10 kysymystä: VII Kallion nykymusiikkipäivät

sininen juliste vaaka_pieni

Seitsemättä kertaa järjestettävä Kallion nykymusiikkipäivät tuo avantgarden Sörnäisissä sijaitsevaan Vapaan taiteen tilaan 22.-24.1. Kuulokuvia-blogin uuden 10 kysymystä -sarjan ensimmäisessä osassa tapahtuman taiteellinen johtaja, sellisti Juho Laitinen kertoo mistä on kyse.

1. Mikä on Kallion nykymusiikkipäivät?

Käynnistin tapahtuman vuonna 2010. Ensinnäkin olen halunnut järjestää esityksiä sellaisista historiallisen modernismin ja avantgarden teoksista, joita ei usein saa kuullakseen. Toiseksi tapahtuma on toiminut laboratoriona, jossa tutkia mahdollisimman konstailematonta vuorovaikutusta ihmisten ja soivan materiaalin välillä.

2. Kuka tapahtumaa järjestää?

Alun perin vain minä itse. Työstin ajatusta siitä, että järjestäminen on eräänlainen papillinen, yhteisöä palveleva akti: suunnittelin ohjelmiston, tiedotin, toimin lavajärjestäjänä, sytytin ulkotulet, myin liput, kerroin teoksista, soitin muiden mukana, tarjoilin väliajalla virvokkeita ja siivosin viikonlopun päätteeksi. Vuodesta 2014 festivaali on ollut osa Tulkinnanvaraista-sarjaa, jota järjestää Uteliaat muusikot ry. Nykyään osaan myös pyytää apua edellä mainittuihin toimiin.

3. Millä perusteella olet valikoinut tapahtuman ohjelmiston?

Intuitiivisesti. Kunkin vuoden ohjelma heijastaa sitä, mikä sillä hetkellä minua sattuu eniten kiinnostamaan. Ja vaikken pääsääntöisesti harrasta teemakonsertteja, on kyllä helppo löytää esteettisiä ja filosofisia yhteyksiä teosten välille.

4. Minkälainen tapahtumapaikka Vapaan taiteen tila on tapahtumalle mielestäsi?

Periaatteessa kiintoisa, koska on niin riisuttu. Suurena, betonista rakennettuna ja jälkikaiultaan omintakeisena tilana se on myös soinnillisesti mielenkiintoinen. Toisaalta väkevä ilmanvaihto tekee kovin hiljaisen musiikin esittämisen epätyydyttäväksi, mikä on sääli, sillä rakastan myös hiljaista musiikkia. Joskus saatan myös haikailla takaisin alkuperäistä tapahtumapaikkaa, Flemarin Vaihtolavaa, ainutlaatuisen intiimiytensä vuoksi.

5. Mitä ulottuvuuksia tila tuo taiteeseen?

Aikaisemmin Senaatintorilla sijainneesta Vapaan taiteen tilasta eräs sanomalehtikriitikko kirjoitti tilan olevan “hirvittävän epäviihtyisä ja konserttikäyttöön epätarkoituksenmukainen”, mikä kuitenkin johtaa “kaiken huomion siirtymisen musiikkiin”. Tämä ei mielestäni ole lainkaan huono tavoite!

6. Entä yleisö? Mikä sen merkitys on esityksen onnistumiselle mielestäsi?

Musiikin esittäminen on jakamista. Esitys muodostuu odottamattomalla tavalla omanlaisekseen ja on yhtä lailla riippuvainen soittajista ja yleisöstä kuin vahtimestarista ja siivoojastakin. Mutta mitä on onnistuminen? Epäonnistumisena voisin pitää sitä, jos mikään ei yhdessäkään kuulijassa ole illan päätteeksi värähtänyt.

