Maailman malli

Tapahtui muutama viikko sitten: minä, esikoiseni ja meille aiemmin tuntematon aikuinen mies keskustelimme harrastuksista. Lapseni kertoi aloittaneensa kilpauinnin, jonka jälkeen aikuinen mies tarjoili sivulauseessa tytölle ideaa siitä, että uinti voi olla vähän huono harrastus, ”koska siinä tulee sellainen kroppa, ettei pojat oikein tykkää”.

Tyttäreni on 11-vuotias.

Lapseni ui, koska hän viihtyy vedessä ja tykkää harkkaryhmästään. ”Se tekee mut iloiseksi.”

Kun katson tytärtäni harrastuksensa parissa, näen ilon lisäksi hänen epävarmuutensa. Näen, miten hän jännittää ja pelkää epäonnistumista, miten hän keskittyy suoritukseensa, miten voittaa itsensä ja riemuitsee onnistumisista.

Hän seisoo lähtökorokkeen takana, tarkistaa lasinsa ja lyö käsillään reisiään ennen käskyä nousta korokkeelle. Hän tavoittelee nopeutta ja haluaa lyödä aikarajoja.

Aikuinen mies näki tyttäreni vain potentiaalisena katseen kohteena.
Hän typisti aktiivisen tytön sivulauseellaan passiiviseksi objektiksi.

Samalla hän tarjosi lapselle mallia maailmasta, jossa naisen ja 11-vuotiaan tytön kannattaa tehdä vain niitä asioita, joista tulee sellainen kroppa, että pojat varmasti tykkäävät.

varjonyrkkeilijä 2

 

Helvetin huono läppä.

Ja että miten niin me emme enää tarvitse feminismiä?

Keskustelin eilen naistenpäivästä esikoisen kanssa. Samalla kysyin, voinko kirjoittaa tuosta aiemmasta keskustelusta blogiini. Hän kohautti harteitaan, sitten nyökkäsi.

”Se oli ihan tyhmä juttu muutenkin. Tietty mä teen sitä mitä mä haluan ja mistä mä tykkään.”

 

 

Rutiinien kauneus

habits

 

Ihminen on tekonsa. Niin uskon. Ja ihmisenä olemisen kummallisuuksiin kuuluu, miten välttelen niiden asioiden tekemistä, joita haluaisin olla.

En ole ainoa.

One thing the science of willpower makes clear is that everyone struggles in some way with temptation, addiction, distraction, and procrastination.

Oma lempparini tuosta Kelly McGonigalin listauksesta on prokrastinaatio yhdistettynä addiktioon: kännykkä.

Olen tehnyt, ja teen edelleen, töitä sen eteen, että kirjoittaminen olisi samanlainen osa päivittäisiä rutiinejani kuin hampaiden pesu. Jotain niin automaattista, että sen aloittamista ei ehdi väistää tai kyseenalaistaa. Että istun aamu aamun perään saman tekstin ääreen ja kirjoitan ilman ulkopuolisia aikarajoja ja merkkimääriä.

Olen käyttänyt rutiinin luomisessa apuna Julia Cameronin aamusivuja, verkosta löytyviä kirjoitushaasteita, itselleni asettamia liuska- ja merkkimääriä ja puhelimen sovelluksia, jotka seuraavat tapoja, joita haluan ylläpitää (habit tracking). Kaikista näistä on ollut apua.

Tapakäyttäytymistä tutkineet psykologit ja toimittajat kehottavat meitä luomaan uusia tapoja jo olemassa olevien yhteyteen. Tuttu rutiini toimii uuden käynnistäjänä: harjaan hampaat, otan d-vitamiinin. Herään joka aamu, juon kahvia joka aamu, kirjoitan joka aamu.

Uusien rutiinien luomisessa parhaat tavoitteet ovat sellaisia, joissa emme voi epäonnistua. Pienet askeleet. Kirjoitan kevään aikana esikoisromaanini on halvaannuttava lause. Sen jokaiseen sanaan sisältyy epäonnistumisen mahdollisuus. Sen sijaan idea siitä, että olen tyyppi, joka kirjoittaa käsin ja yöpaita päällä kolme sivua aamuisin, on toteutettavissa.

Onnistuminen motivoi rutiinin ylläpitoa. Annan puhelimen sovelluksessa itselleni vihreän pallon jokainen kerta, kun kirjoitan. ”I showed up.”

Sama idea on Jerry Seinfeldin neuvossa (via lifehacker), jota hän käytti pitääkseen lukua töidensä etenemisestä.

He told me to get a big wall calendar that has a whole year on one page and hang it on a prominent wall. The next step was to get a big red magic marker.

He said for each day that I do my task of writing, I get to put a big red X over that day. ”After a few days you’ll have a chain. Just keep at it and the chain will grow longer every day. You’ll like seeing that chain, especially when you get a few weeks under your belt. Your only job next is to not break the chain.”

”Don’t break the chain,” he said again for emphasis.

Tarrataulut toimivat myös aikuisille. Ja hyvä niin, sillä lontoolaisen tutkijaryhmän mukaan ihmisillä kestää keskimäärin 66 päivää uusien rutiinien luomiseen. Uusi ottaa aikansa.

Oma rutiinini hajoaa lomiin. Valvon ja sitten en enää jaksakaan herätä. Ja on kyllä on turhauttavaa, että juuri silloin kun olisi enemmän aikaa, en saa kirjoitettua, koska en ole etukäteen miettinyt kirjoittamiselle sopivaa rakoa. Kirjoittaminen putoaa kaiken sen muun kivan tekemisen ja muiden päivässäni toistuvien päätösten jalkoihin. En vaali sitä tarpeeksi.

