Putinin naapurissa: Venäjä vaikuttaa

Venäjän ulkopolitiikka on johdonmukaista. Diplomatia on sarja pieniä, tuskin huomaamattomia askelia kansainvälisen politiikan parissa. Varsinkin pienet maat toivovat, että isommat pitävät kiinni sopimuksista ja osallistuvat yhteisiin päätöksiin.

(c) Aleksei Merinov

(c) Aleksei Merinov

Venäjän pehmeän vallan tavoitteena on vaikuttaa siihen, että maata vastaan suunnatuista pakotteista voitaisiin asteittain luopua. Liennytyksen vuoksi näin olisikin syytä tehdä, mutta hinnan pitäisi olla kohtuullinen. Tällä hetkellä kun vaikuttaa siltä, että myös aggressiivisen radikalismin tuloksena voidaan vaikuttaa ainakin Euroopassa.

Viimeisimpänä on nähty todennäköisesti valtiojohtoisen toiminnan vaikutus vaaleihin Venäjän ulkopuolella. Tarinat maksetuista trolleista – vale- ja vastamedialle sopivien tekstien levittäjistä ovat muuttuneet yhä hurjemmiksi. Esimerkkinä Helsingin Sanomien Suvi Turtiaisen kuvaus Makedonian nuorista ja toisaalta Laura Halmisen kirjoitus salaliittosivustoista.

Eurooppa esitetään nyky-Venäjällä aina sortumassa moraalisen rappion ja rajoittamattoman maahanmuuton alle. Siksi Euroopassa on pakko ottaa huomioon Venäjän pyrkimys vaikuttaa maanosassa vuonna 2017 pidettäviin vaaleihin. Venäjän vuoksi Saksan liittokansleri Angela Merkelin johtaman politiikan jatkaminen on tärkeää Euroopalle: kysymys maahanmuutosta on sekä moraalinen että poliittinen.

Monikulttuurisen Venäjän johtajat, jos ketkä, tietävät tämän asian varmasti. Mutta poliittisesti Euroopan yhtenäisyyden murtamiseksi Venäjälle sopisi Merkelin siirtyminen sivuun ihan yhtä hyvin kuin populistisen ja maahanmuuttoa arvostelevan Marine Le Penin valinta Ranskan presidentiksi ensi vuonna.

Tietenkin myös toisenlaisia ääniä on kuunneltava. Olemme uuden ajan partaalla. Kiina on maailmanmahti. Yhdysvalloissa on huomattu, että Venäjältä voidaan ottaa oppia. Euroopassa maahanmuutto, populismi ja Venäjälle Krimin miehittämisen vuoksi asetetut pakotteet, ja maan itselleen asettamat vastapakotteet ovat osa maanosamme politikointia, jota tukee Yhdysvallat – Euroopan liittolainen. Myös sen, johon kuuluu Venäjä.

Aivan viime aikoihin asti Venäjän vaikutusvaltansa lisäämiseksi julkisuudessa esittelemä keinovalikoima on näyttänyt auttamattoman vanhanaikaiselta. Maa on sodassa Euroopassa. Uutta ei ole enää edes huseeraus verkossa pitkin maailmaa kaikin keinoin. Trolleja ja kyberhyökkäyksiä testaavat Venäjän viranomaiset, tutkimuslaitokset ja ”yksityiset” yritykset ovat hoitaneet oman osansa.

Avoimessa diplomatiassa ja kansainvälisessä vaikuttajien verkostoissa eurooppalaisilla on tietenkin aina ollut ongelmansa venäläisten kanssa. Venäjän ulkopolitiikan ammattilaiset ovat kokeneita konkareita. He osaavat hyödyntää asemansa: esiintyä kovina neuvottelijoina sekä napsia irtopisteitä huumorillaan ja herättää huomiota vaikka Kalinkan voimin. Kommunistisen puolueen pääsihteeri Nikita Hruštšev hakkasi kengällä pöytää 1960-luvulla. Nyt Venäjän ulkoministeriön tiedottaja Marija Zaharova tanssii.

Yhdysvalloissa presidentiksi valittu Donald J. Trump pitää yhteyttä kansaan twiittaamalla ja YouTube-videoillaan. Venäjällä käytetään sisäpolitiikassa keinoja, jotka näkyvät myös ulkomailla. Yhtä paljon kuin silkalla voimalla Venäjää hallitaan vaikuttamalla kansalaisten mieliin.

Internetin vaikutusvalta lisääntyy koko ajan, mutta vielä on Venäjällä pääosassa televisio, joka on lähes jokaisessa taloudessa koko ajan auki. Venäjällä niin sanotut poliittisen teknologian ammattilaiset ovat hallinneet ihmisten tietoisuutta vuosikymmeniä. Yksi näistä järjestelijöistä on ollut aiemmin Kremlissä työskennellyt Gleb Pavlovski, jonka mukaan politiikkaa ei voi katsella venäläisen politisoidun television kautta ja jäädä täysjärkiseksi. Venäjän keskeiset televisiokanavat tuottavat ja Moskovan tv-tornista välitetään materiaalia koko maan käyttöön. Ostankinon neoprop eli uuspropaganda on crackia, jolla katoaa todellisuuden taju”, Pavlovski sanoo Novaja Gazeta-lehden haastattelussa.

Puolivallaton diktaattori

Autoritaarisen johtajan kaipuu leimaa jo aikaa jota elämme. Trump ja moni muu populisti koettelevat rajoja.

Presidentti Vladimir Putin on kuitenkin eri sarjaa kuin muut vaaleja järjestävän maailman johtajat siinä mielessä, että hänen valtansa pohjautuu yhtäältä populistiselle kansan syvien rivien kosiskelulle ja toisaalta liike-elämän vaatimusten tuntemiselle ja mahdollisuuksille vaikuttaa Venäjän johtavien energia-alan yritysten toimintaa. Putin ei ole käynyt läpi sellaista vaalikokemusta kuin Yhdysvaltojen presidentiksi valittu Trump eikä hänen pelisilmäänsä liikemiehenä ole testattu samalla tavalla avoimesti.

Putinin suosion mittaamattomuus rehellisissä ja avoimissa vaaleissa ei tietenkään tarkoita, etteikö hänellä ole näkemyksiä ja varteenotettava rooli kansainvälisessä politiikassa. Osa suunnitelmista (tietämättä tarkkaan kenen) on toteutunut: Venäjä on saanut järjestääkseen niin talviolympialaiset vuonna 2014 kuin jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut vuonna 2018. Vielä on näkemättä se, kuinka paljon dopingskandaalit ovat syöneet Venäjän arvovaltaa urheilun supervaltana ja joutuuko maa vastakin panostamaan ydinaseilla uhkaavaan voimapolitiikkaansa.

Putin ei ole halunnut ottaa itselleen Valko-Venäjän johtajan Aljaksandr Lukašenkan titteliä ”Euroopan viimeinen diktaattori”. Mutta ei pidä unohtaa sitä, että vaikka juristi Putin on varmistanut, että presidenttiys jatkuu perustuslain mukaisesti, hänen julkiset puheensa ovat tavallisen kansankiihottajan kieltä ja sisältäneet aina myös valheita ja vääristelyä. Tiedotustilaisuuksissaan Putin osaa olla vastaamatta yhteenkään kysymykseen, ja pyrkii puhumaan niin, että ihmiset unohtavat, mitä kysyttiin.

(c) Aleksei Merinov

(c) Aleksei Merinov

Kuten Putinin joulukuisesta puheesta kansakunnalle ilmeni, on Venäjä päättänyt ottaa jonkin sortin lisäajan aktiivisessa ulkopolitiikassaan ja jäänyt odottamaan.

Politiikan tutkija Stanislav Belkovski muistutti, että vuoden 2016 puhe oli tylsä. Osittain tämä näkemys johtuu siitä, että etukäteen Putinin kerrottiin nostavan esiin kiinnostavia asioita kuten vaikkapa sen, että pääministeri Dmitri Medvedev eroaa pääministerin paikalta tai että Lenin haudataan vihdoinkin Pietariin. Mutta ei. Eikä Putin ehdottanut edes vaalien aikaistamista.

