Haluan muistaa auttajat

Processed with VSCO with b3 preset

Kävin torilla aamulla. Ostin kahvia, istuin hetkeksi alas ja seurasin, kun varikset nokkivat herneenpalkoja viereisessä kojussa.

Katselin naista, joka käveli kahden pienen tyttönsä kanssa torin poikki. Lapset osoittivat kojuja sormillaan, hymyilivät ja juttelivat. Heidän äitinsä käveli pari askelta perässä ja pyyhki silmiään. Minuakin itketti.

Perjantaina istuimme sylitysten sohvalla, parin korttelin päässä kauppatorilta. ”Mitä jos” kysyivät lapseni, ja aina vaan uudestaan että mitä jos kuitenkin. Yön he nukkuivat huoneemme lattialla.

Muistan vuoden takaiselta kesäkuulta, kun tytöt istuivat eteisen lattialla ja solmivat kengännauhojaan, koulubussin lähtöön oli viisi minuuttia, kun kuopus kysyi yhtäkkiä ”so what happened in Orlando”. Muistan olleeni kiitollinen siitä, että olin hetkeä aiemmin törmännyt Instassa Fred Rogersin lainaukseen:

”When I was a boy and I would see scary things in the news, my mother would say to me, ’Look for the helpers. You will always find people who are helping.’ To this day, especially in times of ’disaster’, I remember my mother’s words, and I am always comforted by realizing that there are still so many helpers – so many caring people in this world.”

Me puhumme lasten kanssa ihmisistä, jotka auttoivat perjantaina. Puhumme kahvilanpitäjästä, joka jätti työnsä ja juoksi puukottajan perään, miehistä, jotka juoksivat väärään suuntaan ajaneen ambulanssin perässä, kunnes auto pysähtyi ja kääntyi. Puhumme poliiseista, jotka saapuivat parissa minuutissa ja ampuivat, mutta jalkaan. Puhumme lääkäreistä ja sairaanhoitajista, miten he auttavat aina ja kaikkia, jotka joutuvat sairaalaan. Puhumme kaikista niistä ihmisistä, jotka eivät epäröineen vaan toimivat.

Heidät minä haluan muistaa.

Maailma ei ole Ultra Bran laulu eikä minulla ole voimaa torjua kaikkea pimeyttä, voi kun olisikin. Mutta voin päättää katseeni suunnan ja ohjata myös lasteni katsetta, lievittää heidän kokemaansa pimeyttä.

Puukottajia oli yksi, auttajia lukemattomia.

Ja niin kauan kuin auttajia on enemmän, pimeys häipyy reunoille ja jättää valolle tilaa.

 

 

 

”Even when I was bored, I was interested”

imageblogi (1 of 1)

Alkukesästä satoi aamuisin, iltaisin paistoi aurinko. Seisoin aamukuuden jälkeen puistossa ilman takkia ja mietin, millainen ihminen suostuu koiraan, kun omat lapset vihdoin nukkuvat pitkiä, yhtenäisiä öitä ja kömpivät keittiöön kymmenen jälkeen tukat pörröllä ja t-paidat väärinpäin päällä.

Istuin olkkarissa jalat ikkunalaudalla ja koira vieressäni ja luin Knausgårdia; miten hän koko ajan haluaa olla jotain muuta kuin on ja jossain muualla kuin on.

Koko ajan paitsi kirjoittaessaan.

Knausgårdin kirjoitus on yksityiskohtia, yksityiskohtiin nivoutuvia ajatuksia ja yhdessä niistä muodostuu kuva elämästä, joka vaikuttaa erilaiselta mitä kirjan Knausgård kuvitteli elämän olevan. Muutokset ja toistuvat rutiinit ja rakastuminen joka hetkellisesti valaisee maailman niin että epäolennaisuudet häipyvät ja sitten kuitenkin kaiken päälle painavana laskeutuva arki: heräämme pimeään, ostamme sipulia ja perunoita, paistamme jauhelihaa ja avaamme tomaattimurskapurkin samalla kun puhumme äidille puhelimessa. Kinaamme siitä, kuka ehtii imuroida ennen kuin vieraat tulevat, ja kun jotain kilahtaa imurin vartta vasten, toivomme että se on mieluummin kolikko kuin avain. Pakenemme vieraita keittiöön.

 “Even when I was bored, I was interested.”
James Wood

Tavoitan Knausgårdissa virran arjen yksityiskohtien alla. Kivun ajan kulumisesta, kuoleman vääjäämättömyydestä. Miten vaikeaa on olla sellaisia kuin haluaisimme olla, kuin kuvittelimme olevamme, aikaa vain yksi elämä.

Luin myös Andrew Michael Hurleyn Kaukaisen rannan, Garth Greenwellin Kaikki mikä sinulle kuuluu, Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavian ja Anu Kaajan Muodonmuuttoilmoituksia. Mutta vaikka niissä kaikissa oli hyvää ja kadehdittavaa (kannattaa lukea), ne oli kuitenkin helppo palauttaa kirjastoon. Kissani Jugoslavian haluan tosin lukea uudestaan. Samoin laitoin varauksen Statovcin toisesta romaanista. Mutta pari kirjaa jätin kesken heti aloitussivujen jälkeen. Sanoja oli liikaa tai ne tuntuivat keksityiltä.

Sitäkö se Knausgård aiheuttaa? Kirjat tuntuvat keksityiltä?

Pari viikkoa sitten sain vihdoin varausjonosta käsiini Riitta Jalosen Kirkkauden.
Mikä kirja, sellainen jollaisia parhaat ovat.
Kuin kävelisi virtaan ja upottautuisi veden alle. Valo ympärillä.
Ja kun nousee pois, on itsekin jotain vähän enemmän, kirkkaampi.

Haluan Kirkkauden omaan hyllyyni. Haluan palata sen kieleen ja maailmaan. Romaani on kaunis kunnianosoitus kirjoittamisen voimalle ja niille osittain päällekkäisille maailmoille, joita kirjoittaja kantaa itsessään.

Kirkkautta ja Taisteluni -sarjaa yhdistää se, että ne nojautuvat historiallisten henkilöiden elämään. Knausgårdin päähenkilö on kirjailija Knausgård, Kirkkauden kehyksenä toimii uusiseelantilaisen kirjailija Janet Framen elämä. Ja kun mietin kolmatta tänä vuonna itseeni pysyvän jäljen jättänyttä kirjaa, Tom Malmqvistin Joka hetki olemme yhä elossa -romaania, se jatkaa samoilla linjoilla.

Mutta ehkä se on vain sattumaa?

Samalla seuraan vieressä, miten mies lukee nykyisin pelkästään elämänkertoja ja miten lapset ovat hyljänneet television ja seuraavat netissä Jake Paulia ja Casey Neistatia ja Liza Koshya, ehkä satunnaisesti kokkiohjelmia. Tai sitten he katsovat, miten paineilmapuristin murskaa alleen irtokarkkeja, kirjoituskoneita ja tehosekoittimia. Kirjoissa he vielä kuitenkin suosivat fiktiota.