Rakkaalla äidillä on monta nimeä

äiti tuu ikkunaan”Emila! Emila!” Lastenhuoneesta kuuluu vaativa huuto. ”Saako jo herätä?”

Meidän lapset siis kutsuu mua etunimeltä (joskaan nuorimmaiset ei vielä selviä viimeisestä tavuta ihan oikein). Mutta mulla on ollut myös aika monta muuta nimeä.

Mä itse kutsuin (ja kutsun edelleen) vanhempiani lempinimillä parivuotiaasta, samoin isoäitejäni mä kutsuin etunimillä. Kavereiden äidit oli kaikki Äitejä, ja ”Äiti tuu ikkunaan” -huutoon piti aina lisätä se ”täällä huutaa…” (vaikka meitä olisi ollut koko kööri avittamassa, kun kuudetta kerrosta ylemmäs ei huuto meinannut kuulua. Me asuttiin ykkösessä ja mun ei tarvinnut huutaa, joten siinä ei etunimen käytöstä ollut hyötyä.)

Esikoista odottaessa mä ajattelinkin, että mulle luontevinta olisi, että lapsi kutsuisi mua etunimellä, niin kuin nyt muutkin ihmiset. ”Äiti on tässä, odota niin äiti antaa, tulepa tänne äidin luo” -puhe tuntui musta tosi vieraalta, ja mä puhuin vauvalle itsestäni ensimmäisessä persoonassa, niin kuin nyt muillekin ihmisille. Niinpä esikoisen ensimmäinen sana ei suinkaan ollut äiti, vaan meidän koiran nimi, Önne.

Maman

Me oltiin isäkuukausi Ranskassa esikoisen ollessa puolitoistavuotias, ja miehen lisäksi siellä kaikki muutkin kutsui mua lapselle puhuessaan nimellä Maman. Lapsi itse puhui noin viisi sanaa, mutta loman aikana niitä tuli lisää, ja yksi oli Maman. Se kuulosti oikeastaan aika kivalta, ja niinpä mä otin sen itsekin käyttöön. Taaperotapaamisissa en sekoittunut muihin äiti-kutsuihin, kun olin Maman.

Äiti

Parivuotiaana lapsi kuitenkin sitten hoksasi, että mä olenkin Äiti, ja rupesi käyttämään sitä nimitystä. Mä totesin, että sekin kuulosti oikeastaan aika kivalta, kyllähän mä olen sen äiti. Niinpä kun kaksoset syntyi, mä esittelin itseni niille äitinä, ja käytin jo ihan sujuvasti kolmatta persoonaa itsestäni puhuessani: ”Odota kulta ihan hetki, äiti on tässä, äiti vaan nostaa tän veljen tästä pöydältä ensin pois.”

Äiti-Maman

Mies tietenkin sanoi lapsille edelleen Maman mua tarkoittaessaan. Fiksut lapset rupesikin aika nopeasti käyttämään nimitystä Äiti-Maman, noin niin kuin varmuuden vuoksi, ei ainakaan jää kenellekään epäselväksi, kenestä puhutaan.

Emilia

Mä oletin, että esikoisen mennessä ranskalaiseen kouluun Äiti ehkä vaihtuisi taas ranskalaiseen muotoon Maman. No näin ei käynyt, vaan 3-vuotiaana lapsi rupesi kutsumaan mua etunimeltä ihan oma-aloitteisesti. Eikä siihen vaikuttanut sekään, miten mä höpötin äidistä vauvoille, eikä niiden Äiti-Maman -huudot. Ja koska nuorimmaiset tietenkin ottaa kaikessa mallia esikoisesta, niin aika pian niiltäkin rupesi kuulumaan erilaisia versioita Emiliasta. Vielä joskus Äiti lipsahtaa pienten puheeseen, mutta aika harvoin enää.

Musta se tuntuu ihan mukavalta. Oikeastaan vain silloin, kun läsnä on tuntemattomia ihmisiä, mä tulen ajatelleeksi, että kuulostaa ihan siltä kuin mä olisin lapsille jotain muuta kuin äiti; hoitaja, täti tai vaikka äitipuoli. Mutta ei nimi äitiä pahenna, ja Emiliahan mä olen, ja se että lapset kutsuu mua etunimeltä on meidän juttu.

