Istu alas ja ota kynä käteen


Ystävä lähetti yhtenä perjantai-iltana tekstiviestin ja kysyi, että miten rauhoitan itseäni, kun iskee uskonpuute luovan työn kanssa.

Minä luen. Tähän asti se on auttanut.

Mutta luen vältellen. En niitä kirjoja ja kirjailijoita, jotka huonona päivänä vahvistavat peruspelkoani siitä, että olen tyhmä ja tylsä, en riittävän lukenut.

Luen Julia Cameronia, Natalie Golbergia ja Anne Lamottia – kannustavia, amerikkalaisia naisia, joiden kanssa voisin istua omakotitalon terassille juomaan jääteetä ja olutta ja keskustella siitä, miten kevät on myöhässä tänä vuonna, äidin takapihan omenapuut vasta tekevät nuppuja, ja miten oikean ranteeni kipu säteilee lapaluun alapuolelle, en tiedä mikä siihen auttaisi.

Cameron, Golberg ja Lamott kirjoittavat kirjoittamisen aloittamisen vaikeudesta ja vaikeuden voittamisesta. Istu alas ja ota kynä käteen tai nosta sormet näppäimille, niin he kehottavat, ja heh, sitähän se on. Huvittavaa, että se pitää lukea kirjasta.

Toki naiset tarjoavat myös konkreettisempia neuvoja heille, jotka haluavat kirjoittaa, mutta eivät syystä tai toisesta saa kirjoitettua.

Julia Cameron ehdottaa aamusivuja: kirjoita kolme sivua heti heräämisen jälkeen ja mieluiten käsin.

Kirjoitin aamusivuja, kun muutimme ulkomaille, ensin Puolaan, sitten jenkkeihin. Istuin kylppärin matolle kuudelta aamulla, kun ulkona oli pimeää ja lapset nukkuivat hikisinä untaan viereisessä huoneessa. Lainasin lasten kyniä ja kirjoitin turkoosilla siitä, miten vaikeaa esikoisella oli sopeutua uuteen kouluunsa, koulunkäyntiin ylipäätään. Hän teeskenteli sairasta, valitti pääkipua ja huimausta ja päätyi terveydenhoitajalle juomaan pahaa teetä sokerilla. Ja sitten ne soittivat koulusta ja minun piti hakea hänet joko bussilla tai taksilla keskellä päivää kotiin. Suutuin, koska pelotti.

Aamusivut olivat tärkeä likakaivoni. Samalla ne vapauttivat kielen rytmin. En lukenut tekstejä jälkikäteen, tuskin olisin saanut niistä selvää, ja vihotkin heitin roskiin, kun muutimme.

(Mutta voi aamusivuja kirjoittaa myös julkisesti!)

Natalie Goldberg kehottaa tekemään ajastettuja kirjoitusharjoituksia. Hän kutsuu metodiaan treenikirjoittamiseksi. Säännöt ovat yksinkertaiset:

1. Pidä kynä liikkeessä. Päätitpä kirjoittaa kymmenen minuuttia tai tunnin, älä keskeytä.
2. Luovu kontrollista. Sano mitä tahdot sanoa.
3. Täsmennä. Tarkenna. Ei auto vaan Cadillac. Ei hedelmä vaan omena.
4. Älä ajattele.
5. Älä vaivaa päätäsi pilkkusäännöillä, oikeinkirjoituksella ja kieliopilla treenikirjoittamisen aikana.
6. Anna itsellesi lupa kirjoittaa roskaa.
7. Mene ytimiin. Kohtaa pelottavat asiat.

Treenikirjoittaminen toimii hyvänä sormiharjoituksena, kun välttelen kirjoittamisen aloittamista. Kun availen koneen selainta uudelleen ja uudelleen ja tarkistan sähköpostin ja Facebookin ja sitten vielä seuraavien uintikilpailujen lajivalikoiman, vaikka mitä sillä on merkitystä, enhän minä edes ui, kunhan lykkään kirjoittamisen aloittamista, kuviakin voisi editoida.

Treenikirjoittamisen jälkeen tuntuu hyvältä. Avoimelta. Minussa on sanoja, lauseita ja niistä kertyy sivuja, kunhan istun alas ja otan kynän käteen enkä nosta sitä ennen kuin aika loppuu.

Anne Lamott puolestaan tarjoaa seuraavia neuvoja kirjoittajalle:

1. Kirjoita paskoja ekoja versioita. Kaikki hyvät kirjoittajat kirjoittavat paskoja ekoja versioita, koska vain sillä tavalla he voivat kirjoittaa hyviä toisia ja kolmansia versioita. Tekstiä on helpompi muuttaa ja editoida, kun se on olemassa.

2. Mitä tahansa kirjoitatkin, voit kirjoittaa sen pienissä paloissa.

…thirty years ago my older brother, who was ten years old at the time, was trying to get a report on birds written that he’d had three months to write, which was due the next day. We were out at our family cabin in Bolinas, and he was at the kitchen table close to tears, surrounded by binder paper and pencils and unopened books on birds, immobilized by the hugeness of the task ahead. Then my father sat down beside him, put his arm around my brother’s shoulder, and said, ”Bird by bird, buddy. Just take it bird by bird.”

Lamott kirjoittaa kauniisti kirjoittamisen merkityksestä: kirjoittaminen opettaa kirjoittajalle läsnäoloa ja havainnointia, pehmentää ihmistä. Kirjoittaessa tuntee parhaimmillaan olevansa enemmän elossa.

Cameron, Goldberg ja Lamott kirjoittavat kirjoittamisen lisäksi itsestään ja elämästään. He jutustelevat avioeroista ja rakkaussuhteista ja hevosista ikkunan takana ja Uuden-Meksikon vuorista ja taivaalle kerääntyvistä sadepilvistä ja yläkoulun ruokailusäännöistä. Lamott muistelee, miten voileipien välissä piti ehdottomasti olla rypälehilloa, ja miten jos isät tekivät lapselle lounaat mukaan, kaikki meni väärin. Leipien väliin levitettiin aprikoosihilloa. Se oli pahinta mitä lapselle saattoi tapahtua. Aprikoosihillosta oli lyhyt matka hylkiöksi salin seinustan penkille.

Amerikan naiset ovat lempeitä kummitätejäni. He vakuuttavat, että kirjoittaminen kuuluu jokaiselle, joka haluaa kirjoittaa.

Kustannussopimus

Allekirjoitin perjantaina kustannussopimuksen romaanista Gummeruksen kanssa.

Merkillinen päivä, ihmeellinen päivä.

Istuin liian pienessä mekossa pöydän vieressä, jalassa kiiltävät sukkahousut, vaikka paketin päällä luki matta, ja takistakin putosi nappi jonnekin rautatieaseman lähistölle.

Iltapäivällä mies soitti viulua Espalla, lokit tappelivat vaniljapallosta ja Helsinki oli niin valoa täynnä, yhtäkkiä kevät.

Täydellinen, peloton hetki.

Hesa

 

Ja nyt taas, kahdenlaiset säikeet minussa ja samanaikaisesti.

Valo ja varjo, riemu ja epävarmuus.

Kuin olisin ilmoittanut pyörävarkaudesta vakuutusyhtiön virkailijalle ja poskia punottaa, koska pelkään, että virkailija epäilee minun valehtelevan.

Siis että mitä te kuvittelette, minä kun leikin vaan.

Processed with VSCO with g2 preset

Kannan tarinaa mukanani kuin pientä linnunpoikasta. Suhtaudun siihen kuin lapseen ja pidän kämmenteni suojissa, vielä piilossa muiden katseilta, kunnes tunnen oloni turvalliseksi.

Välillä ajattelen, että olisipa mahtavaa, jos kantaisin linnunpojan sijasta no vaikka tamppooneja. Että olisin enemmän kuin Amy Schumer tai Amy Pohler, ei niin väliä sukunimellä, kumpi tahansa käy. Amyt ovat sitä mitä ovat, kaikki sävynsä ja kaikki esillä. Pelottomia. Elämä on kaunista ja raadollista ja molempia samanaikaisesti, siksikin kipeää. Ja se mitä he elämästä kirjoittavat, mitä siitä sanovat, se osuu jonnekin oman häpeän ja myötähäpeän keskelle, se on totta, ja se juuri naurattaa.

Mitä sinä odotat tältä eniten, kustannustoimittaja kysyi perjantaina, kun aurinko paistoi kuumana selkään lasin läpi ja mekko hikoilutti.

Kirjoittamista, eniten odotan kirjoittamista, niin vastasin. Odotan myös yhteistyötä ammattilaisen kanssa ja haluan nähdä mitä saan itsestäni irti, mitä uskallan.

Kustannussopimus antaa mahdollisuuden puheenvuoroon maailmasta.  Se on hämmentävää, ihanaa ja pelottavaakin, yhden unelman toteutuminen. Se tuntuu lahjalta.

 

 

Maailman malli

Tapahtui muutama viikko sitten: minä, esikoiseni ja meille aiemmin tuntematon aikuinen mies keskustelimme harrastuksista. Lapseni kertoi aloittaneensa kilpauinnin, jonka jälkeen aikuinen mies tarjoili sivulauseessa tytölle ideaa siitä, että uinti voi olla vähän huono harrastus, ”koska siinä tulee sellainen kroppa, ettei pojat oikein tykkää”.

Tyttäreni on 11-vuotias.

Lapseni ui, koska hän viihtyy vedessä ja tykkää harkkaryhmästään. ”Se tekee mut iloiseksi.”

Kun katson tytärtäni harrastuksensa parissa, näen ilon lisäksi hänen epävarmuutensa. Näen, miten hän jännittää ja pelkää epäonnistumista, miten hän keskittyy suoritukseensa, miten voittaa itsensä ja riemuitsee onnistumisista.

Hän seisoo lähtökorokkeen takana, tarkistaa lasinsa ja lyö käsillään reisiään ennen käskyä nousta korokkeelle. Hän tavoittelee nopeutta ja haluaa lyödä aikarajoja.

Aikuinen mies näki tyttäreni vain potentiaalisena katseen kohteena.
Hän typisti aktiivisen tytön sivulauseellaan passiiviseksi objektiksi.

Samalla hän tarjosi lapselle mallia maailmasta, jossa naisen ja 11-vuotiaan tytön kannattaa tehdä vain niitä asioita, joista tulee sellainen kroppa, että pojat varmasti tykkäävät.

varjonyrkkeilijä 2

 

Helvetin huono läppä.

Ja että miten niin me emme enää tarvitse feminismiä?

Keskustelin eilen naistenpäivästä esikoisen kanssa. Samalla kysyin, voinko kirjoittaa tuosta aiemmasta keskustelusta blogiini. Hän kohautti harteitaan, sitten nyökkäsi.

”Se oli ihan tyhmä juttu muutenkin. Tietty mä teen sitä mitä mä haluan ja mistä mä tykkään.”