Siksikin pidän arjesta (toki lomista myös, mutta eri syistä).

Joskus ajattelin, että rutiinit kuuluvat Revolutionary Roadin esikartanoihin. Että rutiinit ovat tylsä arki, joka tappaa kaiken luovan ja ainutlaatuisen ja intuitiivisen ja pirskahtelevan.

Mutta rutiineissa on kauneutensa. Ne ovat vapauttavia.

Rutiinit mahdollistavat, että voin keskittyä tekemiseen sen saman tekemisen miettimisen sijasta. Ja tekemisestä tulee hyvä olo, tekemättä jättämisestä huono.

 

Lähteinä käytetty:
James Clear: Transform Your Habits 
Gregory Ciotti: 5 Scientific ways to Build Habits That Stick (via 99U)
Kelly McGonigal: The Willpower Instinct

 

 

 

 

 

 

 

Karonkan jälkeen

 

Processed with VSCO with a6 preset

 

Siitä on jo muutama viikko, kun joimme viiniä ja vihreää jaffaa Gummeruksessa kattojen tasalla. Ikkunassa roikkuivat kultaiset kirjaimet, Party Time, ja me söimme karkkeja ja kakkua, otimme ryhmäkuvia ja esitimme pantomiimeina viime vuoden kirjoja.

Syksyn kestänyt kirjailijakoulu päättyi karonkkaan.

Olemme omillamme. Haikeaa.

Oli turvallista olla koululainen ja luvalla keskeneräinen. Matkustaa kerran kuussa Helsinkiin, juoda kahvia, oppia ja inspiroitua ja jättää arki kahden tunnin junamatkan päähän.

Puhuimme karonkassa, että eikö tämä nyt voisi vielä jatkua. Vielä puoli vuotta? Edes pari kuukautta lisää?

Mutta kaikella on loppunsa.

Jos listaan koulun antia nyt, kun sen päättymisestä on jo vähän aikaa, omaan top vitoseeni pääsevät Jukka Viikilän syvä kaivo (se, joka avautui heti ensimmäisellä kerralla, kun istuin ja odotin junaa, söin suklaata, luin kotitehtäväni, söin lisää suklaata ja kirjoitin päässäni ensimmäisiä lauseita synopsikseen), Elina Hirvosen kertomus harmaasta marraskuun päivästä ja tärkeät sanat siitä, miten kirjoittajan on löydettävä merkitys omalle kirjoittamiselleen ja Jussi Valtosen  neuvo ”lopeta se, minkä aloitat”.

Nuo ovat toistaiseksi muuttaneet eniten paitsi työskentelytapojani myös suhdettani kirjoittamiseen.

Nostan viiden listaan myös meille annetut kotitehtavät ja niistä saadut palautteet. Löysin ensimmäisestä kotitehtävästä uudestaan vanhan tarinani.  Ne samat tyypit, jotka jätin seisomaan hissin eteen paidanhelmat täynnä murusia, nyt ne puhuvat jälleen, syövät tahoillaan puolukkajugurttia, sommittelevat paperinukeille vaatteita ja silittävät kultakaloja.  Ja tuntuu ihan hölmöltä, että miten ihmeessä en nähnyt aiemmin, että tottakai tuon tarinan pitää olla pitkä. Tarvittiin pieni töytäisy, yksi lempeä kysymys, ja novelliin avautui syvä kaivo.

Viiden listaan nousevat tietenkin myös tyypit, joiden kanssa istuin yhdessä siinä lasiseinäisessä huoneessa. Ja millaiset tyypit! Ihanat, viisaat ja kannustavat kustannustoimittajat. Ja sitten ne tyypit, joiden päässä asuu toisia tyyppejä. Ne, joiden kanssa jaan paitsi halun kirjoittaa myös sen pelon ja kyseenalaistamisen, joka kirjoittamiseen liittyy. Ne, joiden tarinoille toivon lentoa.

Kun herään ja vastakkaisessa talossa ei vielä ole ikkunoissa valoja, kun keitän kaksi kuppia kahvia ja istun läppärin eteen (tai kun kömmin takaisin sänkyyn, otan kahvin, vihon ja kynän mukaani), on huojentavaa ajatella, etta minä en ole ainoa. En ole ainoa, joka pohtii pään sisälla elävien henkilöiden motiiveja, puhetapaa ja pelkoja. Etta pitäisikö henkilön sanoa se sana ääneen, sanoa se tässä kohtauksessa. Vai välttääkö hän sanan käyttöä, ei koskaan sano sitä ääneen, ei puhu suoraan asiasta, asia vain hoidetaan. En ole ainoa, joka etsii aikataskuja kirjoittamiselle. Joka lukee kirjoja ja lukee koska rakastaa sanoja ja miten sanoista kasvaa toisia maailmoja. En ole ainoa, joka kirjoittaa, vaikka kaikki kirjoittamiseen liittyvä on epävarmaa.

Ne tyypit siellä lasihuoneessa, ne tietävät millaista se on.

Ja kun on sellainen aamu, jossa teksti ei kulje, koira oksentaa, kuopus herää liian aikaisin, ja oma kirjoittaminen tuntuu tyhjältä haihattelulta, minä palaan viisaan Hirvosen sanoihin. Kirjallisuus, sanat ja kirjoittaminen ovat kaikille. Ne ovat meille olemassa huolimatta siitä millaisia olemme.