Putinin naapurissa: Venäjällä on vain Navalnyi

Venäläinen miljardööri Mihail Hodorkovski haastaa Venäjän nykyjohdon. Kun Hodorkovski puhui poliittisen Avoin Venäjä -liikkeensä kokouksen jälkeen Helsingissä marraskuussa 2016, hän nosti esiin opposition mahdollisena yhteisenä presidenttiehdokkaana Aleksei Navalnyin.  (Josta lisää tämän Putinin naapurissa blogauksen loppupuolella. Videoon voi napsauttaa oikealta neljännestä kuviosta englanninkieliset teksititykset. Videossa kerrotaan Putinin kokista trollienkin isännästä.)

Monet ovat sitä mieltä, että Venäjän entisen ja jo edesmenneen presidentti Boris Jeltsinin (presidentti vuosina 1991-1999) lisäksi Navalnyi on ainoa täysverinen poliitikko Venäjällä. Navalnyi nousi vääjäämättä koko kansan tietoisuuteen nimitettyään radiossa vuonna 2011 valtapuoluetta ”varkaiden ja huijareiden” puolueeksi. Yhtenäinen Venäjä –puolue ei kyennyt estämään internetin voimaa: meemi voimistui päivä päivältä. Navalnyin merkitystä vähäteltiin ja hänen yhteyksiään ääriliikkeisiin selvitettiin, mutta mainetta ei mieheltä saatu vietyä.

Vuonna 2012 oli selvää, että niin kauan kuin oppositio ei ryhtyisi oikeaan poliittiseen taisteluun, mielenosoitukset olivat tavallisille kansalaisille ainoa keinoa osoittaa vallassa oleville tyytymättömyytensä. Tämän takia monet halusivat osallistua riippumatta puhujien kokoonpanosta ja retoriikasta.

En osaa sanoa millaisia mahdollisuuksia tällä 40-vuotiaalla poliitikolla voisi olla seuraavissa presidentinvaaleissa vuonna 2018, mutta ehkä ne jonkinlaisiksi lasketaan, koska voi hyvin olla, että Putin koetetaan nimittää Venäjän johtoon jo aiemmin, jos enää koskaan uudelleen. Hyviä veikkauksia on vaikka kuinka monta. Venäjän kehittymistä muuksi kuin sotilaalliseksi suurvallaksi on minusta mahdotonta ennustaa varsinkaan kun emme voi sanoa sitä, miten muu maailma pystyy vastaamaan Venäjän vaatimuksiin uuden maailmanjärjestyksen luomisesta.

Venäjän virkamiesten kytkeytyminen korruptioon ei yllätä ketään, mutta kilpailevien turvallisuupalveluiden jatkuvasti esiin nostamat tapaukset ovat karmeata seurattavaa. Tätäkin taustaa vasten on luontevaa, että Navalyin työryhmää epäillään siitä, että he tekevät korruptiotutkimuksia tilaustyönä – tonkivat kansioita ja löytävät kansaa ”huvittavaa” aineistoa tarvittaessa. Navalnyi kiistää syytökset.

(C) Aleksei Merinov

(C) Aleksei Merinov

Venäjän kehityksen 2000-luvun alun länsimaisittain toiveikas ilmapiiri liittyi ennen muuta kaupan kasvuun. Ihmisoikeuskysymyksissä takapakkia on tullut monessa muodossa. Välillä innostuttiin liikaakin. Vaalivilppi 2011 oli räikeää. Seurasin elävää keskustelua internetistä; näin suoria lähetyksiä mielenosoituksista. Löysin itseni kannustamassa ihmisiä kadulle, mitä enemmän luin ihmisten innostuneen eri puolilla Venäjää. En osannut odottaa, että vastaisku on valtiovallan taholta niin kova kuin se oli vuoden 2011 jälkeen.

Putinin kolmannen kauden aikana ovat venäjäläisiin itseensä kohdistuneet yleistä moraalia koettelevat määräykset ja lait, kuten homopropagandan levittämisen vastaiset asetukset ja Venäjällä vuonna 2012 hyväksytty laki ulkomaista rahoitusta saavien poliittisiksi katsottujen kansalaisjärjestöjen rekisteröitymisestä ”ulkomaisiksi agenteiksi” panneet koetukselle uskon mihinkään uudistuksiin.

Venäjän kehitystä Putinin aikana voi käsitellä tuhansista eri kulmista venyttämällä. Mediaa seuraamalla voi tehdä vain sen johtopäätöksen, että Venäjällä on tehty populistista politiikkaa, joka on toki näyttäytynyt kovin toisella tavalla kuin Euroopassa tai nyt presidentin vaaleissa Yhdysvalloissa. Putinin huimat kannatuslukemat ja ihmisten lähes varaukseton usko asevoimien kehittämisen merkitykseen ja maan rikkaimpien älytön vallan ja omaisuuden kahmiminen ovat jääneet lähes kaiken laajan kansalaiskeskustelun ulkopuolelle.

Venäjän mediaa ei voi kuitenkaan tästä täysin syyttää, koska huolimatta valtiovallan panostuksesta monet mediatalot ja toimittajat työskentelevät kieli keskellä suuta verotarkastuksia ja muun muassa vihamielisiä yrityskaappauksia uhmaten.

Valtiojohdon päätöksille saadaan yleensä positiivinen kaiku. Niinpä yhteiskunnallisen tietoisuuden selvittämiseen johtaa muun muassa se, että tunnustetaan, oikeudellisella tasolla, uhka maan turvallisuudelle. Tuo uhka lähtee siitä tosiasiasta, että suuret valtiolliset tiedotusvälineet täyttävät markkinat. Lisäksi on tunnustettava, että poliittisiin tarkoitusperiin käytetyt mielipidetiedustelut yleisen mielipiteen selvittämiseksi ovat luonteeltaan manipuloivia.

Toimittaja Maxim Trudoljubov kirjoitti Vedomosti-lehden kolumnissaan tammikuussa 2016, että: ”Tällä lähestymistavalla ylimmän johdon kaikki päätökset näyttäytyvät yleisesti suosittuina ja vaikka ne johtavatkin kriisiin, niiden takia pitää tuomita kaikki eli ei ketään. Jos tehdään vain yleisesti hyväksyttyjä päätöksiä, voidaan päätyä loppujen lopuksi hyvin ”ei-populääriin” tilanteeseen. Se on populismin ikuinen kohtalo eikä siinä ole mitään periaatteellisesti venäläistä. Jotta tämä kuitenkin tunnustettaisiin, venäläisen yhteiskunnan on peruttava allekirjoituksensa Kremlin tärkeimmistä päätöksistä viimeisen 15 vuoden ajalta. Se on helppoa, jos käsitetään, että allekirjoitus on väärennetty. Mielipidetiedustelut, jotka tehdään muokkaamalla propagandalla jatkuvasti väestöä ja mielipidetiedustelut, joiden ainoa päämäärä on suojautua yleisen tuen taakse poliittisia päätöksiä tehtäessä, ovat alusta loppuun vääristelyä.”