Presidentti vakuutteli kansalaisia siitä, että viime vuosien koettelemukset ovat tehneet maasta entistä voimakkaamman. Nyt ei kuitenkaan ollut puhe sotaan valmistautumisesta tai väkivallan koettelemuksista, vaan vuoden 2016 puhe keskittyi ennen muuta talouteen. Monet keskiluokkaiset venäläiset ovat menettäneet suuren osan tuloistaan kansantalouden ongelmien heijastuessa laajemminkin ostovoimaan. Eikä kyse ole vain öljytulojen supistumisesta.

Yhtäältä Putin antoi puheessaan myös vinkkejä siitä, että kansalaisten olisi oltava tekemisissä keskenään kansalaisjärjestöjen tasolla ja koetettava itsekin toimia. Hyväntekeväisyyden ja toisista ihmisistä huolehtimisen tulisi olla läsnä entistä enemmän. Toisaalta on kuitenkin edelleen kyse siitä, että Krimin miehitys ja sota Itä-Ukrainassa sekä Syyriassa ovat jatkoa politiikalle, jolla valtava, mantereen kokoinen valtio Venäjä yritetään pitää kasassa – Moskovan Kremlin hallinnassa. Siksi Venäjällä kysytään aiheellisesti, määrääkö geopolitiikka sen, kannattiko Krimin operaation vuoksi menettää Ukraina ja mahdollisesti yhteys Eurooppaan. 

Venäjän kanssa on edelleen keskusteltava eri aikakaudelta kotoisin olevien ihmisten kanssa. Tätä mieltä on Helsingin yliopistossakin opettava pietarilainen professori Vladimir Gelman, joka sanoi tammikuussa 2016 minulle, että lännessä ei ole otettu opiksi: ”eurooppalaiset eivät ole halukkaita kohtaamaan aggressiivista Venäjää, vaikka kokemusta on karttunut jo Krimistä ja Itä-Ukrainasta.”

Autoritaarisuudessa on omat puolensa, jotka tuntuvat kelpaavan vakautta kaipaaville ihmisille. Pahimmillaan kyse on eräänlaisen neototalitarismin hyväksymisestä. Poliittinen vakaus on saatu aikaan riisumalla politiikka ihmisistä, valjastamalla taloudellinen nousu valtion ohjaukseen ja kasvattamalla kaupunkien keskiluokkaa sosiaaliturvaa karsimalla ja jättämällä maaseutu oman onnensa nojaan. Keskiaasialaisista diktatuureista Venäjän erottaa hyvin harva asia, mutta silti se näyttäytyy siirtotyöläisille mahdollisuutena samaan tapaan kuin Yhdysvallat meksikolaisille. Tässä ajattelumallissa Eurooppa taitaa olla Kanada, jolle voi aina vähän naureskella.

Venäjällä on jo vuosikymmenen kokemus voimakkaasta internet-vaikuttamisesta. Media noudattaa hyvin ennakoitua kaavaa. EU:n ja Baltian maiden esiintyminen venäläisessä mediassa on ollut kutakuinkin vakaata viimeisen kymmenen vuoden aikana (toisin kuin Ukrainan ja Syyrian kohdalla). Mutta EU:n ja Baltian maidenkin kohdalla on toistuvia aiheita: esimerkiksi Latvian yhteydessä mainitaan aina natsisympatiat ja Venäjän propaganda tarttuu pienimpäänkin yksityiskohtaan esitelläkseen Latvian ja sen poliitikot natseja sympatisoivina, jotka pyrkivät aina sortamaan venäjänkielistä vähemmistöään ja loukkaamaan toisen maailmansodan (koskaan ei kirjoiteta “toinen maailmansota”, vaan aina “suuri isänmaallinen sota”) veteraaneja ja uhreja.

Pitkään venäläisessä uutistoimistossa työskennellyt mediatuntija, mediakriittistä ja propagandaa paljastavan verkkosivuston ylläpitäjä Aleksei Kovaljov arvioi, että Venäjän medialla on alueellisia erityispiirteitä: Suomeen (ja vähemmässä määrin Norjaan ja vielä vähemmän Ruotsiin ja Tanskaan) viitataan enimmäkseen painostavien lastensuojeluviranomaisten yhteydessä, jotka ovat alinomaa viemässä lapsia pois venäläisiltä äideiltään. ”Nämä kaikki hysteeriset tarinat ovat peräisin yhdestä ainoasta suomalaislähteestä – aivan, arvasitte oikein, Johan Bäckmanilta”, Kovaljov kertoi kun haastattelin häntä Ulkopolitiikka-lehden juttua varten.

