Kaunis ruumis

Muistatteko kun pikkutyttönä istuttiin uimahallin saunassa? Meitä oli siellä kolmea lajia: tyttöjä, äitejä ja mummoja. Mummot istui ylälauteen nurkassa tissit napaan asti roikkuen ja maha polvissa ja heitti vihaisena löylyä. Tytöt oli jänteviä kuin pienet kalat, kärvisteli löylyissä ja laski kauneuspilkkujaan. Äidit vain oli.

Onneksi päästiin taas sujuvien montenegrolaisten nettiyhteyksien ääreen, niin mäkään en jäänyt täysin osattomaksi Mamigogn Mintun liikkeelle laittamsta mahvillityksestä. Credo on siis, että tältä näytän mahoineni ja olen kaunis tällaisena.

Vaikka mun mahani ei vielä roikukaan polvissa niin kuin niillä lapsuuden mummoilla, niin seitsemän vuotta sitten esikoisen myötä mä voimeistään väistämättä siirryin tyttöjen joukosta askelen lähemmäs mummoutta. Esikoisen jälkeen maha palasi lähes ennalleenen, mutta nyt kaksosten jäljiltä mä en sitä kyllä kauniina pidä. Tosin mä jäin sitten tietysti pohtimaan, mitä se kauneus nyt taas tarkoittikaan – estetiikka on aina ollut mun heikoiten hallitsema filosofian laji. Mutta jos kauniilla tarkoitetaan sellaista, joka tuottaa esteettisen elämyksen tai joka vastaa jotain kauneuskriteerejä, niin mun mahani ei siis näitä määritelmiä täytä, 36 vuoden, kahden raskauden ja kolmen lapsen jälkeen.

Mutta ei se ole kauhean oleellistakaan. Ihmisethän on usein kauniita, ja mä pidän itseänikin kokonaisuutena esteettisesti miellytttävänä. Mutta ei mun vartalo ole mulle tärkeä siksi, miltä se näyttää, omiin tai muiden silmiin, vaan siksi, että se olen minä. Koska mä en usko ruumiista irrallaan olevaan sieluun, mun ruumis on ainoa ”paikka” jossa mä voin olla olemassa; jos ruumis lakkaa toimimasta, mä lakkaan olemasta.

Tämäkin on taas niitä asioita, jotka on konkretisoituneet lasten syntymän myötä. On entistä tärkeämpää, että minä jatkan olemassaoloni, ja siis että mun ruumis toimii edes tyydyttävästi. Maha voi olla kurttuinen, kunhan se sulattaa ruoan. Mun tavoittenani ei ole olla mahdollisimman kaunis ruumis.

Meidän yhteiskunta vain on sellainen, että naisen ruumis ei ole olemassa ennen kaikkea yksilönä, sen nimenomaisen naisen ruumiina ja henkisten toimintojen mahdollistajana, vaan naisen ruumis on katsottavaksi, otettavaksi, annettavaksi, myytäväksi ja myymiseksi. Tässä yhteiskunnassa on varmasti hyvä muistuttaa, että meitä naisia ja meidän ruumiita on hyvin monenlaisia, että ne muuttuu elämän varrella ja että monenlaisessa ruumiissa voi olla hyvä olla. Jos pystyy keskittymään vähemmän siihen ryppyiseen mahanahkaan, voi ehkä keskittyä enemmän elämässä oikeasti tärkeisiin asioihin.

Mä mietin, että pitääkäkö tähän nyt sitten laittaa se mahakuva. Tosi hankalaa ottaa sellaista, ja sitäpaitsi voitte kuvitella sen riemun kun mun mahdolliset oppilaat löytää kuvan netistä.

20130731-221527.jpg

Mutta se hyvä puoli tässä oli, että tästä kuvakulmastahan maha on kivemman näköinen kuin täältä ylhäältä katsottuna. Vaikka en mä ihmettele, että kamera oli näkevinään siinä naaman. Tosiasiahan on kuitenkin se, että ei mun mahaa katsele kuin minä itse, mies ja joku satunnainen lääkäri. Muut näkee sen suunnilleen tältä etäisyydeltä:

a beautiful body -haaste

Jos tässä kuvassa huomio kiinnittyy mun mahaan, niin vika on kyllä katsojassa eikä mahassa. Ollaan muuten taas takaisin Kotorissa.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai seuraa Leluteekkiä facebookissa.

