Lintuja naurattaa ja oravia tanssittaa – blogitunnustus

Aina välillä on päiviä, jolloin on pahalla tuulella vaikka mitä tekisi. Kaikki ärsyttää, väsyttää ja on mahdotonta. Eilen oli känkkäränkkäpäivä, tällä äidillä ainakin – tosin mä aina inhosin sitä laulua ja vähän inhoan tota sanontaakin, mutta aika hyvin se kyllä kuvaa sitä olotilaa. Ei auttanut edes se, että mies jakoi ranskalaisen kulttuurin helmiä ja lauloi meille bussissa ”Ça fait rire les oiseaux” – kotiin tultua oli kuitenkin etsittävä kyseisen biisin video ja loput sanat:

”Ça fait rir’ les oiseaux.
Ça fait chanter les abeilles.
Ça chasse les nuages
Et fait briller le soleil.
Ça fait rir’ les oiseaux
Et danser les écureuils.”

”Lintuja naurattaa, mehiläisiä laulattaa,

pilvet kaikkoaa ja aurinko paistaa.

Lintuja naurattaa ja oravia tanssittaa.”

Tänään onkin sitten ollut parempi päivä, varmasti kiitos tanssihaluisten oravien. Ja niin kuin niissä ei olisi tarpeeksi, mä olen saanut peräti kolmelta taholta blogitunnustuksen, johon liittyy haaste listata 11 iloa ja hyvää mieltä tuottavaa asiaa, eli nyt ei auta murjottaa. Ensimmäiset 3 asiaa on siis tietysti se, että sain tämän tunnustuksen sekä Leopardikuningattarelta, Arjen takaa -blogin Täti-ihmiseltä ja vielä Ehdoton ehkä -blogin Saaralta. Tunnustus lämmittää erityisesti, kun se tulee tahoilta, joita itse arvostaa, eli kiitos!

Liebster Blog

Ja sitten loput listasta:

  1. Bloggaaminen ylipäätään, ei pelkät tunnustukset. On ollut ihan mahtavaa kirjoittaa ihan omaksi ilokseen viidentoista vuoden tauon jälkeen, ja aivan mainiota on myös ollut löytää jutuille yleisöä.
  2. Kesän valo. Sielu hengittää kun on valoisaa. Lämpökin on kivaa, mutta mulle riittää kyllä sellaiset reilut 15 astetta, ja yli 25 ei tarvitsisi mennä.
  3. Se että lapset on vielä niin pieniä. Onhan se kivaa, kun ne kasvaa ja oppii, mutta on tosi kivaa, että ne on vielä niin pieniä ja kapuaa syliin ja niiden naarmuja pitää puhaltaa.
  4. Ihmiset. Maailmassa on paljon monella tavalla mukavia ihmisiä. Ystäviä, tuttuja, sukulaisia, tuntemattomia.
  5. Pasila. On hyvä tuntea olevansa kotonaan, paikassa jonka tuntee ja jossa tuntee ihmisiä.
  6. Se että aina joskus tulee positiivisia uutisia. Mä yleensä aina ahdistun uutisista, mutta esimerkiksi viime viikolla nähtiin Itämeren norpista kertova video, jossa kerrottiin siitä, miten ne on pelastuneet sukupuutolta.
  7. Matkalle lähtö. Saa nähdä miten mä onnistun karistamaan stressin hartioiltani, mutta onhan se mahtavaa lähteä kolmeksi viikoksi koko perheen voimin seikkailemaan ihan uusiin maisemiin.
  8. Se että tänään mies urheasti koetti vaimentaa sen aamuviideltä äitiä huudelleen häirikön. Enhän mä sen jälkeen enää kunnolla nukkunut, mutta ele tuotti hyvää mieltä.

Ja nyt pitäisi jakaa tunnustus eteenpäin. Tämä näyttää kiertäneen jo vaikka missä, mutta koetetaan (yleensä tähän näyttää liittyneen ehto, että se jaetaan alle 200 lukijan blogeille, mutta koska mulle ei moisesta mainittu mitään, niin enpä välitä). Tehtävä on siis jakaa tunnustus eteenpäin viidelle sen ansaitsevalle blogille, ja tehdä itse lista 11 hyvää mieltä ja iloa tuottavasta asiasta. Ja nyt annan tämän tunnustuksen seuraaville blogeille, jotka jo itsessään tarjoavat hyvää mieltä ja/tai ajateltavaa (joka puolestaan tuottaa hyvää mieltä):

Sininen keskitie

Valeäidin tunnustukset

Verskin valtakunta

Pihalla kotona

ja nyt tökkäsi, koska kaikki muut mieleentulevat hyvää mieltä tuottavat blogit on kyllä juuri saaneet tämän samaisen tunnustuksen. Mutta iloa ja hyvää mieltä muillekin bloggaajille ja blogien lukijoille!

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai seuraa Leluteekkiä facebookissa.

Jäitä aamiaispöydässä

jää 2

Ihan hienolta ne jäät sitten näytti vaikkei väriä niin paljon ollutkaan.

