Tuplapotti, osa 257

Kaksoset kuukauden ikäisinä

Niin, tämmöset söpöt – ja paikallaan pysyvät – me tilattiin, ja mitä meillä nyt on!
Toi kolmas jonka jalka näkyy taustalla, on kyllä esikoisen vauvanukke eikä meidän, vaikka pari kertaa olen joutunut hetken miettimään ja laskemaan.

Eilen oli mainio syntymäpäivä: syötiin hyvin, kukaan ei riidellyt (ainakaan kovin kauan) ja mieliala oli korkealla.

Mutta tokihan päivään piti sitten mahtua se hetki, kun mietin, mihin osoitteeseen voisin reklamoida tästä tuplapotista. Istuttiin Hakaniemen hallissa syömässä lounasleipiä. Koko perheellä puhtaat vaatteet ja osalla jopa tukka harjattuna. Lapset oli syöneet siististi ja katseli rauhassa viereisen putiikin oliiveja. Mies piipahti hetkeksi ulos. Ja sitten joku painoi ”monikkokivaa” -nappia. Kaksosista tyttö lähti nauraen juoksemaan ihmisten täyttämää käytävää eteenpäin ja samassa silmänräpäyksessä poika kääntyi ja lähti juoksemaan toiseen suuntaan. Esikoinen rynnisti tytön perään ja minä pojan.

Seurasi viisiminuuttinen, joka sopisi mille tahansa komediaseurueelle, jolla on käytössään pyörivä näyttämö. Yksi kierroshan ei nimittäin suinkaan riittänyt, vaan kun olin saanut yhden kiinni ja paikalleen ja koetin napata toisen, karkasi ensimmäinen innosta kiljuen uudestaan. Onneksi mies ja lapset on hallissa kanta-asiakkaita, joten kojuista huhuiltiin ohjeita aina ohi laukatessani ”Tonne päin näytti menevän!” ”Kaksi käänty just kulmasta!” ”Pieni sininen on tossa kukkien luona!”

Mutta hei, meidän viereisessä pöydässä istui vain pari vuotta vanhemmat kaksoset isosiskoineen, eikä niiden isän tarvinnut yhtäkkiä syöksyä kolmeen eri suuntaan kuusi käsivartta levällään. Joten optimistina haluan uskoa, että meilläkin on vielä toivoa.  Tai sitten tosiaan on reklamaation paikka.

Miten teidän lasten julkiset esiintymiset sujuu?

Seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla

Vuonna 6 jälkeen vauvan syntymän

Mulla on tänään syntymäpäivä. Ja pliis, mä en ole sentään niin pateettinen, että kirjottaisin siitä blogiini vain jotta saisin onnitteluja. Esikoinen on ommellut mulle lahjaksi hametta ja viittaa (!) koko viikon, ja vaikka ne ei nyt ihan ajoissa valmistuneet, niin mä koen tulleeni muistetuksi. No, koska ajattelin, että mieskin voisi muistaa mua jotenkin, mä olin sitten merkannut päivän keittiön kalenteriin (päivämäärät ei ole sen vahvin puoli).  Kannatti, sain tämän hienon animoidun videokortin:

No, äsken kun vilkaisin kalenteria, niin rupesi naurattamaan;  siinä lukee Emilia 30v. Nythän on niin, että vaikka mä en näytäkään päivääkään yli kolmikymppiseltä, niin kyllä mä tänään vietän jo 36. syntymäpäivääni. Enemmän kuin unenpuutteesta ja luontaisesta hajamielisyydestä (tai toiveajattelusta) tää mun mielestä kertoo jotain yleisempää äitien ajanlaskusta. En tiedä, voi päteä isiinkin.

Onkohan tämä yksi puoli sitä äitiyden mustaa aukkoa?* Omassa elämässä painui pause-nappula pohjaan syksyllä 2006, ja niinpä seuraavat synttärit on aina ne 30-vuotissynttärit. Kuulostaa aika karmaisevalta. En mä haluaisi uskoa, että ihan näinkään on.

Tapahtumia ennen lasten syntymää mä ajoitan edelleen miettimällä, minkä ikäinen mä olin, millainen tukka mulla oli, missä mä olin töissä tai missä asuin. Esikoisen syntymän jälkeiset tapahtumat mä ajoitan sen mukaan, minkä ikäinen se oli. Joskus joudun laskemaan kaksosten syntymävuodenkin sen perusteella, että isosisko täytti silloin neljä.

Oman syntymävuoteni mä vielä sentään muistan, mutta melkein helpompi on laskea oma ikä esikoisen iän perusteella, koska nyt meneillään olevaa vuottahan on aika mahdoton muistaa oikein – ja nyt se siis oli jäänyt laskematta. Mutta eikö tää ole aika luonnollista? Onhan lapsen syntymä  sen verran merkittävä kiintopiste elämässä, että sitä voi pitää ajanlaskun pohjana, ehkä paremmin perustein kuin keittiön uusia verhoja tai otsatukkaa. Nyt kun asiaa ajattelen, niin itse asiassahan koko länsimaailma käyttää lapsen syntymään perustuvaa ajanlaskua.

