Kirja-arvio: Trump, Putin, Merkel ja Suomi

Maailmanpolitiikan kiemurat ovat aikalaisille usein mysteeri – tapahtumat etenevät väistämättä omalla painollaan. “Ajankohtaiskirjan kirjoittaminen on aina riskialtista”, kirjoittavat diplomatian ammattilaiset, joiden tuore teos koostuu kolmesta laatijansa näköisestä esseemäisestä analyysistä. Ministeri Jaakko Iloniemi kirjoittaa Yhdysvalloista, suurlähettiläs emeritus René Nyberg Venäjästä ja lähetystöneuvos Petri Hakkarainen Saksasta. Kirjan kruunaa pohdinta J.K. Paasikiven perinteisestä kohtalon kolmiosta ajankohtaisesti Washingtoniin venytettynä: Suomen kohtalon nelikulmio. Päätösluvun voi lukea täältä.

René Nyberg, Jaakko Iloniemi ja Petri Hakkarainen

René Nyberg, Jaakko Iloniemi ja Petri Hakkarainen

Trump, Putin, Merkel ja Suomi (Otava) on hyvin kirjoitettu, tiivis työ, joka on samalla oppikirjamaisen tarkka, vaikka ei kuitenkaan liian sormi pystyssä osoitteleva, vaan maailmanpolitiikasta ja Suomen asemasta kiinnostuneelle erinomainen kertaus pikantteine yksityiskohtineen. Yksittäisten asioiden nostaminen esiin kirjasta ei tee oikeutta kokonaisuudelle, mutta houkuttelee toivottavasti lukemaan.

Kokeneet kirjoittajat osaavat muistuttaa historiasta jota on tunnettava silloinkin, kun kommunikoidaan suoraan äänestäjille ja perinteinen media kilpailee sosiaalisen median kanssa. Ajankohtaiset kriisit Ukrainassa ja Syyriassa ovat seurauksia vuosien aikana tapahtuneesta kehityksestä. Maailman taloutta vakauttavat sopimukset.

Vain muutaman vuosikymmenen aikana on Eurooppa muuttunut ja Venäjän kanta kehitykseen vaihtunut. Yhdysvaltojen kansainvälinen rooli perustuu pitkälle sen liittolaistensa kanssa tekemään yhteistyöhön, mutta silti Trumpin Yhdysvalloissa silmätikuksi on otettu Saksa, joka käyttää sen mukaan väärin asemaansa, ja on ollut mukana lamaannuttamassa taantuneita teollisuusalueita.

Jokaisessa maassa on omat poliittisen arjen periaatteensa. Tunteisiin voidaan vedota monin tavoin, mutta jokainen poliitikko tai jo vallan huipulle kivunnut ymmärtää sen, että yksinkertainen viesti on tehokas. Jos historia vaikuttaakin toistavan itseään, ei suoria paralleeleja voi vetää, vaikka joitakin toistuvia tapahtumakulkuja saattaakin olla mahdollista havaita.

Me suomalaiset pidämme Venäjää uhkana, seuraamme Ruotsia, teemme kauppaa Saksan kanssa ja ihailemme kaukaa Yhdysvaltoja. Se ei ole uutinen, että kansalaiset ovat kääntäneet kasvonsa eliiteille, jotka tietenkin pyrkivät pitämään kiinni asemastaan niin kuin vain kykenevät, mutta Euroopassa äärioikeiston paine pakottaa hallitukset reagoimaan. Eliitin vastustaminen varmisti Yhdysvalloissa presidentin valinnan, ja Venäjällä kansalaisten vapaudesta huolestuneet puhuvat jo diktatuurin muodostumisesta.

Nyt meidän on elettävä Yhdysvaltojen kanssa, joka ei edusta toivetta paremmasta, optimistista tunnelmaa ja tulevaisuuden uskoa. Euroopassakin uskoa koetellaan. Mutta siinä missä Ranskan presidentti voi siirtyä sivuun, ei Saksan liittokanslerilla ole samaa mahdollisuutta, vaan vastentahtoisen johtajan roolin karistaminen on ollut yksi hänen ja Saksan keskeinen tehtävä Euroopan pitämiseksi kuosissa ja oikeistofasismin esiinmarssin estämisessä.

Venäjä on vaipunut syvään autoritarismiin, vaikka sen johtajien toimien laillisuuden vuoksi maassa aiotaan järjestää presidentinvaalit vuonna 2018. Tiedämme, että Venäjä ei ole oikeusvaltio, ja näemme sen kuinka median manipulointi on varma merkki mielivallan kasvusta ihan yhtä selvästi kuin ulkopolitiikan toteuttaminen myös väkivalloin.

Georgian provosoima sota vuonna 2008 ei vielä ollut René Nybergin mukaan käännekohta Venäjän ja lännen suhteissa, vaikka se jätti syvät jäljet Venäjän naapurimaihin.

“Se oli myös sota, joka viimeistään osoitti Putinille, etteivät asevoimat kykene suoriutumaan annetuista tehtävistä. Asevoimien reformin tulokset näkyivätkin seuraavassa koitoksessa, Ukrainan sodassa, sekä Venäjän liittyessä Syyrian sotaan vuonna 2015.”

Toisaalta Jaakko Iloniemi korostaa, että läntinen pallonpuolisko on 1820-luvun alkuvuosista saakka ollut aluetta, jossa Yhdysvallat ei ole sietänyt ulkopuolisten, käytännössä eurooppalaisten valtioiden ylivaltaa.

”Monroen oppi elää edelleen. Muualla maailmassa Yhdysvalloilla on sotilaalliset liittolaisensa ja taloudellisissa asioissa sopimuskumppaninsa. Se missä määrin Yhdysvallat on kulloinkin ollut valmis laajentamaan sopimuksiin perustuvaa vastuualuettaan, on vaihdellut melkoisesti.”

Trump, Putin, Merkel ja Suomi

Ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa luotaavan kirjan arvo on käytännön kokemuksen ja historian jatkuvuuden korostumisessa. Päivittäisen elämämme uutistapahtumat tarvitsevat taustoitusta. Ihmisten on kyettävä luottamaan heille tarjottuun tietoon, sillä ei maailmaa johdeta pelkkien mielipiteiden varassa, vaikka juuri nyt miljoonista ihmisistä tuntuu oikealta hyväksyä se, mitä Twitterin 140 merkissä kerrotaan sen enempää miettimättä, mitä samalla jää sanomatta.

Tiedotusvälineiden merkitystä ei pidä vähätellä sen vuoksi, että Yhdysvaltojen presidentti Donald J.Trump ei enää yllätä kertoessaan oikeistolaisen ja konservatiivisen FOX-kanavan tietoihin tukeutuen edeltäjänsä salakuunnelleen häntä. Tai jos ei asialla ollutkaan Barack Obama, joku oli. Ehkä brittitiedustelu. Älytöntä, sanoo järki, mutta siitä ei ole kyse. Presidentti on tosissaan.