Toimittaja Polina Kopylova arvioi Ilta-Sanomissa, että tämän vuotisessa Putinin linjapuheesta voi nostaa esiin myös Venäjän johdon suhtautumisen Venäjän ulkopuolella asuviin venäjänkielisiin: ”Venäjän valtion suhtautumista ulkovenäläisiin leimasi kautta vuosien poliittiseen ideologiaan liittyvä ristiriitaisuus. Uudessa linjauksessa sitä ei enää näy: kymmenet miljoonat ympäri maailmaa asettuneet venäjänkieliset julistetaan Venäjän oikeudellisen suojan kohteeksi. Samalla heidän yhteenkuuluvuuttaan on tarkoitus vahvistaa edistämällä verkostoitumista: linjauksen mukaan yhtenäisyys auttaa ulkovenäläisiä omien oikeuksiensa puolustamisessa.”

Putinin edellisten vuosien sanomisissa on kuitenkin korostunut, että hän pitää johtamaansa Venäjää ainutlaatuisena sivilisaationa. Tällaiset puheet yhdistetään usein poikkeusoloihin. Venäjä on säilynyt uhkaavana ja tuntuu nykyisen johtajansa vetämänä hetkittäin myös nauttivan asemastaan.

Kansakunnalle pidettyjen Putinin puheiden teemoja on vuosien saatossa vahvistettu: Venäjä on alueellinen suurvalta, joka haikailee merelle. “Tavallisista” valtioista poiketen suurvalta voi sotia, ja sillähän on katsottu olevan jopa jonkinlainen velvollisuus laajentua. [Kansainvälisesti ansioituneen Venäjän taloushistorian tutkijan Pekka Sutelan mukaan Venäjä on maailman mitassa normaali valtio ja Suomi on epänormaali. Suomessa yhteiskunta toimii lain ja sääntöjen mukaan, mikä on yleensä maille harvinaista.]

Hybridisodan ilmapiiri

Putinin pian 16 vuoden valtakauden huomioiminen kokonaisuudessa paljastaa selvän linjan. Jo nyt tiedämme, että vuonna 2007 Münchenissä pitämänsä puheen myötä Putin teki selväksi maansa olevan näreissään siitä, miten Venäjää kohdeltiin lännen taholta.

Viimeistään Venäjän vieminen sotiin ulkomailla on vahvistanut sen, että Putinin Venäjä on vakavissaan ja sisäisesti riittävään yhtenäisyyteen pakotettu. Sotaa käydään useilla tasoilla eikä sodan julistuksia enää odoteta. Ihan syystä monia hämmensivät vuonna 2014 Venäjän toimet Krimillä ja vielä enemmän valehtelun ilmapiiri, joka luotiin Itä-Ukrainassa. Julkiseen keskusteluun tuli mukaan käsite hybridisota. Hybridisota on prosessi, joka elää yhteiskunnan kaikilla tasoilla. Rauhan voi edelleen erottaa sodasta.

Neuvostoliitto oli tästä malliesimerkki. Venäjällä vt. pääministerinä 1990-luvun alussa toimineen Jegor Gaidarin sanoin: ”Kun valtio menettää paitsi väkivallan monopolin, myös kykynsä käyttää sitä, se lakkaa olemasta valtio sanan varsinaisessa merkityksessä.”

Gaidar kuvaa muutama vuosi sitten kirjoittamassaan teoksessa Imperiumin tuho (Verbatum, 2014) sen, miten Neuvostoliitosta yritettiin pelastaa voitava. Neuvostokomennon jälkeisessä maailmassa läntisten yhteiskuntien poliittinen eliitti ohjeisti valtavan maan vallanpitäjien käyttäytymistä.

