Kirja-arvio: Luke Harding – Salajuoni

Seksi, raha ja vaikutusvalta. Kaikki sanomalehtiä iät ja ajat myyneet elementit ovat toimittaja Luke Hardingin kirjassa Salajuoni (Into). Kirja kertoo siitä, miten mahdottomasta tuli totta, ja kuinka tarinaa Yhdysvaltojen presidentin valinnasta alettiin valmistella jo aikaa sitten.

Oli vain seurattava seksin ja rahan jälkiä.”

Luke Harding Salajuoni

Luke Harding Salajuoni

Erikoissyyttäjä Robert Mueller selvittää parhaillaan mitä Yhdysvalloissa oikein tapahtui presidentti Donald Trumpin valinnan liepeillä. Maailmassa tuskin on ajattelevaa ihmistä, joka ei olisi pysähtynyt pohtimaan sitä, miten on mahdollista, että Trump voitti vastaehdokkaansa Hillary Clintonin – niukasti, ja saatuaan tätä vähemmän ääniä. Ja miksi ylivoimaisen voiton korostaminen on Trumpille niin tärkeää. Miksi Trump ei sano poikkipuolista sanaa Venäjän presidentistä, vaikka hän on muuten käyttäytynyt typerästi. FBI:n johtaja sai lähteä.

Kesällä 2017 Trumpin viesti tuntui jo olevan: Aivan, me huijasimme. Mitä aiotte tehdä asialle?”

Trump tapasi yllättäen Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovin (vas) ja Venäjän Yhdysvaltojen suurlähettiläs Sergei Kisljakin heti erotettuaan FBI:n johtajan James Comeyn.

Trump tapasi yllättäen Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovin (vas) ja Venäjän Yhdysvaltojen suurlähettiläs Sergei Kisljakin heti erotettuaan FBI:n johtajan James Comeyn.

Hardingin kirja on itsenäinen teos, vaikka se pohjaa hyvin pitkälle brittikonsultin ja entisen tiedustelupalvelun tutkijan tekemän raportin tietojen varmistamiseen. Presidentin yhteydet paljastaneen Christopher Steelen raportti vaikutti Hardingin mielestä pätevältä. Salajuoni-kirjassa on selkeästi tavoitteena varmistaa se, olisiko Trumpin koneisto voinut saada apua – jos ei suoraa niin selvää vetoapua Venäjältä.

Mutta ellei sen keskeisiä väitteitä – joiden mukaan Trump oli aktiivisesti vehkeillyt venäläisten kanssa etenkin varastettujen sähköpostien julkaisemiseksi – pystyttäisi todistamaan, sen julkaiseminen ei ollut todennäköinen vaihtoehto. Mahdollisesti väärän tiedon levittäminen ei ollut kenenkään etu, päinvastoin siinä saattoi tehdä itsestään pölvästin. Lisäksi saattoi päätyä keskelle juridista taistoa. Putin tuskin haastaisi ketään oikeuteen, KGB:llä riitti muitakin menetelmiä.

**

Hardingille Venäjän turvallisuuselinten nykyäänkin käytössä olevat tavat ovat tuttuja. Niistä tämä kertoo kirjassaan Mafiavaltio. Salajuoni-kirjaansa varten Harding haastatteli lukuisia ihmisiä ja melkoinen osa aineistosta on kertynyt muiden aiheiden parissa työskennellessä. Hän kuuluu niihin tutkivan journalismin perussäännöt oppineisiin, jotka voivat palata muistiinpanoihinsa vielä vuosien jälkeen.

Salajuoni-kirjaansa hän löysi sopivia huomioita vanhoista Ukrainan vallanvaihtoa koskevista haastatteluistaan. Yksi tällaisista aineistoista lojui vuosia kaapin päällä. Kuva Ukrainan syrjäytetyn presidentin Viktor Janukovitsin konsulttina useiden vuosien ajan toimineesta Paul Manafortista täydentyy vanhan aineiston pohjalta. Manafort on parasta aikaa tutkinnan keskipisteessä ja kotiarestissa.

**

Suhteita luodaan aina vuosikymmeniä. Hardingin kirjaa voi lukea kuin lähteistä huolehtivan tutkivan toimittajan käsikirjaa: Trumpin yhteyksiä venäläisiin tahoihin tarkastellaan seikkaperäisesti. Palaset loksahtelevat paikalleen hieman sovittamalla. Yhtään johtopäätöstä ei jätetä yhden arvion varaan. Aukotonta todistusketjua ei synny, mutta vaikuttaa siltä, että on syytä epäillä Trumpin olleen sellaisten joukossa, jotka rekisteröitiin jo Neuvostoliiton KGB:n ohjeistuksen mukaan ihmiseksi, josta voi olla hyötyä myöhemmin.

Harding on kova luu kirjoittajana ja kertomuksen rakentajana. Välillä omakohtaisia kokemuksia hieman liikaakin tyrkyttävä. Lukija hengästyy vähemmästäkin, ja aineisto kyllä puhuisi puolestaan. Välillä henkilökohtainen ote tuntuu hieman turhan alleviivatulta, mutta toisaalta, jos puhuisimme muutaman vuosikymmenen takaisilla termeillä, sanoisin että Harding on perinteinen lehtimies, joka ei pelkää liata käsiään painomusteella pyrkiessään paljastamaan epäkohtia.

