Karonkan jälkeen

 

Processed with VSCO with a6 preset

 

Siitä on jo muutama viikko, kun joimme viiniä ja vihreää jaffaa Gummeruksessa kattojen tasalla. Ikkunassa roikkuivat kultaiset kirjaimet, Party Time, ja me söimme karkkeja ja kakkua, otimme ryhmäkuvia ja esitimme pantomiimeina viime vuoden kirjoja.

Syksyn kestänyt kirjailijakoulu päättyi karonkkaan.

Olemme omillamme. Haikeaa.

Oli turvallista olla koululainen ja luvalla keskeneräinen. Matkustaa kerran kuussa Helsinkiin, juoda kahvia, oppia ja inspiroitua ja jättää arki kahden tunnin junamatkan päähän.

Puhuimme karonkassa, että eikö tämä nyt voisi vielä jatkua. Vielä puoli vuotta? Edes pari kuukautta lisää?

Mutta kaikella on loppunsa.

Jos listaan koulun antia nyt, kun sen päättymisestä on jo vähän aikaa, omaan top vitoseeni pääsevät Jukka Viikilän syvä kaivo (se, joka avautui heti ensimmäisellä kerralla, kun istuin ja odotin junaa, söin suklaata, luin kotitehtäväni, söin lisää suklaata ja kirjoitin päässäni ensimmäisiä lauseita synopsikseen), Elina Hirvosen kertomus harmaasta marraskuun päivästä ja tärkeät sanat siitä, miten kirjoittajan on löydettävä merkitys omalle kirjoittamiselleen ja Jussi Valtosen  neuvo ”lopeta se, minkä aloitat”.

Nuo ovat toistaiseksi muuttaneet eniten paitsi työskentelytapojani myös suhdettani kirjoittamiseen.

Nostan viiden listaan myös meille annetut kotitehtavät ja niistä saadut palautteet. Löysin ensimmäisestä kotitehtävästä uudestaan vanhan tarinani.  Ne samat tyypit, jotka jätin seisomaan hissin eteen paidanhelmat täynnä murusia, nyt ne puhuvat jälleen, syövät tahoillaan puolukkajugurttia, sommittelevat paperinukeille vaatteita ja silittävät kultakaloja.  Ja tuntuu ihan hölmöltä, että miten ihmeessä en nähnyt aiemmin, että tottakai tuon tarinan pitää olla pitkä. Tarvittiin pieni töytäisy, yksi lempeä kysymys, ja novelliin avautui syvä kaivo.

Viiden listaan nousevat tietenkin myös tyypit, joiden kanssa istuin yhdessä siinä lasiseinäisessä huoneessa. Ja millaiset tyypit! Ihanat, viisaat ja kannustavat kustannustoimittajat. Ja sitten ne tyypit, joiden päässä asuu toisia tyyppejä. Ne, joiden kanssa jaan paitsi halun kirjoittaa myös sen pelon ja kyseenalaistamisen, joka kirjoittamiseen liittyy. Ne, joiden tarinoille toivon lentoa.

Kun herään ja vastakkaisessa talossa ei vielä ole ikkunoissa valoja, kun keitän kaksi kuppia kahvia ja istun läppärin eteen (tai kun kömmin takaisin sänkyyn, otan kahvin, vihon ja kynän mukaani), on huojentavaa ajatella, etta minä en ole ainoa. En ole ainoa, joka pohtii pään sisälla elävien henkilöiden motiiveja, puhetapaa ja pelkoja. Etta pitäisikö henkilön sanoa se sana ääneen, sanoa se tässä kohtauksessa. Vai välttääkö hän sanan käyttöä, ei koskaan sano sitä ääneen, ei puhu suoraan asiasta, asia vain hoidetaan. En ole ainoa, joka etsii aikataskuja kirjoittamiselle. Joka lukee kirjoja ja lukee koska rakastaa sanoja ja miten sanoista kasvaa toisia maailmoja. En ole ainoa, joka kirjoittaa, vaikka kaikki kirjoittamiseen liittyvä on epävarmaa.

Ne tyypit siellä lasihuoneessa, ne tietävät millaista se on.

Ja kun on sellainen aamu, jossa teksti ei kulje, koira oksentaa, kuopus herää liian aikaisin, ja oma kirjoittaminen tuntuu tyhjältä haihattelulta, minä palaan viisaan Hirvosen sanoihin. Kirjallisuus, sanat ja kirjoittaminen ovat kaikille. Ne ovat meille olemassa huolimatta siitä millaisia olemme.

 

 

 

 

 

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *