Kunnianhimosta, luomisen palosta, turvallisuudentunteesta ja stressistä

Kunnianhimosta

Yhtenä myöhäisenä syysiltana joskus 80-luvun lopussa mun isä kutsui mut keittiöön. Vanhemmat istui pöydän ääressä viinilasilliset edessään, mutta kyseessä ei ollut klassinen ”meillä on sulle nyt asiaa” -tilanne, vaan isäni halusi kehottaa mua miettimään, millainen asema kunnianhimolla on mun elämässä.

Eilen, myöhäisenä syysiltana noin kolmekymmentä vuotta myöhemmin kun istuin etelähelsinkiläisen baaripöydän ääressä viinilasillinen edessäni ja katselin nelikymppisiä juhlimaan kokooontunutta joukkoa, kysymys kunnianhimosta nousi taas mieleen. Mä olen kyllä pohtinut sitä muutenkin viimeisen puolen vuoden aikana, kun olen miettinyt mihin suuntaan (työ)elämääni koetan viedä. Kun päivänsankarin kuulumiset on Hesarin mukaan ”yksi vuoden parhaita kotimaisia elokuvia”*, eikä muut jää siitä jälkeen, niin väkisinkin mietin miten mun ”mä olen aloittanut päiväkodissa työt lastenhoitajana” sopii joukkoon.

Mä en ollut ajatellut, että miettisin niin paljon sitä, miltä mun elämänvalinnat vaikuttaa muiden silmissä ennen kuin perustin Leluteekin ja rupesin tekemään lasten filosofiakahviloita. Mä olen käynyt Kallion lukion, ja niinpä ryhtyminen ihan tavalliseksi filosofianopettajaksi sijoitti mut oman mieleni sopukoissa vertaisryhmässäni siihen joukkoon joka on valinnut ”tylsää ja turvallisuushakuista”. Mun Facebook-feedi on täynnä kuulumisia ihmisiltä, jotka on valinneet tehdä omaa luovaa juttuaan – ja onnistuneet siinä. Koulumaailmasta oman keksinnön pariin siirtyminen tuntui siltä, että mäkin pääsin siihen joukkoon. Kysymys on kyllä myös siitä, että musta tuntuu, että työn pitää ilmentää mua, olla mun näköistäni. Lasten filosofiakahviloiden vetäminen oli ehdottomasti sellaista työtä.

Mutta nyt mä olen ottanut askelen takaisin ”tylsää ja turvallisuushakuista” -ryhmään. Ja mä mietin, onko se askel sellainen, johon voin oikeasti olla tyytyväinen, ja voinko jatkossakin kertoa valinnastani hyvillä mielin.**  Mun ajatuksissani kyse on myös statuksesta. Ei rahasta, sillä ei tässä ole mitään väliä (ehkä jopa käänteisesti, kyllä nälkätaiteilija on aina uskottavampi kuin luovuudellaan hyvin tienaava – ja epäpätevänä lastenhoitajana mä tienaan nyt lähes neljä kertaa sen, mitä viileänä itsensätyöllistäjänä), eikä kyse ole vain julkisuudestakaan, vaan siitä, että tekee jotain uutta, jännittävää ja lopputulokseltaan hienoa. Ja tällaista statusta lastenhoitajan työ ei tuo. Joten mä mietin olenko valitsemassa oikein, oman itseni kannalta.

Paitsi että pelissä on muitakin, koko meidän perhe. Mutta mä en haluaisi käyttää perhettä tekosyynä, että kyllähän mä muuten olisin jatkanut, mutta kun olemattomat tulot ja hankalat työajat ei perheen kanssa sovi yhteen. Ja kun nyt on miehen vuoro toteuttaa itseään (se aloitti maisteriopinnot tänä syksynä). Mä en tiedä, olisinko yksinkäänkään jaksanut pidempään.

Turvallisuuden tunteesta ja stressistä

Tilanne filosofiakahviloiden kanssa oli siis keväällä se, että niitä oli, ja niitä oli tosi kiva pitää, mutta mä pystyin nostamaan palkkaa vain noin 500€ kuussa koska toimintaa ja kävijöitä ei ollut tarpeeksi, enkä mä keksinyt miten saisin lisättyä tuloja päiväsaikaan tapahtuvalla toiminnalla, jotta en viettäisi kaikkia iltoja ja viikonloppuja töissä. Mutta on tosi vaikea sanoa, tuliko joku raja oikeasti vastaan, olisiko vain pitänyt jatkaa vielä yrittämistä. Luovutinko mä liian helpolla ja olin vain turvallisuushakuinen.