No, lastensaaminen vaikuttaa ajanlaskuun muillakin tavoin. Joku jossain kirjoitti (kyllä huomaa lähdeviitteistä, että mulla on tota yliopistosivistystä), että lasten kanssa kotona päivät on pitkiä, mutta vuodet kuluu nopeasti. En voisi olla enempää samaa mieltä. Erityisesti päiväunien jälkeiset tunnit on ihan loputtomia, mutta silti viikot humahtelee ohi sellaista vauhtia, että hyvä jos ehtii huomata kuukauden taas vaihtuneen.

Toki tää ajankulumisen nopeutuminen liittyy iän karttumiseen muutenkin, mä huomasin sen itse joskus varhaisteininä, ja päättelin, että ilmiö varmaan liittyy Tšernobyliin; sen jälkeen vuodet oli selvästi ruvenneet menemään nopeammin. Jos muistat, milloin Tšernobyl oli (mieti minkä ikäinen itse silloin olit; missä asuit; millainen tukka sulla oli – ja jos nyt kysyit että ”mikäh?”, niin googlaa, teini!), niin voit laskea, että mä olin silloin 9-vuotias. Lapsena aika oli kuin rannaton meri, jossa kellui, kunnes se siinä Tšernobylin tienoilla järjestyi selkeiksi vuosiksi, jotka rupesi seuraamaan toistaan yhä nopeammassa tahdissa.

Meidän pienet on sen ikäisiä, että ne ihan kohta rupeaa muistamaan asioita – siis muistamaan ne koko loppuikänsä (tää ajatus aina kylmää mua näin ”riittävän hyvänä, mutta ei kyllä yhtään sitä parempana” -äitinä). Niiden ajanlasku on siis juuri muuttumassa. Mutta ehkä mä palaan muistamiseen ja aikaan joskus toiste. Nyt, hyvää mun syntymäpäivää!

Ja hei, miten sun ajanlaskusi ja -kokemuksesi on muuttunut lasten myötä?

*En siis vieläkään ole lukenut sitä Anu Silfverbergin kirjaa, mutta nyt osallistuin sen arvontaan Pärähdys -blogissa – mun pitäisi nyt tässä mainostaa, että osallistu sinäkin, mutta silloinhan mun voittomahdollisuudet pienenee! Mutta jos mainostan, saan yhden arvan lisää – jopas on ovela suunnitelma, sanon minä. Sanotaan näin: osallistu ihmeessä, mutta jos voitat, niin lainaat kirjan sitten mulle.

Seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla

Paperilautasaskartelua

Askartelu - paperilautanen 1

Paperilautasaskartelua

Mä en ole aivan varma tästä, mutta jospa kokeillaan, mähän jo postasin yhden askarteluaiheisen jutun. Esikoinen nimittäin tuottaa hienoja askarteluideoita sellaista vauhtia, että niistä olisi kokonaiseksi sarjaksi.

Mä en siis luonnostani ole erityisen askarteleva äiti, ja niinpä meillä ei ole kovin kummoisia askartelumateriaalivarastoja. Mutta ei se mitään, kekseliäs lapsi ottaa mitä löytää ja askartelee siitä. Sarjan nimi on siis ”Askartelua tavallisista taloustarpeista” – ja hei, vessapaperirullia ei ole (ainakaan toistaiseksi) tulossa.

Tämä ensimmäinen on toteutettu jo ennen joulua, mutta oli sopivasti tässä mun pöydällä odottamassa (odottamassa mitä? ihmettelet kenties – no joo joo, sitä että siivoaisin pöydän.) Lapsi tuli yksi päivä kysymään, mistä löytyisi neula, koska hän haluaisi ommella. ”Ommella mitä?” oli epäluuloisen äidin kysymys. ”Paperilautasta.” ”Siis mitä?” Mutta kuten kuvasta näette, paperilautasta voi mainiosti ommella.

Askartelu - paperilautanen 2

Paperilautasaskartelua

Tarvikkeet:

– paperilautanen

– villalankaa

– vesivärejä

– parsinneula

Eli ensin maalataan lautanen (tämähän voi olla hauskaa muutenkin), sitten pistellään reiät ompelua varten, ja sitten ommellaan. Jos aikuinen pistelee reiät, niin 4-vuotiaskin voi ommella – paperilautanen on sen verran hyvän tukeva alusta, että siihenhän voisi toteuttaa ompelukuvankin. Piirtää tarpeeksi yksinkertaiset ääriviivat, pistelee reiät niitä pitkin, ommellaan, ja lopuksi väritetään tai maalataan.

No, askarteluvinkkejä ei tule joka päivä, mutta ehkä kerran viikossa? Tällaisina välipäivinä, kun muuten ei pitänyt kirjoittaa mitään.

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.