Millä nimellä lapset kutsuu sua, oletko Äiti vai onko teillä joku lempinimi käytössä?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Miksi minusta tulee isona ruotsalainen lapsiperhe

20131023-154643.jpg

Aavan meren tuolla puolen, jossakin on maa…

Aamu alkoi ruotsalaisella 80-luvun popilla. En tiedä teistä, mutta harva musiikkityyli saa mua yhtä takuuvarmasti hyvälle tuulelle. Siinä ”Vill ha dig” -biisin tahtiin hytkytellässäni mä rupesin miettimään, miten oikeastaan koko Ruotsi saa mut aina hyvälle tuulelle. Ja koska ilmeisesti Suomi hävisi Ruotsille olympialaisten jääkiekossa (tätä oli muuten tosi vaikea tarkistaa netistä, mutta luotettava tietolähteeni oli kaksi 5-vuotiasta luistelukoululaista, joiden kuulin keskustelevan aiheesta), niin ajattelin jakaa nämä ruotsalaisten hyvää mieltä tuottavat ominaisuudet teillekin, jos vaikka jotakuta jäi lätkämatsi harmittamaan.

Disclaimerina mainittakoon, että itselläni tähän liittyy toki aimo annos nostalgiaa: mä olen herkkinä teinivuosinani viettänyt kaksi loistavaa ratsastusleiriviikkoa Gotlannissa.

Mutta hei, 7 syytä tulla hyvälle tuulelle Ruotsista ja ruotsalaisista:

  1. Niillä on parhaat äitiyskirjat. Katarina Mazettin ”Familjegraven” on niin hauskaa ja osuvaa kuvausta lapsiperhearjesta, että ei tottakaan. Ja Maria Svelandin ”Bitterfittan” on pohdintaa siitä, millaisia meistä kaikista tuli lapsia saatuamme (mutta vain ruotsalaisäidit lähtevät pohtimaan sitä viikoksi Majorcalle).
  2. Hoitovapaa jonka voi jakaa vaikka päivän pätkiksi siihen saakka kun lapsi täyttää 8 vuotta.
  3. Niillä on maailman cooleimmat (ja ensimmäiset) lattepapat.
  4. Solsidan. Niillä on maailman paras perhekomedia.
  5. Tasa-arvo. ”Vi föräldrar” -lehteä (joka ei ihme kyllä ole maailman paras perhelehti, mutta ei se kauaksi jää) lukemalla selviää, että ensinnäkin Mariam ja Salman Södertäljestä esiintyy lehdessä siksi, että niiden 10-kuisella Ibrahimilla on maitoallergia, eikä siksi että ne on jännittävä maahanmuuttajaperhe, ja toisekseen, että vanhempainvapaiden ja kotitöiden tasainen jakaminen on Ruotsissa ihan miljoona kertaa yleisempää kuin Suomessa.
  6. Sovmorgon. Yllämainitun lehden yleisimpiä aiheita tuntuu olevan, miten päättää, kenen vuoro on saada sovmorgon. Ja tälle ei siis ole sanaa suomeksi, mutta se tarkoittaa sitä, kun toinen vanhemmista (eikä aina se sama) nousee hoitamaan lapset viikonloppuaamuna ja toinen saa nukkua vähän pidempään.
  7. Fredagsmys. Onko mitään ruotsalaisempaa. Ja tällekään ei tietenkään ole sanaa suomeksi – miksi olisikaan, koska ei täällä tosiaan ole tapana pyhittää perjantai-iltaa sille, että laitetaan jotain hitusen syntistä herkkuruokaa ja tehdään jotain kivaa koko perheen kesken (vaikka usein ne vain katsoo leffaa. Mutta sekin kuulostaa kivemmalta kun sille on oma sanansa.)

Nyt mä rupean kuulostamaan kateelliselta, mutta pois se minusta! Ruotsalaisia ajatellessa voi tulla vain iloiseksi. Ja hei, koska kaikki makeet ruotsalaisjutut kuitenkin tulee Suomeen, ja korkeintaan parinkymmenen vuoden viiveellä, niin meidän lapsilla on varmasti mahdollisuus nauttia sovmorgonista!

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Laatuaikaa Tbilisissä – kuvaterveiset

Leluteekin lukijat kuulemma kärsimättöminä odottaa kuvia Tbilisin-matkalta (myönnetään, mun äiti siis odottaa). Matka oli kaikinpuolin onnistunut, neljä päivää ilman lapsia sujui yllättävän kepeästi, ja Georgia oli mainio matkakohde. Tosin ensin me siis vietettiin vuorokausi Istanbulissa, joka osoittautui mainioksi välilaskuksi. Mä olin valinnut hotellin sillä perusteella, että ei kyllä tonne asti lähdetä skandinaavisen vaaleaa sisustusta katselemaan, ja nappiin meni:

20140219-150624.jpgKristallisen vessanoven kahvan seurana oli kullanväriset tapetit ja runsain mitoin tummanpunaista samettia. Vanha kaupunki oli niin siisti ja matkailijaystävällinen, että tuskin huomasi ulkomaille tulleensa. No, kun sitten päästiin Tbilisin lentokentälle, niin eksotiikkaa rupesi piisaamaan.

