Pakolaiset

pakolaiset välimerellä

Perheen isä oli juuri kuollut. Vankilassa, poliittisten mielipiteidensä ja toimintansa takia vangittuna. Vangitsijat sanoivat, että se oli itsemurha, äiti ja kaikki isän tuntevat sanoivat, että se oli poliittinen murha. Äiti päätti kuuden lapsensa kanssa lähteä maasta, turvaan, jatkamaan elämää. Lapsista nuorimmat olivat teini-iässä, täysi-ikäisellä vanhimmalla tyttärellä oma tytär, ja aviomies vankilassa, tuomittuna poliittisten pakolaisten auttamisesta. Miehen suku ei päästänyt lasta lähtemään pakomatkalle, vaan tämä jäi toisen isoäitinsä kasvatettavaksi ja näki äitinsä seuraavan kerran aikuisena.

Uudessa maassa perhe opetteli uuden kielen, lapset kävivät koulua ja menivät sitten töihin. He saivat uuden kotimaansa kansalaisuuden ja yksi perheen pojista yleni armeijassa upseeriksi.

Sitten poliittinen johto vaihtui ja ilmapiiri muuttui. Kaikki muualta tulleet olivat nyt uuden kotimaansa vihollisia. Ihmisiä rupesi katoamaan. Perheen pojista toinen teloitettiin, toinen katosi jäljettömiin. Perheen tyttäret ja poikien vaimot suljettiin vuosikausiksi vankileireille eri puolille maata. Kun joku oli vapaana, hän huolehti muidenkin lapsista.

Viidentoista vuoden kuluttua poliittinen johto taas vaihtui, ja perheen henkiinjääneet jäsenet vapautettiin leireiltä. Ei enää ollut rikos olla muualta tullut. Vanhaan kotimaahankin pääsi käymään, eikä kenenkään henki ollut sielläkään vaarassa. Tämän perheen osalta se oli kuitenkin jo myöhäistä.

——-

Siitä on nyt 93 vuotta, kun mun isomummoni lähti äitinsä ja sisarustensa kanssa Suomesta pakolaisiksi. Silloin 3-vuotias isoäitini jäi Suomeen, ilman äitiään ja isän ollessa vankilassa. Mä olen tässä viime aikoina miettinyt sitä paljon. Ihmisen muisti on lyhyt. Välillä tuntuu, että todella lyhyt. Varmaan siksi kultainen sääntö on muotoiltu niin lyhyeksi: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.”

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Tiistain työkalupakki: kivet – ominaisuuksia ja vertailua

filosofiaa lapsille -tehtävä:kivet

Kyllä, kuvassa on kasa kiviä. Ja kyllä, tämä on ehdottomasti suosituin lasten filosofiakahvilan tehtävistä. Kepit tai lehdet kävisivät varmasti myös, mutta kivissä on kyllä jotain erityisen ihanaa. Mä käytän oman kivikokoelmani kiviä (kuka sanoi, ettei kannata kolmeakymmentä vuotta kantaa laatikollista kauniita kiviä muutosta toiseen?) mutta tehtävänhän voi hyvin aloittaa keräilyretkellä. Tämä tehtävä sopii ihan pienille lapsille, mutta olen käyttänyt tätä myös koululaisten kanssa.

Tässä filosofiaa lapsille -tehtävässä harjoitellaan huomioiden tekemistä ja asioiden vertailua. Mä usein aloitan tehtävän kolistelemalla kiviä pussissa (kuljetan niitä kangaskassissa) ja arvuuttelemalla, mitä siellä voisi olla. Kun kumoan kivet lattialle, lapset usein tulee spontaanisti niitä tutkimaan ja siitä päästään liikkeelle. Usein kivistä syntyy myös kysymyksiä, miksi tämä on raidallinen, miksi tuossa on reikä, mistä ne on jne.

Ensimmäinen tehtävänanto on valita yksi kivi. Ne voidaan käydä ryhmässä tai vieruskavereiden kanssa läpi, ja kertoa, miksi valitsi juuri sen kiven – silloin tulee usein jo erilaisia ominaisuuksia esille. Sen jälkeen omalle kivelle pitäisi löytää mahdollisimman samanlainen pari. Mun kokoelmassa on paljon aika samannäköisiä, mutta myös monia hyvin erikoisia kiviä, joille tietenkin on vaikea löytää pareja. Silloin voi kuitenkin kehottaa lasta keskittymään johonkin tiettyyn ominaisuuteen, etsimään parin, jossa on ainakin jotain samaa, esim. saman värinen, saman kokoinen, tuntuu samalta kädessä. Parit käydään sitten ryhmässä tai vieruskavereiden kanssa läpi, jotta voidaan nähdä, miten eri tavoin kivet voi olla samanlaisia. Kivistä voi myös etsiä eroja, eli vaikka niissä on jotain samaa, on ne silti erilaisia. Sen jälkeen kivet palautetaan keskelle kasaan.

Seuraavaksi jokaisen pitäisi napata uusi kivi, vaikka silmät kiinni. Kiveä tarkastellaan itse hetki, katsotaan ja tunnustellaan sitä. Sitten kivet laitetaan takaisin kasaan ja lapset sulkevat silmät sillä aikaa kun mä sekoitan kivet. Kun silmät saa avata, tehtävänä on löytää kasasta ”oma” kivi. Ei muuten mene montaa sekuntia. Sen jälkeen kivelle etsitään pari, joka on mahdollisimman erilainen. Tämä on usein alle kouluikäisten kanssa aika vaikeakin tehtävä, lapset helposti keskittyy yhteen ominaisuuteen ja siinäkin hyvin pieniin eroihin, eli valitsee esim. sileän valkoisen kiven pariksi vähän isomman sileän valkoisen kiven, eikä edes ota huomioon röpelöistä harmaata kiveä. Kun kiviä on kädessä kaksi, voidaan kokeilla myös, miten erilaisia ääniä niistä lähtee, ja tutkia, onko ääni suhteessa kiven kokoon tai muotoon.

Tehtävää voi vielä jatkaa keskittymällä vain yhteen ominaisuuteen: väriin, kokoon, muotoon, tuntumaan tai siitä lähtevään ääneen. Viimeisenä olen usein pyytänyt lapsia yhdessä lajittelemaan kivet kahteen kasaan, isoihin ja pieniin. Kuulostaa helpolta, mutta herättää ihan mielenkiintoisen ajatuksen siitä, että iso ja pieni on määreitä, joilla on sisältöä vain suhteessa johonkin. Usein käy myös niin, että samankokoisia kiviä on molemmissa kasoissa, ja lopuksi voidaankin yhdessä tarkastella pitäisikö kiviä siirtää kasasta toiseen. Laskemista ja määrien arviointia pääsee halutessaan harjoittelemaan myös.

Lisää lasten filosofiatehtäviä löytyy siis tiistain työkalupakki -tunnisteella.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Pelosta

pulkkamäki

Ruotsissa käyttävät kypärää pulkkamäessä. Ei ehkä ihan huono idea.

Mä olen itse monessa asiassa aika pelokas ihminen. Säikähdän tosi helposti ja koen monet asiat pelottavina – taas yksi tyypillinen erityisherkän piirre. Vielä teininä pelkäsin viedä roskia niin että välillä sydän hakkasi, koska kuvittelin, että roskalaatikossa on ruumis (varmaan olin saanut idean telkkarista tai jostain uutisesta), illalla pelkäsin, että ikkunan takana on vampyyri, tyhjässä kellarikäytävässä pelkäsin, että yhtäkkiä ovesta astuukin joku (joku vaan pelottava), kotona eteisessä pelkäsin Mörköä, sängyssä maatessa en uskaltanut laittaa kättä reunan yli, jos siihen vaikka olisi tarttunut joku…

Tajusin, että mun on lopetettava pelkääminen, kun muutin kotoa 18-vuotiaana ja olin ekaa kertaa viemässä roskia uuden kodin roskikselle. Että vaikka siellä roskiksessa jonain päivänä olisikin ruumis, niin sitä tilannetta ei yhtään paranna se, että olen kokenut siitä pelkoa satoja kertoja aikaisemmin. Pelko on kamala tunne, ja mä päätin, että en enää pelkää turhaan.

Kymmeneen vuoteen mä en pelännyt juuri mitään. Lentokoneessa tuli paha olo, mutta ei mua pelottanut, että se tippuu, kaupungilla kun itsensäpaljastaja lähti seuraamaan mä sanoin sille, että nyt mä soitan poliisit ja soitin, matkustin yöbussilla halki Euroopan ja kadullahuutelijoille huikkasin, että hyvää päivänjatkoa vaan sullekin.

Ja sitten tulin raskaaksi. Ostin nastat kenkiin, etten vain liukastuisi ja saisi keskenmenoa. Opiskelin pastöroitujen ja pastöroimattomien juustojen eroja ja turvakaukaloiden törmäystestituloksia. Kun esikoinen oli syntynyt, kolme kuukautta etuajassa, ja ollut kaksi viikkoa vastasyntyneiden teho-osastolla, meillä oli tapaaminen hoitavan lääkärin kanssa. Mä olin lukenut synnytyskertomuksesta (ja itsekin puolella korvalla kuullut leikkaussalissa), että vauva oli syntynyt sinisenä ja velttona ja intubointi ei heti onnistunut. Mä pelkäsin valtavasti, että sen aivot oli ehtineet kärsiä hapenpuutteesta, ja kysyin tapaamisessa lääkäriltä, oliko synnytyksessä tai ekoissa viikoissa jotain sellaista, mistä pitäisi tulevaisuuden kannalta olla huolissaan. ”No huolissaan te saatte olla seuraavat viisikymmentä vuotta. Nämä ensimmäiset kaksikymmentä on siitä helpommat, että voitte vielä itse vaikuttaa asioihin. Sellaista se vanhemmuus on”, lääkäri vastasi, ihan ystävällisesti ja lempeästi.

Nyt mä olen huolehtinut ja pelännyt kohta kymmenen vuotta. Mutta elämää on elettävä, eikä sitä ole kiva elää pelossa. Niinpä lapsi saa kulkea itse autotien yli (kunhan heijastimia roikkuu joka puolella ja olen muistuttanut, että liukkaalla autot ei ehdi jarruttaa), saa kulkea koulumatkan niinäkin päivinä, kun koulusta on tullut viesti, että joku (suomalainen mies) on houkutellut lapsia mukaansa koulun liepeillä (kunhan olen muistuttanut, että kenenkään tuntemattoman matkaan ei ikinä pidä lähteä, ja että lasten kiusaajat ei vie mukaansa kovaa huutavia ja juoksevia lapsia). Ja lapsi saa itse paistaa lättyjä ja uida syvässä altaassa ja pyöräillä leikkipuistoon ja laskea puiden välistä pulkalla.

On pelkoa, jolle on järkevä syy, ja joka ohjaa toimimaan riskien vähentämiseksi. Pyöräilykypärä, heijastin ja uimataito on tarpeellisia riskien minimoimiseksi, koska päävammat, autojen seassa kulkeminen ja vesileikit on lapsia uhkaavia vaaroja, joita on helppo torjua aiheuttamatta haittaa kenellekään.

Ei rasismia minun nimissäni -mielenosoitusta järjestäessä kohtasin muutaman kerran kysymyksen – tai syytöksen – että vähättelen ihmisten kokemaa pelkoa turvapaikanhaijoiden taholta tulevaa ahdistelua kohtaan.

Pelko on tunne ja tunteet on aina subjektiivisia. Mä en voi tietää, mitä joku toinen tuntee, enkä mä voi muuttaa toisen tunteita. Pelko on varmaan yksi voimakkaimmista tunteista – ihan evoluution takia – ja tunne joka pistää meidät reagoimaan. Mutta me ei olla enää vaistojen varassa toimivia luolaihmisiä, vaan yleensä me pystytään hallitsemaan tunteiden aiheuttamia reaktioita järjellä, ja jopa vaikuttamaan niihin tunteisiimme. Meidän yhteiskunta ei toimi tunteiden vaan järjen varassa. Klassisena esimerkkinä lennonjohtaja tai aivokirurgi; ”musta tuntuu, että pitäisi tehdä näin” ei ole riittävä perustelu niissä puuhissa.

