Mitä lapsesta saa laittaa nettiin?

Mietin, voisinko olla kommentoimatta tätä viimeisintä ”mitä vanhemmat julkaisevat lapsistaan netistä” -juttua. Tietysti siksi, että omat lehmät on ojassa: lapset esiintyy blogissa tunnistettavina. Ja siksi, että nämä keskustelut aina jumittaa sellaiseen juupas-eipäs inttämiseen. Ja mä en jaksaisi inttää. Enkä mä tykkää siitäkään, että tästäkin keskustelusta tulee tosi nopeasti sellaista syyttelyä ja omalla paremmuudella toisia päähän kumauttelua. Ja huonon äidin leimaa jaetaan taas aika nopeasti.

Mä ymmärrän kyllä molemmat kannat. Toinen osapuoli on sitä mieltä, että vanhemmat rikkoo Facebookin vauvakuvilla lapsen yksityisyyttä, että lapsen pitää saada itse päättää, mitä siitä löytyy netistä, ja alaikäisenä se ei voi sellaisia päätöksiä perustellusti vielä tehdä. Ja sitä paitsi, kaikki netissä oleva pysyy siellä ikuisesti, ja niinpä vauvakuvat ja pottajutut tekee lapsesta vapaata riistaa tulevaisuuden hyväksikäyttäjille, koulukiusaajille ja nettistalkkereille ja vie siltä vielä mahdollisuudet tyttöystävään, työpaikkaan tai presidentiksi pääsemiseen.

Toinen osapuoli taas on sitä mieltä, että höpö höpö, on niitä pottajuttuja ennenkin levitelty kahvipöydissä, tulevaisuudessa kaikkien ihmisten vauvakuvat on netissä, ja mistä me muutenkaan tiedetään, miten nettiä tulevaisuudessa käytetään.

Tossa Ylen jutussa Lastensuojelun keskusliiton lausunnosta musta mielenkiintoista oli tää toteamus:

”Voi sanoa, että alaikäinen on selkeästi aikuista haavoittuvampi julkisuudessa. Kasvu ja kehitys on kesken, ja hän etsii suuntaa omalle identiteetille. On riski lapsen kasvulle ja kehitykselle että joku vahvasti rakentaa sitä identiteettiä ulkopuolelta, Heinonen toteaa.”

Tää jäi nyt aika irralliseksi heitoksi, joka kaipaisi aika lailla enemmän avaamista, koska perusteltuna se voisi olla aika hyvä syy lasten nettinäkyvyyden rajoittamiselle. Tällaisenaan mä kuitenkin heti sanoisin siihen vastaan, että a) eihän ne äidin 15 vuotta sitten nettiin lataamat vauvakuvat ole sen lapsen katseltavina. Tietysti jos se rakentaa identiteettiään googlaamalla niin tämä voi olla ongelma, jos kuvat on nimellä löydettävissä (tai tulevaisuudessa jollain kuvantunnistushaulla). Ja b) ei sitä lapsen netti-identiteettiä rakenna ulkopuolelta kukaan muu kuin sen omat vanhemmat, joilla kai nyt muutenkin on lapsen identiteetin rakentumisessa aika vahva rooli (eikä toki aina positiivinen).

No, mun oma kanta on, että vaikka tämä on kysymys, joka jokaisen vanhemman olisi syytä miettiä aika tarkkaan, niin mä en haluaisi lähteä ihan tolle ensimmäiselle linjalle, että ei lapsista ikinä mitään nettiin. Mä olen ehkä sinisilmäinen, mutta musta siinä annetaan liian suurta valtaa niille kaikenmaailman pahantekijöille ennen kuin ne on ehtineet mitään pahaa tekemäänkään. Ja musta tervellä järjellä pystyy vetämään sopivat rajat lapsen yksityisyyden kannalta (sellaiset jutut missä pilaillaan lapsen kustannuksella on sitten asia erikseen).

