Kustannussopimus

Allekirjoitin perjantaina kustannussopimuksen romaanista Gummeruksen kanssa.

Merkillinen päivä, ihmeellinen päivä.

Istuin liian pienessä mekossa pöydän vieressä, jalassa kiiltävät sukkahousut, vaikka paketin päällä luki matta, ja takistakin putosi nappi jonnekin rautatieaseman lähistölle.

Iltapäivällä mies soitti viulua Espalla, lokit tappelivat vaniljapallosta ja Helsinki oli niin valoa täynnä, yhtäkkiä kevät.

Täydellinen, peloton hetki.

Hesa

 

Ja nyt taas, kahdenlaiset säikeet minussa ja samanaikaisesti.

Valo ja varjo, riemu ja epävarmuus.

Kuin olisin ilmoittanut pyörävarkaudesta vakuutusyhtiön virkailijalle ja poskia punottaa, koska pelkään, että virkailija epäilee minun valehtelevan.

Siis että mitä te kuvittelette, minä kun leikin vaan.

Processed with VSCO with g2 preset

Kannan tarinaa mukanani kuin pientä linnunpoikasta. Suhtaudun siihen kuin lapseen ja pidän kämmenteni suojissa, vielä piilossa muiden katseilta, kunnes tunnen oloni turvalliseksi.

Välillä ajattelen, että olisipa mahtavaa, jos kantaisin linnunpojan sijasta no vaikka tamppooneja. Että olisin enemmän kuin Amy Schumer tai Amy Pohler, ei niin väliä sukunimellä, kumpi tahansa käy. Amyt ovat sitä mitä ovat, kaikki sävynsä ja kaikki esillä. Pelottomia. Elämä on kaunista ja raadollista ja molempia samanaikaisesti, siksikin kipeää. Ja se mitä he elämästä kirjoittavat, mitä siitä sanovat, se osuu jonnekin oman häpeän ja myötähäpeän keskelle, se on totta, ja se juuri naurattaa.

Mitä sinä odotat tältä eniten, kustannustoimittaja kysyi perjantaina, kun aurinko paistoi kuumana selkään lasin läpi ja mekko hikoilutti.

Kirjoittamista, eniten odotan kirjoittamista, niin vastasin. Odotan myös yhteistyötä ammattilaisen kanssa ja haluan nähdä mitä saan itsestäni irti, mitä uskallan.

Kustannussopimus antaa mahdollisuuden puheenvuoroon maailmasta.  Se on hämmentävää, ihanaa ja pelottavaakin, yhden unelman toteutuminen. Se tuntuu lahjalta.

 

 

Maailman malli

Tapahtui muutama viikko sitten: minä, esikoiseni ja meille aiemmin tuntematon aikuinen mies keskustelimme harrastuksista. Lapseni kertoi aloittaneensa kilpauinnin, jonka jälkeen aikuinen mies tarjoili sivulauseessa tytölle ideaa siitä, että uinti voi olla vähän huono harrastus, ”koska siinä tulee sellainen kroppa, ettei pojat oikein tykkää”.

Tyttäreni on 11-vuotias.

Lapseni ui, koska hän viihtyy vedessä ja tykkää harkkaryhmästään. ”Se tekee mut iloiseksi.”

Kun katson tytärtäni harrastuksensa parissa, näen ilon lisäksi hänen epävarmuutensa. Näen, miten hän jännittää ja pelkää epäonnistumista, miten hän keskittyy suoritukseensa, miten voittaa itsensä ja riemuitsee onnistumisista.

Hän seisoo lähtökorokkeen takana, tarkistaa lasinsa ja lyö käsillään reisiään ennen käskyä nousta korokkeelle. Hän tavoittelee nopeutta ja haluaa lyödä aikarajoja.

Aikuinen mies näki tyttäreni vain potentiaalisena katseen kohteena.
Hän typisti aktiivisen tytön sivulauseellaan passiiviseksi objektiksi.

Samalla hän tarjosi lapselle mallia maailmasta, jossa naisen ja 11-vuotiaan tytön kannattaa tehdä vain niitä asioita, joista tulee sellainen kroppa, että pojat varmasti tykkäävät.

varjonyrkkeilijä 2

 

Helvetin huono läppä.

Ja että miten niin me emme enää tarvitse feminismiä?

Keskustelin eilen naistenpäivästä esikoisen kanssa. Samalla kysyin, voinko kirjoittaa tuosta aiemmasta keskustelusta blogiini. Hän kohautti harteitaan, sitten nyökkäsi.