Mielipidemittauksien harha

Luottamukseni venäläisiin sosiologisiin selvityksiin on laskenut sitä mukaa, kun median kyky tarttua tilastoihin on heikentynyt. Venäläiset eivät pysty seuraamaan tilastojen ja esimerkiksi kyselytutkimusten aineistoja. Edes esitetyt kysymysvaihtoehdot eivät ole aina esillä. Minun silmissäni näiden selvitysten merkitys on kadonnut, koska ammattitaitoiset ihmiset eivät niihin enää usko. Tilastojen lukeminen vaatii taitoa, eikä tarkoitushakuisen todistuksen selvittäminen ole kenellekään lukijalle kiinnostavaa. Paitsi niille, joille salaliitot ja kaiken viranomaislähtöisen tiedon kumoaminen epäolennaisuuksia korostamalla on itseisarvo.

Venäjällä sosiologisia tutkimuksia tekevän Levada-keskuksen johtajan Lev Gudkovin mielestä venäläiset tukevat hallintoa, josta he eivät oikeastaan pidä. Tsaari on kaukana ja ihmiset ovat pieniä. Ihmisillä ei ole käsitystä vallanpitäjien vastuusta ja siitä, miten heihin pidetään yhteyttä.

Kun hieman ennen vuoden 2016 parlamentin alahuoneen duuman vaaleja ilmoitettiin, että merkittävimpiin kuuluva tutkimuslaitos luokiteltiin ulkomaiseksi agentiksi, moni otti tapahtuneen vain ilmoituksena. Toki mediatietojen mukaan Levada-keskuksen lehdistösihteeri Karina Pipija sanoi Dožd-televisiokanavalla, että uutinen tuli työntekijöille yllätyksenä. Gudkov puolestaan sanoi, ettei nähnyt mahdolliseksi toteuttaa sosiologisia mielipidetutkimuksia, jos oikeusministeriön päätös jää voimaan.

Gudkov on hyvin tietoinen siitä, millaisissa oloissa hänen johtamansa laitos on työtä tehnyt.

Eurooppalainen demokratia on omanlaisensa valtiorakenne. Se ei ole vain poliittinen vaan erityinen kulttuurin luomus, jonka puitteissa omanarvon tuntevilla ihmisillä on oikeus olettaa, että valtio on heistä riippuvainen. Venäjällä tilanne on täsmälleen päinvastoin: ihmiset ovat kuluerä ja näin kansalaiset itsekin asemansa kokevat.”

Voittoisat sodat tukkivat suut

Putinin koneiston ratkaisut hämmentävät usein. Myös Syyriassa valittu taktiikka on ristiriitainen. Venäjä sanoo pommittavansa terroristijärjestö Isisin asemia, vaikka toisenlaistakin on kyetty todistamaan ja nähty, kuinka hyökkäyksiä on kohdistunut maltillisiin kapinallisryhmiin ja siviileihin. Suomen Kuvalehdessä toimittaja Andrei Kolesnikovin kerrotaan muistuttaneen, että myös viranomaisten lausunnot Syyrian tilanteesta ovat ristiriitaisia. Putin kertoi joulukuun alkupuolella, että Venäjä olisi ryhtynyt tukemaan ja aseistamaan Yhdysvaltain tukemaa Vapaan Syyrian armeijaa. Armeijan johto vahvisti tiedon, mutta presidentinhallinto kiisti sen myöhemmin. ”Se oli erittäin omituista ja iso pr-tappio Putinin hallinnolle”, Kolesnikov arvioi. ”He käyttäytyivät kuin hullut, mutta se ei muuta yleistä käsitystä Putinista miksikään.

Joulukuussa 2015 Suomessa vieraillut Kolesnikov on Venäjällä tunnettu toimittaja ja nykyään myös Carnegie-tutkimuslaitoksen Venäjän sisäpolitiikan asiantuntija Moskovassa. Hänen mielestään Venäjän tilanne on paljon synkempi kuin mitä se meidän ulkopuolisten mielestä näyttää olevan.

Kolesnikovin mielestä Putin rakentaa itsestään kuvaa tehokkaana johtajana ja järjestelijänä, kuten Stalin oli aikoinaan. Putin ei esimerkiksi ole ottanut osaa tilaisuuksiin, joissa on kunnioitettu vankileireille menehtyneitä sortopolitiikan uhreja.

Kun Kolesnikov vieraili Suomessa vuonna 2009 Suomen Venäjän kaupan ykkösketjun East Office of Finnish Industries ´n vieraana, tapasimme hänet Venäjän-tuntija Jukka Mallisen kanssa. Kolesnikov kirjoitti kirjan Venäjän yhden liberaalin talousuudistajan Anatoli Tšubaisin elämästä ja oli tätä esittelemässä Helsingissä. Tuolloin pihvin lomassa Plevna-ravintolassa keskustellessa Kolesnikov kertoi, että näki Venäjän uudistumisen valkopesuna, jollaisella ei ole mitään pysyvämpää vaikutusta. Jälkeenpäin on helppoa nähdä Kolesnikovin synkän näkemyksen olevan yhä totta.

Moskovan paikallisvaalit olivat niin törkeät, että jopa presidentin oli arvosteltava Venäjää johtavan Yhtenäinen Venäjä -puolueen menestystä. – Venäjä elää kaukana tietokoneistumisestakin. Presidentin esittämä laajakaistan vetäminen syrjäseuduille tarkoittaa lähinnä helpompaa pääsyä pornosivuille, Kolesnikov sanoo. Presidentin puheet ja aloitteet on selvästi suunnattu kotimaan älymystölle ja ulkomaille, Putin pyrkii tavoittamaan venäläiset kotimaassa. Medvedevin valinta on ennakoidusti johtanut suojasään sijaan loskakeliin. Ilmapiiriä on ikävä havainnoida. Stalin on läsnä, lähes elävänä henkilönä. Medvedevin asema Stalin-kultin jarruttajana on näköharha, koska Venäjällä puhutaan nykyisin hirmuhallitsijasta suurena organisaattorina. Vuonna 1965 syntynyt Kolesnikov sanoo, ettei hän 1990-luvun puolivälissä voinut kuvitella Stalinista ajateltavan kuten tänään. -Nykynuorilla ei ole sosialismin ajan vastarokotetta veressään, Kolesnikov tuumaa.US Puheenvuoro Venäjän loskakelit 9.12. 2009

Nyt vuoden 2014 jälkeen huomaamme tilanteen aina vaan synkentyvän. Krimin miehitys ja sota Itä-Ukrainassa ovat yhtä aikaa juhlittuja voittoja ja välttämätöntä kehitystä kuin täysin käsittämätöntä suurvaltauhoa, joka henkilöityy Putiniin. Kuten autoritaariselle johtajilla usein käy heidän tekemisiään perustellaan yleisellä paineella ja välttämättömyytenä kansakunnan yhtenäisenä pitämiseksi.