Tietenkään ihmisten ei tarvitse laittaa lapsistaan kuvia ja nmiä nettiin, mutta jos vanhemmat haluaa jakaa kuulumisiaan Facebookissa tai verkostoitua ja saada vertaistukea blogeissa, niin musta ne on ihan ok syitä. Kiusaajat löytää kiusaamisen aihetta joka tapauksessa, ja teinit löytää vanhemmistaan ja lapsuudestaan noloilun aihetta joka tapauksessa. Toki internetin tekee tässäkin erityiseksi sen kattavuus, sekä tilassa että ajassa, eli siksi sitä lasten nettiesiintymistä olisi hyvä miettiä, mutta ei se nyt ehkä ihan niin paljon eroa muista kasvatusvalinnoista.

Keskustelusta tulee mieleen isoisäni, jolla oli kuulemma tapana sanoa kiertäville ovisilmäkauppiaille, että pitäisi varmaan ostaa tuollainen ovisilmä, että osaisi olla avaamatta kaiken maailman ovisilmäkauppiaille. Ja niinpä mäkin olen nyt päättänyt, että rupean blogista editoimaan lasten nimiä pikkuhiljaa pois, eipähän sitten tarvitse enää olla puolustuskannalla. Sanoin tästä esikoiselle (jonka mielipidettä muutenkin kysyn sitä koskeviin juttuihin ja kuviin), ja se hämmästyi: ”Miksi mua haittaisi, että joku voi nähdä mun kuvan?”

Kuvat saakin jäädä, senkin uhalla, että 20 vuoden kuluttua työhaastattelussa haastattelija kyberkatseellaan ottaa haastateltavasta kuvan, napsauttaa nenästään googlen kuvantunnistuksen päälle ja saa katseltavakseen, miten lapsukaiset käy lapsimessuilla tai askartelee joulukoristeita. Suoraan sanottuna, sääliksi käy sitä haastattelijaa, toivottavasti se on robotti.

Alunperin mä puhuin blogissa lapsista nimillään myös käytännön syistä, kun niitä on kolme, joista kaksi on samanikäisiä ja toiset kaksi samaa sukupuolta, niin niille ei oikein löytynyt mitään näppäriä nimityksiä. Mutta tästä eteenpäin blogissa esiintyvät siis enää esikoinen ja kaksoset, joihin viitataan yksittäin pelkkänä lapsena tai tyttönä ja poikana jos jotenkin pitää erotella.

Millä linjalla te olette lasten nettiesiintymisen suhteen? Mikä on teille se painavin peruste laittaa tai olla laittamatta kuvia ja nmiä? Ja saitteko kiinni siitä, mitä tossa jutussa haettiin sillä ulkopuolisella identiteetin muokkauksella?

p.s. Tässä postauksessahan ei luonnollisestikaan ole kuvitusta.

p.s.2 Tuli mieleen myös isoäitini, joka oli pakinoitsija. Mä esiinnyn myös joissain pakinoissa nimimerkillä, mutta oikeassa elämässä tavatuille ihmisille isoäiti kyllä aina selitti mun olevan se Luru. Pakinoissa ei toki pohdittu mun vaippaihottumaani vaan esimerkiksi päivähoidon tilaa, joten kai mun yksityisyyteni säilyi riittävästi.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

 

Kirjoista joita luen

americanahMies aina välillä kysyy epäuskoisena, kuinka monta kirjaa mä oikein luen viikossa. Se on koodikieltä, joka tarkoittaa, että miksi viikon puhtaat pyykit on edelleen kylpyhuoneessa yhtenä kasana eikä meidän kaapeissa.* Oikeasti mä en kyllä edes lue niin kamalan paljon, netissä roikkuminen on vähentänyt sitä melkoisesti. Mutta luen mä blogien ja Facebook-päivitysten lisäksi edelleeen romaanejakin. (Tietääkö joku muuten, onko ensimmäinen Facebook-päivityksistä koostuva kirja ilmestynyt? Mä odotan mielenkiinnolla.)

Blogin pitämisen aloitettuani mä olen välillä miettinyt, pitäisikö aloittaa myös kirjablogi. Lukukokemusten jakaminen on aina antoisaa. Mulle käy myös niin, että mä helposti luen kirjat vähän ahmimalla ja unohdan niistä suurimman osan saman tien, jos en merkkaa niitä johonkin.