Talven aikana päiväkodeissa filosofiatyöpajoja pitäessäni, mä vain huomasin kerta toisensa jälkeen ajattelevani että voi kun olisin töissä täällä. Eniten se liittyi ilmapiiriin ja tunnelmaan, sellaiseen yhdistelmään iloa ja vilpittömyyttä – ja turvallisuutta. Se nyt on luonnollista; päiväkodin tärkein tehtävä on tarjota lapsille turvallinen kasvuympäristö, mutta se välittyy mulle myös työntekijänä. Vaikka mulla epäpätevänä on työsopimus vain kesäkuun alkuun saakka, niin se tuo moninkertaisesti enemmän pysyvyyttä ja jatkuvuutta elämään viiden viikon jaksoissa kulkeviin filosofiakahviloihin verrattuna.

Mä en tänä syksynä ole ollut stressaantunut. Töissä on välillä tilanteita, jolloin kädet ei riitä ja monta lasta huutaa kimeällä äänellä, mutta ei se ole stressaavaa, siitä mennään eteenpäin yksi asia kerrallaan. Yksi mun Facebook-feedin luovasti omaa juttuaan tekevistä kavereista (Elinan Ihana perhe -sivulta näkyy millaista juttua) jakoi linkin Taina Haahdin kolumniin, jossa todetaan, että stressi ei synny kiireestä vaan epävarmuudesta. Mun ympärilläni baaripöydässä eilen istuneilla ihmisillä on melkoinen stressinsietokyky, sillä luovan alan työt jos mitkä on epävarmoja. Kyse ei ole pelkästään taloudellisesta epävarmuudesta, vaan siitä, että työn joutuu jatkuvasti keksimään uudelleen, perustelemaan sen itselleen ja muille ja etsimään sille tilaajan ja maksajan – tai sitten tekemään leivän muilla tavoin ja sitten vielä jaksaa toteuttaa itseään.

Itsensä toteuttamisesta

Tasapainoilu itsensä toteuttamisen palon ja turvallisuushakuisuuden välillä on mun kohdalta kallistunut turvallisuuden puolelle. Mä kuitenkin toivon, että se ei ole kompromissi, jossa mä joudun luopumaan siitä itseni näköisestä työstä, vaan että sen lisäksi, että työskentely päiväkodissa on tärkeää ja merkityksellistä, se voisi olla tilaisuus toteuttaa mua itseäni. Tän vuoden aikana mun on tarkoitus kokeilla, onko niin, onko päiväkodissa tilaa ja aikaa oikeasti auttaa lapsia kasvamaan hyvään, ja onko mulla siihen osaamista ja jaksamista, voiko työ olla muutakin kuin käsienpesusta huolehtimista ja näkkärin puolittamista.

Mä aina kuvittelen ja suunnittelen eteenpäin, ja nyt mun kuvitelmassa mä hankin lastentarhanopettajan pätevyyden, opin ja kehityn, ja pystyn tekemään työtä hyvin ja niin että voin olla sen sisällöstä ylpeä. Kesäkuussa olin juuri saanut lastenhoitajan paikan ja osallistuin Filosofiaa lapsille -yhdistyksen seminaariin, ja heti heräsi ajatus omasta filosofiapäiväkodista – mua naurattaa itseni, koska tosiaan, aina mun pitää olla miettimässä valovuosien päähän tulevaisuuteen.

Mutta mä en oikein vieläkään tiedä, millainen asema kunnianhimolla on mun elämässä. Mikä mulle riittää ja mikä on tärkeää.

p.s. Elokuvan Varpun äiti Siru on muuten myös joutunut miettimään ja valitsemaan näitä. Vapaasti lainaten ”humanisti joka vielä hakee omaa paikkaansa työelämässä.”

Edit: p.s.2 Kysynpä vielä: millainen asema kunnianhimolla on teidän elämässä?

*joka on tietysti Selma Vilhusen Tyttö nimeltä Varpu – vielä ehtii käydä katsomassa. Hieno elokuva.