Perinteinen diplomatian kieli on toisenlaista kuin Trumpin sosiaalisessa mediassa visertämä. Diplomaatit ja valtiomiehet tuppaavat puhumaan toisille kaltaisilleen, ja siksi nyanssit ovat olleet vaikeasti muille avautuvia. Näitä viestejä ovat vuosien varrella tulkinneet niin historioitsijat kuin journalistit. Muodollisesti kohtelias teksti voi olla vastaanottajasta hyvinkin kolea, jos tietää miten pitää kirjoittaa. Trump tietää sen, mitä hänen pitää kirjoittaa omille kannattajilleen ja viihdettä janoaville, koska nämä odottavat presidentiltään luokatonta tekstiä.

Valtiojärjellä käsitetään paljon enemmän kuin yksittäisen, vaikutusvaltaisenkaan, johtajan sanomisilla. Ennen Trumpin twiittauksia saimme lukea ivaa ja kyynisiä purkauksia esimerkiksi Venäjän ulkoministeriltä tai tämän johtaman ministeriön tiedottajalta. Eikä kovin paljon edellisistä ole jäänyt jälkeen Iso-Britannian nykyinen ulkoministeri Boris Johnson EU:n kritiikissään.

Ei siis ihme, että niin moni on vakuuttunut EU:n yhtenäisyyden korostamisen olevan entistä tärkeämpää maailmassa, jossa maanosamme rauhaa ovat järkyttäneet brexit, brittien päätös erota yhteisöstä, Trumpin lausunnot omaa etuaan ajavasta Saksasta, ja Venäjän avoin pyrkimys lyödä kiilaa Euroopan poliittiseen tasapainoon tukemalla äärioikeistoa.

Yhdysvaltojen ja tavallisesti “vapaan maailman” johtajaksi nimitetty Trump on twiittauksillaan muuttanut monen ihmisen näkemyksen arvokkaasta ja poliittisesti korrektista puheesta. Vielä on kuitenkin odotettava, mitkä ovat varsinaisia käytännön toimia, ja kuinka presidentin henkilö vaikuttaa laajemmin maailmaan.

**

Ministeri Iloniemi kirjoittaa siitä, kuinka Donald Trump on luonnehtinut itseään yhtäältä ”diilin tekijäksi”, toisaalta taistelijaksi. ”Killer” eli tappaja on sana, jota Iloniemi kertoo Trumpin isän käyttäneen pojastaan. Ja vaikka sana ”killer” ei amerikkalaisessa kielenkäytössä ole yhtä ehdoton kuin suomenkielessä, ei se ole mikään hellyttelynimikään.

Sisäpolitiikassa on jo nähty käytännössä se, mitä oli odotettavissa Trumpin virkaanastujaisten puheesta: presidentin ja kongressin välillä mitellään voimia monessa asiassa siitä huolimatta, että republikaanina valittua presidenttiä ja kongressin enemmistöä yhdistää sama puoluekanta.

”Toisaalta Trump on korostanut, että hänen vaalikampanjastaan syntyi kansanliike. Mikä toistaiseksi vielä vailla selkeätä hahmoa olevan kansanliikkeen rooli tulee olemaan, se on vielä arvoitus.”

Yhdysvaltojen ulkopolitiikan linjauksia on tietysti myös vielä ennustettava. Se toki on selvää, että mikään suurvalta ei voi toimia ilman ulkopoliittista doktriinia. Yhdysvaltojen tapainen supervalta tarvitsee välttämättä ulko- ja turvallisuuspoliittisen oppirakennelman voidakseen viestittää ystävilleen ja vastustajilleen sen, mihin Yhdysvallat itse pyrkii, mitä se ystävilleen tarjoaa tai niiltä odottaa, ja miten se aikoo etujaan varjella. Doktriini on tarpeen myös liittovaltion sisäisen koordinaation vuoksi

Aseriisuntaa vuosikymmenet seurannut Nyberg muistuttaa, että Venäjän ja lännen välirikon seurauksena koko asevalvontaprosessi on hiipunut. Irtisanomalla vuonna 2016 sopimuksen, joka mahdollistaa asekelpoisen plutoniumin muuntamisen ydinpolttoaineeksi, Venäjä antoi nykyiselle asevalvonnalle symbolisen kuoliniskun.

Nybergin mielestä historia ei kuitenkaan ole päättynyt, vaan mikäli Trumpin hallinto ryhtyy määrätietoisesti modernisoimaan ydinpelotettaan, herännee myös Venäjän kiinnostus asevalvontaan uudestaan. Strategisia aseita rajoittavan START-sopimuksen voimassaoloaika päättyy vuonna 2021.

”Imperiumin menettämisen haamusärystä huolimatta Venäjä on yhä omakuvassaan suurvalta. Valtavasta maapinta-alastaan huolimatta Venäjän suurvalta-asema perustuu kuitenkin vain sen ydinasepotentiaaliin ja valmiuteen käyttää aseellista voimaa, kuten on koettu Syyriassa. Venäjän ydinpelotteen keskeinen ja yleisen alivoimaisuuden määrittelemä tehtävä on taata, ettei Moskovaa voida pakottaa toimimaan sen tahdon vastaisesti.”

Iloniemi muistuttaa, että Yhdysvaltojen viime vuosikymmenien historiassa on nähty useita tapauksia, joissa kenraalit ovat hillinneet sotaisia siviilipoliitikkoja ja varoitelleet heitä asevoiman kevytmielisestä käytöstä.

”Sotilaat ovat ymmärtäneet siviilejä paremmin, millaisia riskejä, niin poliittisia, sotilaallisia kuin taloudellisiakin, liittyy asevoiman käyttöön. Naton Euroopan joukkojen komentaja kenraali Bernard W. Rogers totesi asian tiiviisti: Kyllä minä sen tiedän, miten mennään sisään, mutta en sitä, miten sieltä päästään pois.”

Yhdysvallat on syystäkin joutunut myös kovan arvostelun kohteeksi sotilasmahtinsa osoituksista niin Afganistanissa, Irakissa kuin neljäkymmentä vuotta sitten myös Vietnamissa.

**

Siinä missä Trumpilla on twiitteineen suora yhteys kansaan, on Venäjän johtajalla Vladimir Putinilla television välityksellä mahdollisuus vaikuttaa yleiseen mielipiteen muodostukseen.

Venäjän 1990-luvun todellisuus osoitti, että liittyminen Neuvostoliiton jälkeen läntisen sivistyksen piiriin edellytti läntisten arvojen ja normien omaksumista sekä valmiutta integroitua ainakin osittain läntisiin rakenteisiin, mikä kävi lopulta ylivoimaiseksi. Siksi välttämättömyydestä piti tehdä hyve.

Me tiedämme melko hyvin, miten maan keskusjohtoisen television uutistarjonta toimii ja on toiminut koko kuluneen 2000-luvun. Vaikka Putin on pysynyt poissa sosiaalisesta mediasta, on hän joutunut kohtaamaan väkijoukon, jonka verkkokeskustelu on saanut liikkeelle. Putinin kannatus alkoi pudota.

Vuodenvaihteen 2011-2012 mielenosoitukset antoivat sysäyksen koventaa komentoa Venäjällä ja olivat osaltaan pohjana kehitykselle, jonka vuoksi Venäjä miehitti Krimin ja aloitti sotatoimet Itä-Ukrainassa vuonna 2014, jolloin keskitetty propagandaoperaatio eristäytymisen etujen puolustamiseksi sai nopeasti kyynisiä neuvostomaisia piirteitä.

”Sen sävy muuttui aggressiivisen lännenvastaiseksi ja erityisen anti-amerikkalaiseksi. Keskiöön nousi vahvan valtion merkitys sivilisaatioiden välisessä taistelussa. Lännen rappion vastakohdaksi Venäjän kansalliseksi ideaksi nostettiin patriotismi ja ortodoksisen uskonnon edustamat perinteiset kristilliset arvot.”

Nyberg kuvaa Venäjän rakentavan politiikkaansa tilanteessa, jossa sen sisäpolitiikka elää omassa maailmassaan: ”Aggressiivinen media välittää kuvaa vihollisten saartamasta Venäjästä. Tositelevision keinoin se pitää katsojat pauloissaan loputtomalla geopoliittisten katastrofien uutisvirralla, jota eri kanavien ankkurien kilpalaulanta kärjistää.”

Toisin kuin neuvostoaikana nyky-Venäjän tiedotustoiminta ei vaikene ulkomaailman tapahtumista tai Venäjään kohdistuvasta arvostelusta, joskin ne välitetään valikoiden ja toimitettuna. Tosiasioiden räätälöinti muokkaa tehokkaasti mielipiteitä. Menetelmä perustuu faktan ja fiktion taitavaan sekoittamiseen.

Mielipidemuokkauksen sisäpoliittinen tehtävä on varmistaa, ettei maahan synny Kremlin valvonnan ulottumattomissa olevaa poliittista liikettä. Oman lukunsa muodostaa Venäjän näkyvä läsnäolo sosiaalisessa mediassa. Venäjän tietoteknisestä alivoimasta huolimatta muun muassa teollisen mittakaavan saanut trollaaminen tuntuu kaikissa kohteiksi valikoituvissa maissa, myös Suomessa.”

Nettiprovosointi on kuitenkin vain yksi taktinen keino. Ulkomailla tavoitteena on erityisesti RT-kanavan avulla tehdä kaikesta tiedosta epäluotettavaa tarjoamalla vaihtoehtoisia tulkintoja, jotka nekin koko ajan muuttuvat tarpeen mukaan. RT-kanavan nimi oli aluperin Russia Today, mutta sen suoraa yhteyttä Kremlin komentoon on pyritty hälventämään lyhenteellä. Kanavan tapaa esittää asioita ei syyttä ole verrattu FOX:n tyyliin jopa vaihtoehtoisen totuuden torvena.

Nyberg muistuttaa että tämä on sitä “totuuden jälkeistä” aikaa. Pyrkimyksenä on kyseenalaistaa riippumaton viestintä. Orwellilainen uuskieli helpottaa tiedon manipulointia. Neuvostokaikuja edustaa tarvittaessa nopeasti vaihtuva viholliskuva sekä peittelemätön kyynisyys. Sekä Britanniassa että Saksassa vuoden 2016 sanaksi valittiin post-truth/ postfaktisch.

**

Saksan painoarvo niin Euroopassa kuin sen ulkopuolella on Saksan Angela Merkelin tähänastisella valtakaudella dramaattisesti kasvanut. Toki vuosituhannen alun ”Euroopan sairaan miehen” taloudellista tervehtymistä nykyiseen huippukuntoonsa pohjustettiin jo aiemmin. Tänään Saksa puhuu Euroopan suulla.

Genevessä tätä nykyä työskentelevä diplomaatti, historioitsija Hakkarainen arvioi, että Donald Trump on temperamentiltaan arvaamattomana vielä kauempana  Merkelistä kuin Vladimir Putin: keskinäisen kunnioituksen rakentaminen on pitkän työn takana, luottamuksesta puhumattakaan.

Hakkarainen muistuttaa, että pintakuohua syvemmällä on selvää, ettei Saksa halua ehdoin tahdoin uhrata tärkeintä ja pitkäkestoisinta liittolaissuhdettaan. Yksi mahdollinen yhteistyöalue voisi olla Trumpin Valkoisen talon ulkopoliittisen agendan ehdottomaan kärkeen nostettu ”islamilaisen valtion” (Isis) ja terrorismin vastainen taistelu. Kirjoittaja päättelee, että vaikka sitä koskevien puheiden sävyt ovat kovin erilaisia, koskettaa terrorismi nyt myös Saksaa aiempaa omakohtaisemmin.

Keskeistä on joka tapauksessa talous. Hakkarainen muistuttaa, että Yhdysvalloista kuuluvat äänet on sovitettava Euroopan sisäiseen keskusteluun yhteisestä vastuusta vastuista Englannin tuottaman yllätyksen jälkeen. Uutta Saksan EU-politiikassa brexit-shokin jälkeen on ollut yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan aiempaa voimakkaampi painottaminen. Mediaotsikot eurooppalaisesta armeijasta ovat olleet turhan raflaavia, mutta selvä rytminmuutos on nähtävissä.

”Saksan näkökulmasta kyse on ainakin alkuun enemmän jäsenmaiden välisen yhteistyön tiivistämisestä kuin kompetenssin siirtämisestä nykyisille tai uusille EU-toimielimille. Saksa on sopivan kohteliaasti tukenut EU:n korkean ulkopoliittisen edustajan Federica Mogherinin pyrkimyksiä ja tämän johdolla laadittua unionin uutta globaalistrategiaa, mutta todelliset aloitteet ovat syntyneet perinteisellä Saksa–Ranska -akselilla.”

Brexit-kansanäänestyksen jälkeen saksalaiset ovat ranskalaiskollegojensa kanssa kehottaneet Eurooppaa liikkumaan kohti ”turvallisuusunionia” ja ”puolustusunionia”. Tavoitteena on vahvistaa eurooppalaisia puolustusrakenteita välttäen kuitenkin päällekkäisyyksiä Naton kanssa. Uutta vauhtia keskustelulle ovat tuoneet Atlantin takaa kuuluneet lausunnot, joissa Natoa on luonnehdittu aikansa eläneeksi. Saksalle on silti selvää, ettei EU:sta ole Naton korvaajaksi.

Heinäkuussa 2017 Saksa isännöi itse G20-huippukokousta Hampurissa.

”Erityisesti G20-yhteydessä on kiinnostavaa tarkastella Saksan, Yhdysvaltain ja Kiinan välistä dynamiikkaa. Merkelin kaudella Saksan ja Kiinan väliset yhteydet ovat tiivistyneet entisestään, vaikkei arvoihin liittyvältä hankaukselta siinäkään suhteessa ole vältytty. Kiinan presidentti Xi Jinping esiintyi tammikuussa 2017 Davosissa ja Genevessä korostetun rakentavasti sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen puolustajana ilmastopolitiikasta vapaakauppaan.”

Johtopäätöksenä on se, että jos Kiina osoittautuu sanojensa mittaiseksi ja Yhdysvallat puolestaan Trumpin johdolla jatkaa Kiinan aggressiivista haastamista liberaalien arvojen vastaisella tavalla, voi edessä olla todella merkittäviä liikkeitä Saksan strategisissa kumppanuuksissa. Yhteistä saksalais-amerikkalaista säveltä on kaikista eroavaisuuksista huolimatta haettava jo ennen näitä monenkeskisiä huippukokouksia.

Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump ei kätellyt kuvaajia varten Saksan liittokansleri Angela Merkelin kanssa Washingtonissa 17. päivä maaliskuuta 2017.

Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump ei kätellyt kuvaajia varten Saksan liittokansleri Angela Merkelin kanssa Washingtonissa 17. päivä maaliskuuta 2017.

Kirjan mennessä painoon Hakkarainen oletti, että Merkelin ja Trumpin ensimmäinen kohtaaminen olisi ollut luvassa viimeistään kevään G7-huippukokouksessa Italiassa. Liittokansleri Merkelille avautui kuitenkin mahdollisuus tavata Trump jo maaliskuun puolivälissä. On arveltu, että Trumpia kiinnosti saada Merkeliltä ensikäden tietoa Putinista. Vastaavasti Putin saanee jo lähiaikoina kuulla valituin osin siitä, miten Merkel ja Trump etenivät keskusteluissaan. Putinin ja Merkelin tapaamisesta lähiaikoina on jo tiedotettu.

**

Trump, Putin, Merkel ja Suomi -teos täydentää sitä kuvaa, jonka tiedotusvälineet meille antavat. Osaltani tunnistan sen, että kuva kylmän sodan ajan supervaltioista on yleensä vino, koska olen seurannut maiden kehitystä vuosia vapaamielisen median kautta. Meille todistetaan eri tavoin, että vino kuva ei ole koskaan kertonut kansasta. Tähän suoraan kansalle puhumisen saumaan osuvat siksi nyt niin oikeistopopulistit Euroopassa kuin ”trumpilaiset” ja putinistitkin. Kaikkia heitä löytyy maailman eri kolkilta. Myös Suomesta. (Lainausmerkeissä otteita kirjoittajien yhteisestä osuudesta.)

“Amerikkalaisesta näkökulmasta Suomi ei kuitenkaan kuulu samalla tavoin tärkeisiin maihin kuin Natomaat, joista Yhdysvallat kantaa myös osavastuuta. Suomi on kuitenkin Itämeren alueella vakautta ylläpitävä tekijä, mistä hyötyvät niin Yhdysvaltojen liittolaiset kuin liittoutumattomatkin. Suomen politiikan vakaus on myös Venäjän etujen mukaista.”

Mahtimaat keskustelevat taloussuhteista, mutta muistakin asioista on puhuttava, vaikka molemmissa toisen maailmansodan voittajavaltioissa poliittisen järjestelmän kriisi on käsin kosketeltava. Laillisuusperiaatteiden rapautumisen pelko ei ole vain Venäjän huoli.

”Suomi on Venäjän johdolle pieni tai keskikokoinen kysymys. Silti suhteiden monipuolisuus on huomattava. Yhteys Venäjän poliittiseen johtoon on perinteisesti ollut Suomen ulkopolitiikan keskiössä. Erityisen vaativaa yhteydenpito on tilanteessa, jossa lännen välit Venäjään ovat rikki.”

Talous kehittyy eikä kansainvälinen lainsäädäntökään näyttäydy kaikille reiluna: suuryrityksillä vaikuttaa olevan valtaa yli kaikkien rajojen. Onko siis vain ihmisillä, valtiojohtajilla, merkitystä? Yleensä vastauksia haetaan niin teorioista kuin vanhoista tapahtumista tai trendeistä.

“Saksan parempaan tuntemiseen tarvitaan kielitaitoa. Tiedot saksan suosion laskusta suomalaisten koulujen kieltenopetuksessa ovat hälyttäviä. Brexitin jälkeisessä Euroopassa saksan kielen asema tuskin heikkenee. Kieli on myös avain laajempaan maailmankuvaan, sillä saksalainen laatumedia on Euroopassa omaa luokkaansa.”

Vaikuttaa siltä, että oikeistopopulismin vääjäämätön kehitys sai kolauksen Hollannin vaaleissa, joissa ihmiset äänestivät vilkkaasti. Eliitti on vastedeskin erkaantunut kansasta, joka kokee olonsa epävarmaksi. Demokratian mekanismeihin kuuluu myös, että valtaan voi nousta ihmisiä, joihin petytään raskaasti.

“Poliittisen debattikulttuurin eroista huolimatta Suomen ja Ruotsin uhkakuva on sama. Se konkretisoituu sotilaallisen jännityksen kiristymiseen Itämerellä ja siihen liittyviin riskeihin. Venäjän näkökulmasta Itämeri on kokonaisuus, jonka sotilaallinen kehitys vaikuttaa sekä Pietariin että Murmanskiin.”

**

Tuore EVA:n elvitys kertoo, että  kysyttäessä suomalaiset sanovat muun muassa, että heidän mielestään maailma ja kansainvälinen tilanne ovat muuttuneet vaikeasti ennakoitavaksi. Selvityksestä nousee esiin se, että Venäjän toimet arveluttavat aiempaa useampaa, samoin Yhdysvaltain. Tällaisessa tilanteessa suomalaiset hakevat vakautta EU:sta, ja on luontevaa koettaa ymmärtää sitä, miten yhteistyöhön suhtaudutaan meidän suomalaisten kannalta merkittävissä isoissa valtioissa.

Enemmistö suomalaisista haluaa pitää kiinni EU:sta eikä toivo muidenkaan maiden eroavan unionista. 55 % suomalaisista toivoo Iso-Britannian luopuvan päätöksestään jättää EU, kun taas 21 prosenttia pitää brexitiä oikeana ratkaisuna. Tiedot käyvät ilmi vuoden 2017 arvo – ja asennetutkimuksesta Kumous kunnissa.

Muita arvioita:

YLE/ Riikka Uosukainen

Kolme tarinaa Trumpista, Putinista ja Merkelistä

MTV /

Veteraanidiplomaatti: Suomen ei tarvitse arvioida USA-suhdettaan uusiksi

 

Ensimmäinen piiri hämmentää

Aika ironista. Hallinta on asioiden hallintaa. Venäjän johtaja on monen mielestä maailmalla vellovan autoritaarisen trendin luoja. Putinin merkitys on oikeisto-populistien keskuudessa lähes samanlaisessa arvossa kuin joskus oli vasemmistolaisten piirissä Fidel Castrolla, kirjoitti taannoin Krimiltä muuttamaan pakotettu toimittaja Pavel Kasarin.

Putin ja Trump hahmot seinään heijastettuina New

Putinin ja Trumpin hahmot seinään heijastettuina New Yorkissa helmikuussa 2017.

Vladimir Putin on nykyaikainen johtaja, jolla on selkeät tavoitteet ja jonka aseman vahvistaa suora suhde kansaan. Hän on rikas mies, ja vaikka 17 vuoden aikana karttuneesta omaisuudesta ei kukaan pysty pitämään lukua, kunnioitusta karttuu, kuten diktaattoreille yleensä.

Mutta populistiksi Putinia ei voi sanoa. Kansaa on pitänyt toki ojentaa, jotta se omaksuisi täysin Krimin miehityksen. Vain kansan petturit vastustavat rajojen siirtoa ja taisteluja Itä-Ukrainassa. Ukrainan vastaisen kampanjan aikana Venäjällä on alettu käyttää hyväksi kompleksia, jossa ihmiset tuntevat vajavaisuutta ja ovat menettäneet tulevaisuuden hallinnan tunteen.

Yhdysvaltain presidentti puolestaan on täysiverinen populisti ja monen mielestä jotain muutakin. Presidentti Donald J. Trump hämmentää joka päivä. Välillä monta kertaa päivässä: perjantaina hän nimesi Twitterissä viisi yhdysvaltalaista mediaa kansan vihollisiksi. Sellaisia ovat sanomalehti The New York Times sekä televisiokanavat NBC, ABC, CBS ja CNN. Ne kertovat Trumpin mukaan ”väärennettyjä uutisia”.

Kun maailman johtajat ja heidän puhemiehensä kertovat vaihtoehtoista totuutta tai tukeutuvat salaliittoteorioihin, on ihmisillä selvä vihan kohde: sanansaattajasta on tehty valemedia.

Jokainen voi tietenkin tarkistaa omat näkemyksensä vaikka lukemalla ja katsomalla Trumpin torstaisen tiedotustilaisuuden. Minä en rähise ja riehu, Trump sanoo ja sitten hän ”rähisee ja riehuu”.

Vaikka väitteet olisivat aukottomia, Trump haraa vastaan, kuten käy ilmi YLEn sivuillaan julkaisemasta tiedotustilaisuuden kohdasta, jossa presidentti vastaa kysymykseen valitsijamiestensä määrästä.

Voisi olla hauskaakin, jos ei hirvittäisi, totesi Guardianin kolumnisti monen suomalaisenkin toimittajan lailla Trumpin lehdistötilaisuuden nähtyään.

Kun keinot ja päämäärät ovat saman asian kaksi eri puolta, ei ilmeisesti ole järkevää arvioida niitä toisistaan irrallisena. Maailman pienentyessä olemme alkaneet kiinnittää huomiota asioihin nopeammin, vaikka asiantuntijoina itseään pitävät koettavat vaan ymmärtää jotain kaaoksesta ja ovat itsekin täysin hukassa. Sanotaan, että jos politiikassa turvaudutaan valheeseen, se voi olla hyveellistä vain, jos sillä edistetään oikeudenmukaisuutta: suhteessa muihin eikä pelkästään itseensä.

Pilapiirtäjä Sergei Jelkin - Seuraa minua!

Pilapiirtäjä Sergei Jelkin – Seuraa minua!

Siinä missä Putinin Venäjällä on yhteiskunnallisen puheen sääntöjä muokattu uusiksi jo vuosia, on Yhdysvalloilla vielä tietä kuljettavana. Tuoreessa sosiologien kokouksessa Moskovassa nousi esiin näkemys siitä, että rakenteet, joiden pitäisi tuoda esiin ihmisten tarpeita, ovat tulleet epäluotettaviksi.

Venäjällä on synnytetty viime vuosina epäluottamus länttä kohtaan tahraamalla länsimaista politiikkaa ja heikentämällä demokratian sekä riippumattomien tiedotusvälineiden merkitystä. Valtaapitävät jakavat yleisen kyynisyyden politiikkaa kohtaan: kaikki poliitikot ovat korruptoituneita ja ostettavissa.

Tämä on siirtynyt venäläiseen poliittiseen järjestelmään – ei niin, että poliitikot olisivat samanlaisia, mutta itse ajatus oikeudenmukaisesta poliittisesta toiminnasta on osoittautunut tuhoutuneeksi. Ihmiset ovat vieraantuneet politiikasta eivätkä halua osallistua siihen.

Trumpin nousua vahvistaneella medialla kuten FOX-kanavalla ja hänellä itsellään (twiittailu on väline, joka avautuu laajemmalle joukolle vasta kun aiheesta on alettu keskustella) on vastassaan itsekriittinen ja ammattitaitoinen valtakunnallinen media, jonka vaikutusvalta ulottuu kauas Yhdysvaltojen rajojen ulkopuolelle. Patoutunutta epäluuloisuutta mediaa kohtaan jaetaan koko ajan, mutta instituutiot pystyivät pitkään asettumaan päivänpolitiikan yläpuolelle.

Trumpilla riittää kirittävää.

Venäjällä epävarmuus tulevaisuudesta etäännyttää ihmisiä aatteellisesta perustasta, jonka päällä maa on elänyt viimeiset 25 vuotta. Sosiologit ovat havainneet, että enää ei olla siirtymässä neuvostototalitarismista johonkin demokraattiseen suuntaan. Tähän on tultu, koska valtion johto on painostanut poliittista kilpailua ja kansalaisyhteiskuntaa ja ottanut tiedotusvälineet valvontaansa.

Niinikään propagandan lisääntyminen on nostanut pintaan neuvostoaikaisia käsityksiä. Sosiologi Lev Gudkovin mukaan propaganda on toiminut niin tehokkaasti, koska yhteiskunta on pikku hiljaa muuttunut petolliseksi ja on tahrattu niiden maine, jotka ovat tulkinneet tapahtunutta toisin. On myös liitetty yhteen ulkoiset uhat ja tapahtumien yksinkertaiset mallit. Tuo kaikki on johtanut siihen, että on alettu puhua muutosten mahdottomuudesta eli saatettu uudistukset huonoon valoon.

Politiikassa on kyse välttämättömyydestä.

Johtajat tietävät tämän. Osallistuvan yleisön kevyen höpötyksen tunkeutuminen kansainvälisen politiikan näkyvään valtavirtaan on tietysti myös osoitus siitä, että yhä useampi haluaa kertoa mielipiteensä ja on valmis jakamaan oman näkemyksensä muun maailman kanssa. Entisestä ideologiamerkityksestä ja jaosta työläisiin ja johtajiin on siirrytty tasolle, jossa vasemmisto- ja oikeistoakseli ei enää kerro mitään.

Helsingin Sanomien kolumnissaan toimittaja Yrjö Rautio kirjoittaa siitä, kuinka ”Putinin politiikka on venäläinen cocktail nationalismia, imperialismia, konservatismia ja autoritarismia. Trumpin politiikka taas on amerikkalainen cocktail oikeistopopulismia, nationalismia, petosta, konservatismia ja autoritarismia. Kummankin politiikka on syvästi vasemmiston arvojen vastaista, mutta myös niiden arvojen vastaista, jotka ovat tärkeitä liberaalille oikeistolle. ”

Totuudesta poikkeamisen superraskaan sarjan kamppailu on juuri sitä viihdettä, jota Trump on halunnut tehdä. Eikä Venäjä näytä juuri eroavan Yhdysvalloista. Tuloksena on se, että kansakunnasta osa vaipuu apatiaan.

