Minun omani possessiivisuffiksini

magneettikirjaimet

Koulussa on opittu myös kirjaimia, omaan nimeen ja kavereiden nimiin.

”Minun rakkaani äitini”

”Omani pyöräni”

”Mun lempini leluni”

Possessiivisuffiksihan on suomen kielessä hiipumassa oleva muoto, mutta tästä ei voi syyttää ainakaan tätä nuorinta kielen puhujien ikäluokkaa. Joku jo jossain blogissa totesikin (myönnän, lähdeviite jättää toivomisen varaa), miten pienet lapset puheessaan ujuttaa sen juuri opitun possessiivisuffiksin jokaiseen mahdolliseen väliin. Näin meilläkin, ja se kuulostaa tosi hellyttävältä.

Selailin tässä vanhoja postauksia ja kyllä on kielellinen kehitys taas mennyt vauhdilla eteenpäin vuodessa. Vuosi sitten taaperot puhui vielä tosi paljon yksittäisillä sanoilla (joista yleisin oli ”minä!”), käytti täysin omaa taaperosanastoaan, ja ne käytössä olevat suomen sanatkin oli vähän sinnepäin. Vieläkin on päivittäin lukuisia tilanteita, joissa kaikilta osapuolilta meinaa hermo mennä, kun mä en yksinkertaisesti ymmärrä, mitä lapsi selittää, mutta kyllä ne enimmäkseen jo keskustelee pitkillä lauseilla käyttäen eri aikamuotoja – ja sitä possessiivisuffiksia.

Niiden ranskan taidotkin on vuodessa kehittyneet melkoisesti, vaikka mun on sitä vaikea välillä huomata, koska mullehan ne puhuu vain suomea. Kuitenkin, kun salakuuntelen niiden juttelua miehen kanssa, kuulostaa siltä, että toinen varsinkin on ruvennut puhumaan jo aika sujuvaa ranskaa ja varsin reippaasti. Toisen puhe on vielä vähän sellaista ”minä tarzan, sinä jane, me pyöräillä ulos” -tyylistä, mutta kyllä sekin saa itsensä ymmärretyksi.

Ranskan sanoja on ruvennut myös tulemaan entistä enemmän suomen sekaan. Koulussa suomen opettaja käy luokassa kaksi kertaa viikossa, ja paljon uusia sanoja käydään silloin ilmeisesti läpi, koska uutta koulussa opittua sanastoa on kertynyt suomeksikin, mutta pitäisi silti itse olla tarkkana ja jaksaa joka kerta toistaa sanat ja lauseet kokonaan suomeksi.

Mä odotan jännityksellä vaihtuuko kaksosten keskinäinen kieli jossain vaiheessa ranskaan. Esikoisella ranska nousi kouluvuosien myötä vahvemmaksi kieleksi, ja se puhui vielä viime vuonna kaksosille useammin ranskaa kuin suomea. Tänä vuonna kun suomi vaihtui koulussa hallitsevaksi kieleksi, on niin käynyt puheessakin, leikit ovat voittopuolisesti suomeksi, ja vain toisinaan jokin tietty leikki leikitään ranskaksi.

Hauskaa tämä kyllä on, näiden minun omieni lasteni seuraaminen.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa

 

 

Turvaistuin – lapsen suojaksi vai äidin hulluksi tekemiseen?

lasten turvaistuinSe aiheuttaa päänsärkyä, tuskanhikeä, nirhautuneita rystysiä, mustelmaisia sääriä ja loputonta manailua. Se maksaa etelänmatkan verran. Se on ruma, ja parissa vuodessa se on käyttökelvoton. Eikö luulisi, että moiset kapistukset pian kiellettäisiin? Nimittäin turvaistuimet.