Esikoinen selaili mun Pinterest -sivulta esiin tällaisen jää-eksperimentin yksi päivä tylsistyessään (tosin kun mä vastasin siihen ”mitä mä voisin tehdä?” -kysymykseen, että menepä kuule keräämään sun huoneen lattialta kaikki likaiset vaatteet pyykkikoriin ja puhtaat kaappiin, niin se yhtäkkiä keksikin ihan mainion autotallileikin tyhjän pahvilaatikon kanssa). Jääpuuhailua varten piti siis kutenkin laittaa jäätä tulemaan pakkaseen, pistettiin vain mehujäämuotteihin niin mahtui paremmin.

jää askartelua

Seuraavana aamuna jäät sitten kaivettiin esiin ennen kuin mä olin ehtinyt edes pöytää raivata. Tähän olisi tarvittu nestemäisiä vesivärejä, mutta meillä ei ole (mun kaikki askarteluhommat menee improvisoinniksi, kun meillä ei ole mitään tarvikkeita, joku päivä on ryhdistäydyttävä ja tehtävä lista ja saatava se kauppaan asti). Käytettiin siis ihan tavallisia vesivärejä, pensseliä vain kastettiin suolaveteen. Idea on siis, että suola liuottaa jäähän tunneleita, joihin väri sitten valuu (alkuperäisessä ohjeessa sitä nestemäistä väriä laitetaan pieneen kuppiin ja siihen sekoitetaan reilusti suolaa). Ei se taas ihan niin mennyt kuin niissä alkuperäisissä kuvissa, mutta lapsista oli hauska leikkiä jääpaloilla ja maalata niitä.

Tarvikkeet

  • isoja jääpaloja, pakasterasiassa tai vähintään mehujäämuotissa jäädytettyjä
  • nestemäisiä vesivärejä (tai sitten ei)
  • suolaa

En tiedä, onko Suomen kesä tarpeeksi pitkä ja lämmin jotta olisi varaa huvitella jäällä leikkimällä, kun sitä sitten loppuvuoden on ihan riittävästi muutenkin, mutta ehkä se sitten lapsille on. Voi olla että kaksoset ei enää muistakaan lunta ja jäätä. Ah mikä autuuden tila.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai seuraa Leluteekkiä facebookissa.

Voi v… vitsi vieköön!

”Vittu!” tokaisi Eräs Tuntemani Lapsi,* erittäin herttainen 2-vuotias, kun istuimme vanhempi-lapsi seurassa teepöydässä. Teekupista oli läikähtänyt tilkka pöydälle. Me aikuiset sitten siinä naama pokerina koitettiin olla kuin emme olisi mitään kuulleetkaan.

Mun kiroiluhistoriassani on erilaisia vaiheita. 2-vuotiaana mä en ehkä vielä osannut kiroilla, koska olin hädin tuskin oppinut puhumaan, mutta 4-vuotiaana mä kyllä jo järkytin raivokohtaustani päivitteleviä kilttejä tätejä huutamalla ilmoille koko tarhanpihalta keräämäni repertuaarin. Sitten mä lakkasin kiroilemasta, enkä varmaan kymmeneen vuoteen kiroillut oikeastaan ollenkaan. Jossain vaiheessa teini-ikää se sitten taas palasi takaisin, ja sellaisesta reippaasta manailusta tuli osa jokapäiväistä kielenkäyttöä. Raskaana ollessa mä mietin, että jaa, tähän pitää ehkä tulla muutos, muutenhan se lapsikin kiroilee kuin tukkijätkä jo ennen kuin se pääsee sinne tarhan pihalle.

No, osan manauksistani mä olen vaihtanut vähän siistimpiin (”voi kettujen peput” -tyyppisiin), ja vähän ehkä vähentänyt manailua ylipäätään, mutta kyllä mä edelleen kiroilen lasten kuullen silloin kun hermo menee (ja sehän menee aika usein). Mä olen toistaiseksi kuitenkin päässyt kuin koira veräjästä, jotenkin esikoinen on uskonut mun selitykseni siitä, että kiroilu kuulostaa lasten suusta vielä pahemmalta kuin aikuisten suusta, eikä se kiroile. Jopa nimitellessään meitä ja sisaruksiaan ne nimitykset on pahimmillaankin pissa / kakka -tyyppisiä.

Mutta palatakseni Erääseen Tuntemaani Lapseen ja hänen äitiinsä (tässäkään tapauksessa roolimallia ei nimittäin tarvinnut hakea kovin kaukaa). Äiti totesi, että näin ei voi jatkua. Mutta ihan niin kuin mullakin, tapa istui tiukassa. Niinpä äiti totesi, että tähän ei auta nyt muu kuin sovellettu versio 12 askeleen ohjelmasta:

  1. Tunnusta että sinulla on ongelma: ”Hei, olen Erään Tuntemani Lapsen äiti ja mä kiroilen. Liikaa.” Kukaan muu ei voi lopettaa kiroilemista puolestasi.
  2. Tunnusta, että et selviä tästä yksin. Myös lähipiirin on paneuduttava kiroilun vähentämiseen, eikä ainakaan houkuteltava sortumaan. Ei pidä viettää aikaa kiroilevassa ympäristössä. Onneksi Erään Tuntemani Lapsen äiti ei joudu oleskelemaan yläasteella.
  3. Päivä kerrallaan. Uuden puhetyylin oppiminen vie aikaa, eikä yksi sortuminen romuta koko projektia.

Tässä vaiheessa askelia on vasta kolme, mutta on siinäkin. Ja ehkä se riittää, sillä mä en ole pariin kuukauteen kuullut Erään Tuntemani Lapsen suusta mitään sinne sopimatonta – enkä äidinkään. Mun pitäisi varmaan kyllä ottaa oppia. Viime kesänä nimittäin toinen taaperoista liitti sanavarastoonsa ”putain!” varsin aidolla Toulousen aksentilla. Mun onneni on, että me asutaan Suomessa, mutta entäs kun ne syksyllä menee sinne ranskalaiseen kouluun…

Kiroiletteko te lasten kuullen? Kiroileeko teidän lapset?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

*Nimi muutettu. Sen verran täytyy kuitenkin paljastaa, että – kerrankin – Eräs Tuntemani Lapsi ei ole omani. Ja kuvaahan tässä postauksessa ei luonnollisestikaan ole, henkilöiden anonymiteetin säilyttämiseksi.