Mikä on tärkeää?

mikä on tärkeää? http://blogi.leluteekki.fiMikä on tärkeää?

Mä keksin abivuonna, että tämä on olennaisempi kysymys kuin elämän tarkoitus, ja koska mä olin taidelukiossa, niin aiheesta tehtiin tietysti heti dokumenttielokuva. Selma kuvasi kaitafilmikameralla ja minä äänitin c-kasetille, kun me kierrettiin Hakaniemen torilta Eduskuntatalon portaille kysymässä ihmisiltä, mikä on tärkeää. Oli hieno kokemus, kun suurin osa ihmisistä pysähtyi ihan oikeasti miettimään ja vastaamaan, ja vastaukset oli hienoja myös. Rakkaus, onnellisuus, ihmiset, tasa-arvo, lapset, ystävät, terveys – niinhän se on.

Mä mietin omaa vastaustani pitkään. Nyt mä jäin uudelleen miettimään sitä, ja vaikka mä en varmaan olisi muotoillut sitä samoin, niin kyllä se pätee tänäänkin. Tärkeää on kysyä, mikä on tärkeää, ja elää vastauksensa mukaisesti.

———-

Mä huusin taas lapsille. Kuusi päivää meni huutamatta. Sitten jäin kinaamaan esikoisen kanssa siitä, onko tahra luistelukypärässä kaakaota vai jotain muuta ruskeaa nestettä, se suuttui, minä suutuin ja huusin. Ja seuraavana päivänä kaatui pari jugurttia varoituksesta huolimatta ja piirustuspöydällä oltiin leikitty vesileikkejä.

Oli tästä se ilo, että mä löysin kaksi uutta ärsykettä, jotka saa mut huutamaan. Tai no, se että mulla on kamala tarve olla aina oikessa, ei ole mikään varsinainen uutuus. Mutta totesin, että olen siis valmis kinaamaan 7-vuotiaan kanssa. Totta kai se tahra on kaakaota, mutta onko sillä nyt mitään väliä.

Toinen ärsyke on tilanteet, joissa mä olen epäillyt, että kohta käy hassusti, mutta en ole viitsinyt puuttua asiaan, koska siitä olisi mulle mielestäni kohtuuttomasti vaivaa. Tässä tapauksessa siis mun olisi pitänyt painostaa pienet juomaan jugurttia lasista eikä siitä leveäsuisesta juomapullosta (pitäisi kyllä myös reklamoida Valiolle, mä en tiedä, minkämuotoisella suuvärkillä niiden juotavia jugurtteja on tarkoitus hörppiä ilman että puolet on rinnuksilla). Ja mun olisi pitänyt nousta heti tarkistamaan tilanne, kun kuulin vesihanan avautuvan, eikä jäädä 10 minuutiksi selaamaan nettiä.

No, me ei nyt saada esikoisen kanssa meidän huutamattomuudesta jaettavia kylpyläpisteitä kasaan tällä viikolla, mutta aloitetaan uusi laskenta ja kokeillaan uudestaan. Kyllä me siihen pystytään kun harjoitellaan.

————–

Seuraavan kerran lapset tai niiden tekemiset rupeaa ärsyttämään, mä pysähdyn kysymään itseltäni, mikä on tärkeää. Eikä tärkeää ole oikeassa oleminen, ei sotku ja sen siivoaminen, ei tottelemattomuus, kiukuttelu tai oma ärsyyntyminen. Tärkeää on rakkaus, onnellisuus, ihmiset, tasa-arvo, lapset, ystävät, terveys; eikä huutaminen edesauta mitään niistä tai muista oikeasti tärkeistä asioista.

Ja vielä, mikä on sun vastaus, mikä on tärkeää?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Oodi Vitol-helmille

vitol picPurkki on keittiön tiskillä, jääkaapin vieressä. Se on ruskeaa lasia, samanväristä kuin kaljapullot. Helmet erottuvat lasin läpi, purkki on niitä puolillaan.

Kun purkki avataan, helmet yrittävät karata. Ne ovat pieniä, kaksi mahtuu melkein katoamaan kämmenpohjaani. Kun  vieritän ne kämmeneltä valkoiselle tiskille, ne hohtavat kevättalven auringossa kuin hienoin meripihka. Niiden alle muodostuu lampi kultaista valoa. Helmiä voi kierittää edestakaisin pöydällä, mutta jos pudotan helmen lattialle, sitä on melkein mahdoton löytää parketin kuvioiden joukosta.

Suussa helmet tuntuvat sileiltä ja kovilta, kuin ikenet hampaiden takana. Ne ovat niin pieniä, että usein nielaisen ne vahingossa, helmi vain lipsahtaa alas kurkkuun, vaikka halusin pyöritellä sitä suussani vielä vähän aikaa. Helmeä imeskellessä tunnen, miten sen pinta ohenee ja muuttuu pehmeämmäksi. Ne maistuvat heikosti muovilta, eivät ollenkaan kultaiselta valolta. Kun puraisen helmen rikki, sisältä ei purskahdakaan lämmin persikka, vaan suuni täyttää karvas lääkkeen maku, enkä saa nieltyä sitä pois.