 

(c) Aleksei Merinov

(c) Aleksei Merinov

Kiellettyjen puheenaiheiden lista kasvaa. Niin Suomessa kuin Venäjällä.

Pessimistisen näkemyksen mukaan Venäjä voi kehittyä vain kahteen suuntaan: nykyisen, rajoituksiin perustuvan kansalaisten terrorisoinnin suuntaan ja laajaan sotaan tai Venäjän taloudelliseen tuhoutumiseen ja putinismin kaatumiseen. Venäjällä on isoja kansainvälisen politiikan kysymyksiä ratkaistavanaan: Miten Venäjän kehittymiseen ja asevoimien modernisoimiseen pystyy vastaamaan sopimusjärjestelmä, jossa toimivat niin ETYJ, EU kuin Nato?

Putinistinen järjestelmä ei kuitenkaan ole sosiologi Igor Eidmanin mielestä niinkään natsi-Saksan kuin miedompien fasismin muotojen kaltainen. Huolestuttavaa kehityksessä on se, että nyky-Venäjä pyrkii kaikin keinoin hallitsemaan ja hillitsemään julkista keskustelua: itsesensuuri sulkee suita.

Synkimpien mielestä Venäjällä ei ole enää kolmatta vaihtoehtoa, kolumnisti Gleb Kuznetsov kirjoittaa. Tämä selvittää sen, miksi Venäjällä ajetaan yleistä mielipidettä ”meihin” ja yhteiskunnan vihollisiin. Jopa oppositiopoliitikko Boris Nemtsovin murha on joidenkin mielestä ”viharikos”. Vaikuttaa siis siltä, että nämä ihmiset uskovat ”liberaalien koston” ja ukrainalaisten jälkeen vielä ”venäläisen Maidanin” olevan mahdollinen.

Monet toki olettivat jo vuonna 2008, että Putin jatkaa presidenttinä, kun olosuhteista tehdään sopivammat. Välillä presidentiksi nousseen Dmitri Medvedevin tulevaisuudesta ei kai kukaan pitänyt lukua. Huomasin olevani eri mieltä myös monien venäläisten ystävieni kanssa. Vaikka minulla ei äänioikeutta olekaan Venäjällä, ajattelin että suomalaisena tohdin toivoa Venäjälle joitain oikeusvaltion ja sosiaalisesti oikeudenmukaisen valtion piirteitä.

Tuttavani Fjodor Lukjanov on Russia in Global Affairs –lehden päätoimittaja. Kun Lukjanov arvioi päättymässä olevaa tandem-hallintoa hän kirjoitti: ”Pääministeri Putin ja Yhtenäinen Venäjä hallitsevana puolueena ovat kansan silmissä enemmän yhteydessä todelliseen elämään ja ongelmiin. Sekin on edistystä verrattuna perinteiseen venäläiseen kaavaan ´hyvä tsaari – huonot pajari´” Pääministerinä Putin pystyi joukkoineen ohjaamaan Dmitri Medvedevin Venäjän hallintoa, mutta ei ihmisiä eikä aikaa. Medvedev alkoi käyttää iPadia ja Twitteriä. Hän innosti varmasti kansaakin enemmän kuin oli vakauden nimessä tarpeellista.

Samaan aikaan syntyi myös uusia ilmiöiksi asti nousseita nuoria tekijöitä, joiden motiiveja nyky-Venäjän johdon haastamiseen yritettiin monin tavoin hämärtää. Yksi näistä ilmiöistä on jo blogin alussa mainittu uuden ajan poliitikon Aleksei Navalnyin, huijarit ja varkaat -sloganin kehittäjän nousu vaikuttajaksi. Navalnyin työ on jatkunut vuosien ajan. Paljastuksia maan johtavista poliitikoista ja liikemiehistäkin tekevän korruptionvastaisen sivuston johtaja pyörittää yritystään lahjoitusvaroin. Jokainen onnistunut kampanja saa ihmiset avaamaan kukkaronsa entistä innokkaammin kertoo Navalnyi itse varainhankintavideossaan.

Viime kuukausina kohteena on ollut maan johdon ökyily: mielettömät yksityistetyt huvilat. Medvedeville kuuluvaa huvilaa on kuvattu Volgan varrella.

 

Suomen passin itselleen sekä perheelleen keplotelleen presidentti Putinin ystävän ja ehkä liiketuttavan Gennadi Timtšenkon huvila sijaitsee Moskovan keskustassa. Aiemmin talo tunnettiin siitä, että se kuului kommunistisen puolueen pääsihteeri Nikita Hruštšoville. (Venäjäksi)

Navalnyin kaltaiselle poliitikolle oli 2010-luvulla tilausta, mutta hän sai roolinsa hyvin pitkälle sen vapauden myötä jota uudenlainen tekniikka ja omien vankkojen tukipiirien ja rahoituksen epäsovinnainen järjestäminen mahdollisti.

Lähes tulkoon tuntemattomuudesta noussut aktivisti-blogisti on yksi Venäjän tunnetuimpia poliitikkoja. Samoin kuin esimerkiksi edesmennyttä Nemtsovia, julkisuus suosii häntä, vaikka mediasta merkittävin eli televisio vähättelisi: Navalnyin ”joukkue” on paljastanut korruptiotapauksia, jotka ovat härskiydessään ylittäneet uutiskynnyksen myös ulkomailla. Varsinkin kun lännessä tunnettu Pyssy Riot –ryhmä teki Tšaikan perhedynastiasta videon.

Yleisen syyttäjän perheen vetäminen lokaan ulkomaisen hotellibisneksen myötä. Aiheesta tehtyä elokuvaa ladataan ahkerasti netissä.

 

Navalnyin nousu on kuitenkin osoitus siitä, että poliittinen voimahahmo voi kasvaa mittaansa muutaman vuoden aikana, mutta on hyvin epätodennäköistä, että vallankumouksellista muutosta voitaisiin salakuljettaa Venäjälle. Sanotaan, että vallanpitäjät suojelevat ihmisiä kuin pieniä lapsia. Olkoonkin että yksinkertaistus on karkea, se on minusta kuvaava sille, miksi Navalnyin merkitystä on vuosia vähätelty ja miksi hänellä toisaalta on kannattajia kovin erilaisissa yhteiskuntaluokissa ja piireissä. Politiikassa Moskovan kaupunginjohtajan vaaleissa hyvin menestynyt Navalnyi on esimerkki siitä, mihin pitkäjänteisellä työllä ja mediataidoilla voi päästä.