Turvaistuimen valinta on ehkä raivostuttavinta ja turhauttavinta, mitä mä tiedän. Sen rinnalla vaunujen valinta on ihan lastenleikkiä, siinä ei kuitenkaan yleensä riskeerata lapsen henkeä. Eikä auta, vaikka olisi autoton ja ajokortiton perhe, niin kuin me oltiin kuusi vuotta, jos ei meinaa ryhtyä amishiksi, niin kyllä lapsi auton kyytiin jossain vaiheessa päätyy ja turvaistuin tarvitaan.

Itse asiassahan se ensimmäinen vauvan turvakaukalo tarvitaan yleensä pari päivää synnytyksen jälkeen, että saadaan vauva kotiin lain ja asetuksen mukaan. Turvakaukalon valinta oli kuitenkin vielä jotenkin hallittavissa, kunhan luki parit testitulokset ja valitsi mallin, joka oli omaan travel systemiin sopiva (ja ilmoitti mallin – Maxi Cosi Cabrio – isovanhemmille, jotka teki hankinnan).

Mutta sitten pitää siirtyä kaukalosta turvaistuimeen. Meidän minilapsilla siirtyminen tapahtui vasta 2-vuotiaan (kyllä, luit oikein), koska painorajaahan ne ei ole saavuttaneet vieläkään (tai no, kyllä toi ekaluokkalainen painaa jo yli 13kg), mutta ei pituuskaan ihan heti ottanut vastaan. Mutta sitten ne turvaistuimet oli hankittava. Ja valitettavasti mies ei kuulu niihin isiin, jotka oikein ilokseen lukee kaikki turvaistuintestit Tekniikan maailmasta. Googlaaminen on tässä(kin) tapauksessa avain siihen Pandoran lippaaseen, sieltä vyöryy niitä testituloksia ja ennen kaikkea asiantuntevia mielipiteitä kanssavanhemmilta.

No, Googlen lisäksi mä luotin Tekniikan maailman sijasta Vi föräldrar -lehteen, koska ruotsalaisethan nyt aina osaa nämä turvallisuusasiat, ja sitä lukiessa tuli heti selväksi, että lapsen täytyy istua selkä menosuuntaan vähintään 4-vuotiaaksi saakka – mieluiten tietysti siihen asti kun ajaa itse ajokortin, mutta kaikki ei ole riittävän notkeita siihen. Tämä vähän helpotti turvaistuimen valintaa, koska silloin esikoiselle istuinta ostettaessa niitä selkä menosuuntaan olevia turvaistuin malleja ei ollut kovin montaa.

Mä valitsin Brio Zento -istuimen, koska sen voi myöhemmin kääntää naama menosuuntaan -istuimeksi, eikä siinä ole alarajaa lapsen painolle (tämä on meillä aina ollut se isompi ongelma). Hintakaan ei ollut hirveä, vaikka mun vanhemmathan senkin maksoi.

Meillä on nyt ollut tuo zento käytössä kuutisen vuotta, enkä kyllä suosittele sitä. Alkuun meillä ei siis ollut autoa käytössä (eikä ajokorttia perheessä) ja istuimen kiinnittäminen joka kerta erikseen on ihan tuskaa. Paras turvaistuin on se, jonka osaa ja viitsii autoon kiinnittää, ei se, joka jää eteiseen koska se on niin hankala käyttää. Nyt kun istuin on kiinteästi autossa, sen käyttö on kyllä paljon helpompaa. Se on kuitenkin malliltaan niin pysty, että lapsi ei voi nukkua siinä ilman, että pää roikkuu rinnalla todella epämukavasti. Turkuunkin on yllättävän pitkä matka, jos sen aikana pitää toisella kädellä tukea nukkuvan lapsen päätä.

Urheasti esikoinen kuitenkin istui zentossa polvet suussa 4-vuotiaaksi asti, ja sen jälkeen jalkoja heilutellen ja pää nuokkuen. Kaksosten kanssa tuli kuitenkin eteen se ongelma, että toinen niistä oksentaa jatkuvasti auton liikkuessa, jos se istuu selkä menosuuntaan. Erityisen hankalaa tämä on, jos takapenkillä istuu kolme lasta eikä yhtään aikuista. Yhden turvallisuus päätettiin siis uhrata yleisen matkustusmukavuuden nimissä.