Monikielinen maailma

Tiedättehän, miten sitä ulkomailla aina arvuuttelee, mistä muut turistit on kotoisin. Mitä kieltä ne puhuu, miltä ne näyttää, miten ne käyttäytyy. No täällä Albaniassa tämä(kin) on asteen monimutkaisempaa – tai yksinkertaisempaa. Kanssaturistit on nimittäin valtaosaltaan albaaneja. Mutta onko ne Kosovon albaaneja, Albanian albaaneja, Makedonian albaaneja, Italian albaaneja, Sveitsin ( Kosovon) albaaneja, Quebecin albaaneja, Saksan albaaneja vai Kreikan albaaneja, siinä mä joudun turvautumaan proosallisesti rekisterikilpiin ja ystävällisiin kommentteihin. Ja jos ne onkin Kreikan Albanian kreikkalaisia, niin mä putoan jo kärryiltä.

Me aiheutetaan tietysti yhtälailla hämmennystä. ”Ah, te tulette Suomesta? Jari Litmanen! Mutta puhutaanko Suomessa ranskaa? Ah, te olette ranskalaisia, mutta asutte Suomessa? Siis hän on suomalainen? Ja lapset puhuvat suomea? Ranskaa? Suomea ja ranskaa?”

Vaikka tässä seurassa lasten kaksikielisyys ei tietenkään ole mitenkään kummallista. Suomessa kaksikielisiksi usein määritellään kovin kapeasti vain ihmiset, jotka on oppineet kaksi kieltä synnyinperheessään ja puhuu niitä molempia yhtä hyvin. Barbara Abdelilah-Bauer selittää mainioissa kaksikielisiä lapsia ja perheitä kuvaavissa kirjoissaan (ranskaksi, en tiedä onko käännetty muille kielille) miten maailmassa paljon yleisempää on kuitenkin monikielisyys, jossa kielet on opittu elämän varrella – kotona, koulussa, uudessa maassa tai uusien ihmisten kanssa – ja miten niitä käytetään tilanteen ja tarpeen mukaan. Kaksi- tai monikielinen on ihminen joka käyttää elämässään useita kieliä ja kokee itsensä monikieliseksi. Ja tällä määritelmällä suuri osa maailman ihmisiä on monikielisiä, ja määrä vain kasvaa.

Dajti-express, Tirana, Albania

20130730-124903.jpg

Viimeisenä päivänä Tiranassa paettiin hellettä köysiradalla kaupungin vieressä kohoavalle Dajti -vuorelle. Koska meidän albania rajoittuu edelleen kiitokseen (”faleminderit”, että siitä lähdetään – hyvää huomenta on täysin mun tavoittamattomissa), niin hetken aikaa oli taksin kanssa epäselvyyttä siitä, minne mennään, mutta ennen kuin asia ehdittiin neuvotella puhelintulkkauksella englantia puhuvan kollegan kanssa, todettiin, että meilähän onkin asialle yhteinen nimi, ”teleferik”. Miten niin albania on vaikeaa?

Silloin pyykkärin päivä on, kirkas, kaunis ja huoleton

dubrovnik, kroatia

Dubrovnik, ensimmäinen ilta ja ensimmäinen pyykki.

kotor, montenegro

Kotor, se seuraava lasti, jota en kehdannut antaa hotellinomistajan huoleksi.

20130726-185649.jpg

Vlorassa ei ollut parveketta, sen sijaan merinäköala kylppäristä.

20130726-185804.jpg

Dhermi. Harmi että kuvasta puuttuu kaskaiden siritys, vuohien kellot ja mereltä puhaltava tuulenvire.

”Lip lap, lip lap, pyykkiä riittää vaan, lip lap, lip lap, kyllä ne puhtaaks saan! Jos vain lantilla leipää saan, ostan toisella manzanillan, silloin pyykkärin päivä on kirkas, kaunis ja huoleton!”

Mähän uhosin, että pesen reissussa vaatteet joka ilta, jotta selvitään vähemmillä kasseilla. No, vaatekertoja on kaikilla neljä mukana, joten joka päivä mä en ole pessyt, ja parissa paikassa on ollut pesukonekin käytössä, mutta kyllä muutama nyrkkipyykki on tullut väännettyä. Viikko vielä edessä, mutta ainakaan vielä ei ole omaa konetta ikävä.

Edit. Ja tietysti sitä omaa konetta tuli ikävä heti seuraavana päivänä; Dhermin paratiisirannat on paratiisillisia siksi, että sinne päästäkseen on kuljettava 1000 metrin korkeudessa olevan ”solan” kautta. Niinpä Beratiin päästessä kaikki lapset oli oksentaneet sekä itsensä että mun päälle. ” Lip lap, lip lap, pyykkiä riittää vaan…”

dhermi, albania
Vasemmanpuolimmaisessa vuoressa näkyy tuollaista hentoa poikkiraitaa: tie.