajukeskus on jotenkin ihan muistin vieressä avoissa. No, olkoon miten tahansa, mutta sairaalan haju meni suoraan johonkin tunnemuistikeskukseen.

Hajun herättämät tunteet oli hyvin ristiriitaisia. Toisaalta sellainen syvä turvallisuuden ja rauhan tunne, mielikuva naisista joilla on pehmeät kädet ja ääni, jotka pitää huolta ja hoitaa. Esikoisen sektiossa oli mukana hoitaja, jonka kättä mä sain puristaa, kun puudutuspiikki laitettiin selkään. Se että kaiken sen fyysisen huolenpidon lisäksi joku oli siinä ihan vain auttamassa kun pelotti ja sattui, oli tosi tärkeää.

Toisaalta sairaalan haju tuo pohjattoman ahdistuksen tunteen. Ei edes solmua vatsassa, vaan niin kuin koko vatsalta putoaisi pohja. Ihan kuin olisin taas siinä lähes pimeässä huoneessa, jossa keskoskaapit seisoo rivissä ja seinä on täynnä piippaavia ja vilkkuvia laitteita.

Mies valitti jo silloin yhdeksän vuotta sitten esikoisen syntyessä, ettei kestä sairaalan hajua. Mua se ei häirinnyt. Kaksosia odottaessa poliklinikkakäynneillä haju vähän hätkäytti, mutta ei ehkä sen enempää. Mutta ensi kerralla mä menen ottamaan verikokeen johonkin toiseen laboratorioon.

Muistatteko te sairaalan hajun? Millaisia muistoja se tuo?