Jos me emme lue suomeksi kirjoitettuja kirjoja, ei niitä lue kyllä kukaan muukaan

Me paluumuuttajat olemme ärsyttäviä. Valitammekin aina samoista aiheista: säästä ja pimeydestä (pitääkö perustella), suomalaisten töykeydestä (väitän että yksi kymmenestä kiittää oven auki pitämisestä) ja siitä miten suomalaiset eivät tervehdi, eivät huomioi, eivät puhu toisillensa (kyllä puhuvat, puhuvat myös tuntemattomille, hymyilevätkin, siihen tarvitaan vain koiranpentu).

Paluumuuttaja on vähän kuin yrityksen uusin työntekijä. Hetken hän näkee asiat eri tavalla kuin naapurinsa, tietää kaikesta kaiken tai ainakin vähän paremmin, vaikka eksyykin leipähyllyjen väliin, erehtyy maistamaan margariinia eikä kanna yhtään bonuskorttia kukkarossaan, ei vaikka niitä kuinka kassalla kysytään. Hän vertailee, ei sille mitään voi, se kuuluu ihmisyyteen.

Paluumuuttaja ihastelee lämmintä ja ilmaista kouluruokaa (Ei kananugetteja! Ei kertakäyttöhaarukoita! Veitsi ei ole turvallisuusuhka!) ja koulukirjoja (että niitä on, että nekin ovat ilmaisia ja vielä niin hienosti tehtyjä). Miten meillä on Härkis ja Nyhtökaura ja kaikilla kunnon talvirenkaat eikä kukaan käytä shekkejä, aivan mahtavaa.

Paluumuuttaja ärsyyntyy, koska helvetti on se nyt kumma asia, että uusnatsit saavat pyöriä ympäri toreja ihan miten sattuu ja heilutella merkkejään, eikä asiaan puututa ennen kuin ihminen kuolee.

Perussuomalaisten tarjoama kuva Suomen tulevaisuudesta ahdistaa.

Onneksi paluumuuttaja on paluumuuttaja vain hetken. Sitten hän tasaantuu, unohtaa ja opettelee uudestaan elämään niin kuin maassa on tapana.

Ehkä se tapahtuu joskus vuoden vaihteessa? Kesälomaan mennessä kai ainakin?

Olen miettinyt syksyn aikana monesti suomalaisten suhdetta kieleen ja kirjallisuuteen. Olen lukenut juttuja siitä, miten suomalaiset ostavat aina vaan vähemmän kirjoja ja yläkoululaiset pärjäävät joka vuosi heikommin lukutesteissä ja muistellut miten amerikkalaiset opettivat lapsille äidinkieltä ja kirjallisuutta Connecticutin pienen kaupungin alakoulussa.

Suomalaiset lähtevät liikkeelle perusasioista: käsialasta ja kieliopista. Meille on tärkeää välttää virheet ja kirjoittaa siististi. Haluamme vankan perustan, jolle on hyvä rakentaa.

Amerikkalaiset hyppäävät käsialan yli nopeasti, siirtyvät tietokoneen tai ipadin eteen, ja kielioppia opetetaan alaluokilla tuskin nimeksikään (ainakaan siitä ei tullut kertaakaan läksyjä).

Suomalaisissa läksyissä lapselta kysytään, että mitä läksyksi annetussa tekstissä luki. Amerikkalaisissa läksyissä kysyttiin kymppivuotiaalta, että mitä mieltä sinä olet siitä, mitä läksyksi saadussa tekstissä luki. ”Perustele väitteesi.” Amerikkalaisille kieli on argumentaation väline.

On tosin vaikeaa tietää, mitä lasteni koulussa tunnilla opetettiin, sillä oppikirjoja ei ollut ja läksyt kulkivat repussa ees taas monisteina.

Suurin ero alakouluikäisten lasteni koulunkäynnissä oli kuitenkin lukemisessa ja kirjojen kuluttamisessa. Esikoisen luokassa järjestettiin lukuhaaste viime vuonna, oppilaan tavoitteena oli lukea 40 kirjaa. Tänä vuonna saman lapsen lukuhaasteen tavoitteena on kuusi kirjaa.

Connecticutilaisessa koulussa lukeminen ei ollut harrastus. Se ei kilpaillut ajankäytöstä Minecraftin tai ulkona metsässä remuamisen kanssa. Lukeminen oli pakollista, läksyä. Lapset kirjasivat luetut sivut ylös vihkoon, ja viereen vaadittiin puumerkit sekä vanhemmilta että opettajalta.

Seiskavuotiaat lukivat vartin päivässä, kymppivuotiaat vähintään 40 minuuttia. Lapset lukivat jokainen oman lukutasonsa ja kiinnostuksensa mukaista kirjallisuutta: elämänkertoja, romaaneja, näytelmiä, runoutta. Kaikki lukivat omia kirjojaan, eivät yhtä ja samaa kirjaa luokan kanssa. Lukutasolta seuraavalle edettiin, kun opettaja antoi siihen luvan. Eikä kirjoja ainoastaan luettu, niitä myös analysoitiin.

Lasteni koulussa oli kirjasto, jokaisessa luokassa myös omat kirjahyllynsä. Koulussa järjestettiin vanhempainyhdistyksen toimesta kirjamyyjäiset kaksi kertaa vuodessa. Toisessa myytiin käytettyjä kirjoja, toisessa uusia. Lisäksi opettajat lähettivät repuissa kotiin kirjamainoksia ja tilauskaavakkeita useampia kertoja vuodessa. Kaupallisuutta ei vierastettu, ja tehdyt tilaukset kerryttivät lapsen kotikirjahyllyn lisäksi luokan kirjastoa.

Englanti on suuri kieli ja alakouluikäisille suunnattujen lastenkirjojen painosmäärät ovat isoja, joten yksittäisen kirjan hinta on Suomen vastaavia huomattavasti alhaisempi.

”Että jos te nyt jostain huolehditte, niin huolehtikaa siitä, että lapsenne lukevat”, kuului opettajien viesti kerta kerran jälkeen. Sen viereen he lätkäisivät graafin, jossa lapsi A luki päivittäin 40 minuuttia, vuodessa runsaat 240 tuntia, ja lapsi B luki juuri ja juuri puoli tuntia viikossa, vuodessa yhteensä 26 tuntia. Lasten lukemat kirjapinot kasvoivat hyvin erilaisiksi, sanavarastot samaten.

Peruskoulumme on hieno, maailmalla kuulu, ja täällä tehdään paljon oikeita asioita, vältetään vääriä. Suhteemme kieleen on kuitenkin pragmaattinen: haluamme, että kieltä käytetään oikein. Koemme ylemmyydentuntoa, kun löydämme teksteistä yhdyssana- tai pilkkuvirheitä. Emme arvosta kirjallisuutta ja lukeneisuutta samalla tavalla mitä esimerkiksi Yhdysvaltain itärannikolla. Emme kasvata lapsiamme lukijoiksi ja kirjallisuutta kuluttamaan.

Kyse on kulttuurista, ei kirjojen laadusta. Suomeksi on tarjolla huippuluokan lastenkirjallisuutta: ihania, jännittäviä, kutkuttavia ja anarkistisia tarinoita, fantastista fantasiaa ja mielettömiä maailmoja, joiden parissa on hyvä kasvaa isommaksi. Lapsille on tarjolla hienoja kumppaneita, joiden kanssa pelätä, hävetä, eläytyä kiusatun rooliin, ihastua, rakastua, ymmärtää toiseutta, suunnitella vallankaappauksia ja pohtia voiko maailman vielä pelastaa. Lukeminen kasvattaa sanavaraston lisäksi sydäntä.

Suomen kaunis kieli on piskuinen, eksoottinen hyttynen maailman suurten kielten rinnalla. Ei sitä käytä kuin tänne pohjoisen pimeään nurkkaan eksyneet masokistit, jotka juuri ja juuri selviytyvät talven yli kirkasvalolamppuja tuijottelemalla.

Jos me emme täällä lue suomeksi kirjoitettuja kirjoja, ei niitä kyllä lue kukaan muukaan. Eikä niitä sitten kohta enää kannata painattaa.

 

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Hyva kirjoitus!
    Taalla Israelissa ei ole lapsille mitaan kirjanlukuvaatimuksia koulusta ja se on todella huono.
    Lapseni lukevat kyllakin kirjoja,toinen enemman ja toinen vahemman.
    Itse luen tosi mielellani,mutta nautin edelleen suomeksi lukemisesta,joten kerran kuussa Tel Avivissa auki oleva suomalainen kirjasto on ahkerasti kaytossa.
    Kiva lukea paluumuuttajan tuntemuksia Suomessa.Itse en kyllakaan ajattele paluuta…

    • 1.1

      susanne sanoo

      Kiitos Lisay, ihanaa saada terveisiä Israelista!
      Ihan mahtavaa, että sulla on mahdollisuus käyttää suomalaista kirjastoa. Me käytimme jenkeissä vaan paikallista kirjastoa (sekin oli hyvä), nyt iloitsen Turun hienon kirjaston tarjonnasta. Ja näköjään lasten lukutottumuksissa on hyvinkin isoja eroja kulttuurien välillä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *