”Even when I was bored, I was interested”

imageblogi (1 of 1)

Alkukesästä satoi aamuisin, iltaisin paistoi aurinko. Seisoin aamukuuden jälkeen puistossa ilman takkia ja mietin, millainen ihminen suostuu koiraan, kun omat lapset vihdoin nukkuvat pitkiä, yhtenäisiä öitä ja kömpivät keittiöön kymmenen jälkeen tukat pörröllä ja t-paidat väärinpäin päällä.

Istuin olkkarissa jalat ikkunalaudalla ja koira vieressäni ja luin Knausgårdia; miten hän koko ajan haluaa olla jotain muuta kuin on ja jossain muualla kuin on.

Koko ajan paitsi kirjoittaessaan.

Knausgårdin kirjoitus on yksityiskohtia, yksityiskohtiin nivoutuvia ajatuksia ja yhdessä niistä muodostuu kuva elämästä, joka vaikuttaa erilaiselta mitä kirjan Knausgård kuvitteli elämän olevan. Muutokset ja toistuvat rutiinit ja rakastuminen joka hetkellisesti valaisee maailman niin että epäolennaisuudet häipyvät ja sitten kuitenkin kaiken päälle painavana laskeutuva arki: heräämme pimeään, ostamme sipulia ja perunoita, paistamme jauhelihaa ja avaamme tomaattimurskapurkin samalla kun puhumme äidille puhelimessa. Kinaamme siitä, kuka ehtii imuroida ennen kuin vieraat tulevat, ja kun jotain kilahtaa imurin vartta vasten, toivomme että se on mieluummin kolikko kuin avain. Pakenemme vieraita keittiöön.

 “Even when I was bored, I was interested.”
James Wood

Tavoitan Knausgårdissa virran arjen yksityiskohtien alla. Kivun ajan kulumisesta, kuoleman vääjäämättömyydestä. Miten vaikeaa on olla sellaisia kuin haluaisimme olla, kuin kuvittelimme olevamme, aikaa vain yksi elämä.

Luin myös Andrew Michael Hurleyn Kaukaisen rannan, Garth Greenwellin Kaikki mikä sinulle kuuluu, Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavian ja Anu Kaajan Muodonmuuttoilmoituksia. Mutta vaikka niissä kaikissa oli hyvää ja kadehdittavaa (kannattaa lukea), ne oli kuitenkin helppo palauttaa kirjastoon. Kissani Jugoslavian haluan tosin lukea uudestaan. Samoin laitoin varauksen Statovcin toisesta romaanista. Mutta pari kirjaa jätin kesken heti aloitussivujen jälkeen. Sanoja oli liikaa tai ne tuntuivat keksityiltä.

Sitäkö se Knausgård aiheuttaa? Kirjat tuntuvat keksityiltä?

Pari viikkoa sitten sain vihdoin varausjonosta käsiini Riitta Jalosen Kirkkauden.
Mikä kirja, sellainen jollaisia parhaat ovat.
Kuin kävelisi virtaan ja upottautuisi veden alle. Valo ympärillä.
Ja kun nousee pois, on itsekin jotain vähän enemmän, kirkkaampi.

Haluan Kirkkauden omaan hyllyyni. Haluan palata sen kieleen ja maailmaan. Romaani on kaunis kunnianosoitus kirjoittamisen voimalle ja niille osittain päällekkäisille maailmoille, joita kirjoittaja kantaa itsessään.

Kirkkautta ja Taisteluni -sarjaa yhdistää se, että ne nojautuvat historiallisten henkilöiden elämään. Knausgårdin päähenkilö on kirjailija Knausgård, Kirkkauden kehyksenä toimii uusiseelantilaisen kirjailija Janet Framen elämä. Ja kun mietin kolmatta tänä vuonna itseeni pysyvän jäljen jättänyttä kirjaa, Tom Malmqvistin Joka hetki olemme yhä elossa -romaania, se jatkaa samoilla linjoilla.

Mutta ehkä se on vain sattumaa?

Samalla seuraan vieressä, miten mies lukee nykyisin pelkästään elämänkertoja ja miten lapset ovat hyljänneet television ja seuraavat netissä Jake Paulia ja Casey Neistatia ja Liza Koshya, ehkä satunnaisesti kokkiohjelmia. Tai sitten he katsovat, miten paineilmapuristin murskaa alleen irtokarkkeja, kirjoituskoneita ja tehosekoittimia. Kirjoissa he vielä kuitenkin suosivat fiktiota.

 

 

 

 

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Ihana tuo sitaatti, tunnistan sen, ja toisinaan unohdan, kunnes sitten taas katse kiinnittyy johonkin, mieli muistaa jotain, kuulen sävelen ja jotain liikahtaa, alkaa.

    Ja voi vitsi tuo Knausgård. Mä rakastin ekaa osaa, toka on ollut kesken nyt vuoden ajan. Joku tyypissä ja sen glorifioinnissa on mulle liikaa vaikka kirjoittaakin niin upeasti. Huomaan, että mulle on kokoajan vaikeampaa se että fiktiosta tulee faktaa ja toisinpäin, ettei kirjat ole enää kirjoja, että kaikki sanojen ulkopuolinen sälä ja hälinä tulee tielle. Ja mä jotenkin syytän tästä K:ta.

    Mutta Jalonen ja Malmquist, pelkkää rakkautta!

    • 1.1

      susanne sanoo

      Joo, Jalonen ja Malmqvist, pelkkää rakkautta! Mutta kyllä mulle myös Knausgård on pelkkää rakkautta, sekä Linda että Klaus, molemmat.

      Olen tosi paljon miettinyt tuota fiktion ja faktan sekoittumista (syytän siitä kyllä K:ta minäkin, heh). Että ohjaako se lukukokemusta ja millä tavalla, että tiedän Malmqvistin kirjoittavan omasta elämästään. Että olisinko tykännyt kirjasta yhtä paljon, jos en olisi tiennyt?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *