Karonkan jälkeen

 

Processed with VSCO with a6 preset

 

Siitä on jo muutama viikko, kun joimme viiniä ja vihreää jaffaa Gummeruksessa kattojen tasalla. Ikkunassa roikkuivat kultaiset kirjaimet, Party Time, ja me söimme karkkeja ja kakkua, otimme ryhmäkuvia ja esitimme pantomiimeina viime vuoden kirjoja.

Syksyn kestänyt kirjailijakoulu päättyi karonkkaan.

Olemme omillamme. Haikeaa.

Oli turvallista olla koululainen ja luvalla keskeneräinen. Matkustaa kerran kuussa Helsinkiin, juoda kahvia, oppia ja inspiroitua ja jättää arki kahden tunnin junamatkan päähän.

Puhuimme karonkassa, että eikö tämä nyt voisi vielä jatkua. Vielä puoli vuotta? Edes pari kuukautta lisää?

Mutta kaikella on loppunsa.

Jos listaan koulun antia nyt, kun sen päättymisestä on jo vähän aikaa, omaan top vitoseeni pääsevät Jukka Viikilän syvä kaivo (se, joka avautui heti ensimmäisellä kerralla, kun istuin ja odotin junaa, söin suklaata, luin kotitehtäväni, söin lisää suklaata ja kirjoitin päässäni ensimmäisiä lauseita synopsikseen), Elina Hirvosen kertomus harmaasta marraskuun päivästä ja tärkeät sanat siitä, miten kirjoittajan on löydettävä merkitys omalle kirjoittamiselleen ja Jussi Valtosen  neuvo ”lopeta se, minkä aloitat”.

Nuo ovat toistaiseksi muuttaneet eniten paitsi työskentelytapojani myös suhdettani kirjoittamiseen.

Nostan viiden listaan myös meille annetut kotitehtavät ja niistä saadut palautteet. Löysin ensimmäisestä kotitehtävästä uudestaan vanhan tarinani.  Ne samat tyypit, jotka jätin seisomaan hissin eteen paidanhelmat täynnä murusia, nyt ne puhuvat jälleen, syövät tahoillaan puolukkajugurttia, sommittelevat paperinukeille vaatteita ja silittävät kultakaloja.  Ja tuntuu ihan hölmöltä, että miten ihmeessä en nähnyt aiemmin, että tottakai tuon tarinan pitää olla pitkä. Tarvittiin pieni töytäisy, yksi lempeä kysymys, ja novelliin avautui syvä kaivo.

Viiden listaan nousevat tietenkin myös tyypit, joiden kanssa istuin yhdessä siinä lasiseinäisessä huoneessa. Ja millaiset tyypit! Ihanat, viisaat ja kannustavat kustannustoimittajat. Ja sitten ne tyypit, joiden päässä asuu toisia tyyppejä. Ne, joiden kanssa jaan paitsi halun kirjoittaa myös sen pelon ja kyseenalaistamisen, joka kirjoittamiseen liittyy. Ne, joiden tarinoille toivon lentoa.

Kun herään ja vastakkaisessa talossa ei vielä ole ikkunoissa valoja, kun keitän kaksi kuppia kahvia ja istun läppärin eteen (tai kun kömmin takaisin sänkyyn, otan kahvin, vihon ja kynän mukaani), on huojentavaa ajatella, etta minä en ole ainoa. En ole ainoa, joka pohtii pään sisälla elävien henkilöiden motiiveja, puhetapaa ja pelkoja. Etta pitäisikö henkilön sanoa se sana ääneen, sanoa se tässä kohtauksessa. Vai välttääkö hän sanan käyttöä, ei koskaan sano sitä ääneen, ei puhu suoraan asiasta, asia vain hoidetaan. En ole ainoa, joka etsii aikataskuja kirjoittamiselle. Joka lukee kirjoja ja lukee koska rakastaa sanoja ja miten sanoista kasvaa toisia maailmoja. En ole ainoa, joka kirjoittaa, vaikka kaikki kirjoittamiseen liittyvä on epävarmaa.

Ne tyypit siellä lasihuoneessa, ne tietävät millaista se on.

Ja kun on sellainen aamu, jossa teksti ei kulje, koira oksentaa, kuopus herää liian aikaisin, ja oma kirjoittaminen tuntuu tyhjältä haihattelulta, minä palaan viisaan Hirvosen sanoihin. Kirjallisuus, sanat ja kirjoittaminen ovat kaikille. Ne ovat meille olemassa huolimatta siitä millaisia olemme.

 

 

 

 

 

Että itketti, hävetti myös

Ala-asteen kuudes, iltapäivä ja maantiedon tunti. Opettaja slipoverissaan kutsuu meidät  yksitellen viereensä korokkeelle ja palauttaa kokeemme. ”Mitäs Susanne sulle on tapahtunut, kun se meni niin huonosti?” hän kysyy muiden edessä.