”Se oli ihan tyhmä juttu muutenkin. Tietty mä teen sitä mitä mä haluan ja mistä mä tykkään.”

 

 

Rutiinien kauneus

habits

 

Ihminen on tekonsa. Niin uskon. Ja ihmisenä olemisen kummallisuuksiin kuuluu, miten välttelen niiden asioiden tekemistä, joita haluaisin olla.

En ole ainoa.

One thing the science of willpower makes clear is that everyone struggles in some way with temptation, addiction, distraction, and procrastination.

Oma lempparini tuosta Kelly McGonigalin listauksesta on prokrastinaatio yhdistettynä addiktioon: kännykkä.

Olen tehnyt, ja teen edelleen, töitä sen eteen, että kirjoittaminen olisi samanlainen osa päivittäisiä rutiinejani kuin hampaiden pesu. Jotain niin automaattista, että sen aloittamista ei ehdi väistää tai kyseenalaistaa. Että istun aamu aamun perään saman tekstin ääreen ja kirjoitan ilman ulkopuolisia aikarajoja ja merkkimääriä.

Olen käyttänyt rutiinin luomisessa apuna Julia Cameronin aamusivuja, verkosta löytyviä kirjoitushaasteita, itselleni asettamia liuska- ja merkkimääriä ja puhelimen sovelluksia, jotka seuraavat tapoja, joita haluan ylläpitää (habit tracking). Kaikista näistä on ollut apua.

Tapakäyttäytymistä tutkineet psykologit ja toimittajat kehottavat meitä luomaan uusia tapoja jo olemassa olevien yhteyteen. Tuttu rutiini toimii uuden käynnistäjänä: harjaan hampaat, otan d-vitamiinin. Herään joka aamu, juon kahvia joka aamu, kirjoitan joka aamu.

Uusien rutiinien luomisessa parhaat tavoitteet ovat sellaisia, joissa emme voi epäonnistua. Pienet askeleet. Kirjoitan kevään aikana esikoisromaanini on halvaannuttava lause. Sen jokaiseen sanaan sisältyy epäonnistumisen mahdollisuus. Sen sijaan idea siitä, että olen tyyppi, joka kirjoittaa käsin ja yöpaita päällä kolme sivua aamuisin, on toteutettavissa.

Onnistuminen motivoi rutiinin ylläpitoa. Annan puhelimen sovelluksessa itselleni vihreän pallon jokainen kerta, kun kirjoitan. ”I showed up.”

Sama idea on Jerry Seinfeldin neuvossa (via lifehacker), jota hän käytti pitääkseen lukua töidensä etenemisestä.

He told me to get a big wall calendar that has a whole year on one page and hang it on a prominent wall. The next step was to get a big red magic marker.

He said for each day that I do my task of writing, I get to put a big red X over that day. ”After a few days you’ll have a chain. Just keep at it and the chain will grow longer every day. You’ll like seeing that chain, especially when you get a few weeks under your belt. Your only job next is to not break the chain.”

”Don’t break the chain,” he said again for emphasis.

Tarrataulut toimivat myös aikuisille. Ja hyvä niin, sillä lontoolaisen tutkijaryhmän mukaan ihmisillä kestää keskimäärin 66 päivää uusien rutiinien luomiseen. Uusi ottaa aikansa.

Oma rutiinini hajoaa lomiin. Valvon ja sitten en enää jaksakaan herätä. Ja on kyllä on turhauttavaa, että juuri silloin kun olisi enemmän aikaa, en saa kirjoitettua, koska en ole etukäteen miettinyt kirjoittamiselle sopivaa rakoa. Kirjoittaminen putoaa kaiken sen muun kivan tekemisen ja muiden päivässäni toistuvien päätösten jalkoihin. En vaali sitä tarpeeksi.

Siksikin pidän arjesta (toki lomista myös, mutta eri syistä).

Joskus ajattelin, että rutiinit kuuluvat Revolutionary Roadin esikartanoihin. Että rutiinit ovat tylsä arki, joka tappaa kaiken luovan ja ainutlaatuisen ja intuitiivisen ja pirskahtelevan.

Mutta rutiineissa on kauneutensa. Ne ovat vapauttavia.

Rutiinit mahdollistavat, että voin keskittyä tekemiseen sen saman tekemisen miettimisen sijasta. Ja tekemisestä tulee hyvä olo, tekemättä jättämisestä huono.

 

Lähteinä käytetty:
James Clear: Transform Your Habits 
Gregory Ciotti: 5 Scientific ways to Build Habits That Stick (via 99U)
Kelly McGonigal: The Willpower Instinct