Voi varmaan sanoa, että Harding on hyvä innostuessaan ja mainio kuuluisan Watergate-skandaalin muokkaaman ammattikunnan työn jatkaja, joka tuntee nykyjournalismin työtavat (kirja Wikileaksista). Eikä Harding pelkää henkilökohtaista sitoutumista (kirjat Mafiavaltio ja Vaiennettu). Hardingin kirjoja enemmän lukenut toivoisi hieman tasaisempaa, hillitympää menoa, mutta tyylilleen uskollisen kirjailija-toimittajan teokset myyvät hyvin. Ruotsissa Salajuoni ohitti kaupan tilastossa hetkeksi Dan Brownin uutuuden.

 

**

Lyhyessä ajassa on myös journalismissa tapahtunut paljon. Vielä liki vuosi sitten tuntui selvältä, että vain moneen kertaan tarkastetut Trump-raportit voisivat läpäistä seulan ja päästä julkisuuteen. Liian raflaaviin teksteihin on aina suhtauduttu hieman kylmäkiskoisesti ja ne on helposti leimattu viihteeksi.

Tammikuussa 2017 alkoi julkisuudessa näkyä tietoja Trumpin Moskovan vierailuista ja niiden aikana kerätystä kompromaatista eli henkilöä raskauttavasta aineistosta, jota Venäjän nykyisen tiedustelupalvelun edeltäjät alkoivat jo Stalinin hallitessa kerätä mahdollista myöhempää kiristämistä varten. Ensimmäisissä raportista kertoneissa uutisissa oltiin varovaisia. Tiedot Trumpin kampanjan yhteistyöstä Kremlin kanssa tuntuivat liian selviltä.

Steelen raporttiin nojautuvien uutisjuttujen eteneminen julkisuudessa oli monen päätöksen tulosta, sillä sisäpiireissä oli jo kuukausikaupalla tiedetty asiasta, mutta suuri yleisö oli pidetty pimennossa. Koko raporttia ei haluttu julkaista. Harding muistuttaa, että julkisuuteen raportti (englanniksi täältä) tuli kokonaisuudessaan, kun verkkomediayhtiö BuzzFeed teki yhden Yhdysvaltojen julkaisuhistorian merkittävimmistä päätöksistä. BuzzFeedistä on muutamassa vuodessa kasvanut hyvin varteenotettava journalistinen resurssi, jolla on joukoissaan päteviä toimittajia ja erittäin hyvin aineiston jakamiseen käyvät julkaisusovellukset.

Raportin saateartikkelissa BuzzFeed totesi julkaisevansa tämän vahvistamattoman asiakirjan, ´jotta amerikkalaiset saavat itse muodostaa mielipiteensä´. Sen mukaan kansion sisältämät väitteet olivat ´kiertäneet Yhdysvaltojen hallinnon korkeimmilla tasoilla´. Artikkelissa huomautettiin, että raportti oli vahvistamaton ja siinä oli muutama virhe. Tulevan presidentin reaktio oli myrskyisä. Hän välitti sen tavanomaisen väylänsä kautta, halveksimansa liberaalin median päiden yli ja suoraan miljoonille kiihkeille äänestäjilleen.

Tammikuun 11. päivänä kello 01.19 Trump tviittasi:
VALEUUTINEN – PELKKÄÄ POLIITTISTA NOITAVAINOA!
Väite valeuutisesta paisui vähitellen ja sitä toistettiin.”

**

Trumpin ja Venäjän tarinassa onkin koko ajan muistettava myös mediamurros. Perinteisen median vaikeudet ja sosiaalisen median nousu ovat tehneet mahdolliseksi aivan toisenlaisen suoran yleisön kosiskelun. Trump vetoaa tunteisiin ja hänen henkilökohtainen kaunansa mediaa kohtaan toimii ja toimi bensana liekeissä. Trump käyttäytyy twitterissä kuin pahin esiteini. Tämä osoittaa heikkouden myös yhdysvaltalaisessa (ja samalla tavalla) myös meikäläisessä tavassa käsitellä asioita mediassa. Mitä selkeämmin tuodaan esille koko ajatusrakennelman perustuvan valheeseen eikä vain värinkäsitykseen, sitä enemmän Trump (tai joku muu populisti) puhuu välittämättä seurauksista.

Harding kirjoittaa, että vaikka Trump kuinka suolsi herjojaan toimitusten niskaan, ”kamerat sen kuin pyörivät”. Trumpin mediakielteisyydessä oli hysteerinen sävy, mutta hänen vaalien jälkeisissä väitteissään oli tiettyä loogisuutta. Demokraattinen puolue oli heikko ja lyöty. Trumpin – ellei peräti Yhdysvaltojen kansan – päävastustaja oli hänen mukaansa liberaali media ja eritoten tutkintaryhmät, jotka yrittivät täyttä häkää selvittää hänen yhteyksiään Venäjään.