Että itketti, hävetti myös. Uusi permanenttikin melkoinen villakoira naaman ympärillä.

Löytyy niitä toki muitakin ärsyttäviä palautekokemuksia: Nuori, lahjakas valokuvaaja aloittaa keskustelun kertomalla, että mitä kuviini tulee ”no, noita tollasia mä nyt olen nähnyt miljoonia”. Ammattilaisjääkiekkoilija poistuu tyttöystävänsä ja kavereidensa kanssa Hansakorttelin Hesestä ja pudottaa lähtiessään eteeni tiskille kourallisen pikkukolikoita. ”Hemmottele itteäs”, kuuluu hänen asiakaspalautteensa. Uimista harrastava kasivuotiaani osallistuu oman ryhmänsä kanssa itseään vanhempien ja kokeneempien uimareiden harkkoihin.  ”Kyllä teidän jo pitäisi olla parempia. Vai mitä? Kyllä noiden pitäisi jo olla parempia”, sanoo ryhmän valmentaja omien uimariensa edessä kuopukselle ja tämän kavereille.

Kovin tiukassa istuu usko siihen, miten palautteessa pitää olla mukana ainakin pieni annos ilkeyttä. Kun ei kai se nyt muuten tajua, kuinka huono se on, ja kuinka hyvä minä olen.

Olen ollut kirjoittamistani koskevan palautteen suhteen toistaiseksi onnekas, mutta myös turvallisuushakuinen. Olen jakanut tarinoitani lukijoille, joihin luotan, joita arvostan (ja se juuri onkin onnekasta: tuntea luottotyyppejä, jotka suostuvat lukemaan keskeneräisiä tekstejä ja uhraavat palautteelle aikaansa), ja saamani palaute, myös kritiikki, on ollut paitsi asiallista myös oikeisiin kohtiin osuvaa – ne sellaiset kohdat, joista olen aavistanut, varmaan osittain tiennytkin, että ne eivät toimi. Joissa olen oikonut, kirjoittanut laiskasti, en ole ajatellut. Kyllähän ne näkyvät, vaikka sitä miten toivoisi, että teksti muuttuisi paremmaksi sillä välin, kun se seilaa sähköpostiosoitteesta toiseen. Ulkopuoliset silmät paljastavat heikkoudet.

Millainen palaute vie eteenpäin?

Hyvä palaute on kannustavaa, mutta huolimaton silittely ei auta ketään. ”Tosi kiva” tuntuu samalta kuin hiilihapoton kokis krapula-aamuna. Laiskaa, väljähtänyttä. Myöskään julkinen nöyryytys tai oman paremmuuden, kuvitellun tai todellisen, hierominen päin naamaa eivät kuulu hyvään palautteeseen. Palautteessa ei ole kyse palautteen antajasta.

Hyvä palaute on yksityiskohtaista. Kirjoittaja haluaa tietää, minä haluan tietää, mikä tekstissä naurattaa tai liikuttaa tai saa kiemurtelemaan tuolilla. Että missä kohtaa lukijaa haukotuttaa, millä sivulla hänen pitää raapia itseään pysyäkseen mukana. Tai jos henkilö ärsyttää, ja mikä siinä ärsyttää, tai jos kieli ja tekstilliset ratkaisut vievät huomion sisällöltä. Jos kuvailut syövät toisensa. Tai jos mikään ei tunnu miltään, sekin on kirjoittajalle tärkeä (ja kivulias) tieto.

Hyvä palaute vaatii aikaa. Kiireessä tartun helposti vain tekstin pieneen moskaan, kielioppivirheisiin ja sanavalintoihin, vaikka kirjoittajalle olisi hyödyllisempää saada palautetta suurista ratkaisuista: rakenteesta, kokonaisuudesta. Että saanko lukijana kiinni kirjoittajan ideasta kaiken taustalla? Pysyvätkö tärkeät ainekset mukana? Vastasiko kirjoittaja kysymyksiini?

Hyvä palaute ei tarjoa lopullisia vastauksia. Koska niinhän se ei myöskään toimi (vaikka sitä joskus niin kovasti haluaisikin). Kirjoittajan on itse kirjoitettava vastauksensa.

Hyvä palaute on aina rehellistä. Ja silti, tai ehkä juuri siksi, hyvä palaute toisinaan kirpaisee kovastikin kirjoittajan egoa.

Kirjailija Jussi Valtosen sanoin: ”Kirjailija on sellainen, että se haluaisi, että kaikki sanoisi, että voi miten hienoa (ja miten valmista). Haluaisi, että kaikki ihailisi. Mutta siinä ei koskaan käy niin. Toistan. Koskaan ei käy niin.”