** Käyttäisin tässä ranskan verbiä ’assumer’, seistä tekojensa takana.

Mitä kuuluu? Uusi työ

dagens viktigaste möte

Menin töihin. Oikeisiin töihin, niin kuin sanonta kuuluu. Että jos nyt istun naputtelemassa blogia iltapäivällä punavuorelaisessa kahvilassa, johtuu se vain siitä, että tänään työpäivä alkoi klo 6.30. Mä olen nyt kaksi kuukautta ollut lastenhoitajana päiväkodissa.

Tässä vaiheessa tutut kysyy kaksi kysymystä: no-millaista-on-ollut ja mites-sun-kerhot-nyt-sitten. Otetaan tuo mites-sun-kerhot-nyt-sitten ensin. Leluteekki on edelleen olemassa, mutta mä olen laittamassa yrityksen pöytälaatikkoon (kunhan ensin selvitän, miten se käytännössä tehdään). Filosofiakahviloita pidän nyt syksyllä kahdessa paikassa iltakursseina, Keravalla loppui juuri ja Espoon työväenopistolla alkaa syysloman jälkeen.* Keväällä tulee kurssi ainakin Munkkiniemeen. Koska yksi syy palkkatöiden hakemiseen oli kuitenkin se, että saisin työaikoja järkevämmiksi, niin kovin paljon en täyden työviikon päälle haluaisi filosofiakerhoja vetää.

Vastaus toiseen kysymykseen sitten: on ollut tosi kivaa. Töihin on joka päivä kiva mennä (jopa klo 6.30) ja siellä on mukava olla. Mä tiedän, mitä mun pitää tehdä, mä osaan tehdä, mitä pitää ja mä näen, että se on tosi tärkeää. Mä rakennan junarataa, neuvon tossujen jalkaan laittamisessa, voitelen näkkäreitä, luen, muovailen, pyyhin pöytiä ja takapuolia ja leikin piilosta. Kuulostaa ihan paluulta kotiäidin päiviin, mutta tässä on isona erona se, että mä teen tätä kaikkea työkavereitten kanssa – ja vain 38,15 tuntia viikossa. Eikä lapset ole mun omia. Uhmaraivareihin on ihan helppo suhtautua kärsivällisesti ja myötätuntoisesti, kun ne on jonkun toisen lapsen uhmaraivarit.

Väsyttävää on kyllä silti ollut. Mä olen 3-vuotiaiden ryhmässä, ja syksyn alku on ollut totuttelua uuteen ryhmään ja yleensä päiväkotielämään  myös lapsille. Päiväkoti on ruotsinkielinen ja se on myös väsyttävää (mä puhun sujuvaa ruotsia, mutta en siis äidinkielenä). Ranskan-vuosien kokemuksen perusteella mä kuitenkin uskon, että jossain vaiheessa kielestä johtuva väsymys helpottaa.

Blogin kirjoittaminen on siis jäänyt, enkä osaa vielä sanoa, koska ja seuraako jatkoa. Jossain muodossa mä haluan jatkaa kirjoittamista, mutta nyt on ollut ihanaa, kun ei moneen päivään ole tarvinnut avata konetta ollenkaan. Ja vaikka päiväkotielämästä olisi paljonkin ajatuksia, niin lasten (ja vanhempien) anonymiteetin säilyttämisen vuoksi niistä kirjoittaminen voi olla hankalaa. Tämän jutun kuvakin on netistä varastettu – olen kaksi kuukautta ajatellut ottaa kuvituskuvan lego-laatikosta tai jostain, mutta meidänkin tarhan portilla on vastaava lappu (siinä tosin puhutaan vain päivän tärkeimmästä tapaamisesta), ja niinpä mullakaan ei ole koko päivänä kännykkä esillä. Mikä on myös mahtavaa.

*Lisäksi sunnuntaina 9.10. on avoin non-stop -työpaja Taidekoti Kirpilässä, jossa on luvassa uusia tehtäväpisteitä.