Hardingin kirjan ilmestymisen jälkeen on aina vaan selvempää, että Trump toimii niin kuin hänen tavoitteenaan olisi hyödyttää erityisesti Venäjää, vaikka kyse olisi vain halusta suitsia liian liberaalina pitämäänsä Yhdysvaltain mediaa. Kansainvälisistä uutistoimistoista parhaimpiin kuuluva CNN on Trumpin mukaan valemedia.

Viimeisten kuukausien aikana Trump ei ole antanut yhtään haastattelua sellaisille toimittajille, jotka voisivat haastaa hänet asiakysymyksissä. Yhdysvalloissa tällaisia kysymään pääseviä toimituksia vielä on, Venäjällä Putinin haastaminen on jo sellaista masokismia, ettei siihen juuri kukaan julkisesti antaudu. Toki samaan aikaan on muistettava, että kovaakin päämiehen arvostelua julkaistaan myös Venäjällä.

**

Jostain syystä Putin on ollut usein ja monen valtiojohtajan arvioinnin kohteena. Brittien pääministeri Theresa May sanoo maan tiedustelun näyttäneen toteen Venäjän osallisuuden hakkerointiin.

Tuskin kenellekään on epäselvää, että Yhdysvallat joutuu Venäjän aktiivisten toimien vuoksi sietämään yhä syvenevää eripuraa ja kahtiajakoa. Voidaan jo hyvin kysyä, onko läntisen maailman johtajaksi tituleerattu presidentti hyötynyt siitä, että Venäjällä salaisia operaatioita hoitavat tahot ovat saaneet touhuta sosiaalisessa mediassa ja kylvää epäluuloa ja vihaa Yhdysvalloissa kuten myös monessa naapurimaassa.

Harding osoittaa monin eri tavoin sen, kuinka Trumpin valtaantulo on muuttanut myös meidän lähipiirimme elämää. Nimittäin siinä missä EU ja virkansa kahdeksan vuoden jälkeen jättäneen Barack Obaman hallinto olivat yhdessä sopineet, miten ne vastaavat Venäjän Ukrainaan kohdistuneeseen hyökkäykseen, ollaan nykyisin ihan eri tiellä.

Tähän asti sodanjälkeinen transatlanttinen suhde on ollut vakaalla pohjalla. Se perustuu yhteisiin arvoihin, vaikka niiden käytännön toteutus usein horjuu. Harding muistuttaa, että arvoihin kuuluvat kansainväliset järjestöt, Nato ja sen yhteinen puolustussopimus, kansainvälinen oikeus, ihmisoikeudet ja yleinen säädyllisyys.

Salajuoni-kirja ei ole maailman selitys. Se on journalismia. Vetävästi ja nopeasti kirjoitettu ajankohtainen teos.

Paljon epäselvää ja kyseenalaista tarkistettavaa on jäljellä. Yhdysvalloissa on kyettävä näkemään Trumpin valehtelun ohi. Valehtelusta ei saa tehdä uutta normaalia, eikä epätotuuksilla saa hämätä kansalaisia näkemästä sitä, millaisia päätöksiä mielipuolen johtamassa maassa tehdään. Ei siis niin paljon huonoa, ettei tiivistyneessä ja kehittyneemmässä faktojen tarkistamisessa olisi jotain hyvääkin.

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Washington Post tuotti voittoa. Trumpin valinta oli koitunut siunaukseksi: Watergate-skandaalin aikanaan paljastanut lehti pystyi nyt palkkaamaan kuusikymmentä uutistoimittajaa ja kahdeksan tutkivaa journalistia. Uudella presidentillä oli tervehdyttävä vaikutus myös faktojen tarkistukseen. Trump lasketteli niin paljon valheita, että kokopäiväinen faktantarkistuspiste oli tuplattava kahteen työntekijään. Lehti loi itselleen jopa uuden vetävän tunnuslauseen: ”Democracy dies in darkness”, demokratia kuolee pimeydessä.”

Vaikuttaa hyvinkin todennäköiseltä, että Venäjä on pyrkinyt vaikuttamaan Yhdysvaltoihin monella eri tavalla saadakseen lopetettua sitä vastaan asetetut pakotteet. Pakotteita on säädetty Venäjälle monesta syystä. Niin sanottu Magnitsky-laki (Yhdysvallat kieltäytyy myöntämästä maahantuloviisumeja venäläisviranomaisille) on suunnattu suoraan Venäjän johtoa ja maan rahamaailmaa vastaan.

Krimin miehityksen vuoksi asetetuilla pakotteilla yritetään niilläkin saada painetta Venäjän johdon suuntaan. Venäläiset eivät ole kuitenkaan toimettomia, vaan ovat onnistuneetkin omilla tuonninrajoittamislaeillaan eli vastapakotteilla luomaan painetta varsinkin Euroopassa, jossa monet ovat sitä mieltä, että Venäjää vastaan ei pidä käydä sitä ärsyttämällä.

Kreml auttoi Trumpin Valkoiseen taloon ensisijaisesti yhdestä syystä. Se halusi lopettaa Yhdysvaltojen asettaman taloussaarron. (Toissijainen tavoite oli kaivella Yhdysvaltojen olemassa olevia sosiaalisia ja ideologisia haavoja. Se oli onnistunut aika hyvin.)

Putinin operaatio oli rohkea, jopa ylimielinen. Siihen kuului hakkerointia, väärennettyjä Facebook-tilejä ja perinteisiä KGB:n huijaus- ja värväystaktiikoita. Voisi kuitenkin väittää, että suunnitelma oli kääntynyt tekijäänsä vastaan. Kremlin virkamiehet kuvittelivat usein, että Yhdysvallat oli Venäjän peilikuva. He eivät ymmärtäneet Yhdysvaltojen institutionaalista politiikkaa.

**

[Luke Harding on The Guardianin kiitelty ja palkittu toimittaja. Into on suomentanut häneltä muun muassa kirjat Assange, Snowden ja Vaiennettu, joka kertoo venäläisen agentti Litvinenkon murhasta Lontoossa. Kirjan ovat suomentaneet Ulla Lempinen ja Tiina Ohinmaa.]

**

Antti Kuronen –  YLE Toimittajalta: Paljastuskirja ei löydä savuavaa asetta Trupin Venäjä-kytköksistä, mutta tarjoaa kosolti ihmeteltävää

Jorma Melleri – US Vapaavuoro: Onko Trump Putinin pihdeissä?

Arja Paananen – IS KGB kiinnostui Donald Trumpista jo 1977 – ”Tehosi häneen kuin hunaja mehiläiseen”

 

 

Kirja-arvio: Kalle Kniivilä – Tanjan katu

Venäjä on kirjoittajalle ehtymätön aiheiden lähde. Sen kun poimit. Parhaat tarinat on kuitenkin haettava itse, ja silloin oma viha ja/tai rakkaus -suhteesi tuohon valtavaan aineistoon on koetuksella. Sanotaan tämä jo kärkeen: toimittaja Kalle Kniivilä lunastaa neljännellä Venäjästä ja entisestä Neuvostoliitosta kirjoittamallaan teoksella paikan Venäjä-kirjoittajien etujoukossa. Tanjan katu – Elämää Pietarissa 1917-2017 (INTO) on kirja, joka kannattaa lukea, koska siinä kuuluu jälleen ihmisten – venäjäläisten ääni: yhdessä ja yksilöinä. Kniivilä on tehnyt työnsä venäjäksi ja kääntänyt kaiken materiaalin ja haastattelut itse.

tanjan_katu

”Tanjan katu on hädin tuskin puolentoista kilometrin mittainen. Silti tänne sopii koko Neuvostoliiton ja uuden Venäjän historia. Sata vuotta tavallisten ihmisten epätavallisia kohtaloita.”

Kniivilä on kasvanut kirjoittajana jokaisen teoksensa myötä. Aiemmissa kirjoissaan, Putinin väkeä (2014) ja Neuvostomaan lapset (2016) sekä Krim on meidän – imperiumin paluu (2015) Kniivilä on jo osoittanut pystyvänsä sijoittamaan kirjojensa henkilöt tähän aikaan ja antamaan heidän kertomalleen sen vaatiman tilan. Sydsvenska Dagbladetin toimittaja Kniivilä sanoo tehneensä pohjatyön niin kuin toimittajat yleensä tekevät. Tanjan katu –kirjasta muotoutuu vuosikymmenestä toiseen edeten koskettava kuvaus ihmisten elämästä muutaman sukupolven aikana kaupungissa Neva-joen suistossa. Eikä vain Pietarissa vaan Petrogradissa ja Leningradissa sekä vaikkapa viivähtäen timanttien etsintäretkellä geologisissa kaivauksissa Siperiassa.

Kirja on enemmän kuin 100 vuoden tarina. Kniivilä kertoo miettineensä aluksi kirjoittavansa juhlavuotta merkkaavan kirjansa Petroskoin vinkkelistä, mutta päätyneensä lopulta vanhan opiskelupaikkansa innoittamana Vasilinsaarelle Pietariin. Monet Kniivilän lukijoista tuntevat varmasti kadulla asuneen Leningradin piirityksessä menehtyneen Tanja Savitševin päiväkirjat.

Kadulla asui joskus myös Venäjän presidentti Vladimir Putin, ja siellä voi edelleen törmätä Helsingin yliopiston professoriin Vladimir Gelmaniin. Hän jo kyseli omassa Facebookissaan Kniivilän kirjasta: joko venäjännös on tulossa? Kuulemma kustantajaan on oltu Venäjältä yhteydessä.

“Vuoteen 1996 asti entinen KGB-agentti Vladimir Putin on Pietarin varakaupunginjohtaja. Hänellä on asunto Tanjan kadulla, vastapäätä kiinteistönvälittäjä Aleksandr Dymnikovin taloa. – Mutta ei häntä täälläpäin juurikaan näkynyt. Ehkä hän osti asunnon vanhemmilleen. Presidentiksi tultuaan hän kävi joka tapauksessa täällä pari kertaa. Silloin koko katu suljettiin.”