Ajattelin tatuoida tuon otsani sisäpuolelle. Että hyväkin palaute saattaa itkettää, hävettää myös, mutta se vie aina eteenpäin.

 

 

 

Valtonen: Lopeta se minkä aloitat

Kirjailija Jussi Valtonen istui viime vuonna kirjoituskilpailun raadissa ja luki pinkan jo yhden seulan läpäisseitä tekstejä, kilpailun parhaimmistoa. Luku-urakka näytti, miten yksi ja sama asia tuottaa melkein kaikille kirjoittajille ongelmia. ”Miten pitää sellainen suuri määrä tekstiä kasassa, jossa on paljon aineksia.”

Valtonen myöntää kamppailevansa itsekin haasteen kanssa.  Kun hän lähetti viimeisimmän käsikirjoituksensa viidelletoista esilukijalle, palaute oli kaikilta sama. ”Missä se poika on? Että tässä on nämä 400 sivua, mutta missä se poika on?”

Se ärsytti. ”Te ette vaan ymmärrä mun nerouttani.”

Mutta kun viimeisinkin esilukija, Elina Hirvonen, ihmetteli pojan katoamista, Valtonen palasi tekstinsä pariin.

”Jos aloitat ison teeman, ei ole lukijan mielestä kiinnostavaa, että unohdat sen.”

087

Valtonen neuvoo lähestymään romaanikäsikirjoituksen tekstimassaa seuraavasti:

  • Aloita rohkeasti useita asioita käsikirjoituksen alussa. ”Miss Mandible wants to make love to me but she hesitates because I am officially a child.”
  • Asioiden pitää olla riittävän erilaisia pintatasolla, mutta silti temaattisesti yhteydessä keskenään.
  • Kun olet kirjoittanut tarpeeksi liuskoja, pysähdy, lue tekstisi ja mieti, mistä käsikirjoitus kertoo, liittyvätkö siihen kirjoitetut asiat toisiinsa ja että mihin suuntaan teksti on menossa, millaiseen maastoon haluat sen viedä.
  • Valitse asiat, jotka haluat ehdottomasti pitää mukana kokonaisuudessa. Päätä, mikä on käsikirjoituksessa tärkeintä, ja huolehdi, että se näkyy myös lukijalle.
  • ”Jos haluatte minimoida riskin, että lukija laittaa tekstin sivuun ja siirtyy Facebookiin, huolehtikaa siitä, että kuljetatte aloittamianne asioita mukana tekstissä.” Aloitetun säikeen voi toki kadottaa välillä, ja se juuri tekee Valtosen mielestä joskus tekstistä kiinnostavan, mutta aloitetut asiat on myös lopetettava, lupaukset lunastettava.
  • Arvosta lukijaa. Älä selitä, älä osoita yhteyksiä sormella, anna lukijan löytää ne itse.
  • Lue välillä koko teksti alusta loppuun. Isojen liuskamäärien kohdalla on mahdotonta muistaa, että mitä kaikkea teksti pitää sisällään, mitä sen sivuilla on aloitettu.
  • Siivoa käsikirjoitus irtonaisista hännistä ja tyhjistä lupauksista.

Asioiden väliset yhteydet eivät ilmesty teksteihin taianomaisesti ja sattumalta. ”Harvemmin tapahtuu ihmeitä.” Kirjoittajan työ on ajattelemista.

kirjamies3

Kirjoittajan työ on myös lukemista, ennen kaikkea lukemista. Kirjat näyttävät, miten muut sen tekevät: miten kirjailija kattaa pöydän romaaninsa alussa ja kuinka hienovaraisesti hän liittää langat toisiinsa sivujen kasvaessa, jääkö matkalle turhia häntiä. Toisten tekstien analysointi opettaa näkemään tarinoihin valittujen asioiden väliset yhteydet ja tunnistamaan, miten kirjailija tukee rakenteella sitä, mitä hän haluaa sanoa.

Valtonen luetutti meillä kirjailijakoulussa Donald Barthelmen novellin Me and Miss Mandible, josta on tuo aiempi lainaus, lekalla otsaan lyövä aloituslause. Novellissa 35-vuotias vakuutuskonsultti huomaa päätyneensä 11-vuotiaiden pariin kertaamaan alakoulua (fish out of water, absurdi tilanne synnyttää komiikka). Hän himoitsee opettajaansa (URST, unresolved sexual tension), saa ihailijan luokkatoveristaan, muistelee työuraansa (mitä on tapahtunut) ja pohtii maailmaa ja kuka määrittää sen säännöt (kriittinen näkökulma yhteiskuntaan). Suosittelen.