Navalnyi rikkoo harmoniaa.

Kun Navalnyi palasi vuonna 2013 oikeudenistunnosta Kirovista Navalnyi sai Venäjän tunnetut toimittajat ja julkisuuden ihmiset muistelemaan olleensa samalla tavalla vastassa Venäjän merkittävintä rauhanaktivistia Andrei Saharovia kun tämä palasi karkotuksesta Gorkista, nykyisestä Nižnyi Novgorodin kaupungista.

Arvostetun tutkijan Lilia Ševtsovan mukaan Navalnyista oli tulossa marttyyri, uusi Venäjän Mandela. Toimittaja Sergei Parhomenko muistutti eilen, että hän oli Moskovassa Jaroslavlin asemalla vastassa arvovierasta vuonna 1986. Tuolloin asemalle saapui sisäisestä karkotuksesta akateemikko Andrei Saharov. Vuonna 1994 Parhomenko oli ollut vastassa Solženitsynia, kun tämä pääsi perille matkaltaan Venäjän halki. ”

Navalnyin menestys blogimaailmassa ei ole ihme, mutta häntä ovat auttaneet myös virkamiehet. Kun Navalnyi heinäkuussa 2013 tuomittiin ”tekaistujen kavallussyytteiden” (Englund & Lally 2013) perusteella ja vapautettiin päivää myöhemmin, hän pääsi kuin pääsikin osallistumaan Moskovan pormestarin vaaleihin. ”Huikean kampanjansa aikana hän mobilisoi tuhansia vapaaehtoisia ja perustason mediatoimijoita. Navalnyin pääsy tärkeimmille televisiokanaville estettiin, mutta siitä huolimatta hän tuli toiseksi ja vaalien toinen kierros jäi pitämättä vain hyvin täpärästi. Tämä tapaus on osuva esimerkki blogien poliittisesta vaikutuksesta.” (Idäntutkimus 1/2014 Dmitry Jagodin. Suomennos Jukka Pietiläinen)

[EIT totesi, että kansallinen tuomioistuin ei ottanut kantaa Navalnyin poliittiseen asemaan. Kansainvälisellä tuomioistuimella on ongelma, jos valtiot eivät noudata ihmisoikeustuomioistuimen päätöksiä, sanoi, oikeusneuvos Päivi Hirvelä YLEn Ykkösaamussa helmikuussa 2016.]

Navalnyi ei ole hahmo joka saa äänensä kuuluviin valtamediassa. Mutta vaikka valtiovalta kuinka nostaa blogistina on koetettu nostaa myös pääministeri Medvedeviä, ovat häntä karismaattisemmat hahmot ovat suosituimpia. Medialogija yrityksen vertailussa suhdelukuja määriteltiin suosituimmille seuraavasti:   siteeratuimpia venäläisessä blogosfäärissä olivat vuoden 2016 alussa Tšetšenian itsevaltainen Ramzan Kadyrov (477,33), Aleksei Navalnyi (380,94) ja puolustusteollisuudesta vastaava ministeri Dmitri Rogozin (321,10).

Aiemmin Putinin Naapurissa -blogissa on julkaistu artikkeli 19.11.2016

Putinin naapurissa: Tunne vie ja turruttaa

 

Somesoturit – tunteella päin

Sosiaalisen median sotureilla riittää työtä. Viikonvaihteessa on puhuttu Venäjän vaikutuksesta. Presidentti Sauli Niinistön mukaan informaatiosota on käynnissä ja se uhkaa Suomea. Uuden Suomen päätoimittaja Markku Huusko sanoo pitävänsä todennäköisenä, että verkkolehden sivujen kautta pyritään vaikuttamaan suomalaisten käsityksiin maailmasta.  ”Pidän hyvin todennäköisenä, että myös tämän palvelun kautta on pyritty ja pyritään edelleen vaikuttamaan organisoidusti venäläismyönteisten ja länsikielteisten ajatusten levittämiseen”, Huusko kirjoittaa Puheenvuorossaan.

Kenellekään ei pitäisi olla epäselvää, että suomalaiset vihasivustot, epämääräiset vastavalkeat ja erityiset keskusteluryhmät levittävät tietoa, jota on tuotettu useilla kielillä jaettavaksi eri maiden sivustoilla. Olisi tosiasioiden kieltämistä olla huomaamatta, että jotkut näkemykset on sovitettu suomeksi suoraan Kremlin propagandan myllystä.

Samalla kun todistellaan, ettei Ukrainasta tai MH17 alasampumisesta saati Syyrian tilanteesta tiedetä riittävästi, ollaan autuaan ymmärtämättömiä vaikuttajien motiiveista.  On luonnollista, että Yhdysvaltoja vastaan kääntyessään Venäjä on saanut puolelleen äänekkäästi amerikkalaista hegemoniaa vastustavia myös Suomessa.

 

Näyttelijä Kari Ketonen nauratti Putinina liki miljoonaa suomalaista suorassa Putous-lähetyksessä.

Näyttelijä Kari Ketonen nauratti Putinina liki miljoonaa suomalaista suorassa Putous-lähetyksessä.

Monet organisaatiot pyrkivät vaikuttamaan meihin  ja jotkut yksittäiset ihmiset vaikeuttamaan valtiollista päätöksentekoa.

Pehmeästä kovaan diplomatiaan

Näkyvyyttä saavat suurtapahtumat, kulttuuriyhteistyön varjolla edistetty oman edun tavoittelu on toinen juttu. Suuri osa ihmisistä ei huomaa sitä, miten heihin vaikutetaan joka päivä.

Joissain tapauksissa esitetään jonkun muun kantoja meille suomalaisille välttämättöminä totuuksina. Medialukutaidon ongelmat vahvistuvat jos pitäydytään vain perinteisen median kautta välittyvissä tulkinnoissa.  Yleisesti voi sanoa, että kotimaiselle yleisölle tarkoitettujen uutisten tulkinta ulkomailla on aina hankalaa, eikä analyyseissa onnistuta sen paremmin diplomaattien kuin journalistien piirissä. Vetävien otsikoiden innoittama tavallinen lukija on helposti hämmentynyt.

Infosodassa on kyse siitäkin, että verkossa tilaa valtaavat erilaiset harhauttavat sivustot, joiden kautta on helppoa kierrättää keksittyjä uutisia, välittää meemejä ja osallistaa sadat tuhannet ihmiset parjauskampanjoihin jäämättä heti kiinni virheellisen tiedon aloittamisesta. Osaavissa käsissä vaihtoehtoisesta näkemyksestä syntyy hyvä liiketoimi ja yhdenlainen totuus, joka kertautuu postauksissa ja teksteissä.