Kniivilä osaa haastatella ja kertoa väliin nippelitiedonkin niin, ettei mikään vaikuta Wikipediasta kaivetulta. Reportaasikirjojen tekijä ja ammattitoimittaja on myös oiva blogisti. Teksteissään Kniivilä on lehtimiehen perushyveiden mukaisesti yhtä aikaa lakoninen, toteava ja kuvaileva. Tutkijalle tai Venäjän historian perehtyneelle harrastajalle asiat eivät ole uusia, mutta kun yleisestä mennään pieniin yksityiskohtiin ja historian hämärästä, paperin kahinasta, päästään kuulemaan, mitä asioita itse kokeneet ihmiset ajattelevat, saadaan tarinoihin eloa. Ja kuten niin usein, vuosisadassa ovat jotkut vakiintuneiksi luullut asiat jo toisen tarinan arvoisia.

Venäjän suuren lokakuun vallankumouksen merkittävyyttä arvioidaan tänään aivan eri tavoin kuin vielä pari vuosikymmentä sitten, mutta samalla kaatuu myös monia ikoneiksi nostettuja kuvia. Neuvostoliitossa henkilöpalvonta nostettiin arvoonsa rakentamalla kuva sankariteoista, joita ei edes tapahtunut. Neuvostovaltion perustajaa säilytetään edelleen mausoleumissaan Moskovassa, mutta yhtenäistä ja vääristeltyä historiaa voidaan joiltain osin oikoa totuudenmukaisempaan suuntaan. Lukutaidottomille ja ylipäätään helposti levitettävän propagandan vuoksi kehitetty elokuva Talvipalatsin valtauksesta joutaa unohdettavaksi ja toisenlaiseksi kertomukseksi. Kniivilän kirjassa tarina on todemman kuuloinen.

”Nyt jo eläkkeelle siirtynyt Aleksandr Uralov, joka sata vuotta vallankumouksen jälkeen asuu Savitševin perheen entisessä huoneistossa, muistelee miten hän pienenä ihmetteli, miksei hänen isänsä, vanha ratsuväen upseeri, halunnut kertoa rynnäköstä Talvipalatsiin, vaikka oli itsekin osallistunut vallankumoukseen. – Meille oli näytetty kaikenlaisia elokuvia, joissa matruusit mursivat Talvipalatsin portit ja niin edelleen. Mutta hän ei koskaan suostunut kertomaan, miten se oikein tapahtui. Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, ettei hän halunnut kertoa, koska mitään rynnäkköä ei koskaan ollutkaan. Todellisuudessa bolsevikit pääsivät sisään takakautta, ja suuri osa laukauksista ammuttiin ilmaan.”

Avatessaan lukijalle kirjan tekemisen taustoja Kniivilä kertoo, että varsinainen kultakaivos olivat taiteilija ja taidehistorioitsija Alexandre Benois’n päiväkirjat vuosilta 1916–1918. Benois´n tytär Anna Tšerkesova luovutti ne University of Texasille 1980-luvulla. Ehtona oli, ettei mitään päiväkirjojen sisällöstä saanut julkaista kahteenkymmeneen vuoteen. Päiväkirjat julkaistiin lopulta Moskovassa vuonna 2003, Kniivilä kirjoittaa.

Kuten aiemmissa kirjoissaan, Kniivilä avaa lukijalle monia Venäjän historian kannalta oleellisia asioita. Ikäpolveni lukija muistaa Neuvostoliiton YYA-sopimuksen toisena osapuolena ja sodan voittaneena suurvaltana, mutta varhaisempi Neuvostoliitto on jäänyt tuntemattomammaksi. Historian jatkumossa Neuvostoliiton valtiohistoria on lyhyt jakso, mutta monelle se oli koko elämä. Ihan alkua on enää harva ääneen muistelemassa. Kniivilä kirjoittaa, että 1920-luku oli monin tavoin absurdia aikaa. Kuten kirjailija sanoo tuosta vuosikymmenestä:

“Sillä kukaan ei tiedä, minne maa on menossa. Pitäisikö englantilaiset lyödä ällikällä valmistamalla laadukkaita tulitikkuja – vai sotilaslentokoneita? Mitä on tapahtunut kommunistiselle utopialle, maailmanvallankumoukselle, valtiolle, jonka oli määrä kuihtua pois? Voiko kommunisti käydä ostoksilla yksityisessä kaupassa? Ja jos ei voi, miksi ainoa sallittu puolue sitten sallii yksityiset kaupat? Kukaan ei tiedä, ei edes puolue, sillä niin kummalliselta kuin se saattaa vaikuttaakin, puolueen sisälläkin on yhä eri mielipiteitä. Mutta siihen tulee pian muutos.”

Vähänkään historiaa harrastanut tuntee ja tietää – lännessä, ehkä jopa keskiverto venäjäläistä paremmin Stalinin hirmutyöt, joita monet pitävät nykyään välttämättöminä maan modernisoimiseksi. Me suomalaiset olemme katkeran tietoisia myös suomalaisia ja suomensukuisia kohdanneista vainoista. Suomalaisia enemmän taidettiin inhota vain saksalaisia. Vähemmistön kohtalot olivat karuja.