Tässä kolmenkymmenen vuoden aikana mä olen kokeillut muutamaa tapaa kirjata muistiin lukemiani kirjoja. Koulusta saatiin joskus sellainen kirjatornimoniste, johon oli tarkoitus kerätä sata lukemaansa kirjaa. Jaksoinkohan mä kirjata kymmenen. Päiväkirjoihin mä olen usein kirjoittanut, mitä olen sillä hetkellä lukemassa, mutta en jaksa itselleni kirjoittaa niistä mitään kovin pitkiä avautumisia.

Bookcrossingista mä innostuin tosi paljon joskus kymmenen vuotta sitten, ja paitsi piilottelin kirjoja, myös kirjoitin profiiliini arvostelun kaikesta lukemastani. Sitten sekin jäi. Nyt keksin, että Instagramissa voi pitää myös kirjat muistissa. #kirjapäiväkirjat2014 -hashtagilla löytyy siis mun (ja muutaman muunkin) tänä vuonna lukemia kirjoja. On kiva katsoa, millaiset tyypit on lukeneet saman kirjan, ja mitä ne siitä on kirjoittaneet, vaikka se olisikin vain pari sanaa (tosin mun pitäisi varmaan kirjoittaa kommentit kirjan kielellä, jotta niistä olisi enemmän iloa muille).

Ongelma tietysti on siinä, että kirjan tiivistäminen pariin sanaan johtaa siihen, että aika paljon jää sanomatta. Nytkin huomasin vasta postattuani Chimamanda Ngozi Adichien Americanah – romaanin kuvan, että en sanonut sanaakaan siitä, että kirja kertoo paljon myös siirtolaisuudesta, ja että yksi sen teemoista on sattuman merkitys elämässä. Sen lisäksi, että kirjassa pohditaan rotua ja rasismia Amerikassa, ja siinä on herkullisia yksityiskohtia afrotukan hoidosta ja nigerialaisten uusrikkaiden elämästä – ja päähenkilö on vielä bloggaaja. No, mutta nythän se tuli sanottua.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

*Tasapuolisuuden nimissä mainittakoon, että mieshän siis hoitaa valtaosan ruoanlaitosta, eikä mun sen suhteen tarvitse ihmetellä, kuinka monta shakkipeliä se oikein pelaa viikossa.

Kevätaskartelua: näyttävät paperikukat

kevätaskartelu paperikukka leluteekki.wordpress.comTämä kevätaskartelu tehtiin korvatulehdusviikolla, kun pienemmät nukkui päiväuniaan (lisääkin kevätaskartelua löytyy). Tämä voi olla vappuaskartelu, äitienpäiväaskartelu tai vaikka kevätjuhlan koristeet – kyllä keväällä on komeille kukille käyttöä. Mainio askartelu, me löydettiin Pinterestistä vain kuva, mutta sen perusteella oli helppo toteuttaa paperikukat, joissa oli sopivasti väkertämistä ja haastetta ekaluokkalaiselle, mutta jotka valmistui kerralla ja on valmiina todella näyttävän näköisiä.

Tarvikkeet:

  • värillisiä A4-kokoisia papereita (mustat keskustat me maalattiin peiteväreillä paperin molemmin puolin)
  • sakset
  • paperiliimaa

kevät askartelu

Ensin leikataan terälehdet, eli yhdestä paperista tulee sopivasti kaksi soikiota;  me laitettiin kuhunkin kukkaan 8 terälehteä. Terälehdet taitellaan loiviksi haitareiksi – tätä kaikki lapset rakastaa ja se tuo kukkaan lisää kolmiulotteisuutta.

kevät askartelua lapsille taittelu

keväinen askartelu

Vaaleammasta paperista leikataan pyöreä keskusta ja mustasta pienempi pyöreä keskusta. Niiden reunat hapsutetaan auringonsäteiksi niin kuin kuvassa – tämä oli hankala vaihe, hapsut meinaa lähteä vinoon. Sitten hapsut vielä kierretään kynän ympärille niin, että ne sojottavat vähän sisäänpäin. Tämäkin oli yllättävän hankalaa.

Sitten vain yhdistetään kukan osat toisiinsa liimalla, eli tumma keskusta vaaleamman päälle, terälehdet limittäin toistensa päälle, ja koko keskusta niiden päälle. Alle voi tietysti vielä lisätä pari vihreää lehteä, jos siltä tuntuu. Valmista!kevätaskartelu paperikukka

 

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.