Propaganda lähentää ystäviä, torjuu epäileviä ja raaistaa vastustajia

Venäjällä on edetty jo pitkälle kansalaisten mielien kääntämisessä, mutta työ ulkomailla on aina kesken. Venäjän pehmeän diplomatian ohjelma on hyvin suunniteltua eikä perusteiltaan kyse ole yhtään sen kummallisemmasta asiasta kuin minkään muunkaan valtion julkisuusdiplomatiassa.

Taustana on liki kymmenen vuotta sitten koettu herätys, jolloin Venäjä palkkasi amerikkalaisen viestintäyhtiön tehostamaan maan julkista kuvaa.

Venäjän diplomaattiakatemian MGIMO:n opettaja Anton Gumenski sanoo Venäjän ulkopolitiikan asiantuntijajulkaisussa, että nykyisen propagandan oloissa on diplomaattinen käytäväkeskusteluilla yhä vähemmän merkitystä, koska sosiaalisen median merkitys on kasvanut ylitse perinteisen median vaikutusvallan. Kaikki käyttävät tiedonvälitykseen somea.

”Ei se ole tärkeää, mitä meistä ajattelee keskustelukumppani eikä sillä ole yhtään mitään merkitystä, mitä mieltä meistä on se, joka on toisella puolella. Tärkeä on vain niiden mielipide, jotka ovat vierellämme ja takanamme.”

Gumenskin mielestä informaatioanalyysi ei auta eivätkä paikan päällä olevat agentit.

”Niinpä Venäjän ulkoministeriötä lähellä olevan lähteen mukaan nykyisin virallisissa dokumenteissa, jotka käsittelevät länsimaisten kollegojen suhtautumista Venäjään, kaikki kritiikki luokitellaan antivenäläiseksi propagandaksi ja stereotypioiksi, ja myönteisten arvioiden puuttuminen puolestaan tulkitaan suorastaan huutavan länsimaiden kyvyttömyyttä tunnustaa Venäjän politiikan ilmiselviä saavutuksia.”

Ulkoministeri Sergei Lavrov ja Timo Soini (PS.) tapasivat Oulussa 14. päivä lokakuuta 2015. Kuvakaappaus Maria Zaharovan Facebook-sivulta.

Ulkoministeri Sergei Lavrov ja Timo Soini (PS.) tapasivat Oulussa 14. päivä lokakuuta 2015. Kuvakaappaus Maria Zaharovan Facebook-sivulta.

Joissain tapauksissa on selvää, että julkisuudella koetetaan saada toinen osapuoli huonoon valoon. Asiat ovat niin kuin ne näyttävät olevan. Näytti todella pahalta kun kansanedustaja Ilkka Kanerva (kok.) istutettiin Moskovassa samaan pöytään tunnetun suomalaisen propagandistin kanssa. Järkyttäviä ovat myös uutiset suomalaisista, jotka osallistuvat tapahtumiin, joilla tuetaan Venäjän laitonta Krimin miehitystä.

Diplomaatit käsittelevät tapahtumia sopimusneuvotteluissa ja tavalliset kansalaiset odottavat vaikkapa Syyriassa tappamisen seuraavaa astetta.

Sosiaalisen median voima  läheisyydessä

Kyynisesti voi todeta, että kikkailu käsitteillä kuuluu politiikkaan myös kansainvälisesti.  Venäjän ulkoministeriö on aivan viime kuukausina tehnyt uusia aluevaltauksia. Ulkoministeriö näkyy Facebookissa ja sen venäjänkielisessä kloonissa VKontaktessa.

Venäjän ulkoministeriön tiedottaja avasi linjauksia Lenta.ru sivustolta. Maria Zaharova kertoi, etteivät hänen virkamieskollegansa aluksi ymmärtäneet, mitä somessa tehtiin: klassinen diplomatia eroaa siitä, mitä Venäjän ulkoministeriössäkin on tehty muutaman viime vuoden ajan. Perinteisestihän diplomaatin työ on kabinettineuvotteluja ja tapaamisia suljettujen ovien takana. Zaharova painottaa, että ei neuvonpito sinänsä estä virallisia ilmoituksia, kommentteja tai kumoavia lausuntoja.

”Mutta kun aloimme kokeilla sekä materiaalin muodolla että sen sisällöllä, se herätti monissa hämmennystä. Ei tullut kritiikkiä, mutta ei ymmärretty, miksi näin pitää olla ja kuinka sitä voisi kehittää. Lukijat kritisoivat. Välillä olimme samaa mieltä heidän kanssaan, välillä emme. Saattoi käydä niinkin, että emme olleet samaa mieltä, mutta jouduimme miettimään ankarasti sitä, mitä oli sanottu.”

Zaharova arvioi, että eurooppalaisten ja amerikkalaisten kirjeenvaihtajien Venäjästä antamaa kuvaa voi luonnehtia katastrofaaliseksi. Maahan lähetetyt toimittajat eivät ole ulkoministeriön tiedottajan mielestä ollenkaan kiinnostuneita Venäjästä. ”He tulevat maahan valmiiden näkemystensä kanssa, eivät edes yritä laajentaa ymmärrystään ja työskentelevät 30 vuotta vanhan sapluunan mukaan.”

Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov NTV-kanavan haastattelussa. Kuvakaappaus Maria Zaharovan Facebook-sivulta.

Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov NTV-kanavan haastattelussa. Kuvakaappaus Maria Zaharovan Facebook-sivulta.

Vaikuttamisen teho

Suomessa on vaikea edes kuvitella, millaista on kaiken peittävä propaganda.

Venäjän yhtenäisyyttä nakertavat toimittajat, jotka päättävät luopua urastaan. The Guardian kertoo, kuinka Venäjän Rossija-kanavalla työskennellyt Lisa Lerer otti lopputilin, koska häntä alkoi etoa presidentti Vladimir Putinin markkinointi. Lerer teki ohjelmien ennakkomainoksia muun tv-ohjelman välissä esitettäviksi. Äkkiseltään voisi ajatella, että tulevista ohjelmista kertominen ei ole propagandaa, mutta kun yhdentekevästä ohjelmasta tehdään televisiossa säännöllisesti toistuva ennakkomainos, alkaa vaikutus kertautua ja iskostua ihmisten mieliin.

Meillä vastavoimaa hakevat pitävät jopa YLE:n ohjelmatarjontaa yhden äänen esittäjänä.

On toki muistettava, että monet suhtautuvat kielteisesti myös englanninkielisessä maailmassa BBC:n tasapaksuihin eri osapuolet huomioiviin uutisiin. Neuvoksi suomalaiselle voi vain sanoa, että jos kansallisessa uutisoinnissa ei ole riittävästi, voi aina avata vaikka Al Jazeeran tai Bloomberg Viewin, Deutsche Wellen tai France24 -kanavan. Vaihtoehtoja riittää, jos kielitaitoa on tarpeeksi.