Venäjää ei kuitenkaan voi edes yrittää ymmärtää, jos ei tunne maan kulttuuria: monille tulevat neuvostoajoistakin ensimmäisinä mieleen kansantanssiryhmät tai keisarillisen loiston kaikelle kansalle tarjonneet balettiseurueet ja tunnetut säveltäjät. Mutta heitäkin tärkeämpiä kansoille ovat omat lauluntekijät. Kyky sulatella yhdessä tuskaiset asiat kantaa. Näiden neuvostotodellisuuden tulkkien muistelemiseen on useimmilla venäjäläisillä hyvä syy. Joillakin vielä parempi tarina. Kniivilä muistuttaa, neuvostobardien perinteeseen kuuluneen, että laulaja, kuten Vladimir Vysotski, keskusteli yleisön kanssa ja vastasi kysymyksiin, joita kirjoitettiin paperilapuille ja lähetettiin näyttämölle. Liian arkoja aiheita koskeneet kysymykset laulaja saattoi näin jättää lukematta. Kniivilän haastattelema Galina Barhudarova kertoo olleensa geologisella tutkimusmatkalla kaukana idässä, kun hän kuuli Kiinan radion venäjänkielisestä lähetyksestä Vysotskin kuolleen. Isku oli kova.

”Vysotski ja [Bulat] Okudžava olivat meille puolijumalia. Surimme hänen kuolemaansa kovasti. Tarkoituksena oli ollut viettää minun syntymäpäivääni, mutta uutisen kuultuamme peruimme juhlat. Kiinan radio kertoi Vysotskista, ja Ranskan radion venäjänkieliset lähetykset myös, ne kuuluivat hyvin siellä Mongolian rajan tuntumassa. Häirintälähettimet, joilla ulkomaisten radiolähetysten kuuluvuutta rajoitettiin, oli sijoitettu suurkaupunkien tuntumaan, mutta maailman suurimman maan koko aluetta niillä ei mitenkään pystytty kattamaan.”

Monille näyttelijä ja itseään usein kitaralla säestänyt esiintyjä oli kansan omatunto. Neuvostoliiton virallisissa tiedotusvälineissä Vysotski oli epähenkilö – hänen tekstinsähän eivät noudattaneet puolueen linjaa ja yksityiselämäkin oli moraalitonta. Kniivilä kirjoittaa, kuinka jopa hänen kuolemansa yritettiin sensuroida. Vysotski kuoli heinäkuun 25. päivänä 1980, kun Moskovan olympialaiset olivat meneillään, eikä mikään saanut häiritä neuvostourheilun voittokulkua. Kaksi lehteä uskaltautui julkaisemaan lyhyen muistokirjoituksen, toisen päätoimittaja sai pian potkut.

”Suojasää oli ollut ohi jo pitkään, ja viimeistään Vysotskin kuolemaan päättyi vanha hyvä aika. Neuvostoliitto oli nimittäin jälleen sodassa.”

**

Lopulta Neuvostoliiton sota Afganistanissakin loppui, ja Neuvostoliitto lakkasi olemasta. Venäjän 1990-luku oli sekin voimakkaiden ristiriitojen aikaa. Asuin itse Pietarissa ja tein töitä ennen muuta Yleisradion toimituksille. Tuohon aikaan vuokra-asunto löytyi helposti ja vaihdoin asumusta moneen kertaan – aina halvempaan ja parempaan. Markkinat olivat todella murroksessa. Myös Kniivilän kirjaansa haastattelema Aleksandr Dymnikov alkoi olosuhteiden pakosta järjestellä asunnonvaihtoja. Dymnikov huomasi osaavansa homman ja vaihtoi väitöskirjan perustyön asunnonvälittäjän työhön. Kniivilä kertoo, miten Dymnikovista tuli menestyvä kiinteistönvälittäjä, yksi Leningradin ensimmäisiä.

“Kun yhteiskunta muutti muotoa, oli tärkeää hypätä mukaan ensimmäisenä. Joka epäröi, jäi jälkijunaan. Joka ei uskaltanut hypätä ollenkaan, menetti pelin. Mutta hyppäämisen aika tulisi vasta muutaman vuoden kuluttua. Vuonna 1987 Aleksandr Dymnikov vielä epäröi.

– Kuuluin puolueen nuorisojärjestöön Komsomoliin, ja pelkäsin erota. Oli jo ihan selvää, että se homma oli järjetöntä. Mutta minua pelotti. Pelkäsin, että pilaisin elämäni, jos eroaisin Komsomolista. Juuri silloin minulle yllättäen tarjottiin mahdollisuutta liittyä puolueeseen. Pelkäsin kieltäytyä, mutta keksin selityksen. Sanoin, etten vielä voinut ottaa kantaakseni puolueen jäsenyyden suurta vastuuta, koska halusin muutaman vuoden ajan omistautua täysin tieteelle. Ja minut jätettiin rauhaan.”

Yksi julkisuudessa ollut, mutta melko pienelle huomiolle jäänyt seikka on Venäjän ja Neuvostoliiton suhde Pohjois-Koreasta tuotettuun orjatyövoimaan. Pohjoiskorealaisia on ollut työssä rakennuksilla Pietarissa ihan viime aikoinakin. Aiemmin on puhuttu heidän roolistaan laajoilla hakkuualueilla syvällä Siperiassa.