20140219-210437.jpg”Hyvät kebabit meiltä, cocacolaa ja muuta sellaista.” Georgia on siis paitsi aivan omaan kieliryhmäänsä kuuluva kieli, niin myös ihan omilla aakkosillaan kirjoitettava kieli. Lähes kaikki kyllä osaa venäjää, ja se rupesikin kuulostamaan tosi selkeältä ja helpolta, kyrilisistä aakkosista puhumattakaan – ja mä olen siis opiskellut venäjän alkeiskurssin kymmenen vuotta sitten. Totesin osaavani laskea seitsemään. Onneksi paikalla oli miehen kaveri, joka puhuu sujuvaa serbokroatiaa, mikä helpotti kaikennäköistä taksien diilaamista yms. huomattavasti.

20140219-151714.jpgMä olen mahdollisesti käynyt Georgiassa silloin kun se vielä oli Gruusian neuvostotasavalta. Tehtiin Sotshin suunnalta retki Aasian puolelle, jossa oli teeviljelmiä ja keltaisia koiria. Nyt sen rajan yli ei paljon kuljeta, parlamenttitalon päädystä on sirppi ja vasara hakattu irti ja katolla liehuu Georgian lippu.

20140219-150957.jpgKaupunki on tosi jännän näköinen, silkkitien tyyli kohtaa venäläisen ja neuvostoarkkitehtuurin monet vuosikymmenet.

20140219-150912.jpgTosi paljon on tosi rapistunutta, eli paljon näyttää myös 90-luvun Pietarilta – paitsi kun tullaan taas silkkitielle.

20140219-151637.jpg

20140219-150650.jpg

20140219-150833.jpg

Ja sitten on sellaista mikä näyttää vain ja ainoastaan georgialaiselta. Nämä on Tbilisin vanhassa kaupungissa kuumien lähteiden yhteyteen rakennettujen kylpylöiden kattokupoleja. Ja taustalla toki yksi kirkko, niitä riittää.

20140219-150739.jpgSitten siellä välissä on wau-arkkitehtuuria, tässä erottuu vain toi silta ja metalliputken näköinen konserttitalo, presidentinlinna jossa uusuusklassinen tyyli on kruunattu valtavalla lasimunalla jää valitettavasti liian kauas.

20140219-151029.jpgSen lisäksi että georgialaisilla on oma kielensä ja aakkosensa, niin ne on myös asuneet Georgiassa suunnilleen aina. Kansallismuseossa oli varsin vaikuttava osasto, jossa esiteltiin 4000-2000 vuotta vanhoista haudoista löytyneitä kultakoruja. Tässä vaiheessa suomalaisena menee aina jotenkin hiljaiseksi. Tokihan täälläkin on asuttu kohta 10 000 vuotta, mutta kultakoruja on väsätty vähän lyhyemmän aikaa.

Kirkot (jollaiseen tässäkin ollaan menossa, vaikka noi sarvipäät onkin esikristillisiä symboleja) oli vaikuttavia. Mä en ole tainnut missään nähdä niin paljon ihmisiä harjoittamassa uskontoaan – oli toki sunnuntai, mutta messu jo ohi, ja silti kirkot oli täynnä ihmisiä rukoilemassa.

20140219-151149.jpgMe ollaan juostu gruusialaisten ravintoloiden perässä ympäri Itä-Eurooppaa, joten oli aika palkitsevaa päästä ihan aidon asian ääreen. Munakoiso saksanpähkinätahnalla on kyllä ehdottomasti yksi mun kaikkien aikojen ruokasuosikeistani.

20140219-151217.jpgNäihin mä en ollut törmännyt aiemmin: khinkali, eli jättimäinen pelmeni. Ne myydään ravintolassa kappaleittain, mutta tää mun kuuden annokseni on ihan naurettava, naapuripöytiin niitä kannettiin kukkurapäisiä vateja. Kyllä niitä pystyikin syömään määräänsä enemmän, erityisesti sienitäytteiset oli herkullisia.

20140219-151053.jpgJoten meidän ei tarvinnut kovin paljon puhua lapsista, kun voitiin puhua myös ruoasta. Ja arkkitehtuurista, historiasta ja geopolitiikasta. Maisemanvaihdos teki hyvää.

p.s. Lapset ei kuulemma kertaakaan olleet maininneet, että niillä olisi ikävä. Esikoinen oli ollut sitä mieltä, että me oltaisiin voitu lähteä kymmeneksi päiväksi. Nyt on kuitenkin vuorokauden sisään saatu neljä uhmakohtausta, eli kai meitäkin vielä johonkin tarvitaan.

Edit 4.3. Sain vinkin, että suomeksi on juuri ilmestynyt opaskirja Löytöretkiä Georgiaan – seuraavaan reissuun siis uusi opas mukaan!

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.