Venäjän kanavia katsova alkaa mitä luultavammin miettiä, että mitä jos sittenkin: jos Venäjän toimet Syyriassa ja Ukrainassa ovat vain luonnollista kehitystä? Yhdysvallat ja läntinen maailma on pahantahtoisesti saartanut Venäjän. Mutta samaan aikaan on syytä ymmärtää, että näkemys, jonka Venäjä tuottaa, perustuu maan politiikan selittämiseen informaatiosodan olosuhteissa.

Meiltä hukkuvat käsitteet ja ymmärrys

Mielikuvilla kikkailu kuuluu propagandaan. Saara Jantusen Infosota-kirjan laineissa on käyty vilkasta mielipiteenvaihtoa siitä, milloin jonkun asian julkisen keskustelun ja somessa esitettyjen mielipiteiden analysointi on vain ihmisten mielipiteiden kyttäämistä. Siihen en ota kantaa, mutta toteanpa, kuten Jantunenkin mielestäni tekee, että kuka tahansa voi uskoa, mitä sivua haluaa.

2infosota

Neuvostoaikoina vihollinen oli ulkomailla, ja muissa maissa yritettiin vaikuttaa niihin varta vasten toimitetulla aineistolla ja radiolähetyksillä. Toki uutisia kierrätettiinkin jonkin ystävällismielisen maan median kautta, kun haluttiin saada joku tärkeänä pidetty asia kansainväliselle agendalle.

Saara Jantusen kirjan julkistustilaisuudessa tulin puhuneeksi tohtori Jukka Tarkan kanssa.

-Natosta pitäisi ainakin puhua sen oikealla nimellä PohjoisAtlantin Sopimusjärjestö NATO (North Atlantic Treaty Organization) eikä käyttää nimeä sotilasliitto, muistutti Tarkka.

(Ja jos oikein haluan itse saivarrella voin todeta, ettei Varsovan liittokaan ollut sotilasliitto, koska senkin nimessä oli vain ”sopimus”. Näin ollen Tsekkoslovakiaan eivät v. 1968 marssineetkaan sotilaat, vaan sopimusosapuolet.)

Valehtelua ei ole kriminalisoitu

Olemme tottuneet siihen, että  ennemmin tai myöhemmin mikä tahansa vedätys kuitenkin paljastuu. Valitettavasti Venäjä on liikkumassa päinvastaiseen suuntaan.

Meille väärissä yhteyksissä julkaistujen kuvien ja asiayhteydestä irrotettujen tekstien paljastamiseen erikoistuneet sivustot ja faktoja tarkastavat uutispalvelut ovat tulleet jäädäkseen. Mutta niin ovat myös rahan ansaintamielessä perustetut sivustot.

Median vapauksien säätely olisi kuitenkin tässä tilanteessa väärä liike siksi, että tiukat säädökset ja mediaa koskevat lait tarkoittavat yleensä rajauksia viranomaisten hyväksi.

Venäjällä mediaa valvova viranomainen Roskomnadzor toteuttaa koko ajan lainsäädäntöä, jolla pyritään heikentämään opposition ääntä rajoittamalla verkossa kuvien, videoiden ja muun aineiston välittämistä.

Rangaistuksen uhalla verkossa on kiellettyä kiroilla, välittää ääriliikkeitä tukevaa aineistoa, edistää seksuaalista vapautumista tai luvattomien mielenosoitusten järjestämistä. Uuden lain voimaanastumisen jälkeen on raportoitu viranomaisten sulkeneen 180 000 sivustoa Venäjällä.

Vaikka Venäjällä ei ole samanlaista innostusta virheiden julkiseen paljastukseen kuin muualla maailmassa, venäjänkielinen maailma ulottuu kauas maan rajojen ulkopuolelle.

Kauanko perinteinen media kestää?

Venäjän valtiolla on vuoteen 2020 ulottuva ohjelma venäjänkielisen median tukemiseksi, josta pääministeri Dmitri Medvedev puhui kesäkuussa suuressa venäjänkielisten journalistien ja median tapaamisessa Moskovassa.

Medvedev painotti sitä, että toimittajien tulisi pysyä riippumattomina painostuksesta huolimatta. Viestin voi arvioida tarkoittaneen, että muualla kuin Venäjällä on erityisiä haasteita: venäjänkielisiä julkaisuja on löydettävissä 80 maasta yhteensä noin 3500. Parhaimmin menestyvät julkaisut Yhdysvalloissa ja kaikissa Saksan osavaltioissa.

Kyseenalaista on se, kuinka Venäjä onnistuu, jos se laskee kovin paljon perinteisen median varaan. Jatkuva mainostulojen alamäki syö kaikkien muiden kuin maailmanlaajuisten Googlen ja Facebookin kaltaisten yritysten kannattavuutta.

Toimittajien rooli muuttuu ja ”harrastajien” kasvaa.

Yhdysvaltojen geostrategiset tavoitteet näyttävät toteutuvan niiltä osin, että sen asemaa ei uhkaa mikään. Ei sen enempää tieteen kuin teknologian saralla.  Ei mikään, paitsi Kiina.

 

 

 

 

 

Kirja-arvio: Saara Jantunen – Infosota

Venäjän tv-sota on Syyriassa. Vielä muutama viikko sitten naapurimme valtamedia keskittyi Ukrainaan. Nyt kerrotaan, millaisessa säässä venäläiskoneiden on hyvä pommittaa Syyrian presidentin Bašar Al-Assadin vastustajia.

Venäjän valtion omistaman uutiskanavan säätiedotuksessa analysoitiin lokakuussa hävittäjäkoneiden lento-olosuhteita.

Venäjän valtion omistaman uutiskanavan säätiedotuksessa analysoitiin lokakuussa hävittäjäkoneiden lento-olosuhteita.

Venäjä ajaa etupiiripolitiikkaansa. Sen toimet Syyriassa, Ukrainassa ja Georgiassa ovat osoittaneet, kuinka Venäjä ilmaisee näkemystään oikeanlaisesta maailmanjärjestyksestä.

-Krim, saati Ukraina, ei ole Venäjälle strategisesti niin merkittävä kuin usein väitetään, kirjoittaa sotatieteen tohtori Saara Jantunen. Jantusen kirja Infosota (Otava) julkaistiin torstaina.

Ukrainan kriisin ja sodan mukanaan tuomat heijastumat ovat Venäjän kriisin heijastumia. Venäjä on sisäisessä kriisissä itsensä kanssa. Se ei ole sitä, mitä se haluaisi olla (suurvalta), se kieltää sen mitä se todellisuudessa on (aggressori) ja pyrkii päämääräänsä (vaikutusvaltaan) tavoilla, jotka se projisoi muihin ja sitten itse tuomitsee (uhkailu, muiden valtioiden sisäpolitiikkaan sekaantuminen ja kansalaisten perusoikeuksien alasajo). Ukrainan sota repi näkyväksi sen juopan, joka lännen ja idän välillä vallitsee. Tämä juopa, tai pitäisikö sanoa arpi, on auennut myös meillä Suomessa.

Jantunen käy hankalan aiheen kimppuun, ottaa kiinni monesta kulmasta ja ravistaa. Kirjan 300 sivussa kääntyvät monet käsitteet arjen järjeksi. Tutkija osoittaa selkeästi sen, mitä on hyvä tietää propagandasta, sananvapaudesta, informaatiovaikuttamisesta, vihapuheesta, rauhanpuolustamisesta, kanssakeskustelijoiden marginalisoinnista ja monesta muusta asiasta.

Henkilökohtainen ote, julkiseen keskusteluun antautuminen ja siitä raportointi on kirjan vahvuus, mutta myös kysymyksiä herättävä tapa lähestyä mutkikasta kokonaisuutta.

Elämme infosodan aikaa

Odotettaessa isompaa käännettä maailmanpolitiikassa on tiedettävä, miten puhutaan ja mistä puhutaan. Uusi maailmanjärjestys ei synny tyhjästä, vaikka itse prosessia voi olla tällä hetkellä vaikea ymmärtää. Kyse on Venäjästä ja sen luomasta toisesta todellisuudesta. Venäjä ei yksin muuta maailmaa, vaan saa apua maan valintoja tukevilta ihmisiltä.

Saara Jantunen. Kuva: Katja Tähjä. Otava 2015

Saara Jantunen. Kuva: Katja Tähjä. Otava 2015

Sotatieteilijänä Jantunen on tutkinut viestintää. Esimerkiksi Ukrainan sodan aikana monet tilannekuvan kannalta kriittiset tiedot ovat sellaisia, joiden todenperäisyyden arviointiin tarvitaan asiantuntijoita. Jantunen osaa erottaa viestinnän, tiedonvälityksen ja lässytyksen.

Väitöskirjansa hän teki Yhdysvaltain strategisesta viestinnästä ja niin sanotusta propagandasta.

Jantunen selvittää informaatiosodankäyntiin tutustuessaan huomanneensa, kuinka eri tavoin ihmiset sosiaaliseen mediaan suhtautuvat.

Tämä pätee myös kansainvälisesti. Eräässä seminaarissa tutustuin some-tutkimusta tekevään analyytikkoon, joka ei itse käyttänyt sosiaalista mediaa lainkaan – tietoturvariskien vuoksi. Joskus on myös ollut vaikeaa perustella ihmisille, ettei jokaisesta sosiaalisessa mediassa heitetystä solvauksesta
voi tehdä rikosilmoitusta. Tuntuu, että moni ajattelee fyysisen maailman lainalaisuuksien pätevän myös virtuaalisessa informaatioympäristössä.

Propagandalla viitataan yleisesti tapaan viestiä ja käsitellä asioita, joilla edistetään omia poliittisia etuja epärehellisellä tavalla.

Jantunen muistuttaa, ettei propaganda-sanaan alun perin ole liittynyt  nykypäivän negatiivista sävyä.  Moni liittää sanan sotaan ja pitää propaganda-sanaa siksi kielteisenä asiana. Suomi kunnostautui parhaiden kirjailijoiden avulla propagandassaan 1940-luvulla.

Tänään, erityisesti tilanteessa, jossa puhutaan kahdesta ääripäästä, polarisoitumisesta, mitä tahansa vastakkaista näkökulmaa edustava kannanotto leimataan hyvin nopeasti propagandaksi. Propaganda on helppo termi, koska sille ei ole varsinaista kriteeristöä.

Toisin kuin propaganda, strateginen viestintä kuuluu demokraattiseen yhteiskuntaan. Sitä tarvitaan niin rauhan kuin poikkeusolojen aikana, sillä se on johtamisen keskeisimpiä työkaluja. Strategisen viestinnän avulla pyritään varmistamaan toimintakyky esimerkiksi tilanteissa, joissa valtio joutuu tehostamaan tapaa kansalaisilleen viestimiseksi.

Marginalisointipuhe vähentää turvallisuutta

Suomessa ihmisiä kiinnostaa erityisesti median tasapuolisuus, tavoitteet ja vaikutus. Kuten asevoimistakin puhuttaessa, keskeistä on kyky.

Informaatiosodankäynnin tehtävänä on voittaa yleisö omalle puolelle, tai vaihtoehtoisesti vahvistaa ristiriitoja ja erimielisyyttä kohdeyleisössä, jotta sen yhtenäisyys alkaisi rapautua.

Viranomaisiin ja toimittajiin pätevät eri vaatimukset kuin kansalaisiin. Tämä asetelma on informaatiosodankäynnin ytimessä.

Jantunen pohtii kirjassaan muun muassa sitä, miksi poliittisen puolustuskyvyn tutkiminen on jonkinlainen tabu.

Kaltaisteni tutkijoiden odotetaan tutkivan puolustusta ikään kuin poliittisessa tyhjiössä. Tämä tulee olemaan muuttuvan sodan kuvan myötä kestämätön odotus. Siksi turvallisuuspoliittisen keskustelun kuplan tulee puhjeta, ja keskusteluun tulee paitsi osallistua myös osallistaa.

Infosodan aikaan kuuluvat myös käsittämättömät valheet: ase, jota käytetään niin maahanmuuttokeskustelussa Suomessa kuin oman maan yleisön hämäämisessä ja manipuloinnissa Venäjällä. Yritykset irrottaa Suomi kansainvälisistä yhteisöistä ovat pyrkimyksiä heikentää maamme turvallisuuspoliittista liikkumavaraa. Yksin Suomi on heikompi.

Suomen suvereniteettia kyseenalaistavilla lausunnoilla venäläismediassa ei olisi väliä, mikäli niiden rinnalla keskusteltaisiin Suomen turvallisuuspolitiikasta myös muista näkökulmista.

Jantunen antaa kirjassaan kyytiä sellaisille toiveille, joiden mukaan emme saisi edes virittää keskustelua Naton jäsenyydestä oman hyvinvointimme vuoksi.

Tällaiseen itsesensuuriin ja Suomen kansalaisten perusoikeuksien kaventamisyrityksiin pitää suhtautua nuivasti. Emme voi luovuttaa kansalaistensa perusoikeuksia sekä ulko- ja turvallisuuspoliittista itsemääräämisoikeutta muille.