Edellisviikolla Rajat kiinni -ryhmän Facebook-seinää lukiessani silmiin osui tämä:

”Tänään kävin ruokaostoksilla paikallisessa Citymarketissa (en enää niin usein käy Prismassa kun siellä on useimmiten aikamoinen kööri mamuja) ja olin kävemässä hyllyjen väleissä, navigoiden, kamoja koriin lapaten. Karkkihyllyn kohdalla vastaan tuli kolme mamua, huutaen ja ilakoiden. Kaikki kantaväestön edustajat välittömästi väistivät, siirsivät katseet hyllyihin ja poistuivat mamujen tieltä. Mukaan lukien minä itse. En uskalla mamuja edes katsoa ettei vaan tulisi mitään väärinkäsityksiä.
Tähän tämä on mennyt. Pelkoa arkisten asioiden hoidon lomassa. Pelkoa omasta turvallisuudesta koska mamut eivät pelaa samoilla säännöillä kuin me muut. Ahdistavaa.”

Mitä tässä siis tapahtui? Kolme ihmistä tuli Citymarketin karkkihyllylle, nauroi ja puhui kovalla äänellä. Kirjoittaja pelkäsi oman turvallisuutensa puolesta.

Mä vaahtosin tästä miehelle: ”Vitsi missä paratiisissa me eletään, kun ihmisillä on varaa pelästyä karkkihyllyllä vierasta kieltä puhuvia tyyppejä.”

Mä en väitä, etteikö turvapaikanhakijat olisi ahdistelleet naisia tai tehneet rikoksia. (0,08% turvapaikanhakijoista on jopa syytettynä raiskauksesta, ja Twitterissä mulle vakuutettiin, että 2% on syyllistynyt rikokseen – tähän mulla ei ole muuta lähdettä.) Mutta nää ei ole sellaisia lukuja, että meidän tarvitsisi pelätä Citymarketin karkkihyllyllä. Meidän ei tarvitse perustaa katupartioita. Valitettavasti Suomessa naisille se todennäköisin paikka tulla pahoinpidellyksi tai raiskatuksi on edelleen oma koti.

Mä en edelleenkään halua vähätellä kenenkään pelkoa. Mutta mä toivon, että ihmiset pystyisi voittamaan pelkonsa järjen avulla. Meidän lapsille (ja meille) ei ihan oikeasti suurimpana uhkana ole turvapaikanhakijat, vaan liikenne, hukkuminen ja kaatuminen tai putoaminen (THL:n raportti lasten ja nuorten kuolemaan tai sairaalahoitoon johtaneista tapaturmista). Ei ruveta pelkäämään ennalta, eikä varsinkaan epätodennäköisiä riskejä. Ja jos pelottaa, tehdään jotain rakentavaa niiden riskien minimoimiseksi. Lapsille kannattaa ihan varmasti edelleen opettaa, että kenenkään mukaan ei pidä lähteä, että aina saa ja pitää sanoa ei kovaan ääneen jos joku sanoo tai tekee jotain mistä ei pidä, ja että aikuisille pitää heti kertoa. Turvapaikanhakijoille pitää löytää mahdollisuuksia tutustua meihin paikallisiin ja tulla osaksi yhteisöä. Mutta ei kukaan vaadi kaikkien autojen kieltämistä, vaikka niiden takia keskimäärin 9 pientä lasta kuolee vuosittain.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Kirjapäiväkirjat – Ian McEwan: Lapsen oikeus

ian mcewan lapsen oikeus

 

Olipa hyvä kirja. Jouduin keskeyttämään lukemisen heti kirjan alkupuolella, koska mun oli pakko ruveta googlaamaan oikiksen pääsykokeita, niin vakuuttunut olin siitä, että sieltää oikeastaan löytyisi mun elämäntehtäväni. Tiedättekö sellaiset kirjat, joiden ansiosta ymmärtää jotain enemmän maailmasta ja itsestään?

Mä luin kirjan englanniksi, ja mietin, miten The Children Act on suomennettu. Lapsen oikeus on onnistunut suomennos, sillä siitä kirjassa on kyse, lapsen oikeudesta hyvään elämään – ja mitä se tarkoittaa. Päähenkilö on lontoolainen perheoikeuden tuomari, viisikymppinen lapseton nainen. Kirja seuraa yhtä oikeustapausta alusta loppuun, mutta sivujuonina tulevat esille pari muutakin tapausta ja tuomarin oman elämän valinnat.