Toinen ongelma oli se, että vaikka auton takapenkki on tarkoitettu kolmelle ihmiselle, sitä ei useinkaan ole tarkoitettu kolmelle turvaistuimelle. Meillä on nyt käytössä vanhempieni Volvo V40, eli ei mikään tila-auto, mutta ei mikään ihan pastilliaskikaan. Silti kolme turvaistuinten valinnassa leveys on ollut tärkein kriteeri, jotta auton ovetkin saisi vielä suljettua (mikä käsittääkseni parantaa turvallisuutta melkoisesti).

Ratkaisu oli, että se paremmin autoilua sietävä kaksosista laitettiin keskipaikalle esikoisen vanhaan zentoon selkä menosuuntaan, esikoiselle ostettiin uusi turvavyöistuin (Maxi Cosi Rodi XP), joka valittiin kapeuden ja hyvän sivutörmäyssuojan perusteella (mutta kuitenkin se halvempi malli), ja se oksentamaan taipuvainen lapsi sai Cybex Pallas -istuimen, jossa yhdistyy kapeus, turvapalkki ja hyvät testitulokset.

Molemmat ovat olleet hyviä valintoja, Maxi Cosi Rodi on helppo säätää ja turvavyön reititys on niin selkeä, että lapsi osaa itsekin jo laittaa sen kiinni oikein. Cybex Pallas on myös osoittautunut tosi hyväksi, se on aika helppo kiinnittää, lapsi ei ole valittanut turvapalkista vaan tykkää ”pöydästään” ja istuin on näistä kolmesta selvästi mukavin, tarpeeksi korkea, jotta siitä näkee hyvin ulos, ja siinä pystyy mainiosti nukkumaan vaikka sitä ei olisi erikseen kallistettukaan.

Miksei me sitten jatketa tällä kombolla hamaan tulevaisuuteen? No, koska myös se tähän asti selkä menosuuntaan matkustanut on ruvennut välillä oksentelemaan. Ja me ollaan kesällä lähdössä autolla Ranskaan. Siinä 2500 kilometrin matkalla yksikin oksennus vähemmän on  – no, yksikin oksennus vähemmän. Ja lapsen pitäisi myös pystyä nukkumaan päiväunensa autossa. Eli nyt pitäisi löytää istuin, joka a) on naama menosuuntaan b) mahtuu autoon c) ei vaadi isofix-kiinnitystä d) jossa pystyy nukkumaan e) täyttää mun turvallisuuskriteerini. Että ei kun googlaamaan. Myös suosituksia korkeintaan 47cm leveistä turvaistuimista otetaan vastaan.

Millä kriteereillä te olette valinneet turvaistuimet? Ja keksittekö jotain vielä raivostuttavampaa hommaa?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa

 

 

Rumat lelut

petshop linna Kuvassa esiintyy Littlest Pet Shop -leluja (ja toi raapiva kielioppivirhe on siis osa niiden tuotemerkkiä). Mitäs sanotte, eikö ole ihan järkyttävän rumia, vai mitä? Miksi niillä pitää olla niin iso pää ja lautasen kokoiset silmät ja kaiken pitää olla pinkkiä?

Esikoinen sai muutaman synttärilahjaksi pari vuotta sitten, ja tänä keväänä ne on olleet ahkerasti käytössä, niiden vaaleanpunainen muovihäkkyrä on sijoitettu linnan näköiseen laatikkoon, jossa ennen asui kuohuviinipullo (blogikorruption kautta saatu), ja suurisilmäiset elukat on viettäneet siellä täyteläistä perhe-elämää. Viime viikonloppuna kirpparilla oli sitten kokonainen pöytä täynnä petshoppeja, ja mä näin miten esikoisen katse viipyi niissä. Ehdotin, että jos niille ostettaisiin uusi talo, ja me pakattiin mukaamme kaksi uutta elukkaa ja tuo hamsterin aktiviteettikeskusta muistuttava rakennelma.

