Kirja-arvio: Trump, Putin, Merkel ja Suomi

Maailmanpolitiikan kiemurat ovat aikalaisille usein mysteeri – tapahtumat etenevät väistämättä omalla painollaan. “Ajankohtaiskirjan kirjoittaminen on aina riskialtista”, kirjoittavat diplomatian ammattilaiset, joiden tuore teos koostuu kolmesta laatijansa näköisestä esseemäisestä analyysistä. Ministeri Jaakko Iloniemi kirjoittaa Yhdysvalloista, suurlähettiläs emeritus René Nyberg Venäjästä ja lähetystöneuvos Petri Hakkarainen Saksasta. Kirjan kruunaa pohdinta J.K. Paasikiven perinteisestä kohtalon kolmiosta ajankohtaisesti Washingtoniin venytettynä: Suomen kohtalon nelikulmio. Päätösluvun voi lukea täältä.

René Nyberg, Jaakko Iloniemi ja Petri Hakkarainen

René Nyberg, Jaakko Iloniemi ja Petri Hakkarainen

Trump, Putin, Merkel ja Suomi (Otava) on hyvin kirjoitettu, tiivis työ, joka on samalla oppikirjamaisen tarkka, vaikka ei kuitenkaan liian sormi pystyssä osoitteleva, vaan maailmanpolitiikasta ja Suomen asemasta kiinnostuneelle erinomainen kertaus pikantteine yksityiskohtineen. Yksittäisten asioiden nostaminen esiin kirjasta ei tee oikeutta kokonaisuudelle, mutta houkuttelee toivottavasti lukemaan.

Kokeneet kirjoittajat osaavat muistuttaa historiasta jota on tunnettava silloinkin, kun kommunikoidaan suoraan äänestäjille ja perinteinen media kilpailee sosiaalisen median kanssa. Ajankohtaiset kriisit Ukrainassa ja Syyriassa ovat seurauksia vuosien aikana tapahtuneesta kehityksestä. Maailman taloutta vakauttavat sopimukset.

Vain muutaman vuosikymmenen aikana on Eurooppa muuttunut ja Venäjän kanta kehitykseen vaihtunut. Yhdysvaltojen kansainvälinen rooli perustuu pitkälle sen liittolaistensa kanssa tekemään yhteistyöhön, mutta silti Trumpin Yhdysvalloissa silmätikuksi on otettu Saksa, joka käyttää sen mukaan väärin asemaansa, ja on ollut mukana lamaannuttamassa taantuneita teollisuusalueita.

Jokaisessa maassa on omat poliittisen arjen periaatteensa. Tunteisiin voidaan vedota monin tavoin, mutta jokainen poliitikko tai jo vallan huipulle kivunnut ymmärtää sen, että yksinkertainen viesti on tehokas. Jos historia vaikuttaakin toistavan itseään, ei suoria paralleeleja voi vetää, vaikka joitakin toistuvia tapahtumakulkuja saattaakin olla mahdollista havaita.

Me suomalaiset pidämme Venäjää uhkana, seuraamme Ruotsia, teemme kauppaa Saksan kanssa ja ihailemme kaukaa Yhdysvaltoja. Se ei ole uutinen, että kansalaiset ovat kääntäneet kasvonsa eliiteille, jotka tietenkin pyrkivät pitämään kiinni asemastaan niin kuin vain kykenevät, mutta Euroopassa äärioikeiston paine pakottaa hallitukset reagoimaan. Eliitin vastustaminen varmisti Yhdysvalloissa presidentin valinnan, ja Venäjällä kansalaisten vapaudesta huolestuneet puhuvat jo diktatuurin muodostumisesta.

Nyt meidän on elettävä Yhdysvaltojen kanssa, joka ei edusta toivetta paremmasta, optimistista tunnelmaa ja tulevaisuuden uskoa. Euroopassakin uskoa koetellaan. Mutta siinä missä Ranskan presidentti voi siirtyä sivuun, ei Saksan liittokanslerilla ole samaa mahdollisuutta, vaan vastentahtoisen johtajan roolin karistaminen on ollut yksi hänen ja Saksan keskeinen tehtävä Euroopan pitämiseksi kuosissa ja oikeistofasismin esiinmarssin estämisessä.

Venäjä on vaipunut syvään autoritarismiin, vaikka sen johtajien toimien laillisuuden vuoksi maassa aiotaan järjestää presidentinvaalit vuonna 2018. Tiedämme, että Venäjä ei ole oikeusvaltio, ja näemme sen kuinka median manipulointi on varma merkki mielivallan kasvusta ihan yhtä selvästi kuin ulkopolitiikan toteuttaminen myös väkivalloin.

Georgian provosoima sota vuonna 2008 ei vielä ollut René Nybergin mukaan käännekohta Venäjän ja lännen suhteissa, vaikka se jätti syvät jäljet Venäjän naapurimaihin.

“Se oli myös sota, joka viimeistään osoitti Putinille, etteivät asevoimat kykene suoriutumaan annetuista tehtävistä. Asevoimien reformin tulokset näkyivätkin seuraavassa koitoksessa, Ukrainan sodassa, sekä Venäjän liittyessä Syyrian sotaan vuonna 2015.”

Toisaalta Jaakko Iloniemi korostaa, että läntinen pallonpuolisko on 1820-luvun alkuvuosista saakka ollut aluetta, jossa Yhdysvallat ei ole sietänyt ulkopuolisten, käytännössä eurooppalaisten valtioiden ylivaltaa.

”Monroen oppi elää edelleen. Muualla maailmassa Yhdysvalloilla on sotilaalliset liittolaisensa ja taloudellisissa asioissa sopimuskumppaninsa. Se missä määrin Yhdysvallat on kulloinkin ollut valmis laajentamaan sopimuksiin perustuvaa vastuualuettaan, on vaihdellut melkoisesti.”

Trump, Putin, Merkel ja Suomi

Ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa luotaavan kirjan arvo on käytännön kokemuksen ja historian jatkuvuuden korostumisessa. Päivittäisen elämämme uutistapahtumat tarvitsevat taustoitusta. Ihmisten on kyettävä luottamaan heille tarjottuun tietoon, sillä ei maailmaa johdeta pelkkien mielipiteiden varassa, vaikka juuri nyt miljoonista ihmisistä tuntuu oikealta hyväksyä se, mitä Twitterin 140 merkissä kerrotaan sen enempää miettimättä, mitä samalla jää sanomatta.

Tiedotusvälineiden merkitystä ei pidä vähätellä sen vuoksi, että Yhdysvaltojen presidentti Donald J.Trump ei enää yllätä kertoessaan oikeistolaisen ja konservatiivisen FOX-kanavan tietoihin tukeutuen edeltäjänsä salakuunnelleen häntä. Tai jos ei asialla ollutkaan Barack Obama, joku oli. Ehkä brittitiedustelu. Älytöntä, sanoo järki, mutta siitä ei ole kyse. Presidentti on tosissaan.

Perinteinen diplomatian kieli on toisenlaista kuin Trumpin sosiaalisessa mediassa visertämä. Diplomaatit ja valtiomiehet tuppaavat puhumaan toisille kaltaisilleen, ja siksi nyanssit ovat olleet vaikeasti muille avautuvia. Näitä viestejä ovat vuosien varrella tulkinneet niin historioitsijat kuin journalistit. Muodollisesti kohtelias teksti voi olla vastaanottajasta hyvinkin kolea, jos tietää miten pitää kirjoittaa. Trump tietää sen, mitä hänen pitää kirjoittaa omille kannattajilleen ja viihdettä janoaville, koska nämä odottavat presidentiltään luokatonta tekstiä.

Valtiojärjellä käsitetään paljon enemmän kuin yksittäisen, vaikutusvaltaisenkaan, johtajan sanomisilla. Ennen Trumpin twiittauksia saimme lukea ivaa ja kyynisiä purkauksia esimerkiksi Venäjän ulkoministeriltä tai tämän johtaman ministeriön tiedottajalta. Eikä kovin paljon edellisistä ole jäänyt jälkeen Iso-Britannian nykyinen ulkoministeri Boris Johnson EU:n kritiikissään.

Ei siis ihme, että niin moni on vakuuttunut EU:n yhtenäisyyden korostamisen olevan entistä tärkeämpää maailmassa, jossa maanosamme rauhaa ovat järkyttäneet brexit, brittien päätös erota yhteisöstä, Trumpin lausunnot omaa etuaan ajavasta Saksasta, ja Venäjän avoin pyrkimys lyödä kiilaa Euroopan poliittiseen tasapainoon tukemalla äärioikeistoa.

Yhdysvaltojen ja tavallisesti “vapaan maailman” johtajaksi nimitetty Trump on twiittauksillaan muuttanut monen ihmisen näkemyksen arvokkaasta ja poliittisesti korrektista puheesta. Vielä on kuitenkin odotettava, mitkä ovat varsinaisia käytännön toimia, ja kuinka presidentin henkilö vaikuttaa laajemmin maailmaan.

**

Ministeri Iloniemi kirjoittaa siitä, kuinka Donald Trump on luonnehtinut itseään yhtäältä ”diilin tekijäksi”, toisaalta taistelijaksi. ”Killer” eli tappaja on sana, jota Iloniemi kertoo Trumpin isän käyttäneen pojastaan. Ja vaikka sana ”killer” ei amerikkalaisessa kielenkäytössä ole yhtä ehdoton kuin suomenkielessä, ei se ole mikään hellyttelynimikään.

Sisäpolitiikassa on jo nähty käytännössä se, mitä oli odotettavissa Trumpin virkaanastujaisten puheesta: presidentin ja kongressin välillä mitellään voimia monessa asiassa siitä huolimatta, että republikaanina valittua presidenttiä ja kongressin enemmistöä yhdistää sama puoluekanta.

”Toisaalta Trump on korostanut, että hänen vaalikampanjastaan syntyi kansanliike. Mikä toistaiseksi vielä vailla selkeätä hahmoa olevan kansanliikkeen rooli tulee olemaan, se on vielä arvoitus.”

Yhdysvaltojen ulkopolitiikan linjauksia on tietysti myös vielä ennustettava. Se toki on selvää, että mikään suurvalta ei voi toimia ilman ulkopoliittista doktriinia. Yhdysvaltojen tapainen supervalta tarvitsee välttämättä ulko- ja turvallisuuspoliittisen oppirakennelman voidakseen viestittää ystävilleen ja vastustajilleen sen, mihin Yhdysvallat itse pyrkii, mitä se ystävilleen tarjoaa tai niiltä odottaa, ja miten se aikoo etujaan varjella. Doktriini on tarpeen myös liittovaltion sisäisen koordinaation vuoksi

Aseriisuntaa vuosikymmenet seurannut Nyberg muistuttaa, että Venäjän ja lännen välirikon seurauksena koko asevalvontaprosessi on hiipunut. Irtisanomalla vuonna 2016 sopimuksen, joka mahdollistaa asekelpoisen plutoniumin muuntamisen ydinpolttoaineeksi, Venäjä antoi nykyiselle asevalvonnalle symbolisen kuoliniskun.

Nybergin mielestä historia ei kuitenkaan ole päättynyt, vaan mikäli Trumpin hallinto ryhtyy määrätietoisesti modernisoimaan ydinpelotettaan, herännee myös Venäjän kiinnostus asevalvontaan uudestaan. Strategisia aseita rajoittavan START-sopimuksen voimassaoloaika päättyy vuonna 2021.

”Imperiumin menettämisen haamusärystä huolimatta Venäjä on yhä omakuvassaan suurvalta. Valtavasta maapinta-alastaan huolimatta Venäjän suurvalta-asema perustuu kuitenkin vain sen ydinasepotentiaaliin ja valmiuteen käyttää aseellista voimaa, kuten on koettu Syyriassa. Venäjän ydinpelotteen keskeinen ja yleisen alivoimaisuuden määrittelemä tehtävä on taata, ettei Moskovaa voida pakottaa toimimaan sen tahdon vastaisesti.”

Iloniemi muistuttaa, että Yhdysvaltojen viime vuosikymmenien historiassa on nähty useita tapauksia, joissa kenraalit ovat hillinneet sotaisia siviilipoliitikkoja ja varoitelleet heitä asevoiman kevytmielisestä käytöstä.

”Sotilaat ovat ymmärtäneet siviilejä paremmin, millaisia riskejä, niin poliittisia, sotilaallisia kuin taloudellisiakin, liittyy asevoiman käyttöön. Naton Euroopan joukkojen komentaja kenraali Bernard W. Rogers totesi asian tiiviisti: Kyllä minä sen tiedän, miten mennään sisään, mutta en sitä, miten sieltä päästään pois.”

Yhdysvallat on syystäkin joutunut myös kovan arvostelun kohteeksi sotilasmahtinsa osoituksista niin Afganistanissa, Irakissa kuin neljäkymmentä vuotta sitten myös Vietnamissa.

**

Siinä missä Trumpilla on twiitteineen suora yhteys kansaan, on Venäjän johtajalla Vladimir Putinilla television välityksellä mahdollisuus vaikuttaa yleiseen mielipiteen muodostukseen.

Venäjän 1990-luvun todellisuus osoitti, että liittyminen Neuvostoliiton jälkeen läntisen sivistyksen piiriin edellytti läntisten arvojen ja normien omaksumista sekä valmiutta integroitua ainakin osittain läntisiin rakenteisiin, mikä kävi lopulta ylivoimaiseksi. Siksi välttämättömyydestä piti tehdä hyve.

Me tiedämme melko hyvin, miten maan keskusjohtoisen television uutistarjonta toimii ja on toiminut koko kuluneen 2000-luvun. Vaikka Putin on pysynyt poissa sosiaalisesta mediasta, on hän joutunut kohtaamaan väkijoukon, jonka verkkokeskustelu on saanut liikkeelle. Putinin kannatus alkoi pudota.

Vuodenvaihteen 2011-2012 mielenosoitukset antoivat sysäyksen koventaa komentoa Venäjällä ja olivat osaltaan pohjana kehitykselle, jonka vuoksi Venäjä miehitti Krimin ja aloitti sotatoimet Itä-Ukrainassa vuonna 2014, jolloin keskitetty propagandaoperaatio eristäytymisen etujen puolustamiseksi sai nopeasti kyynisiä neuvostomaisia piirteitä.

”Sen sävy muuttui aggressiivisen lännenvastaiseksi ja erityisen anti-amerikkalaiseksi. Keskiöön nousi vahvan valtion merkitys sivilisaatioiden välisessä taistelussa. Lännen rappion vastakohdaksi Venäjän kansalliseksi ideaksi nostettiin patriotismi ja ortodoksisen uskonnon edustamat perinteiset kristilliset arvot.”

Nyberg kuvaa Venäjän rakentavan politiikkaansa tilanteessa, jossa sen sisäpolitiikka elää omassa maailmassaan: ”Aggressiivinen media välittää kuvaa vihollisten saartamasta Venäjästä. Tositelevision keinoin se pitää katsojat pauloissaan loputtomalla geopoliittisten katastrofien uutisvirralla, jota eri kanavien ankkurien kilpalaulanta kärjistää.”

Toisin kuin neuvostoaikana nyky-Venäjän tiedotustoiminta ei vaikene ulkomaailman tapahtumista tai Venäjään kohdistuvasta arvostelusta, joskin ne välitetään valikoiden ja toimitettuna. Tosiasioiden räätälöinti muokkaa tehokkaasti mielipiteitä. Menetelmä perustuu faktan ja fiktion taitavaan sekoittamiseen.

Mielipidemuokkauksen sisäpoliittinen tehtävä on varmistaa, ettei maahan synny Kremlin valvonnan ulottumattomissa olevaa poliittista liikettä. Oman lukunsa muodostaa Venäjän näkyvä läsnäolo sosiaalisessa mediassa. Venäjän tietoteknisestä alivoimasta huolimatta muun muassa teollisen mittakaavan saanut trollaaminen tuntuu kaikissa kohteiksi valikoituvissa maissa, myös Suomessa.”

Nettiprovosointi on kuitenkin vain yksi taktinen keino. Ulkomailla tavoitteena on erityisesti RT-kanavan avulla tehdä kaikesta tiedosta epäluotettavaa tarjoamalla vaihtoehtoisia tulkintoja, jotka nekin koko ajan muuttuvat tarpeen mukaan. RT-kanavan nimi oli aluperin Russia Today, mutta sen suoraa yhteyttä Kremlin komentoon on pyritty hälventämään lyhenteellä. Kanavan tapaa esittää asioita ei syyttä ole verrattu FOX:n tyyliin jopa vaihtoehtoisen totuuden torvena.

Nyberg muistuttaa että tämä on sitä “totuuden jälkeistä” aikaa. Pyrkimyksenä on kyseenalaistaa riippumaton viestintä. Orwellilainen uuskieli helpottaa tiedon manipulointia. Neuvostokaikuja edustaa tarvittaessa nopeasti vaihtuva viholliskuva sekä peittelemätön kyynisyys. Sekä Britanniassa että Saksassa vuoden 2016 sanaksi valittiin post-truth/ postfaktisch.

**

Saksan painoarvo niin Euroopassa kuin sen ulkopuolella on Saksan Angela Merkelin tähänastisella valtakaudella dramaattisesti kasvanut. Toki vuosituhannen alun ”Euroopan sairaan miehen” taloudellista tervehtymistä nykyiseen huippukuntoonsa pohjustettiin jo aiemmin. Tänään Saksa puhuu Euroopan suulla.

Genevessä tätä nykyä työskentelevä diplomaatti, historioitsija Hakkarainen arvioi, että Donald Trump on temperamentiltaan arvaamattomana vielä kauempana  Merkelistä kuin Vladimir Putin: keskinäisen kunnioituksen rakentaminen on pitkän työn takana, luottamuksesta puhumattakaan.

Hakkarainen muistuttaa, että pintakuohua syvemmällä on selvää, ettei Saksa halua ehdoin tahdoin uhrata tärkeintä ja pitkäkestoisinta liittolaissuhdettaan. Yksi mahdollinen yhteistyöalue voisi olla Trumpin Valkoisen talon ulkopoliittisen agendan ehdottomaan kärkeen nostettu ”islamilaisen valtion” (Isis) ja terrorismin vastainen taistelu. Kirjoittaja päättelee, että vaikka sitä koskevien puheiden sävyt ovat kovin erilaisia, koskettaa terrorismi nyt myös Saksaa aiempaa omakohtaisemmin.

Keskeistä on joka tapauksessa talous. Hakkarainen muistuttaa, että Yhdysvalloista kuuluvat äänet on sovitettava Euroopan sisäiseen keskusteluun yhteisestä vastuusta vastuista Englannin tuottaman yllätyksen jälkeen. Uutta Saksan EU-politiikassa brexit-shokin jälkeen on ollut yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan aiempaa voimakkaampi painottaminen. Mediaotsikot eurooppalaisesta armeijasta ovat olleet turhan raflaavia, mutta selvä rytminmuutos on nähtävissä.

”Saksan näkökulmasta kyse on ainakin alkuun enemmän jäsenmaiden välisen yhteistyön tiivistämisestä kuin kompetenssin siirtämisestä nykyisille tai uusille EU-toimielimille. Saksa on sopivan kohteliaasti tukenut EU:n korkean ulkopoliittisen edustajan Federica Mogherinin pyrkimyksiä ja tämän johdolla laadittua unionin uutta globaalistrategiaa, mutta todelliset aloitteet ovat syntyneet perinteisellä Saksa–Ranska -akselilla.”

Brexit-kansanäänestyksen jälkeen saksalaiset ovat ranskalaiskollegojensa kanssa kehottaneet Eurooppaa liikkumaan kohti ”turvallisuusunionia” ja ”puolustusunionia”. Tavoitteena on vahvistaa eurooppalaisia puolustusrakenteita välttäen kuitenkin päällekkäisyyksiä Naton kanssa. Uutta vauhtia keskustelulle ovat tuoneet Atlantin takaa kuuluneet lausunnot, joissa Natoa on luonnehdittu aikansa eläneeksi. Saksalle on silti selvää, ettei EU:sta ole Naton korvaajaksi.

Heinäkuussa 2017 Saksa isännöi itse G20-huippukokousta Hampurissa.

”Erityisesti G20-yhteydessä on kiinnostavaa tarkastella Saksan, Yhdysvaltain ja Kiinan välistä dynamiikkaa. Merkelin kaudella Saksan ja Kiinan väliset yhteydet ovat tiivistyneet entisestään, vaikkei arvoihin liittyvältä hankaukselta siinäkään suhteessa ole vältytty. Kiinan presidentti Xi Jinping esiintyi tammikuussa 2017 Davosissa ja Genevessä korostetun rakentavasti sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen puolustajana ilmastopolitiikasta vapaakauppaan.”

Johtopäätöksenä on se, että jos Kiina osoittautuu sanojensa mittaiseksi ja Yhdysvallat puolestaan Trumpin johdolla jatkaa Kiinan aggressiivista haastamista liberaalien arvojen vastaisella tavalla, voi edessä olla todella merkittäviä liikkeitä Saksan strategisissa kumppanuuksissa. Yhteistä saksalais-amerikkalaista säveltä on kaikista eroavaisuuksista huolimatta haettava jo ennen näitä monenkeskisiä huippukokouksia.

Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump ei kätellyt kuvaajia varten Saksan liittokansleri Angela Merkelin kanssa Washingtonissa 17. päivä maaliskuuta 2017.

Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump ei kätellyt kuvaajia varten Saksan liittokansleri Angela Merkelin kanssa Washingtonissa 17. päivä maaliskuuta 2017.

Kirjan mennessä painoon Hakkarainen oletti, että Merkelin ja Trumpin ensimmäinen kohtaaminen olisi ollut luvassa viimeistään kevään G7-huippukokouksessa Italiassa. Liittokansleri Merkelille avautui kuitenkin mahdollisuus tavata Trump jo maaliskuun puolivälissä. On arveltu, että Trumpia kiinnosti saada Merkeliltä ensikäden tietoa Putinista. Vastaavasti Putin saanee jo lähiaikoina kuulla valituin osin siitä, miten Merkel ja Trump etenivät keskusteluissaan. Putinin ja Merkelin tapaamisesta lähiaikoina on jo tiedotettu.

**

Trump, Putin, Merkel ja Suomi -teos täydentää sitä kuvaa, jonka tiedotusvälineet meille antavat. Osaltani tunnistan sen, että kuva kylmän sodan ajan supervaltioista on yleensä vino, koska olen seurannut maiden kehitystä vuosia vapaamielisen median kautta. Meille todistetaan eri tavoin, että vino kuva ei ole koskaan kertonut kansasta. Tähän suoraan kansalle puhumisen saumaan osuvat siksi nyt niin oikeistopopulistit Euroopassa kuin ”trumpilaiset” ja putinistitkin. Kaikkia heitä löytyy maailman eri kolkilta. Myös Suomesta. (Lainausmerkeissä otteita kirjoittajien yhteisestä osuudesta.)

“Amerikkalaisesta näkökulmasta Suomi ei kuitenkaan kuulu samalla tavoin tärkeisiin maihin kuin Natomaat, joista Yhdysvallat kantaa myös osavastuuta. Suomi on kuitenkin Itämeren alueella vakautta ylläpitävä tekijä, mistä hyötyvät niin Yhdysvaltojen liittolaiset kuin liittoutumattomatkin. Suomen politiikan vakaus on myös Venäjän etujen mukaista.”

Mahtimaat keskustelevat taloussuhteista, mutta muistakin asioista on puhuttava, vaikka molemmissa toisen maailmansodan voittajavaltioissa poliittisen järjestelmän kriisi on käsin kosketeltava. Laillisuusperiaatteiden rapautumisen pelko ei ole vain Venäjän huoli.

”Suomi on Venäjän johdolle pieni tai keskikokoinen kysymys. Silti suhteiden monipuolisuus on huomattava. Yhteys Venäjän poliittiseen johtoon on perinteisesti ollut Suomen ulkopolitiikan keskiössä. Erityisen vaativaa yhteydenpito on tilanteessa, jossa lännen välit Venäjään ovat rikki.”

Talous kehittyy eikä kansainvälinen lainsäädäntökään näyttäydy kaikille reiluna: suuryrityksillä vaikuttaa olevan valtaa yli kaikkien rajojen. Onko siis vain ihmisillä, valtiojohtajilla, merkitystä? Yleensä vastauksia haetaan niin teorioista kuin vanhoista tapahtumista tai trendeistä.

“Saksan parempaan tuntemiseen tarvitaan kielitaitoa. Tiedot saksan suosion laskusta suomalaisten koulujen kieltenopetuksessa ovat hälyttäviä. Brexitin jälkeisessä Euroopassa saksan kielen asema tuskin heikkenee. Kieli on myös avain laajempaan maailmankuvaan, sillä saksalainen laatumedia on Euroopassa omaa luokkaansa.”