McEwan onnistuu todella taidokkaasti toimimaan tapauksissa kummankin puolen asianajajana. Usein kyse on uskonnosta, ja siitä mitä sen nimissä voidaan hyväksyä, mutta perimmäisenä on aina kysymys hyvästä elämästä, ja miten eri tavoin se voidaan tulkita. Kieli on terävää ja kirkasta ja päähenkilö inhimillisyydessään hyvin samastuttava.

Mun piti viime viikolla päästä lukupiiriin, jonne olisin vienyt tämän – jos oikein muistan, tehtävänanto oli esitellä kirja, joka kertoo itsestä lukijana, mutta mä ajattelin, että tämä kertoisi ainakin musta ihmisenä. Siitä miten näen asioista eri puolet, miten oikeudenmukaisuus on mulle tärkeää ja miten sellainen analysointi ja pohdinta on ihan parasta.

Ajattelin tämän myötä elvyttää myös #kirjapäiväkirjat (tai siis #kirjapäiväkirjat2016,) vähintään Instagramin puolella.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Kaksosten nimipäivät ja vieraslistan tuska

kaksoset

Valvoin taas puolille öin. Tällä kertaa valveilla ei pitänyt kansainvälinen pakolaiskriisi ja kotimaiset rasistit vaan lapsen nimipäiväjuhlien vieraslista.

Toissa syksynä jo pohdiskelin tätä ”ketä kutsua lapsen synttäreille” -dilemmaa*. Meillä linja on siis esikoisen kanssa ollut se, että kaikkia luokan lapsia ei kutsuta, koska tilaa ei ole. Musta on muutenkin parempi, että kaikki ei aina kutsu kaikkia, koska synttärikutsut tarkoittaa  aina vanhemmille kuljetusrumbaa, kun luokkakaverit ei asu kävelyetäisyydellä.

No, kaksosilla ei kaverisynttäreitä vielä ole ollutkaan, syntymäpäivä kun on hankalasti juuri lukuvuoden alussa. Sitä paitsi olisi kiva, että molemmilla olisi myös oma erityinen juhlansa, ja sitä varten meillä on vietetty nimppareita. Viime vuonna mä olin jo 4-vuotiaille luvannut, että saavat kutsua kavereita nimpparijuhliin, mutta sitten se vain jäi. Toistelin sitten koko kevään, että saatte joku toinen kerta kutsua kavereita kylään, ja olihan se lupaus lunastettava. Kutsut jäivät niin viime tinkaan, että ne jaettiin sitten koko luokalle, kun en jaksanut vieraslistaa ruveta hiomaan ja selvää oli, että helatorstaiviikonloppuna eivät kaikki pääsisi. Hyvin meni, vieraita oli sopivasti, tärkeimmät paikalla ja juhlat onnistuneet.

Tänä vuonna sitten pääsi tämä kutsujen pähkäily ihan uudelle tasolle. Mä olin pyhästi luvannut itselleni, että nyt ne kaverinimpparit toteutetaan, ja niin toteutetaankin. Lapset on samassa ryhmässä (luokaksi sanotaan, ranskalaisessa ”koulussa” kun ollaan) ja kaverit osin yhteisiä, osin eri. Nimpparit on kuukauden välein. Selvää oli, että molemmat ei voi kutsua kaikkia luokan lapsia, eikä edes samoja lapsia, koska muuten jälkimmäisen juhlat kärsisi melkoisen inflaation.

Koetin patavanhoillisesti puhua sen puolesta, että poika kutsuisi pari poikaa, ja tyttö pari tyttöä, jotta kutsuttavat olisi  helpompi jakaa eri juhliin. Tämä ei kuitenkaan missään nimessä käynyt, vaan pojan listalla oli jatkuvasti pari tyttöä ensimmäisenä. Ajattelin sitten, että selvä, pistetään luokka sitten puoliksi, toinen kutsuu ensin toisen puolen ja toinen sitten toisen puolen.

Toinen kaksosista on kuitenkin erityisherkkä, ja rupesin miettimään, että oikeasti sillä on kyllä omissa juhlissaan kivempaa, jos paikalla ei ole 12 lasta, vaan puolet siitä. Eli sittenkin listaa karsimaan. Ei kuitenkaan olisi reilua, jos vain muutama luokalta jäisi kutsumatta, ja niinpä toisenkin kaksosen listaa karsittiin. Lopputulos on se, että pojan juhliin kutsutaan 5, tyttöjä ja poikia, ja tyttö saa kutsua loput luokan tytöt (poikia on luokalla paljon enemmän).