7. Miten toivoisit tapahtuman vaikuttavan siellä esiintyviin taiteilijoihin?

Toivon kaikille mukana olijoille samoja asioita: sitä, että ilta tai koko viikonloppu olisi miellyttävä kokemus kuulo-, näkö-, tunto- ja makuaistille. Toivon myös, että festivaalin muodossa esittämäni kysymys siitä, mitä kaikkea musiikin tekeminen, esittäminen ja kokeminen voi ihmiselle merkitä, saisi yhdessä tai useammassa läsnäolijassa aikaan hedelmällistä pohdintaa.

8. Mikä on mielestäsi antoisinta tapahtuman järjestämisessä?

Saada soittaa ja kuunnella tätä musiikkia.

9. Minkä toivoisit olevan helpompaa?

Mikään ei tunnu olevan helppoa, eikä sen tarvitsekaan olla. Organisaation lähtiessä rullaamaan kunnianhimo kasvaa, mikä tuottaa lisää vastuuta. Onneksi kuitenkin nautin ahertamisesta. Kun on vähän vastusta, saa lopputuloksista suurempaa tyydytystä.

10. Mitä yhtä esitystä suosittelisit ensikertalaiselle, jolle tällainen musiikki ei ehkä ole niin tuttua?

Suosittelen sunnuntain konserttia, jossa esitetään mm. Iannis Xenakisin jousitrio Ikhoor ja Steve Reichin minimalistinen klassikko Four Organs. Molemmat teokset ovat atleettisia, tinkimättömiä ja jännittäviä; saundeiltaan ne ovat täysin omaleimaisia, ja niiden kokeminen elävässä esityksessä voi olla ihmeellistä ja ihanaa.

VII Kallion nykymusiikkipäivät 22.–24.1. Vapaan taiteen tilassa (Vilhonvuorenkuja 16, Helsinki)

http://www.tulkinnanvaraista.fi/knmp7

Grafiikka: Heta Bilalednin

Bowie 1947–2016

kuulokuvia_bowie

Maanantaiaamu ei ollut tavanomainen. Huonosti nukutun yön jälkeen torkutin puhelimeni herätyskelloa hapuillen ja vasta suljettuani silmäni uudelleen ymmärsin, mitä olin juuri luurini näytöllä nähnyt.

Kaksi ensimmäistä push-ilmoitusta:

”David Bowie on kuollut” (HS)

”David Bowie on kuollut” (Yle)

Yllättävä ja karu uutinen ei kaivannut sen kummempaa klikkitäkyä. Itse asiassa en vielä hetkeen noussut sängystä tarkistamaan sen tarkempaa sisältöä. Bowien kuolemaan liittyvät syyt tuntuivat yhdentekeviltä varsinaisen tapahtuman monumentaalisuuteen suhteutettuna. Ensimmäinen reaktioni oli, että kyseessä täytyi olla ennalta aavistettu kohtalo. Yhtäkkiä ymmärsin, miten pikimusta Blackstar oikeastaan olikaan.

On ainoastaan luonnollista, että somepäivä oli pelkkää räiskyvää Bowie-tribuuttia. Avasin Instagramin, jossa parikymmentä ensimmäistä kuvaa liittyi asiaan. Sen jälkeen feediin solahtaneet maisema- ja koirakuvat tuntuivat joltain oudolta poikkeamalta, virheeltä. Eräs kaverini kommentoi asiaa Facebookissa: ”Tuntuu, kuin joku läheiseni olisi kuollut.”

69-vuotiaana menehtynyt David Bowie on artisti, johon jokaisella kuulijalla on taatusti omanlaisensa suhde. Miehen ura on niin pitkä, laadukas ja kiehtova, että kukin Bowie-diggari löytää sieltä omat kiinnekohtansa ja henkilökohtaiset suosikkinsa. Itse aloitin Bowien kuuntelun veljeni Eeron kanssa ysärin lopulla. Earthling oli kova juttu. Sitten tulivat Bowien seesteiset ja aikuismaisen kypsät levyt. Pidimme niistä kovasti, vaikka kriitikot tuntuivat antavan nuivia kolmen tähden arvioita. Bowie oli tuolloin jo kaiken kritiikin ulkopuolella, omalla kartallaan. Heathen 3/5 – mitä sitten?

Seesteinen herrasmiesbowie oli loistava hahmo, johon me parinkympin molemmin puolin olleet kuulijat tarrauduimme suurella kunnioituksella. Bowien keikat festareilla ja Hartwall Areenalla olivat hienoja elämyksiä, mutta tekisin väärin julistaessani ne nyt ikimuistoisiksi. Lähinnä muistan sen tyytyväisyydentunteen, jonka koin voidessani jakaa Bowie-löydöksiä Eeron kanssa. Keskustelimme hänen kappaleistaan enemmän kuin muusta musiikista yleensä. Löysimme merkityksiä. Ihastelimme triviaaleja yksityiskohtia, kuten Thursday’s Child -biisin videolla musiikin päällä kohisevaa vesihanaa. Bowien musiikki ei muistuttanut ollenkaan sitä musaa, mistä yleensä pidin, mutta sillä ei tuntunut olevan merkitystä.

Toki myöhemmin 2000-luvun Bowie johti löytämään myös ne vanhemmat kanonisoidut teokset: Low, Station to Station, HeroesZiggy Stardustiin en ole vielä ehtinyt kunnolla ihastumaan, mutta matka on kesken. Vuoden 2013 The Next Day ei väräyttänyt minussa mitään viisaria, mutta sen aika saattaa vielä joskus koittaa. Blackstaria en ole kuunnellut vielä nimikkokappaletta enempää ja siihen tartun vasta hetken päästä.

Viimeiset hienot Bowie-muistoni ennen kuolinuutista liittyvät Berliiniin, taiteilijalle tärkeään kaupunkiin. Keväällä 2014 pääsin käymään Martin-Gropius-Baun upeassa ja suorastaan ylväästi kuratoidussa retrospektiivissä, joka avasi yhä uusia ovia Bowie-myyttiin. Asut, videot, muistelmat ja muistoesineet kertoivat jotain oleellista siitä, mitä David Bowie oli. Hän oli täydellinen kokonaistaideteos, Gesamtkunstwerk.

Eräs ulottuvuus, joka jää Bowiesta puhuttaessa usein kaiken häikäisevän extraterrestriaalisuuden varjoon on se, että hän oli myös ilmeisen mukava mies. Haastatteluissa leppoisan down to earth ja älykäs, julkisissa musabisnestilaisuuksissa joviaali ja ystävällinen. Bowien 50-vuotisjuhlat tulivat teeveestä ja siellä olivat ihan kaikki sankariaan ylistämässä. Jopa Bowien häröimmät huumeseikkailut 70-luvulla vaikuttivat jollain coolilla tavalla harmittomilta. Hänen aurassaan oli vaaraa ja karismaa, joka oli tuoretta ja positiivista. (Kurkkaan someen tätä postausta kirjoittaessani ja törmään tähän kuvaan kuin tilauksesta.)

On Bowien kuolinilmoituspäivän ilta. Kävin lounaalla Qulmassa, jossa viereisessä pöydässä puhuttiin Bowien poismenosta. Ilta päättyi Siltaseen, jossa DJ soitti Rebel Rebelin. Se kuulosti taivaalliselta ja baarin harvalukuisesta kävijäjoukosta erottui muutama innokas hihkaisu biisin rämähtäessä käyntiin.

Vedin hupun päähäni, kahlasin läpi pakkasen kotiin Kumpulaan ja kasasin tämän Spotify-listan omista David Bowie -suosikeistani. Osa kappaleista on tunnustettuja klassikoita, osa muuten vain henkilökohtaisesti tärkeitä. Kyseessä ei ole best of Bowie, vaan my personal best of Bowie. Painotus on luultavasti yleistä mielipidettä enemmän jo aiemmin mainitussa 2000-luvun kaudessa. Saatan yhä lisätä kappaleita fiiliksen mukaan. Tämä parituntinen on kompakti tiivistelmä siitä, kuka David Bowie oli minulle.

Kuvankaappaus 2016-1-12 kello 2.27.41 PM