Trolli-tohtorilta asiaa

Julkisuudessa käydyssä keskustelussa on erikoisia piirteitä. Tunteisiin vetoavat heitot saavat ihmiset reagoimaan. Ihmiset tuntuvat puhuvan toistensa ohi.

Trolleista puhuminen saa ihmiset tolaltaan, vaikka itse asia on tuttu kaikille internetin palstoilla joskus keskustelua yrittäneelle.

-Valehtelun ja disinformaation voi ulkoistaa heille, jotka eivät saa siitä rangaistusta, Jantunen kirjoittaa.

Vakavaa on se, että sananvapautta puolustetaan vaatimalla ihmisiä olemaan osallistumatta keskusteluun ja että Suomen puolustusratkaisuista keskustelemista moititaan aggressioksi.

Jantunen kysyy aiheellisesti, mikä ihme meitä suomalaisia vaivaa?

Hän painottaa, että tutkijoilla on paitsi oikeus, myös velvollisuus, tuoda esiin yhteiskunnallisesti merkittäviä havaintojaan. Yhtä lailla toimittajilla on paitsi oikeus, myös velvollisuus, toimia tiedonvälittäjinä ja vallan vahtikoirina. Poliittinen taso on vapaa arvioimaan sitä, kuinka nämä ammattiryhmät työnsä hoitavat.

Siksi olen kauhulla seurannut tutkijoiden, sotilaiden, toimittajien, erinäisten virkamiesten ja jopa taiteilijoiden puheoikeuden kritisoimista. Olenkin kärjistäen todennut, että Suomessa ei tunnu olevan ihmisiä, jotka saisivat vapaasti ottaa kantaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan.

Kaikki nämä moitteet ovat omiaan tuhoamaan kokonaisturvallisuuden mallin sekä estämään terveen turvallisuuspoliittisen keskustelun syntymisen Suomeen.

Mahdollinen keskustelun hyssyttely kertoo siitä, että kylmän sodan aikainen suomettuminen on edelleen käyttökelpoinen poliittisen vallankäytön mekanismi, jolla tiettyihin yleisöihin ja vaikkapa poliitikkoihin voidaan vieläkin vaikuttaa. Kaikki tämä on nähtävissä Venäjältä Suomeen kohdistuvassa informaatiovaikuttamisessa.

Keskustelua on Suomessakin sähköistänyt myös kansainvälinen pöhinä, joka syntyi ensin Wikileaksin ja sittemmin NSA-paljastusten jälkeen. Saimme paitsi maailmaa muuttaneita tietoja selville myös sen, ettei Julian Assange eikä niin muodoin myöskään Edward Snowden edes yrittänyt hoitaa paljastuksiaan ilman median apua.

Jantunen lienee sotatieteilijänä poikkeus, sillä hän ei suhtaudu vuotosivustoihin lähtökohtaisen tuomitsevasti.

-Ymmärrän, että ne ovat oireita läpinäkyvyyden puutteesta, Jantunen kirjoittaa.

Vuotosivustojen ongelma on kuitenkin se, että ne tekevät julkiseksi myös paljon sellaista tietoa, joka ei ole läpinäkyvyyden kannalta oleellista tai rakentavaa, vaan kyseenalaistavat esimerkiksi kansalaisten perusoikeuksia. Vaikka vuotosivustot esitetään eräänlaisena vaihtoehtona journalismille, erottaa niitä journalismista sama asia kuin harhautussivustojakin: kukaan ei ota niiden sisällöistä todellista vastuuta.

Mediamurros muuttaa maailmaa

Tähän saumaan on iskenyt Venäjän propaganda. Sen maailmanlaajuinen televisio- ja multimediayritys Sputnik on avoimen propagandistinen. Näennäisesti se tarjoaa vaihtoehdon. Ennen muuta Yhdysvaltojen johtamaa hegemoniaa vastaan. Kyseenalaistamatta. Venäjän johdolle ja sen ajaman todellisuuden kannattajille on tärkeää, että salaliitot ja huuhaa-teoriat saavat julkisuutta.

sputnik

Länsimaisen, liberaalin valtamedian ongelma on kykenemättömyys vastata propagandaan. Tarkoitushakuinen media käyttää sumeilematta hyväkseen tilannetta, jossa osa mediasta pyrkii tarjoamaan mahdollisimman totuudenmukaisen näkemyksen maailman tilasta. Avoimuus ja monimuotoinen tiedonvälitys on kuitenkin ainoa keino vastata haasteeseen.

Suomalaisilla oikeus puolustautua

Tosiasiassa parhaiten manipuloinnin keskellä selviävät he, jotka sietävät ristiriitoja. Heitä on vaikeaa saada yhden totuuden taakse.

He, jotka esittävät vaatimuksen keskustella EU:n, Naton ja Yhdysvaltojen propagandasta aina silloin, kun puhe on Venäjän propagandalta suojautumisesta, eivät silti koskaan kykene kertomaan, millaista tämä länsipropaganda on; siitä vain annetaan ymmärtää. Liekö tämä jäänne kylmän sodan aikana asemansa saavuttaneiden kielenkäytössä? On nimittäin totta, että kylmän sodan aikana Suomi oli lännen vaikuttamisen kohteena. Olimme neuvostoystävällinen maa ja siten epäilyttävässä seurassa. Tänä päivänä Suomi kuuluu kuitenkin länteen. Emme ole puolueettomia, sillä kuulumme EU-rintamaan. Olemme Naton rauhankumppanimaa.

Se, että toimimme näissä yhteisöissä sopimusten määrittelemillä tavoilla, ei Jantusen mukaan ole lännen vaikutusyrityksille antautumista, vaan yhteistyötä lännen kanssa.

Lännen ei tarvitse kääntää Suomea puolelleen, sillä Suomi kuuluu jo länteen. Muistutukseksi Jantunen kirjoittaa, että aikanaan suomalaisen yläluokan ja vasemmistoälymystön moraali nojasi väkivaltaan, vahvemman oikeuteen.

Maamme taistolainen, neuvostovallankumouksellinen älymystö- ja opiskelijaliike syntyi niin ajallisessa kuin henkisessäkin yhteydessä Tshekkoslovakian miehitykseen. Ihmisoikeudet politisoitiin, sosialismi ei tuntenut uhreja.

Argumentoiva viestintä ja keskustelu jäävät toiseksi sille, että arviot, analyysit ja näkemykset nähdään poliittisina ja puolueellisina, propagandaksi leimattuina kannanottoina.

Kuten Jantunen kirjoittaa: ”Ennen kaikkea: omat kaapit on siivottava luurangoista. Mitä paremmin yhteiskunta on käsitellyt menneensä, sitä vähemmän menneellä on tarjota aseita nykyhetkeä vastaan.