Rakas ystäväni rintapumppu,

olipa jännä tavata pitkästä aikaa. Sä olet tainnut kyllä olla kaikki nää vuodet siellä lastenhuoneen hyllyssä, mutta tiedäthän sä millaista se on, ei vaan tule tavattua enää kun kuviot on muuttuneet. Mutta kyllä nousi muistoja pintaan.

Vaikka täytyy sanoa, että ei ne kaikki pelkkiä hyviä muistoja ole. No ei varmaan sullekaan, mä olen vieläkin pahoillani siitä kun paiskasin sut silloin kerran lattiaan. Onneksi saatiin sut sitten kuitenkin taas kuntoon. Mutta ollaanhan me kyllä vietetty sun kanssa tosi seesteisiäkin hetkiä, maitopullot kirjan sivuja auki pitelemässä, hiljalleen täyttymässä ja moottori tastaisesti hyrräten. Ja kyllä täytyy sanoa, että sä olet mun tapaamistani rintapumpuista ihan omaa luokkaasi, aivan loistovehje, ja  kaksosten imetys ei olisi onnistunut ilman sua. Että kiitos vaan siitä. Sä et koskaan tavannutkaan sitä esikoisen imetyksen apuria, joka muistutti ääneltään ja teholtaan lähinnä hiustenkuivaajaa. Ihan hyvä niin, sitä olisi nolottanut sun seurassa.

Mutta jos suoraan sanotaan, niin en mä olisi jäänyt suremaan, vaikka me ei oltaisi koskaan tavattukaan. Kyllä mua ketuttaa, että pitää olla kiitollisuudenvelassa tollaiselle sveitsiläisen insinööritaidon ihmeelle, että on ylipäätään onnistunut ruokkimaan vauvansa. Mieluummin mä olisin ollut niin kuin niissä neuvolan lehtisissä, että herkkä ensi-imetys synnytyssalissa ja sitä rataa.

No, olen mä tietysti myös todella ylpeä siitä, että sain ruokittua vauvani ihan omalla maidolla, ensin sen pikkukeskosen ja sitten kaksoset. Hyvää tuuriahan meillä oli rutkasti matkassa molemmilla kerroilla kun vauvat oli reippaita ja yhteistyöhaluisia ja maidontuotanto lähti käyntiin, mutta kyllä siinä kysyttiin puhdasta sisuakin, sekä sulta että multa kun tuntikausia yhdessä surruutettiin. Että kuule rintapumppu, ollaan me vaan aikamoisia.

Tää meidän ystävyys taisi kuitenkin olla enemmän sellaista työkaveruutta, että oltiin samassa tiimissä ja vedettiin läpi upea projekti, mutta nyt kun se on ohi, niin ei meidän enää tarvitse hengailla yhdessä. Että eiköhän nyt ole aika sunkin tarttua uusiin rintoihin haasteisiin. Niin mäkin olen tehnyt.

Terveisin,

Emilia

p.s. Jos teillä muilla on terveisiä omalle rintapumpullenne, niin ne varmaan menee perille tän kirjeen mukana.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

”Hurjan iso korni!”

stadionin torniMe harjoiteltiin eilen koulusta paluuta julkisilla. Ihan ei vielä mennyt putkeen, ensin mä eksyin väärään bussiin, ja oikeaan päästyäni bussikuski vuorostaan eksyi. No, kun liikennevälineitä on matkalla viisi, niin onnistumisprosentti on kuitenkin kohtuullinen, ja kaikki lapset saatiin kotiin.

Ratikalla on kiva kulkea keskustasta meille päin, koska matkalle mahtuu ainakin puolet ”Tatu ja Patu Helsingissä” -kirjan kuvituksesta (joka siis edelleen on meillä kovaa valuuttaa, vaikka enää sitä ei sentään tarvitse lukea päivittäin). Niinpä mä ajattelin, että tutustutaan näihin nyt muutenkin kuin ratikan ikkunasta, ja koska me ei kuitenkaan päästä kiipeämään Mannerheimin patsaalle tai saada jäätelökioskia Eduskuntatalon portaille, niin kohteeksi valikoitui Stadionin torni. Sitä paitsi poika on uhonnut jo pari viikkoa loikkaavansa Pasilan radiotornin huipulle, eli tornit on olleet pinnalla. Ja kuten Täti-ihminenkin totesi, oli kesän viimeinen päivä, ja siis syytä tehdä viimeinen kesäretki.

Alle 6-vuotiaat pääsee torniin ilmaiseksi, eli tää on tällaiselle monilapsiselle perheelle hyvä kohde (sitä paitsi perhelipullakin pääsee kolme lasta, eikä kaksi niin kuin yleensä), aikuiselle kustantaa vitosen. Ja lipunmyyntitiskin setä oli juuri niin kiltti kuin Tatussa ja Patussakin.

stadion portaatYlös mennään hissillä (mua jäi vähän kutkuttamaan mitä niistä välikerroksista olisi löytynyt, mutta ei sitten jääty katsomaan), mutta ihan portaitta ei näköaloja pääse katsomaan, eli rattaita tai huonojalkaisia mummoja ei kannata ottaa mukaan. Ja vessassa kannattaa tosiaan käydä siellä alhaalla, me jouduttiin sitten tulemaan aika nopeasti takaisin alas ja pienen vessatauoan jälkeen sitten takaisin ylös. Mutta tulipahan ajeltua hissillä koko rahan edestä.stadionin torniJa on ne näköalat hienot. Pienimmät näkee alemmalta tasanteelta itään päin ihan itsekin, ihan ylhäällä on sen verran korkeat kaiteet, että täytyy nostaa (ja siis ei voi pudota, paksut rautatangot on tosi tiheässä ihan ylös asti).

stadionin tornissa

Ja sitten osoiteltiin lisää Tatu ja Patu -kohteita. Kameran asetukset tosin oli jostain syystä ruokakuvaukselle, eli maisemakuvat on vähän utuisia – muuten hienoja, kaikki kuvat on esikoisen ottamia.

stadion näköalaOlisiko teillä muuten vinkkejä muista kivoista Helsinki -kirjoista lapsille? Jos vaikka vaihdettaisiin kirjaa joskus. Vaikka loppui se kesäkin, mutta ehkä me vielä joku päivä retkeillään.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Ostan konsonantin

20130824-162646.jpg

Tornit ja sillat syntyy, äänteet on vähän hukassa.

Mä elän toivossa, että kaksosten kielellinen ilmaisu ottaa aimo harppauksen nyt hoitoon menon myötä, koska vähän on vielä hiomista varsinkin noissa konsonanteissa. Toisaalta, tässä onnenpyörässä tulee aika huvittaviakin arvauksia.

”Mulle kynsikakkaa! Nyt!”

”Kato, tuulipylly!”

”A… on mun lisko.”

”Mun koulupeppu.”

”Tosi iso korni.”

”Mennään äitin kanssa kukkumaan.”

”Tuolla on muna-asema.”

”Minä tykkään Pissa Possusta!”

Mitäs teidän taaperoiden sanaisesta arkusta paljastuu? Vai onko ne sitä lajia, jotka on 1-vuotispävillään jo puhuneet kuin Runeberg?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.