Mies oli pöyristynyt, kun näki mitä me oltiin ostettu. Sen mielestä petshopit on rumia ja vastenmielisiä ja tarjoaa lapsen mielikuvitukselle aivan vääristyneitä malleja. Mä olen kyllä periaatteessa samaa mieltä, rumiahan ne on, ja kaikessa muovisuudessaan ja pinkkiydessään jotenkin luotaantyöntäviä. Miksi mä sitten ehdotin lapselle, että ostetaan lisää? Se ei siis itse sanallakaan maininnut niitä, katsoi vain.

petshop nalle

Sen on varmaan tarkoitus olla söpö ja hellyttävä, mutta nyt on mennyt vähän överiksi.

Mun ajatteluni menee jotenkin niin, että oikeastaan sillä lelulla esineenä ei ole niin kovin suurta väliä. On se sitten käpylehmä, tädin itse neuloma pehmolelu, rikkinäinen kännykkä, Lego tai suurisilmäinen muovielukka (mm. nämä kaikki esikoisen leikeistä löytyy), niin olennaista on se, että lapsen mielestä esineellä voi leikkiä. Tärkeää on se, että sen esineen kautta mielikuvitus pääsee liikkeelle.

Toinen juttu on se, että näiden ekaluokkalaisten keskuudessa petshopit on aika kova sana. Esikoisenkin kolme elukkaa on käyneet koulussa jo useampaan otteeseen tapaamassa toisia kaltaisiaan, ilmeisesti niillä leikitään välitunnilla ja iltapäiväkerhossa. ”Mutta kun kaikki muutkin” ei välttämättä ole erityisen hyvä ohjenuora lastenkasvatukseen, mutta joissain jutuissa ryhmäpaineelle voi musta antaa periksi. Mulla itselläni ei pienenä ollut kaikkia muotileluja, osittain juuri ideologisista syistä (barbiet luo aivan väärää naiskuvaa), osittain varmaan ihan taloudellisista (aidot barbiet maksoi siihen aikaan yli kymmenen viikkorahaa). Se, että lelu on esteettisesti vastenmielinen ja edustaa kaupallista muovikulttuuria ei sitten kuitenkaan ole mulle riittävä syy eristää lasta kavereidensa leikeistä.

Vähän tämä mua silti häiritsee edelleen. Mun täytyy kirjoittaa aiheesta oma postauksensa, koska mä olen kyllä nimittäin samaa mieltä miehen kanssa siinä, että lapsille voi ja pitää opettaa myös hyvää makua. Mun kompromissi on nyt se, että olen selittänyt esikoiselle, että vaikka mun (ja isänsä) mielestä petshopit on aika rumia ja tyhmän näköisiä, niin jos niillä on kiva leikkiä, niin se on pääasia. Mutta en tiedä, onko sekään nyt sitten ihan reilua. Olisiko mun pitänyt olla ihan hiljaa vain?

Mikä teidän kanta on vastenmielisinä pitämiinne leluihin? Onko jotain, mitä olette kieltäytyneet lapselle hankkimasta? Vai hymisettekö vain, että joo, onpa söpö / tosi makee?

p.s. Varoituksen sana kaikille alle kolmivuotiaiden vanhemmille, jotka nyt nyrpistätte nenäänne, että hyi, meille ei tuollaisia tule, ja kyllähän vanhemmat valitsee, millaisilla leluilla lapsi leikkii, leluja ostetaan vain muutamia, ja silloin valitaan tarkasti kehittävät lelut. Varoituksen sana on: odotapa vain.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa (tai Twitterissa tai Instagramissa @leluteekki, kuinka vaan).