Samaan aikaan kun johtajat julistavat toimivansa kansan parhaaksi, järjestelmän ulkopuolisilla asiantuntijoilla on entistä vähemmän sananvaltaa. Kansaa tämä ei edes kiinnosta, koska suuri osa kansasta käyttäytyy kuin Trump, jonka sanotaan haluavan vain lyhyitä briiffauksia. Mieluiten kuvien kera. Poliittisten prosessien avaaminen on aivan keskeistä, mutta Venäjällä ollaan jo edetty toiseen suuntaan.

Venäjää johtaa pieni piiri. Siksi yhtäältä Venäjällä on mahdollisuus vaikuttaa nopeasti ja syvästi erilaisiin korporaatioihin, mutta toisaalta maan johdolla ei yksinkertaisesti ole aikaa eikä kykyjä puuttua sellaisiin asioihin kuin luonnonsuojelu tai yksittäisen alueen talous. Yhdysvalloissa on puolestaan selvinnyt, että maan oikeuslaitos kestää presidentin toimet. Keskeistä on tietenkin vaikuttaminen samoissa piireissä, joissa on aina toimittu.

Gudkov on sitä mieltä, että yhteisö ja sen eliitti on menettänyt käsityksen siitä, mihin suuntaan maa menee: ”Ulkoinen merkki tästä on se, ettei luoteta sosiologiaan, joka luokittelee asioiden nykyisen tilanteen. Kriisi on paljon syvempi. Ei ymmärretä eikä luoteta ryhmään, joka antaa todellisuudelle tulkinnan.”

”Se on kollektiivisen tajunnan mielentila, joka liittyy tunteeseen siitä, ettei koe kuuluvansa suurvaltaan. Tämä vaikutus on mahdollista luoda hyvin yksinkertaisin poliittisin toimin”, toteaa Gudkov.

Venäjää hyvin tunteva Yhdysvaltojen entinen Moskovan-suurlähettiläs Michael McFaul on sitä mieltä, että Trump etenee kuten Putin 2000-luvun alussa. Hänellä meni muutama vuosi asemansa vakiinnuttamisessa, mutta taloudellisen nosteen avulla ja karskeilla toimilla hän vahvisti paikkansa.

Trumpin virkaanastujaispuhetta on verrattu yhteen Hitlerin avainpuheeseen, ja Ukrainaan muuttaneen entisen venäläiskansanedustajan mielestä meno Venäjällä on pseudoisänmaallisten hurraahuutojen seassa kuin Natsi-Saksassa. Natsikorttia toki on muutenkin heilutettu hyvin helposti, mutta yhtäkaikki Trump näyttää koettavan toteuttaa vaalilupauksensa. Trumpin poliittiset vastustajat miettivät ääneen, onko kyse toimista, jotka ovat historian valossa johtaneet diktatuurien syntyyn.

**

Venäjällä valmistaudutaan jo täyttä päätä vuoden 2018 presidentinvaaleihin. Niitä silmällä pitäen on juuri vaihdettu kuvernöörejä, koska nykyisessä järjestelmässä kyse on ennen muuta aluejohdon nimittämisestä, ei varsinaisista vaaleista.

Tsaari on kaukana eivätkä hänen tekemisensä jaksa edes kaikkia kiinnostaa. Ihmiset tuntuvat vetäytyvän omiin oloihinsa.

Liike-elämälle on tietysti ongelma, jos muutokset ovat kovin jyrkkiä. Aluehallinnon kanssa pitää tulla toimeen. Sama koskee isommassa mittakaavassa myös valtiollisen tason asioiden hoitajia.

Koska Putinin lähipiiriin aiemmin kuulunut Vjatseslav Volodin, parlamentin alahuoneen nykyinen puhemies, ilmoitti muutama vuosi sitten, että Venäjää ei ole ilman Putinia, on luontevaa, että hänen johtamansa duuma saattaa saada käsiteltäväkseen lain, jossa kriminalisoitaisiin maan johtajan arvostelu. Suita saatettaisiin toki saada suppuun, mutta ei lain läpi meno duumassa olisi mikään läpihuutojuttu, koska vastaava laki on sellaisissa entisen Neuvostoliiton maissa kuin Turkmenistanissa ja Kazakstanissa.

Presidentin lehdistösihteeri Dmitri Peskov sanoi uutistoimisto TASSille, että Kremilillä ei ole toistaiseksi kantaa tähän asiaan.

Pilapiirtäjä Sergei Jelkin - Se (Krim) täytyy palauttaa.

Pilapiirtäjä Sergei Jelkin – Se (Krim) täytyy palauttaa.

Venäjän maine ja Putinin vallan jatkuvuus on joka tapauksessa sidottu tiettyyn laillisuuteen. Populisti etenee vedoten kansaan tai vähintäänkin omaan kannatukseensa kansan parissa ja tehden menneisyyden keinoin päätöksiä, jotka heijastuvat koko maailmaan. Niin Yhdysvalloissa kuin Venäjällä.

Trumpin hallinnon tiedetään tekevän koko ajan isoja muutoksia, jotka vaikuttavat moniin ihmisiin. Toistaiseksi on vaikea sanoa, miten paljon luvatut toimet voivat nostaa ihmisten elintasoa. Paluu  on mahdotonta. Tasaisen elämän taanneen teollisuustyön aika on ohi. Murhe on yhteinen ja myös venäläiset ovat käärmeissään teollisuuden katoamisesta 1990-luvulla.

Rakennemuutos on vaikuttanut niin, että aiemmin hyvin toimeentulleet kansalaiset tuntevat elävänsä köyhyydessä. Myös monet vaurastuneet kokevat saaneensa omaisuuden vain väliaikaisesti haltuunsa, koska ei ole olemassa oikeudellista perustaa, jonka pohjalta varallisuuden voisi kokea legitiimiksi ja todelliseksi. Kehitys on nopeaa.  Teoreetikoille tapahtumat ovat osa peliteorioita, joissa yhdestä liikkeestä seuraa mahdollisesti toinen.

Taikatemppuja ei voi tehdä. Venäjällä on tietenkin ollut selvää, että myös Krimin miehityksen merkitys hiipuu, koska se ei ole voinut yhdistää venäjäläisiä pitkään aikaan. Miehitystä on oikeutettu tekosyillä, jotka eivät kestä historiakriittistä tarkastelua yhtään sen enempää kuin mitkään valloitussodat. Nyt se on jo palanen poliittista historiaa, vaikka tapahtuneesta ei ole kuin pari vuotta.

Politologi Dmitri Orlovin mielestä Krimin miehittäminen yksinkertaisti keskustelun osapuolten argumentit ja vahvisti aggressiota Venäjällä, mutta valtaapitävät tiedostavat sen, ja ovat siksi pyrkineet vähentämään aggressiota. Me olemme Suomessa huomanneet tämän saman. Kokonaan toinen asia on se, miten liennytyksessä onnistutaan.

**

Kun seuraa valtiojohtajia matkan päästä, näkee heidän käyttäytymisessään piirteitä, joita nämä itse eivät ole tarkoittaneet huomattaviksi. Jo vuosia lehdistötilaisuuksia on seurattu tarkkaan, sillä ns. mikroilmeet, muun muassa ihmisen tahdosta riippumattomat kasvojen lihasten nykäykset saattavat paljastaa valehtelun, hämmennyksen ja epävarmuuden.