Vaikuttaa siltä, että oikeistopopulismin vääjäämätön kehitys sai kolauksen Hollannin vaaleissa, joissa ihmiset äänestivät vilkkaasti. Eliitti on vastedeskin erkaantunut kansasta, joka kokee olonsa epävarmaksi. Demokratian mekanismeihin kuuluu myös, että valtaan voi nousta ihmisiä, joihin petytään raskaasti.

“Poliittisen debattikulttuurin eroista huolimatta Suomen ja Ruotsin uhkakuva on sama. Se konkretisoituu sotilaallisen jännityksen kiristymiseen Itämerellä ja siihen liittyviin riskeihin. Venäjän näkökulmasta Itämeri on kokonaisuus, jonka sotilaallinen kehitys vaikuttaa sekä Pietariin että Murmanskiin.”

**

Tuore EVA:n elvitys kertoo, että  kysyttäessä suomalaiset sanovat muun muassa, että heidän mielestään maailma ja kansainvälinen tilanne ovat muuttuneet vaikeasti ennakoitavaksi. Selvityksestä nousee esiin se, että Venäjän toimet arveluttavat aiempaa useampaa, samoin Yhdysvaltain. Tällaisessa tilanteessa suomalaiset hakevat vakautta EU:sta, ja on luontevaa koettaa ymmärtää sitä, miten yhteistyöhön suhtaudutaan meidän suomalaisten kannalta merkittävissä isoissa valtioissa.

Enemmistö suomalaisista haluaa pitää kiinni EU:sta eikä toivo muidenkaan maiden eroavan unionista. 55 % suomalaisista toivoo Iso-Britannian luopuvan päätöksestään jättää EU, kun taas 21 prosenttia pitää brexitiä oikeana ratkaisuna. Tiedot käyvät ilmi vuoden 2017 arvo – ja asennetutkimuksesta Kumous kunnissa.

Muita arvioita:

YLE/ Riikka Uosukainen

Kolme tarinaa Trumpista, Putinista ja Merkelistä

MTV /

Veteraanidiplomaatti: Suomen ei tarvitse arvioida USA-suhdettaan uusiksi

 

Putinin naapurissa: Venäjä vaikuttaa

Venäjän ulkopolitiikka on johdonmukaista. Diplomatia on sarja pieniä, tuskin huomaamattomia askelia kansainvälisen politiikan parissa. Varsinkin pienet maat toivovat, että isommat pitävät kiinni sopimuksista ja osallistuvat yhteisiin päätöksiin.

(c) Aleksei Merinov

(c) Aleksei Merinov

Venäjän pehmeän vallan tavoitteena on vaikuttaa siihen, että maata vastaan suunnatuista pakotteista voitaisiin asteittain luopua. Liennytyksen vuoksi näin olisikin syytä tehdä, mutta hinnan pitäisi olla kohtuullinen. Tällä hetkellä kun vaikuttaa siltä, että myös aggressiivisen radikalismin tuloksena voidaan vaikuttaa ainakin Euroopassa.

Viimeisimpänä on nähty todennäköisesti valtiojohtoisen toiminnan vaikutus vaaleihin Venäjän ulkopuolella. Tarinat maksetuista trolleista – vale- ja vastamedialle sopivien tekstien levittäjistä ovat muuttuneet yhä hurjemmiksi. Esimerkkinä Helsingin Sanomien Suvi Turtiaisen kuvaus Makedonian nuorista ja toisaalta Laura Halmisen kirjoitus salaliittosivustoista.

Eurooppa esitetään nyky-Venäjällä aina sortumassa moraalisen rappion ja rajoittamattoman maahanmuuton alle. Siksi Euroopassa on pakko ottaa huomioon Venäjän pyrkimys vaikuttaa maanosassa vuonna 2017 pidettäviin vaaleihin. Venäjän vuoksi Saksan liittokansleri Angela Merkelin johtaman politiikan jatkaminen on tärkeää Euroopalle: kysymys maahanmuutosta on sekä moraalinen että poliittinen.

Monikulttuurisen Venäjän johtajat, jos ketkä, tietävät tämän asian varmasti. Mutta poliittisesti Euroopan yhtenäisyyden murtamiseksi Venäjälle sopisi Merkelin siirtyminen sivuun ihan yhtä hyvin kuin populistisen ja maahanmuuttoa arvostelevan Marine Le Penin valinta Ranskan presidentiksi ensi vuonna.

Tietenkin myös toisenlaisia ääniä on kuunneltava. Olemme uuden ajan partaalla. Kiina on maailmanmahti. Yhdysvalloissa on huomattu, että Venäjältä voidaan ottaa oppia. Euroopassa maahanmuutto, populismi ja Venäjälle Krimin miehittämisen vuoksi asetetut pakotteet, ja maan itselleen asettamat vastapakotteet ovat osa maanosamme politikointia, jota tukee Yhdysvallat – Euroopan liittolainen. Myös sen, johon kuuluu Venäjä.

Aivan viime aikoihin asti Venäjän vaikutusvaltansa lisäämiseksi julkisuudessa esittelemä keinovalikoima on näyttänyt auttamattoman vanhanaikaiselta. Maa on sodassa Euroopassa. Uutta ei ole enää edes huseeraus verkossa pitkin maailmaa kaikin keinoin. Trolleja ja kyberhyökkäyksiä testaavat Venäjän viranomaiset, tutkimuslaitokset ja ”yksityiset” yritykset ovat hoitaneet oman osansa.

Avoimessa diplomatiassa ja kansainvälisessä vaikuttajien verkostoissa eurooppalaisilla on tietenkin aina ollut ongelmansa venäläisten kanssa. Venäjän ulkopolitiikan ammattilaiset ovat kokeneita konkareita. He osaavat hyödyntää asemansa: esiintyä kovina neuvottelijoina sekä napsia irtopisteitä huumorillaan ja herättää huomiota vaikka Kalinkan voimin. Kommunistisen puolueen pääsihteeri Nikita Hruštšev hakkasi kengällä pöytää 1960-luvulla. Nyt Venäjän ulkoministeriön tiedottaja Marija Zaharova tanssii.

Yhdysvalloissa presidentiksi valittu Donald J. Trump pitää yhteyttä kansaan twiittaamalla ja YouTube-videoillaan. Venäjällä käytetään sisäpolitiikassa keinoja, jotka näkyvät myös ulkomailla. Yhtä paljon kuin silkalla voimalla Venäjää hallitaan vaikuttamalla kansalaisten mieliin.

Internetin vaikutusvalta lisääntyy koko ajan, mutta vielä on Venäjällä pääosassa televisio, joka on lähes jokaisessa taloudessa koko ajan auki. Venäjällä niin sanotut poliittisen teknologian ammattilaiset ovat hallinneet ihmisten tietoisuutta vuosikymmeniä. Yksi näistä järjestelijöistä on ollut aiemmin Kremlissä työskennellyt Gleb Pavlovski, jonka mukaan politiikkaa ei voi katsella venäläisen politisoidun television kautta ja jäädä täysjärkiseksi. Venäjän keskeiset televisiokanavat tuottavat ja Moskovan tv-tornista välitetään materiaalia koko maan käyttöön. Ostankinon neoprop eli uuspropaganda on crackia, jolla katoaa todellisuuden taju”, Pavlovski sanoo Novaja Gazeta-lehden haastattelussa.

Puolivallaton diktaattori

Autoritaarisen johtajan kaipuu leimaa jo aikaa jota elämme. Trump ja moni muu populisti koettelevat rajoja.

Presidentti Vladimir Putin on kuitenkin eri sarjaa kuin muut vaaleja järjestävän maailman johtajat siinä mielessä, että hänen valtansa pohjautuu yhtäältä populistiselle kansan syvien rivien kosiskelulle ja toisaalta liike-elämän vaatimusten tuntemiselle ja mahdollisuuksille vaikuttaa Venäjän johtavien energia-alan yritysten toimintaa. Putin ei ole käynyt läpi sellaista vaalikokemusta kuin Yhdysvaltojen presidentiksi valittu Trump eikä hänen pelisilmäänsä liikemiehenä ole testattu samalla tavalla avoimesti.

Putinin suosion mittaamattomuus rehellisissä ja avoimissa vaaleissa ei tietenkään tarkoita, etteikö hänellä ole näkemyksiä ja varteenotettava rooli kansainvälisessä politiikassa. Osa suunnitelmista (tietämättä tarkkaan kenen) on toteutunut: Venäjä on saanut järjestääkseen niin talviolympialaiset vuonna 2014 kuin jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut vuonna 2018. Vielä on näkemättä se, kuinka paljon dopingskandaalit ovat syöneet Venäjän arvovaltaa urheilun supervaltana ja joutuuko maa vastakin panostamaan ydinaseilla uhkaavaan voimapolitiikkaansa.

Putin ei ole halunnut ottaa itselleen Valko-Venäjän johtajan Aljaksandr Lukašenkan titteliä ”Euroopan viimeinen diktaattori”. Mutta ei pidä unohtaa sitä, että vaikka juristi Putin on varmistanut, että presidenttiys jatkuu perustuslain mukaisesti, hänen julkiset puheensa ovat tavallisen kansankiihottajan kieltä ja sisältäneet aina myös valheita ja vääristelyä. Tiedotustilaisuuksissaan Putin osaa olla vastaamatta yhteenkään kysymykseen, ja pyrkii puhumaan niin, että ihmiset unohtavat, mitä kysyttiin.

(c) Aleksei Merinov

(c) Aleksei Merinov

Kuten Putinin joulukuisesta puheesta kansakunnalle ilmeni, on Venäjä päättänyt ottaa jonkin sortin lisäajan aktiivisessa ulkopolitiikassaan ja jäänyt odottamaan.

Politiikan tutkija Stanislav Belkovski muistutti, että vuoden 2016 puhe oli tylsä. Osittain tämä näkemys johtuu siitä, että etukäteen Putinin kerrottiin nostavan esiin kiinnostavia asioita kuten vaikkapa sen, että pääministeri Dmitri Medvedev eroaa pääministerin paikalta tai että Lenin haudataan vihdoinkin Pietariin. Mutta ei. Eikä Putin ehdottanut edes vaalien aikaistamista.

Presidentti vakuutteli kansalaisia siitä, että viime vuosien koettelemukset ovat tehneet maasta entistä voimakkaamman. Nyt ei kuitenkaan ollut puhe sotaan valmistautumisesta tai väkivallan koettelemuksista, vaan vuoden 2016 puhe keskittyi ennen muuta talouteen. Monet keskiluokkaiset venäläiset ovat menettäneet suuren osan tuloistaan kansantalouden ongelmien heijastuessa laajemminkin ostovoimaan. Eikä kyse ole vain öljytulojen supistumisesta.

Yhtäältä Putin antoi puheessaan myös vinkkejä siitä, että kansalaisten olisi oltava tekemisissä keskenään kansalaisjärjestöjen tasolla ja koetettava itsekin toimia. Hyväntekeväisyyden ja toisista ihmisistä huolehtimisen tulisi olla läsnä entistä enemmän. Toisaalta on kuitenkin edelleen kyse siitä, että Krimin miehitys ja sota Itä-Ukrainassa sekä Syyriassa ovat jatkoa politiikalle, jolla valtava, mantereen kokoinen valtio Venäjä yritetään pitää kasassa – Moskovan Kremlin hallinnassa. Siksi Venäjällä kysytään aiheellisesti, määrääkö geopolitiikka sen, kannattiko Krimin operaation vuoksi menettää Ukraina ja mahdollisesti yhteys Eurooppaan. 

Venäjän kanssa on edelleen keskusteltava eri aikakaudelta kotoisin olevien ihmisten kanssa. Tätä mieltä on Helsingin yliopistossakin opettava pietarilainen professori Vladimir Gelman, joka sanoi tammikuussa 2016 minulle, että lännessä ei ole otettu opiksi: ”eurooppalaiset eivät ole halukkaita kohtaamaan aggressiivista Venäjää, vaikka kokemusta on karttunut jo Krimistä ja Itä-Ukrainasta.”

Autoritaarisuudessa on omat puolensa, jotka tuntuvat kelpaavan vakautta kaipaaville ihmisille. Pahimmillaan kyse on eräänlaisen neototalitarismin hyväksymisestä. Poliittinen vakaus on saatu aikaan riisumalla politiikka ihmisistä, valjastamalla taloudellinen nousu valtion ohjaukseen ja kasvattamalla kaupunkien keskiluokkaa sosiaaliturvaa karsimalla ja jättämällä maaseutu oman onnensa nojaan. Keskiaasialaisista diktatuureista Venäjän erottaa hyvin harva asia, mutta silti se näyttäytyy siirtotyöläisille mahdollisuutena samaan tapaan kuin Yhdysvallat meksikolaisille. Tässä ajattelumallissa Eurooppa taitaa olla Kanada, jolle voi aina vähän naureskella.

Venäjällä on jo vuosikymmenen kokemus voimakkaasta internet-vaikuttamisesta. Media noudattaa hyvin ennakoitua kaavaa. EU:n ja Baltian maiden esiintyminen venäläisessä mediassa on ollut kutakuinkin vakaata viimeisen kymmenen vuoden aikana (toisin kuin Ukrainan ja Syyrian kohdalla). Mutta EU:n ja Baltian maidenkin kohdalla on toistuvia aiheita: esimerkiksi Latvian yhteydessä mainitaan aina natsisympatiat ja Venäjän propaganda tarttuu pienimpäänkin yksityiskohtaan esitelläkseen Latvian ja sen poliitikot natseja sympatisoivina, jotka pyrkivät aina sortamaan venäjänkielistä vähemmistöään ja loukkaamaan toisen maailmansodan (koskaan ei kirjoiteta “toinen maailmansota”, vaan aina “suuri isänmaallinen sota”) veteraaneja ja uhreja.

Pitkään venäläisessä uutistoimistossa työskennellyt mediatuntija, mediakriittistä ja propagandaa paljastavan verkkosivuston ylläpitäjä Aleksei Kovaljov arvioi, että Venäjän medialla on alueellisia erityispiirteitä: Suomeen (ja vähemmässä määrin Norjaan ja vielä vähemmän Ruotsiin ja Tanskaan) viitataan enimmäkseen painostavien lastensuojeluviranomaisten yhteydessä, jotka ovat alinomaa viemässä lapsia pois venäläisiltä äideiltään. ”Nämä kaikki hysteeriset tarinat ovat peräisin yhdestä ainoasta suomalaislähteestä – aivan, arvasitte oikein, Johan Bäckmanilta”, Kovaljov kertoi kun haastattelin häntä Ulkopolitiikka-lehden juttua varten.

Toimittaja Polina Kopylova arvioi Ilta-Sanomissa, että tämän vuotisessa Putinin linjapuheesta voi nostaa esiin myös Venäjän johdon suhtautumisen Venäjän ulkopuolella asuviin venäjänkielisiin: ”Venäjän valtion suhtautumista ulkovenäläisiin leimasi kautta vuosien poliittiseen ideologiaan liittyvä ristiriitaisuus. Uudessa linjauksessa sitä ei enää näy: kymmenet miljoonat ympäri maailmaa asettuneet venäjänkieliset julistetaan Venäjän oikeudellisen suojan kohteeksi. Samalla heidän yhteenkuuluvuuttaan on tarkoitus vahvistaa edistämällä verkostoitumista: linjauksen mukaan yhtenäisyys auttaa ulkovenäläisiä omien oikeuksiensa puolustamisessa.”

Putinin edellisten vuosien sanomisissa on kuitenkin korostunut, että hän pitää johtamaansa Venäjää ainutlaatuisena sivilisaationa. Tällaiset puheet yhdistetään usein poikkeusoloihin. Venäjä on säilynyt uhkaavana ja tuntuu nykyisen johtajansa vetämänä hetkittäin myös nauttivan asemastaan.

Kansakunnalle pidettyjen Putinin puheiden teemoja on vuosien saatossa vahvistettu: Venäjä on alueellinen suurvalta, joka haikailee merelle. “Tavallisista” valtioista poiketen suurvalta voi sotia, ja sillähän on katsottu olevan jopa jonkinlainen velvollisuus laajentua. [Kansainvälisesti ansioituneen Venäjän taloushistorian tutkijan Pekka Sutelan mukaan Venäjä on maailman mitassa normaali valtio ja Suomi on epänormaali. Suomessa yhteiskunta toimii lain ja sääntöjen mukaan, mikä on yleensä maille harvinaista.]

Hybridisodan ilmapiiri

Putinin pian 16 vuoden valtakauden huomioiminen kokonaisuudessa paljastaa selvän linjan. Jo nyt tiedämme, että vuonna 2007 Münchenissä pitämänsä puheen myötä Putin teki selväksi maansa olevan näreissään siitä, miten Venäjää kohdeltiin lännen taholta.

Viimeistään Venäjän vieminen sotiin ulkomailla on vahvistanut sen, että Putinin Venäjä on vakavissaan ja sisäisesti riittävään yhtenäisyyteen pakotettu. Sotaa käydään useilla tasoilla eikä sodan julistuksia enää odoteta. Ihan syystä monia hämmensivät vuonna 2014 Venäjän toimet Krimillä ja vielä enemmän valehtelun ilmapiiri, joka luotiin Itä-Ukrainassa. Julkiseen keskusteluun tuli mukaan käsite hybridisota. Hybridisota on prosessi, joka elää yhteiskunnan kaikilla tasoilla. Rauhan voi edelleen erottaa sodasta.

Neuvostoliitto oli tästä malliesimerkki. Venäjällä vt. pääministerinä 1990-luvun alussa toimineen Jegor Gaidarin sanoin: ”Kun valtio menettää paitsi väkivallan monopolin, myös kykynsä käyttää sitä, se lakkaa olemasta valtio sanan varsinaisessa merkityksessä.”

Gaidar kuvaa muutama vuosi sitten kirjoittamassaan teoksessa Imperiumin tuho (Verbatum, 2014) sen, miten Neuvostoliitosta yritettiin pelastaa voitava. Neuvostokomennon jälkeisessä maailmassa läntisten yhteiskuntien poliittinen eliitti ohjeisti valtavan maan vallanpitäjien käyttäytymistä.

Eivätkä ohjeet rajoittuneet Itä-Eurooppaan. Maan johdolle annettiin selkeitä signaaleja siitä, että talousapua vastaan on noudatettava ihmisoikeuksia.

Tällaisia ehtoja Venäjälle ei voi tänään kukaan sanella, vallan ”väärinkäyttö” on täysin mahdollista. Venäjän itseluottamusta nakerretaan tietenkin niin sisältä kuin ulkoapäin: jatkamalla nykylinjaa maa ei voi estää omaa rappeutumistaan.

Naapurin ymmärtämisessä on pidettävä mielessä Venäjän kyky tehdä omaa ulkopolitiikkaansa ja sen pyrkimys vaikuttaa syvällä suomalaisessa keskustelussa.

Vaikutusvaltaisen Venäjän näkemykset otetaan huomioon ja suomalaisia kansallisia päätöksiä perustellaan aina kokonaisarvioina, joista kansalaisilla saa olla monia mielipiteitä. Suomen asema ilman Euroopan unionin jäsenyyttä ja laajaa Pohjoismaista yhteistyötä voisi olla vielä huonompi.

Venäjä on ymmärrettävä rehellisesti sellaisena naapurina, jollaisen kuvan se itsestään antaa. Venäjä ei salli suomalaisten poikkeavan sen määrittelemästä linjasta yhtään sen enempää kuin Ukrainankaan. Nato on raja. Uhittelu Turkin kanssa on osoitus siitä, ettei Nato-jäsenyys loivenna Venäjän viestiä. Venäjä kokee olevansa velvollinen puolustamaan oikeaksi määrittelemiään arvoja.

Ulkoministeri Timo Soini (ps.) totesi puheessaan Helsingissä tammikuussa 2016, että ei ole liioiteltua väittää EU:n ja Venäjän suhteiden olevan heikommassa hapessa kuin kertaakaan Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Tässä tilanteessa on tärkeää katsoa eteenpäin. On pyrittävä rakentamaan luottamusta ja etsittävä yhteisiä intressejä sieltä mistä niitä löytyy – eli käytännön yhteistyön ja yhteisten taloudellisten ja turvallisuusintressien kautta. On selvää, että käytännössä yhteistyöhön vaaditaan myös poliittisen ilmapiirin muutosta.”

Venäjä muokkaa itseään

Venäjää uhkana pitäville on syytä jatkuvasti korostaa, että siitä ei saa sellaista valtiota kuin haluaisi, se muokkaa itse itsensä. Kun Putin valittiin vuonna 2000, vaaleissa haettiin vastaus siihen, hyväksyttiinkö Venäjän ensimmäisen presidentin Boris Jeltsinin seuraajan valinta. (Hanna Smith, Sisanna Niinivaara. Siltala 2011) Pääministerinä toiminut Putin peri sujuvasti Jeltsinin paikan ja valittiin presidentiksi. Vuoden 2008 presidentinvaalit olivat itse asiassa kansanäänestys siitä, pidettiinkö vuodesta 2000 hallinnutta Putinia hyvänä presidenttinä. Vuodesta 2008 neljä vuotta hallinnut tandem tarkoitti, että käytännössä vuonna 2012 Medvedev ja Putin vain vaihtoivat paikkoja presidenttinä ja pääministerinä.

Hyvässä muistissa on se, että etukäteen sumplittu vallanvaihto hermostutti monet kansalaiset. Ajankohta osui yksiin myös niin sanotun arabikevään kanssa, jolloin maailmassa kuohui monella tavalla ja sosiaalisen mediankin voittokulku tiedonvälittäjänä, niin totuuden kuin valheen välikappaleena, kasvoi merkittävästi. Jälkeenpäin luotaessa kokonaista tarinaa Venäjälle, on kerrottu Medvedevin ja Putinin sopineen vallanvaihdon kuvioista jo silloin kun tandem muodostettiin. Putin kertoi päätöksen syntyneen vuosia sitten. Nyky-Venäjää kuvaava ratkaisu esiteltiin kansalaisille valtapuolue Yhtenäisen Venäjän kokouksessa 24. syyskuuta 2011, jolloin Putin ilmoitti, että hän pyrkisi takaisin Kremliin ja nimittäisi Medvedevin pääministeriksi. Kiinnostavaa olisi tietää, jätettiinkö ennakoinnista tuolloin pois se mahdollisuus, että täysin epädemokraattiselta näyttänyt vallanvaihto voisi aiheuttaa koetun kaltaisen pettymyksen aallon, joka oli vain seurausta raa’an tehokkaasta ja häikäilemättömästä vallankäytöstä.

Venäjän johto ei ainoastaan pilkannut kilpailuun perustuvaa demokratiaa, vaan lisäksi kohteli kansaa kuin karjaa. Kansalaisten omanarvontuntoa loukattiin. Pari päivää myöhemmin Medvedev erotti muitta mutkitta Suomessakin eri yhteyksissä laajemmalle yleisölle tutuksi tulleen talousministerinsä Aleksei Kudrinin. Professori Richard Sakwa kirjoittaa teoksessaan Tapaus Hodorkovski (Minerva, 2014), että tämä oli tuolloin ensimmäinen merkki eliitin sisäisistä kiistoista. Pian tapauksen jälkeen miljonääri Mihail Hodorkovski totesi, että järjestely ”sai suuren osan aktiivista Venäjän väestöä pettymyksen valtaan.” Tämän syynä eivät niinkään olleet Putinin tai Medvedevin henkilöön liittyvät asiat vaan se, että ”Putinin aikakauden jatko merkitsee astumista menneisyyteen.

Liki vuosi sitten Ulkopolitiikka -lehden haastattelussa professori Vladimir Gelman puhui venäläisestä hyssyttelystä.Venäjällä hyvin harvat ovat asettuneet viime kuukausina vastustamaan Putinin politiikkaa. Politiikan tai liike-elämän huipulla kukaan ei ole korottanut ääntään. Gelman arvioi, että kriittisesti ajattelevat pelkäävät rangaistuksia. Mieltään osoittaneet kansalaiset tai oppositiohenkiset ajattelijat on leimattu julkisuudessa nopeasti maanpettureiksi.”

Hälyttäviä ääniä on kuultu. Toimittaja Mihail Zygar muistuttaa, että Venäjän hallituksen ekonomistit ovat lähivuosien suunnitelmissaan alkaneet ääneen pohtia ”kolmannen maailmansodan tekijää”. Venäjän diplomatian ykkösmiehet ovat todellisia ammattilaisia, ja tekevät mitä heidän johtajansa heiltä odottavat.

Ulkoministeri Sergei Lavrov on asemoinut Venäjän uuteen aikaan ja samalla kun Putinin 2000-luvun alun talousuudistusten luojat Kudrin ja maan suurimman pankin pääjohtaja German Gref ovat pidelleet päätään ja lausuneet julkisuuteen, että Venäjä on katastrofin partaalla, heidän äskeiset oppilaansa ovat olleet aivan toista mieltä. Äskettäin kovien korruptiosyytteiden vastaajaksi joutunut talousministeri Aleksei Uljukajev ilmoitti liberaalissa talouskonferenssissa tammikuussa 2016, että kaikki läntiset talousennusteet ovat väärässä, että mitään ”business as usual” ei enää ikinä tule ja että on totuttava uuteen normaaliuteen. Lisäksi hän muistutti, kuinka hän lapsena heräsi joka aamu ajatukseen: ”Kuinka hienoa onkaan, että asun Neuvostoliitossa!” [Mihail Zygarin käsikirjoituksesta]

Venäjän ongelmia osittain pahentanut pakotekierre ei ole ilman suuria muutoksia kansainvälisessä politiikassa muuttumassa.

Tutkija Lilia Ševtsova muistuttaa, että maailman mittakaavassa pakotteita on käytetty kymmeniä kertoja ja suurin osa niistä ilman menestystä. Venäjän vastaiset pakotteet ovat osoittautuneet häkellyttävän tuloksekkaiksi. Kysymys ei ole edes siitä, että ne alkoivat kuristaa Venäjän taloutta, vaan tärkeämpää on niiden poliittinen ulottuvuus. Ensinnäkin, pakotteet näyttivät Venäjän riippuvuuden kehitysmaista ja sen omavaraisuuden puutteen jopa palveluroolinsa täyttämisessä lännen raaka-ainelisänä. Toiseksi, Kremlin ulkopolitiikan epäonnistuminen kävi ilmiselväksi. Se oli tähdännyt lännen yhtenäisyyden horjuttamiseen ja pyrkinyt luomaan lännen yhteisöön omat lobbausvoimansa.

Liberaalit demokratiat näyttivät kykynsä säilyttää yhtenäisyys pakotekysymyksessä. Kolmanneksi, venäläisen itsevaltiuden itsetuhon partaalla pakotteet voivat horjuttaa sitä, jos länsi haluaa vaikuttaa Venäjän hallitsevaan luokkaan, jonka edustajia on jo muuttanut paljon länteen.

Suurvallan intressit näkyvät

Olivatpa Venäjän tavoitteet mitkä vaan, maantieteelle emme voi mitään. Tämä suomalaisten moneen kertaan todistama viisaus on iskostettu kaikkien mieliin. Siksi on luontevaa, että koetamme pysyä mukana siinä joukossa, joka tunnetaan myös yhtä hyvin Pekingissä kuin Washingtonissa. Trump on jo soittanut melkein kaikille pohjoismaisten kuningaskuntien pääministereille. Sitä missä määrin soittojärjestyksessä kyse on vain sattumasta, me voimme vain arvuutella.

Suomessa olemme saaneet osamme Venäjän infosodasta, mutta samaan aikaan on muistettava, että se kohdistaa arvaamattomia toimiaan kaikkiin maihin. Näitä toimia on nähty muun tänä syksynä muassa Moldovan presidentinvaaleissa ja Montenegrossa, jonka liittymistä Natoon Venäjä on jarruttanut hyvin monin eri keinoin jo vuosia.

Mediaa seuraavan on mahdollista nähdä, että nykypäivän Venäjä on (ainakin Putinin silmin) jälleen nousevien arvojen maa. Nuo arvot eivät ole luonnollisia, yhteiskunnasta nousevia, vaan Kreml on ne valinnut ja päättänyt, että ne ovat sopivia ja syöttää niitä yhteiskunnalle. Ne nojaavat venäläisissä ihmisissä itsessään oleviin arvoihin. Tällä hetkellä vahvistetaan tiettyjä ja heikennetään toisia. Kreml menettelee näiden orastavien arvojen kanssa kuin ne olisivat uskontoa suodattaen ne arvot, joita voi käyttää kommunikoinnissa sen jälkeen, kun se on ”adoptoinut uskonnon”.

Venäjän tutkimuksen professori, emeritus Timo Vihavainen kirjoittaa, että Venäjällä 2000-luvulla yhä tärkeämmäksi noussut suuntaus ”suvereeni demokratia” on informaatiosodassa läntistä sivilisaatiota vastaan. ”Liberaalin demokratian vastapainoksi tarjotaan omaa olennaisesti poikkeavaa venäläistä ideologiaa, joka paljolti perustuu ortodoksisen uskon pohjalle. Siihen liittyy myös ajatus euraasialaisesta Venäjän johtamasta maantieteellisestä alueesta, joka luonnostaan kuuluu yhteen ja saman johdon alaisuuteen.”

Neuvostojärjestelmä tarvitsi vähemmän ideologista johdonmukaisuutta ja sillä oli varaa kaksoisajatteluun ja kaksoispuheeseen, koska se pystyi jatkuvasti sensuroimaan. Mediatutkija Vasili Gatov sanoo, että on myös ymmärrettävä se, kuinka yksi Putinin propagandan perusperiaatteista on kieltäminen, ei sensuuri vaan sen kieltäminen, mitä ei haluta.

Se perustuu umpimähkäiseen päätökseen. Jopa Putin itse jää yleensä tähän loogiseen ansaan, sanoo Gatov, joka työskenteli RIA Novosti -uutistoimiston kehitysjohtajana ennen Yhdysvaltoihin muuttamistaan.

Venäjän vaikutusvallan ulottumisesta Suomen kaltaiseen demokratiaan on pidetty mahdollisena, mutta epätodennäköisenä. Nimenomaan Suomeen kohdistuvia uhkia on siloteltu. Entinen ulkoministeri, kansanedustaja Erkki Tuomioja (sd.) on tuonut useaan otteeseen esille sen, että jopa Krimin valtaus oli paniikkireaktio Ukrainan kansannousuun Maidaniin [Maidan alkoi Kiovassa vuonna 2013].

Totta kai suunnitelmat olivat olemassa.” Hybridisodasta puhuminen Suomen yhteydessä on Tuomiojan mielestä liioittelua. Venäjän käyttämät keinot ja voimapolitiikka ovat merkki pikemminkin heikkoudesta, kuin vahvuudesta.

Liberaali Gaidar-insituutin tutkija Kirill Rogov sanoo The New Times –lehdessä pitävänsä Krimiä (tai sen liittämistä) eräänlaisena kumouksena. ”Se oli kumous, jonka toteutti hyvin pieni ryhmä ihmisiä, ja se muutti suuresti eliittien voimatasapainoa. Ne eliitit, jotka olivat kytköksissä länteen ja olivat hyvinkin vaikutusvaltaisia, alkoivat menettää vaikutustaan. Se puolestaan avasi uusille eliiteille mahdollisuuden nousta ylöspäin ja vallata asemia.

Rogovin mielestä nyt voidaan nähdä kaikissa kerroksissa, kuinka tietynlaiset henkilöt astuvat esiin, tulevat johtoasemiin ja syrjäyttävät muut. Kilpailu ja eliitin taistelu ovat Putinin vallan vakauden säilymisen vahva resurssi.

 Aiemmin Putinin Naapurissa -blogissa on julkaistu artikkelit 19.11. ja 26.11.

Putinin naapurissa: Venäjällä on vain Navalnyi

Putinin naapurissa: Tunne vie ja turruttaa

Turkkilainen gambiitti

Eurooppa on vanha mutta ei väsynyt tai sairas. Sen vahvuudet ovat myös heikkouksia. Vapaa liikkuvuus on uhattuna, mutta ei vielä kriittisesti. Kehitystä voi olettaa tapahtuvan vain vapauden oloissa. Koulutuksen ja kulttuurin saavutusten on saatava muuttua vuorovaikutuksessa ja jopa ristiriidassa vallitsevan yleisen käsityksen kanssa.

Haasteita toki on. Eikä vähiten hyvään tottuneiden liian ruusuisten toiveiden vuoksi. Euroopan unionilla riittää selvitettävää niin omasta takaa virkamiesten vallan ja byrokratian vuoksi kuin ulkoapäin tulevien paineiden takiakin.

Yhteisen eurooppalaisen talon rakentaminen ei ole enää samalla tavalla tätä päivää kuten kylmän sodan päättymisen aikaan ajateltiin. Keskinen Itä-Eurooppa nikottelee ylhäältä kantautuvia ohjeita eikä talousapua tai poliittista ohjausta haluta ottaa vastaan toisten komentamana. Pohjolassakin vaaditaan rajoja kiinni.

Eurooppa on lisäksi sen vakavan kysymyksen edessä, ettei sen enempää Turkkia (maahanmuutto ja pakolaiskysymyksen vuoksi) kuin Venäjää (Ukrainan sodan takia) voi aliarvioida vaan ne on saatava kaikkiin yhteisiin pöytiin, kuten sanonta kuuluu. Kumpikaan maista ei vaikuta kiinnostuneelta Euroopasta muuten kuin omilla ehdoillaan, eikä muu Eurooppa tahdo pärjätä edes kaikkien nykyisten jäsentensä kanssa.

Sergei Jelkinin piirros, jossa irvaillaan Venäjän ja Turkin suhteille. Ukrainalta miehitetyn Krimin merkitys matkailukohteena on iso, mutta niemimaa ei vedä vertoja Mustan meren ja Välimeren kohteille.

Sergei Jelkinin piirros, jossa irvaillaan Venäjän ja Turkin suhteille. Ukrainalta miehitetyn Krimin merkitys matkailukohteena on iso, mutta niemimaa ei vedä vertoja Mustan meren ja Välimeren kohteille.

Politiikka Euroopassa on moninapaisempaa, kuten 1800-luvulla. Venäläinen ulkopolitiikan tarkkailija Fjodor Lukjanov kirjoittaa kolumnissaan, että sata vuotta sitten eurooppalaiset suurvallat kävivät normaalia keskinäistä kilpailua, pienet maat olivat riitojen aiheina ja kaikkien yhteisenä päänsärkynä, ja ”Attilat porteilla” – Venäjä ja Turkki – kokivat jatkuvaa viha-rakkaussuhdetta Euroopan ytimen kanssa.

Päätoimittaja Lukjanov muistuttaa siitä, kuinka joka tapauksessa Turkin ja Venäjän tilanne kuvaa hyvin nykymaailman suuntauksia. Ensinnäkin suhteiden epävakaus ja heilurin liike puolelta toiselle jopa aivan ääriasentoihin. Toiseksi rikkomattomat ja kestävät liittoutumat ovat mennyttä aikaa, ja niiden jäsenet pyrkivät joustamaan joka suuntaan, jotta eivät hukkaisi yhtään mahdollisuutta parempaan. Tähän voidaan vielä lisätä ideologinen liikkuvuus: tarvittaessa lujinkin ja muka sitova retoriikka voidaan yksinkertaisesti unohtaa.

Tietenkin näin on ollut aina, mutta ei kuten nyt, jolloin täydellisen informaatiovalloituksen voi tehdä, kun pystyy laajamittaiseen häirintään. Lisäksi talouselämä on täysin riippuvainen politiikasta (eikä päinvastoin). Neljänneksi on halu toimia kaikkialla, jopa sellaisilla alueilla, joilla muut tuntuisivat olevan vahvemmilla (Venäjä Lähi-Idässä tai Turkki Keski-Aasiassa).

Näin yllemme Euroopassa kasautuu yhä tummempia pilviä poliittisten päätösten mutkistuessa ja kaventaessamme itse ulkopoliittista liikkumavaraamme.

Demokratioita horjuttaa yhä useamman ihmisen kaipuu selkeisiin ratkaisuihin nopeasti vaikka ”kymmenen hyvää lupaavan” autoritaarisen johtajan alaisuudessa. Populistien työtä helpottaa se, että monimutkaisilta tuntuvia ratkaisuja ei oikein missään kaivata vaan mieluummin kuunnellaan yksinkertaistavia totuuksia tarjoavia. Aika ajoin näitä keskivertoa itsekeskeisempiä poliitikkoja on aina ilmestynyt ja vihollinen haettu syötiksi läheltä – ihan vaikka naapurista. Ilmiö on globaali ja näkyy myös Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa.

Maailmalla jyräävät USA ja Kiina. Meidän lähiajan ulkopolitiikassa maanosamme iso kysymysmerkki ovat Turkki ja Venäjä. Molemmat maita, jotka ovat tasaisella tahdilla kiristäneet valvontaa ja syöksyneet syvemmälle korruptioon.

Venäjällä jylläävät konservatiiviset, vanhoilliset arvot.

Muutosten hidastaminen on sopinut pitkään myös muiden muassa Turkille. Vielä muutama vuosi sitten Turkki oli tulossa EU:n jäseneksi. Jos Turkki kolkuttelikin entisen Jugoslavian maiden kanssa jäsenyyttä, on tänä päivänä selvää, ettei sisäistä yhtenäisyyttä historiastaan ja uskonnosta ammentava Turkki jaa eurooppalaisia arvoja sen enempää kuin Venäjäkään.

Eliitillä on eri tarpeet kuin vapauksista omassa maassaan kiinnostuneilla kansalaisilla.

Heitä on koko joukko niin Turkissa kuin Venäjällä. Turkissa toimittajilta on viety keinot hallituksen arvosteluun ja silti maassa hyväksytään laajasti virallinen totuus vallankaappausyrityksestä. Toimittajia epäillään kytköksistä maanpaossa elävään Güleniin. Turkissa on estetty pääsy maata arvostelleiden ulkomaalaisten ihmisten Twitter-tileille.

Vain harvat epäilevät hallituksen esittämää näkemystä. (Asiasta YLE1 Ykkösaamussa oiva keskustelu.)

Venäjän johtaja puolestaan ymmärtää vain rahaa ja voimaa.

Venäjä uhkailee paitsi pienempiä maita myös koettaa jatkuvasti lyödä kiilaa yhteiseen eurooppalaiseen ajatteluun. Ulkopolitiikka on sitä, että vaikutetaan ulkomailla ja saadaan muut käyttäytymään haluamallasi tavalla vastoin painostamiesi tahtoa. Me olemme nähneet kuinka Venäjän täytyy vain käyttää hyväkseen olemassa olevia epäluuloja, kasvavaa populismia ja pakolaisten asemaa.

Venäjä on jo jäänyt kiinni populistien ja maahanmuuttovastaisten mielialojen lietsomisesta.

Karkein esimerkki on tietysti vuoden alusta, jolloin ulkoministeri Sergei Lavrovia myöten paheksuttiin nuoren raiskausta Saksassa vaikka todellisuudessa uutisiin noussutta pahoinpitelyä ei ollut koskaan tapahtunut.

Turkki on Venäjälle monesta syystä strateginen ja luonteva partneri.

Venäläiset saatiin muutamassa kuukaudessa kääntymään massiivisen propagandan avulla turkkilaisia vastaan ja nyt on muutamissa viikoissa saatu tapahtumaan käännös päinvastaiseen suuntaan. Monen mielestä tämä on vain osoitus propagandan mahdista.

Venäjä käyttää hyväkseen kaiken sen tilan joka on otettavissa.

Monelle on tullut yllätyksenä se, että Venäjän valtion politiikkaan hyvin sopivaan tyyliin pyritään valtaamaan osuuksia mediasta, levittämään Venäjän näkökulmasta tehtyjä uutisia ja kestitsemään kulttuuriväkeä sekä poliitikkoja sopivilla tavoilla. Normaalin mielipidevaikuttamisen ja maakuvan kirkastamisen aika on ohi kun mahdollisuudet aggressiiviseen vaikuttamiseen ovat parantuneet. Populismin aallonharjalla voidaan käyttää kovia suoria keinoja: houkutella ihmiset mukaan salaliittoteorioihin ja vastustamaan pitkään vallassa olleita.

**

Yhteenvetona Gazeta.ru:n kolumnissaan Lukjanov arvioi, että Venäjän ja Turkin uusi lähentyminen voi osoittautua pysyvämmäksi, kuin miltä nyt näyttää. Kumpikaan ei ole pysynyt siinä, mihin on pyrkinyt, vaan on ottanut käyttöönsä taktiikan, jota voisi nimittää vaikka ”rakenteelliseksi opportunismiksi”. Tarkoittaa sitä, että mitkä ovatkaan pitkän ajan suunnitelmat ja ambitiot (Venäjällä ja Turkilla selvästi erilaiset), politiikan lähtökohtana ovat juuri nyt esille nousevat mahdollisuudet. Se saattaa osoittautua lähiaikoina kestävämmäksi perustaksi kuin menneen maailman perusteelliset geopoliittiset ja arvomaailmaan perustuvat liitot.

**

Sanaa gambiitti käytetään vain avauksessa tehdyistä uhrauksista. (Wikipedia)