Kesäohjelmaa koululaisille ja parhaat festarit

kesäohjelmaa koululaisille

”Mitäs te teette kesällä?” kysytään aina kun tavataan tässä vaiheessa vuotta. No mä voin kertoa, mitä mä teen:

28.-29.5. mä olen Maailma kylässä -festareilla Kaisaniemessä vetämässä lasten ja vanhempien filosofiakahvilaa (3-6 -vuotiaille). 12 ensimmäistä paria mahtuu mukaan, eli kannattaa olla ajoissa – mutta siellä on muutenkin tosi paljon lastenohjelmaa, eli varmasti riittää jotain kaikille.

Heinäkuussa me lomaillaan Ranskassa (ja ilmeisesti myös Bilbaossa).

Lomalta tullaan takaisin juuri sopivasti 30.7. pidettäville Skidit festareille, jonne on tulossa Leluteekin non-stop filosofiatyöpaja 2-12 -vuotiaille.

6.8. on Töölönlahdella ilmaiset Lasten festarit, ja paikalla myös filosofiatyöpaja.

Koululaisten vanhemmat yleensä kysyy myös: ”Mites te ootte kesäkuun järjestänyt?” Mulla on nyt siihen kullanarvoinen vinkki: Filo ry:n filosofinen päiväleiri Helsingin keskustassa 1.-3. -luokkalaisille. Facebook-tapahtuma löytyy täältä linkistä, ja sitä saa mieluusti vielä levittää, sillä kakkosleirille 13.-17.6. kaivattaisiin vielä muutamaa osallistujaa, jotta leiri saataisiin toteutettua (ja useampiakin ryhmään mahtuu). Ohjelmassa on filosofisten leikkien, tarinoiden, kyselyn ja keskustelun lisäksi myös aiheiden käsittelyä taiteen keinoin – ja tietenkin lounas, välipala ja leikkiä puistossa. Minä ja pari muuta Filosofiaa lapsille -ryhmiä ohjannutta aktiivia on leirillä ohjaajina.

Eli sellaista kesäohjelmaa tiedossa. Mitäs te teette kesällä?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Toukokuun sillat

silta

Helatorstai tulossa, ja monissa kouluissahan on sen jälkeinen perjantai tehty sisään jonain räntäisenä marraskuun lauantaina, niin että tulossa on pitkä viikonloppu. No, Ranskassa on ihan oma terminsä näille pidennetyille viikonlopuille: faire le pont, eli tehdään silta pyhän ja viikonlopun välille. Touko- kesäkuu on näiden siltojen kulta-aikaa sillä pyhäpäiviä riittää: kuukauden aloittaa vappupäivä, heti viikko sen jälkeen 8.5. on toisen maailmansodan päättymisen muistopäivä, sitten tuleekin helatorstai ja satsin kruunaa helluntai, joka Ranskassa on edelleen arkipyhä (aina siis maanantaina).

Tänä vuonnahan ranskalaisilta meni hukkaan kaksi hyvää pyhäpäivää (siltojen rakennusmahdollisuuksista puhumattakaan), kun vappu ja 8.5. osui sunnuntaille. Ranskassa on laskettu, kuinka monen miljoonan tuottavuuslisä näistä kahdesta väliin jääneestä pyhästä tulee – aika paljon se oli. Yleinen mielipide toki oli, että työtätekevää kansaa huijataan.

Lasten koulussa ei kuitenkaan tyydytty odottamaan vuotta 2018, jolloin nämä pyhät osuu tiistaille ja siltoja rakentamalla saadaan kaksi kolmipäiväistä viikkoa peräkkäin. Menetetyt pyhät otetaan takaisin, aloittamalla tänä vuonna helatorstain juhliminen varmuuden vuoksi jo keskiviikkona. Ja sitten jatketaan tietysti perjantaina. Olisikohan sen voinut nimetä joksikin isoäitien juhlaksi? Ei nimittäin näin pitkien siltojen rakentaminen taida muilta luonnistua.

Voiton puolella ollaan, koska mulle tämä ylimääräinen vapaapäivä valkeni jo maanantaina.

p.s. Kuvan silta ei liity tapaukseen.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Ihana Helsingin vappu

hattaraa lintsillä

Mä en aina ole tykännyt vapusta niin kauheasti, joskus parikymppisenä sen juhlimiseen liittyi aina paineita siitä, että pitäisi löytää ne parhaat bileet ja pitää niin kamalan hauskaa. Lasten saaminen on kivasti vapauttanut näistä paineista. Helsingin vappu on ihana, varsinkin silloin kun aurinko paistaa. Mies joutui olemaan viikonlopun Turussa töissä, mutta ei sekään niin haitannut, vapussa kun ei ole sellaisia perhejuhlan paineitakaan kuin vaikka joulussa.