Näitä valtiojohtajien toistaiseksi erikoisiksi luokiteltavia tiedotustilaisuuksia ovat edeltäneet molempien miesten tuhannet esiintymiset. Venäjällä vuodet ovat koulineet presidenttiä puhujana. Yhdysvalloissa pohjaa kannatukselle on vahvistettu sillä, että Trump puhuu kansalaisille suoraan YouTubessa. Putinilla on käytössään koko valtakunnallinen televisio, Trumpilla Twitter.

Voinee kysyä: onko valehtelu uusi normaali? Olotila poliittisessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa, josta ei ole paluuta? Tietenkään mikään sellainen joka on ollut aina olemassa ei voi kadota kokonaan. Avainkäsite lienee se, että nyt olemme keskellä hämmennyksen aikaa, jossa vaikeisiin kysymyksiin ei vastata ymmärrettävästi vaikka puhetta tulvii liiaksi. Nautimme šokeista emmekä välitä mitä seuraavaksi tapahtuu.

Antaudumme vietäviksi ja sallimme, kun emme muuta voi, sen että Venäjän presidentti pitää puhemaratoneja, joissa hän briljeeraa numeroilla, mutta ei saa vastaansa todellisia presidentin vastuualueeseen kuuluvia kysymyksiä, vaan pyörittelee sekä lillukanvarsia että kysymyksiä ydinaseista. Näemme Trumpin sotkeutuvan omiin sanoihinsa ja puhuvan ydinaseista niin kuin hän olisi kuullut niiden olemassaolosta eilen. Mitä kummallisempi väite tai jopa valhe sen paremmin se osaa meistä viihdyttää.

Suoranainen valehtelu tai poliittinen valheellisuus on tuiki tavallista, mutta poliittisessa kielessä pyritään silti yleensä kielen ja puheen kontrollointiin. Kyse on vallasta ja rahasta. Riippumattoman median nujertamisessa voi olla kysymys ihan käytännön toimista. Media tutkii välillä turhan innokkaasti kleptokraattisten vallanpitäjien asioita, kuten tilejä Sveitsissä ja veroparatiiseissa. Sensuurissa on kyse valheen ylläpitämisestä.  Tutkija Jukka Paastelan Valhe ja politiikka -kirjassa esiintuodun mukaisesti politiikassa on mahdotonta välttää tilanne, jossa poliittiset vastustajat, joiden välillä voi olla jyrkkäkin ero, eivät koskaan ole mistään samaa mieltä, varsinkin jos perustelut ovat erilaiset, mahdollisesti vielä jopa päinvastaiset. Jos tällaista vaadittaisiin, se johtaisi valheelliseen politiikkaan.

**

Lopuksi: toisinajattelijoita odotellessa on koetettava elää vaihtoehtoisen totuuden kuonan kanssa.

Venäjä, Venäjä, Venäjä ja Trump

Venäjä sai oman miehen Yhdysvaltojen johtoon. ”Jo riittää Obaman kuseskelu meidän porttikongiin!”

Venäläisessä puhunnassa valkoisen miehen nousu USA:n ja lännessä monen mielestä niin sanotun ”vapaan maailman” keulakuvaksi, voi tarkoittaa monia asioita.

Venäjän valtasi hetkeksi euforia. Ei siksi, että vallanvaihto on aina ihmiskunnan parhaaksi (tai ainakaan parempaa ei ole keksitty edistyksen ja kehityksen vauhdittamiseksi), vaan koska mustasta Barack Obamasta päästiin.

Emme vaikuttaneen millään lailla Yhdysvaltojen vaaleihin! (Sergei Jelkin / Svoboda)

Emme vaikuttaneen millään lailla Yhdysvaltojen vaaleihin! (Sergei Jelkin / Svoboda)

Kun Yhdysvallat siirtyy pian Donald Trumpin aikaan, saamme jälleen todistaa, että politiikka on mahtava voima. Koska vaaleissa kyse on paketista, jossa luvataan yhtä ja valehdellaan toista, on ihmiset saatu tolaltaan ja käännettyä monen maailma nurinniskoin.

Venäjällä Trumpin valinta otettiin massojen parissa innolla ja osoitettiinpa maan parlamentin alahuoneessa duumassa voiton riemua seisten taputtaenkin, koska maassa elää vakaa usko siihen, että Venäjän toimet auttoivat Trumpin Valkoiseen taloon.

Logiikka on selvä, kuten Ksenja Larina ja Nikolai Zvanidze totesivat radio-ohjelmassa Eho Moskvyssa keskustellessaan. Ei, kyse ei ole muutamista sähköposteista.

Venäläisen on omien kokemustensa perusteella helppo ymmärtää, että vaalit voittaa se, joka junailee lopputuloksen haluamakseen. Yhdysvalloissa ei haluttu presidentiksi maan eliitin tukemaa Hillary Clintonia. Niinpä Venäjän ja selvästi myös presidentti Vladimir Putinin ehdokas valittiin.

Trump on meidän

Siitä minkälainen suhde Trumpilla on Venäjään ja sen johtajaan tiedämme yhtä vähän kuin suurvallan johtajana ensi vuoden tammikuussa aloittavan presidentin ulkopolitiikasta ylipäätään voimme tietää. Ehkä sen voi sanoa, että miesten välit eivät ole huonot, kuten ne ovat olleet Clintonin kanssa.

Putinilla ja Trumpilla ei tiettävästi ole mitään suhdetta. Eiväthän he ole koskaan tavanneetkaan. Venäjän ulkoministeriö tosin kertoi, että se on ollut yhteydessä ehdokas-Trumpin kampanjaväkeen ja presidentin lehdistösihteeri Dmitri Peskov tunnisti, että presidenteillä on samansuuntaisia näkemyksiä, joista on saatu esimakua miltei synkronoiduista puheista: siitä minkä Putin piti tavatessaan Sotšiin kutsuttuja Venäjä-asiantuntijoita ja Trumpin vaalien voittopuheessa.

Toistaiseksi voidaan vain toivoa, että Yhdysvaltojen ja Venäjän presidentin tapaaminen onnistuu kahden henkilökultin rakentajan ja selvästi rahaan mieltyneen miehen välillä. Molemmat ovat sellaisia populisteja, joilla ei ole mitään tarvetta muuttaa omia näkemyksiään niin kauan kuin heillä on hyviä neuvonantajia. Trumpilla on aikaa muutama vuosi. Putinilla halutessaan loppu elämänsä.

Trumpin missiota odotellessa on muistettava, että Euroopan heikkeneminen on Venäjän tavoite. Mitä Venäjä aikookaan tehdä, se vetää muut maat mukaansa. Yhdysvaltojen kanssa Venäjällä on käytännössä vain kansainväliseen politiikkaan kytköksissä olevat ylätason suhteet. Kauppaa maat käyvät keskenään saman verran kuin Venäjä Pohjois-Afrikan kanssa; putkistoja ei kannata vetää Tyynen valtameren poikki.