”Retkillään Neuvostoliiton Kaukoidässä Galina Barhudarova käy myös Tšegdomynin kylässä, jonka tuntumasta Pohjois-Korea 1960-luvulta alkaen on saanut kaataa metsää. Tarkoituksena oli alun alkaen tukea Pohjois-Korean ystävällismielistä hallitusta. 40 prosenttia pohjoiskorealaisten metsätyömiesten kaatamasta puutavarasta lähetettiin Pohjois-Koreaan, loput Neuvostoliitto sai maksuksi hakatusta metsästä. Alue on harvaan asuttua, eikä vankejakaan enää Stalinin kuoltua ollut metsätöihin riittävästi. Siksi järjestely oli edullinen myös neuvostohallitukselle. Pohjoiskorealaisten metsätyömiesten elinolot muistuttivat Stalinin vankileirejä, eikä korealaisilla ollut paikalliseen väestöön mitään kontaktia. Parakkileireissä asuneet korealaiset olivatkin ilmeisesti vankeja. – Näin heitä ensimmäisen kerran jo junassa. He vaikuttivat koulutetulta väeltä, lääkäreiltä ja opettajilta. Heidät oli varmaan lähetetty leiriin uudelleenkoulutettaviksi. Kaikilla oli samanlaiset univormut.”

**

Venäjän tekninen kyky ei tunnu edelleenkään vastaavan lähellekään sitä, mitkä maan mahdollisuudet voisivat olla. Maailmanluokan kulutustavaroita maa tuottaa huomattavan vähän. Joitakin todella käyttökelpoisia tuotteita ovat sovellukset internetissä. Facebookia vastaava Vkontakte on kärsinyt pahoja mainetappioita. Omastakin tuttavapiiristäni olen kuullut, että eräällä tavalla aikuisuuteen liittyy se, että siirrytään pois venäläisestä yhteisömediasta. Itse mietin oikeasti sitä, miksi palvelun päivittäminen tuntuu vaikuttavan puhelimeni toimintaan. Mene ja tiedä.

Kniivilän kirjassa Vkontaktesta kerrotaan seuraavasti:

”Vkontaktesta tuli muutamassa vuodessa yksi Venäjän ja koko entisen Neuvostoliiton suosituimmista internetsivustoista. Sen juuret ovat kuitenkin täällä Vasilinsaarella, vain muutaman sadan metrin päässä Tanjan kadulta. Suositun sosiaalisen median kehittäjä Pavel Durov, jota on kutsuttu Venäjän Mark Zuckerbergiksi, opiskeli yliopiston filologisessa tiedekunnassa aivan Galina Barhudarovan mineralogisen museon naapurissa. Pavel Durov oli 22-vuotias perustaessaan Vkontakte-sivuston. Ensimmäisiä käyttäjiä houkuteltiin kutsumaan kavereitaan mukaan arvonnalla, jossa oli palkintoina Applen suositun iPod-mediasoittimen uusia malleja. Neljä vuotta myöhemmin Durov oli miljonääri, ja hänen yrityksensä saattoi siirtää pääkonttorinsa ompelukonetehdas Singerin entiseen rakennukseen Nevski prospektille, samaan taloon, jossa kaupungin hienoin kirjakauppa oli vallankumouksesta asti sijainnut.”

Durov oli kunniansa kukkuloilla vuoden 2012 tienoilla. Siis samaan aikaan kun Venäjällä nähtiin sitten 1990-luvun ensi kertaa todella isoja mielenosoituksia. 2000-luvulla Venäjä on vaikuttanut tasaantuneen, ja valtaosa kansalaisista näyttää hyväksyvän niin Putinin jatkon presidenttinä kuin Krimin anastamisen Ukrainalta. Kniivilä tosin muistuttaa, että Ukrainan kriisin kärjistyessä vuonna 2014 syntyneen napinan jälkiporuna Durov kieltäytyi yhteistyöstä Venäjän viranomaisten kanssa eikä suostunut luovuttamaan niille ukrainalaisten Vkontakt-käyttäjien tietoja. Tämän seurauksena Durov joutui epäsuosioon. Hänen oli pakko luopua toimitusjohtajan paikasta ja muuttaa pois Venäjältä.

Venäjä elää tavallaan. Valtavassa maassa on paljon ääniä, joista toiset kantavat pidemmälle. Tanjalta ja koko Savitševin perheeltä vietiin mahdollisuus elämään Leningradin piirityksessä, mutta Tanjan päiväkirjamerkinnät ovat edelleen meidän kaikkien yhteistä historiaa.

Kniivilä ei ennusta, mutta lopettelee kirjaansa kokemuksillaan vapun vietosta. Vappujuhlinta on palannut entiseen malliinsa 1990-luvun sekasorron jälkeen. Ihmisiä komennetaan marssille, mutta lippuja on punaisten lisäksi muitakin. Ja onpa näkyvissä myös selvästi se, että monen mielestä Stalinin teot ovat ehkä hirmuisia, mutta sittenkin välttämättömiä. Näinköhän.

**

Kalle Kniivilän kotisivut, jossa on videoita kirjaan haastatelluista, ja kirjailijan esittely.

Kalle Kniivilä YLEn aamutelevisiossa 9.10.2017

Koponen-blogi Kirja-arvio – Kalle Kniivilä: Neuvostomaan lapset

 

 

 

 

Räppärin terveiset

Venäläinen räppäri laulaa ystävästään. Mihin hän pyrkii? Timatin kaltaiset taiteilijat ovat luojan lykky autoritaarisen maan johtajalle.