Kun otan rikkipuraistun helmen pois suustani, se on tahmea ja litteä ja menettänyt hohtonsa. Jos laitan sen takaisin suuhun, sitä voi pureskella niin kuin pihkapalloja saunassa, etuhampailla, ettei se tartu kiinni. Lopulta jäljellä on enää litteä pieni levy, joka yhtäkkiä häviää kitalakeen. Nyt en saa riisitautia, enkä länkisääriä niin kuin tietosanakirjan kuvassa.

p.s. 32 vuotta myöhemmin unohdin taas antaa d-vitamiinit lapsille.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

”Sä sait tähden!” Äidin ja lapsen palkitseminen

palkitseminen pic

Mietin, että palkitsisin itseäni ostamalla kukkia, mutta sitten ostinkin muuten vaan.

Mä olen koettanut miettiä, miten voisin palkita itseäni niinä hetkinä, kun onnistun tässä ”huudan lapselle vähemmän” -projektissani. Kauheasti ylimääräistä rahaa ei ole, ei myöskään aikaa, ja mä oikeastaan lopetin suklaan syömisenkin. Sitä paitsi itseni tuntien mä saattaisin hyvinkin ruveta huijaaman itseäni tarratauluni kanssa – tai jättäisin sen vain täyttämättä, jos se olisi liian vaikeaa.

No, sitten keksin, että tehdään tästä kilpailu: kaksoset saa pisteen, jos ne pukee itse ulkovaatteet, mä saan pisteen jos en huuda pukemistilanteissa ja esikoinen saa pisteen, jos sille ei tarvitse muistuttaa pukemisesta. Sitten lasketaan pisteet ja voittaja saa superpalkinnon. Poikaa rupesi heti koko kilpailuajatus stressaamaan, eikä se pisteiden keräämien ilmeisesti muutenkaan ollut ihan selvää. Sanoin, että merkitään pisteet kalenteriin, ja nämä riemastui, että joulukalenteri!

Jalostetinkin ideaa sitten eteenpäin. Pienet jätettiin kokonaan laskuista, mutta minä ja esikoinen muodostetaan tiimi, joka kerää pisteitä yhdessä. Päivässä me voidaan saada viisi pistettä: yksi tulee siitä, jos mä en huuda ennen lounasaikaa ja toinen huutamattomuudesta sen jälkeen, ja lapsi voi saada yhteensä kolme pistettä käyttäytymällä rauhallisesti aamulla, koulusta tullessa ja iltatoimissa. Pisteitä kerätään yhdeksän päivää, ja jos sinä aikana saadaan 39 pistettä kasaan, niin meidän superpalkinto on iltapäivä kahdestaan kylpylässä.

Tavoite on kyllä aika kova, saa nähdä pitääkö sitä rukata, koska siihen tarvittaisiin kuitenkin useampana päivänä täydet pisteet. Mutta mulle tämä on erittäin motivoiva systeemi, sillä nyt palkinto on pois myös lapselta, jos mä en onnistu käyttäytymään toivotulla tavalla. Sinänsähän lapsen (ja oman) hyvän mielen pitäisi riittää motivoimaan olemaan huutamatta, mutta kun se tosiaan on sellainen paha tapa, niin sen korvaaminen hyvällä tavalla (ongelmien ratkominen muuten kuin huutamalla) vaatii aika lailla toistoa, ja mulle ehkä myös ulkoista motivaatiota.

Meillä ei tarrataulua ole vuosiin ollut käytössä, mutta aikoinaan tarroilla palkitseminen toimi kyllä tosi hyvin, kun esikoisen piti 2v-vuotiaana käyttää päivittäin silmälappua lievän karsastuksen hoidossa. Se inhosi niitä lappuja, ja oli ihan mahdotonta saada se pitämään sitä väkisin. Sitten tehtiin tarrataulu, päivittäisestä tunnista lapun kanssa sai ensinnäkin valita ihanan tarran tauluun liimattavaksi, ja jos viikossa sai viisi tarraa (lääkärin määräys oli lappu kuutena päivänä viikossa), niin palkinnoksi sai katsoa viikonloppuna videon. (Uskomatonta, että meidän 2-vuotias katsoi vain sen yhden videon viikossa. Nykyäänhän noi katsoo videoita ainakin viisi kertaa viikossa.) Lappua pidettiin, tarroja liimattiin ja karsastus korjaantui.

Noissa tarratauluissa vaikea musta on se onnistumisen määritteleminen ja palkinnon mitoittaminen. Niin kuin nyt: kivaa olisi tietysti, että kukaan ei ikinä huutaisi, mutta se nyt ei ole kovin realistista. Mutta mikä sitten on sellainen määrä huutoa, että sillä vielä voi ansaita palkinnon?

No, katsotaan. Oletteko te käyttäneet tarratauluja lasten tai itsenne palkitsemisessa? Kuinka toimi? Ja miten määrittelitte, mikä oli onnistunut suoritus?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.