Tähän kompromissiin kaikki vaikuttavat kohtuullisen tyytyväsiltä, ja täytyy vain toivoa, että se ei kolahda liian kipeästi niihin, jotka eivät meille tänä keväänä kutsua saa. Vähän mietin, että jos mitenkään jaksan, niin seuraavia synttäreitä voitaisiin viettää koko luokan voimin uuden lukuvuoden alun kunniaksi –  mutta ei meillä täällä kotona. Ne ajat on mun osalta ohi, jolloin 60 vierasta 55 neliön kaksiossa oli vain siistiä.

Seuraava homma on sitten suunnitella aarteenmetsästys, sillä sitä on aitoon ranskalaiseen tyyliin toivottu ohjelmaan.

*Kommenteissa on myös oikein hyviä näkemyksiä kysymykseen.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Tiistain työkalupakki: kysymysleikki

filosofiaa lapsille -kysymysleikki

Kyllä, kuvassa on kangaskassi. Mutta mitä siellä kassissa on?

Tässä filosofiaa lapsille -tehtävässä on siis tarkoitus kyselemällä koettaa selvittää, mitä kassissa on sisällä, ja jotta ei menisi pelkäksi arvailuksi, kannattaa tehtävä ensin tehdä yhdessä, jotta pääsee demonstroimaan, miten yläkäsitteitä koskevia kysymyksiä kannattaa tehdä. Lapset lähtevät helposti ensin arvailemaan kaikkea maan ja taivaan väliltä, mutta heti kun ensimmäinen kysyy esim. ”Onko se lelu?” kysymys kehutaan ja otetaan esimerkiksi. Helppoja kysymyksiä ovat ominaisuudet (kova, painava, kylmä), paikat joihin esine kuuluu tai joissa sitä käytetään (kotona, ulkona, päiväkodissa) ja se mitä esineellä voi tehdä (leikkiä, syödä, tehdä töitä).

Vähän isompien kanssa (5-vuotiaasta eteenpäin) sääntönä on, että vastaaja saa vastata vain kyllä tai ei. Pienempien kanssa kaikki kysymykset kelpaavat ja ihan pienimpien kanssa vasta harjoitellaan sääntöjä: ei sanota mitä pussissa on, kun sinne on kurkannut, ei näytetä esinettä, ei huudeta ensimmäiseen kysymykseen vastaukseksi esinettä… Viime viikolla lasten filosofiakahvilassa naurettiin aika lailla tämän tehtävän kanssa, se kun osoittautui ylivoimaiseksi kaikkein innokkaimmille.

Tehtävä kannattaa aloittaa kaikki yhdessä vetäjältä kysellen, ja kun idea on tullut selväksi, voivat lapset kysellä pareittain ja vaihtaa kyselijää, kun oikea vastaus on löytynyt. Pusseja tarvitaan siis suunnilleen yhtä monta kuin lapsia, jotta niitä voi kierrättää.

leluja

Tämä ei ole ihan autenttinen otos pusseissa olevista esineistä, sorminukke ja pompom olisi liian vaikeita, samoin ehkä legopuu ja leikkiruoat. Autot, palikat, pehmolelut ja päivittäisessä käytössä olevat esineet toimivat hyvin. Leikkiä voi tietenkin myös esimerkiksi muistipelikorteilla (silloin ei tarvita pussia, kunhan ei näytä korttia) tai isompien kanssa ilman mitään esineitä – mainio leikki erilaisiin kulkuvälineisiin.

Tässä leikissä ei opetella filosofisten kysymysten tekemistä (siitä lisää tuonnempana), mutta hyvä harjoitus sekin on, että kysymällä saa tietoa, jota voi sitten yhdistellä ja löytää vastauksia. Ja tämä on lapsista poikkeuksetta valtavan hauska leikki. Kysely, kysymysten ymmärtäminen ja vastaaminen ovat myös hyvää kieliharjoitusta.

Lisää lasten filosofiatehtäviä löytyy siis tiistain työkalupakki -tunnisteella.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.