Yhdysvaltojen vaalit toivat esiin jakolinjan myös Suomessa

Eduskunnassamme avoimesti Trumpin valintaa liputti muutama kansanedustaja, joista näkyvimpiä ovat olleet perussuomalaiset. Ero Trumpin ja Clintonin kannatuksessa vaikuttaa olevan myös kannanotto suhteessa maahanmuuttoon.

Perussuomalaisten linja on näkynyt, toteaa Helsingin Sanomille verorahoilla pyörivän Suomen Uutisten päätoimittaja Matias Turkkila johtamastaan lehdestä: ”Jos Suomen Uutisissa näkyi tyytyväisyyttä, niin ei se väärä havainto ole”, hän sanoo.

Voi hyvin olla ihan paikallaan kutsua Trumpin valintaa jytkyksi, joka yllätti monen mielestään valppaan ihmisen. Jälkeenpäin voidaan aina käydä vaalit vaikka mielikuvituksessa uudelleen.

Itse veikkasin presidenttiä vain kerran ja silloin vastasin tweettiin kirjoittamalla, että ”Kun tunne peittää valheen, ei järjellä ole tilaa. Mutta kv. politiikassa Trump avannee enemmän kuin Clinton. Veikkaan Trumpia.”

Näkemykseni on se, että halutessaan Trump voisi avata jonkun mahdollisuuden liennytykseen. Venäjä ei voi enää vetäytyä sen tekosyyn taakse, että sovun esteenä on Obama.

Venäjän ratkaisuja on tietenkin mahdotonta ennustaa, mutta välillä tunteet näyttävät ottavan kokonaisen hallinnonalan valtaansa.

Venäjä sai näyttämään siltä, että Obama joutui pari vuotta sitten ”painostettuna” vaihtamaan Moskovaan nimittämänsä suurlähettilään. Kuin pisteenä tapahtuneelle samainen ex-lähettiläs, Stanfordin yliopiston professori, Michael McFaul pantiin presidentin vaalien alla Venäjän mustalle listalle. McFaulille selvisi listalle joutuminen, kun hän oli menossa Venäjälle valmistelemaan Hillary Clintonin Venäjä-ohjelmaa. Vaikka matka ei ole enää ajankohtainen, on jo listalle joutuminen historiaa, koska McFaul on ensimmäinen suurlähettiläs sitten ns. Pitkän sähkeen vuonna 1946 kirjoittaneen George F. Kennanin, jolta on evätty pääsy entiseen asemamaahansa.

Tolkun taputtajat

Suomen valtiojohdon suhde Trumpiin on tunteen paloa jäähdyttelevää, vaikka somekansan keskuudessa Trump tuskin saa varauksetonta tukea. Yleisesti voi sanoa, että Yhdysvallat on toisille ihmisille punainen vaate, kun taas suhteemme Venäjään on muuten vaan vaikea ja taloudellisista syistäkin mutkikkaampi.

Yhdysvaltojen merkitys tiedetään, vaikka valtavaa maata ei kovin hyvin tunneta. Pakko on kuitenkin sanoa, ettei naapuriakaan tunneta, koska Venäjän kehityksen seuraamista vaikeuttaa se, että Venäjällä vallanpitäjien politiikkaa tukevan median karkeudet nousevat esiin ja silloin kytätään vain mielestämme Venäjää läntisestä maailmasta loitontavia tekijöitä, kuten sensuuriin liittyviä ilmiöitä ja selkeitä ihmisoikeusrikkomuksia.

Toki tosiasiat kertovat myös Venäjän hyötyvän maailman epätasapainoisesta eripurasta. Energiaa myyvä Venäjä on kuitenkin taloudellisesti riippuvainen Euroopasta, ei Yhdysvalloista, joten ulkopoliittisen pullistelun ihmettely jatkaa vinoutumistaan, vaikka Venäjän todellisuutta kuinka selittäisi.

Yksi asia kannattaa pitää mielessä. Ihmisiltä menevät helposti sekaisin Venäjää ohjaavat isot päämäärät: valtion tavoitteet ja kansalaisten tarpeet ja toiveet. Visioita – suunnitelmia tulevaisuudesta on molemmilla.

Venäjän valinta

Euroopassa on tunnistettu, että Venäjä on uhka, koska se haluaa olla vakavasti otettava suurvalta, joka voi sopia asioista pienempien yli. Kadunmiestä ei kuvernööri juuri kiinnosta, mutta voi hyvin ajatella, että Krimin miehitys on vähintään yhtä merkittävä Venäjän voiman osoitus kuin presidentti Putinin vallassa pysymisen merkitys yleiselle käsitykselle oikeasta ja väärästä, välttämättömyydestä ja oikeudenmukaisuudesta.

Putin näyttää vähentävän entisestään lähipiirinsä mahdollisuuksia vaikuttaa päätöksiin. Liberaalien uudistusten mahdollisuus on mitätön, vaikka tulevaisuuden vaihtoehtona on esitetty niin hiipivää yhteiskunnan demokratisoitumista kuin talouden liberalisointia. Käytännössä keskitetty talous hyödyntää harvoja ja pienemmät yritykset ovat vaarassa tulla jopa väkivaltaisesti kaapatuiksi ihan 1990-luvun hurjimpien vuosien malliin.

Samaan aikaan kun Venäjällä mietitään, millainen kansakunta maasta pitää kehittää, maan nykyisen johtajan asemaa pönkitetään monin tavoin: uusi Vladimirin patsas Moskovan Kremlin muurin kupeessa on yksi tällainen hanke.

Kun asema maailmanpolitiikassa halutaan säilyttää, ei siinä pienillä valtioilla ole sanottavaa. Siksi on ihan ymmärrettävää pitää mielessä, että Venäjä on osoittanut kykynsä toimia. Venäjän turvallisuuspalvelun mahdollinen osallistuminen Montenegron pääministerin salamurhan suunnitteluun tai Moldovan Putin-mielisen presidenttiehdokkaan avoin tukeminen ovat näkyviä asioita. Syyriassa intressit ovat moninaisemmat, mutta Ukraina on jo kovempi pala.

Kun Venäjä puhuu Yhdysvalloista vastapuolenaan, se ikään kuin huutaa samalla sitä apuun oman maansa ongelmien ratkaisuun. Ihmiskunnan suuri kysymys on väestönkasvun ohella ilmastonmuutoksen ehkäisy. Obaman onnistuminen päästöneuvotteluissa kiinalaisten kanssa on perintö, joka riittää yksinään kohottamaan hänet yhdeksi merkittävistä amerikkalaisista johtajista.

Venäjään Trumpin suora vaikutus ei ulotu. Vastakin venäjäläiset tunnistavat sen, että suuren maan asukkaiden elinolot huononevat. Tämä on todistettu monille mittareilla. Kun muualla keskitytään vaihtoehtoiseen energiaan, vaikuttaa tulevaisuus Venäjällä näkyvääkin huonommalta. Valtioita ei johdeta kuin yrityksiä, mutta ei niitä soisi johdettavan kuin sukutilaa tai uhkapeli-imperiumiakaan.