Venäjän presidentti Vladimir Putin ja räppäri Timati Kremlissä vuonna 2012. Kuva: Kremlin / Wikicommons

Venäjän presidentti Vladimir Putin ja räppäri Timati Kremlissä vuonna 2012. Kuva: Kremlin / Wikicommons

Venäjän presidentillä oli syntymäpäivä. Hän täytti 63 vuotta. Se näkyi ja kuului. Jääkiekko-ottelussa Sotšissa Vladimir Putin teki henkilökohtaisen ennätyksensä: seitsemän maalia. Maalien teossa Putinia avustivat kerran maailman parhaina palkitut jääkiekkoilijat ja koko joukko valtiasta hännysteleviä nykyjohtajia, kuten toimittaja Arja Paananen osuvasti kirjoittaa.

Aikalaiset ovat huonoja näkemään tapahtuvaa. Televisiokanava Doždin päätoimittajan Mihail Zygarin uudessa kirjassa Kaikki Kremlin miehet [Вся кремлевская рать] käydään läpi Venäjän nykyhistorian 15 vuotta Putinin komennossa;  ”Putin ei ottanut huomioon, että Venäjä olisi joka puolelta vihollisten ympäröimä. Putinin ei ollut tarkoitus sulkea kaikkia itsenäisiä televisiokanavia. Putinin ei ollut tarkoitus tukea Viktor Janukovitšia. Hän ei halunnut olympiakisoja Sotšiin. Hänen lähipiirinsä pyrki arvaamaan hänen aikeensa ja loppujen lopuksi toteuttivat omansa.”

Tyrannit aistivat herkästi, jos omistautuminen ei ole täydellistä. Hehän haluavat, että ihminen kuuluisi heille kaikella sydämellään eikä vain ruumiillisesti.

 

Laulussa kysellään johtajan perään. Tärkeintä on ilmeisesti se, että voi olla välittämättä kaikista muista mielipiteistä, jättää ne kokonaan vaille huomiota. Tästä juuri kertoo laulukin. Vähintään rivien välissä on viesti. Koetapa vastustaa laulamaani: Putin on paras ystäväni!

-Tässä oli lahjakkuutta, mutta sielu puuttui, kirjoittaa Slon.ru –verkkolehdessä toimittaja Andrei Arhangelski

Vihaa kaikkia kohtaan

Timati tunnetaan paitsi Putinin ylistäjänä myös lämpimistä väleistään Tšetšenian yksinvaltiaan Ramzan Kadyrovin kanssa. Ihmisoikeuksilla ei ole merkitystä. Menestymisen pitää näkyä.

Arhangelski muistuttaa, että ongelma on se, että vallanpitäjät ovat kansaa kohtaan esteettisesti varautuneita. Ratkaisuksi on aloitettu propagandasota ja sen mukanaan tuoma, jo tunnetuksi käynyt sotaisa tyylilaji.

Ihmisten ei ole sallittu pitkiin aikoihin tuntea mitään täysin, ja nyt on annettu lupa käyttää ainoastaan miinusmerkkistä tunnetta. Vihaa kaikkia mahdollisia vihollisia kohtaan saakin sitten ottaa käyttöön kaikin tavoin. Vailla mitään kontrollia.

”Se otettiin vastaan paradoksaalisesti kuin vapaus, emansipaatio. Siitä tuli sekä propagandan että näköjään myös massataiteen vahva moottori. Syntyi vähän kuin uusi omistautuminen.”

Stalin kuoli vuonna 1953

-Normalisointi, jos se nyt yleensä tapahtuu, on mahdollinen vain Venäjän vallanpitäjien vaihduttua. Näin sanoo Vladimir Pastuhov, Oxfordissa Isossa-Britanniassa asuva Venäjän tuntija.

”Kremlille ja Putinille henkilökohtaisesti on muodostunut sellainen vakaa käsitys, että länsimaat on tuomittu kuolemaan, että ne ovat todella syvässä kriisissä ja että tämän kriisin yksi seuraus on maailmanlaajuinen konflikti, joka johtaa yhden tulkinnan mukaan väistämättä kolmanteen maailmansotaan erottamattomana osana taistelua resursseista.”

Historiasta ei pidä hakea suoria vertauksia, mutta koska Venäjän kehityksessä on selkeitä syklejä, voidaan joitain huomioita tehdä.

Pastuhov muistuttaa, että toisen maailmansodan, tai kuten Venäjällä sanotaan, suuren isänmaallisen sodan jälkeen alkoi vuosien 1948-1953 kylmä kausi, jolloin yhteistyöstä ajauduttiin nopeasti vastakkainasetteluun.

Pastuhov sanoo, että nykyisin, valitettavasti, normaalia kilpailua estää vakauksen ja arvojen eroavaisuudet.

”Tämän päivän Venäjä on etääntynyt niin kauas kristillisistä arvoista, joita se kuitenkin julistaa, että on mahdotonta löytää länsimaiden kanssa yhteistä kieltä ennen kuin nämä arvot saadaan edes jonkunlaiseen järjestykseen.”