Tähän pitäisi nyt ladata toinen toistaan aurinkoisempia kuvia ja pitkä selostus ilmapallojen hankinnasta ja Lasten vapusta Lintsillä ja heräämisestä ilmapallojen kanssa ja piknikeväiden valmistuksesta ja vappumarssista ja Kansalaistorin piknikistä ja loputtomasti naamaan läiskivistä ilmapalloista ja keväisestä Töölönlahdesta ja kesän ensimmäisistä jäätelötötteröistä – mutta antaa olla. Kuvan hattaransyöjä tiivisti tunnelman: ”Tämä on mun ihanin viikonloppu.”

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Paras lasten ikäero ja sosiaalipolitiikka

Lähiömutsi Hanne kirjoitti koskettavasti siitä, millainen mullistus kahden lapsen äidiksi tuleminen on. Kommenteissa ja esimerkiksi tässä Salamatkustajan jutussa samasta teemasta korostuu musta se, miten iso vaikutus lasten ikäerolla on siihen, millaiseksi se kahden (tai useamman lapsen) äitiys muodostuu. Meillähän esikoisen ja kaksosten ikäero on neljä vuotta, mm. siksi, että esikoisen keskosuuden takia me ei haluttu ottaa riskiä toisen pikkukeskosen syntymästä niin kauan kuin esikoinen olisi vielä tosi pieni. No, en ajatellut nyt kirjoittaa siitä, vaan tästä keskustelusta mieleen tulleita muita ajatuksia.

Puuttumatta tässä nyt siihen, että lapsia ei synny tilauksesta ja että monissa perheissä pieni ikäero toimii tosi hyvin (varsinkin kun ensimmäisistä vuosista on selvitty), musta on mielenkiintoista, että Suomessa on sellaisia rakenteellisia juttuja, jotka puskee pieneen ikäeroon. Se, että meillä on kolmen vuoden hoitovapaa, jota käyttää 90% äidit (vedin luvun hatusta, saa kertoa mulle, että olen väärässä ja että nykyään enää 80% hoitovapaasta menee äideille), se että äitiyspäivärahan saa ensimmäisen lapsen mukaan, jos ikäeroa ei tule yli kolme vuotta, se, että nuorten naisten työmarkkina-asema on mikä on ja että (senkin takia) ensimmäinen lapsi saadaan keskimäärin lähes kolmikymppisenä kaikki vaikuttaa.

Mä vertaan Ranskaan – toki siellä monet haluaa lapsille vain parin vuoden ikäeron, koska silloin lapset leikkii luontevasti keskenään ja koko homma menee niin kuin siinä samassa konkurssissa – mutta kyllä tosi paljon siellä kuulee (ja näkee) ikäerona 3-4 vuotta tai enemmän. Suuri osa esikoisen äideistä pitää vanhempainvapaita vain sen kolme kuukautta, mutta pienten lasten hoito on kallista ja paikat on tiukassa. Kaikki 3-vuotiaat sen sijaan saa ilmaisen paikan valtion koulussa. Juuri sen koulun alun takia 3-vuotiaita myös pidetään aika isoina, ne osaa pukea itse, niiden pitää olla vähintään päiväkuivia, ne syö reippaasti eikä paljon istu rattaissa. Eli sellaisen ison kanssa on jo sitten aika helppo handlata uusi vauva. Ja niin toki onkin.

Ranskan vanhempainvapaat ei ole sellainen esimerkki, jota mä toivon Suomeen, mutta kyllä niitä mietittäessä voisi ottaa huomioon myös tän näkökulman. Systeemin pitäisi olla sellainen, että perheet voisi oikeasti tehdä valinnat oman hyvinvointinsa parhaaksi, eikä pelkästään sen mukaan, että näillä valinnoilla saadaan ne päivärahat just riittämään. Mä taidan ruveta kallistumaan siihen, että jonkinlainen vapaiden pakkojako vanhempien välillä voisi olla hyvä malli.

Mitä te ajattelette? Onko teillä nää rakenteelliset jutut vaikuttaneet lasten ikäeroon?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.