Eivätkä ohjeet rajoittuneet Itä-Eurooppaan. Maan johdolle annettiin selkeitä signaaleja siitä, että talousapua vastaan on noudatettava ihmisoikeuksia.

Tällaisia ehtoja Venäjälle ei voi tänään kukaan sanella, vallan ”väärinkäyttö” on täysin mahdollista. Venäjän itseluottamusta nakerretaan tietenkin niin sisältä kuin ulkoapäin: jatkamalla nykylinjaa maa ei voi estää omaa rappeutumistaan.

Naapurin ymmärtämisessä on pidettävä mielessä Venäjän kyky tehdä omaa ulkopolitiikkaansa ja sen pyrkimys vaikuttaa syvällä suomalaisessa keskustelussa.

Vaikutusvaltaisen Venäjän näkemykset otetaan huomioon ja suomalaisia kansallisia päätöksiä perustellaan aina kokonaisarvioina, joista kansalaisilla saa olla monia mielipiteitä. Suomen asema ilman Euroopan unionin jäsenyyttä ja laajaa Pohjoismaista yhteistyötä voisi olla vielä huonompi.

Venäjä on ymmärrettävä rehellisesti sellaisena naapurina, jollaisen kuvan se itsestään antaa. Venäjä ei salli suomalaisten poikkeavan sen määrittelemästä linjasta yhtään sen enempää kuin Ukrainankaan. Nato on raja. Uhittelu Turkin kanssa on osoitus siitä, ettei Nato-jäsenyys loivenna Venäjän viestiä. Venäjä kokee olevansa velvollinen puolustamaan oikeaksi määrittelemiään arvoja.

Ulkoministeri Timo Soini (ps.) totesi puheessaan Helsingissä tammikuussa 2016, että ei ole liioiteltua väittää EU:n ja Venäjän suhteiden olevan heikommassa hapessa kuin kertaakaan Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Tässä tilanteessa on tärkeää katsoa eteenpäin. On pyrittävä rakentamaan luottamusta ja etsittävä yhteisiä intressejä sieltä mistä niitä löytyy – eli käytännön yhteistyön ja yhteisten taloudellisten ja turvallisuusintressien kautta. On selvää, että käytännössä yhteistyöhön vaaditaan myös poliittisen ilmapiirin muutosta.”

Venäjä muokkaa itseään

Venäjää uhkana pitäville on syytä jatkuvasti korostaa, että siitä ei saa sellaista valtiota kuin haluaisi, se muokkaa itse itsensä. Kun Putin valittiin vuonna 2000, vaaleissa haettiin vastaus siihen, hyväksyttiinkö Venäjän ensimmäisen presidentin Boris Jeltsinin seuraajan valinta. (Hanna Smith, Sisanna Niinivaara. Siltala 2011) Pääministerinä toiminut Putin peri sujuvasti Jeltsinin paikan ja valittiin presidentiksi. Vuoden 2008 presidentinvaalit olivat itse asiassa kansanäänestys siitä, pidettiinkö vuodesta 2000 hallinnutta Putinia hyvänä presidenttinä. Vuodesta 2008 neljä vuotta hallinnut tandem tarkoitti, että käytännössä vuonna 2012 Medvedev ja Putin vain vaihtoivat paikkoja presidenttinä ja pääministerinä.

Hyvässä muistissa on se, että etukäteen sumplittu vallanvaihto hermostutti monet kansalaiset. Ajankohta osui yksiin myös niin sanotun arabikevään kanssa, jolloin maailmassa kuohui monella tavalla ja sosiaalisen mediankin voittokulku tiedonvälittäjänä, niin totuuden kuin valheen välikappaleena, kasvoi merkittävästi. Jälkeenpäin luotaessa kokonaista tarinaa Venäjälle, on kerrottu Medvedevin ja Putinin sopineen vallanvaihdon kuvioista jo silloin kun tandem muodostettiin. Putin kertoi päätöksen syntyneen vuosia sitten. Nyky-Venäjää kuvaava ratkaisu esiteltiin kansalaisille valtapuolue Yhtenäisen Venäjän kokouksessa 24. syyskuuta 2011, jolloin Putin ilmoitti, että hän pyrkisi takaisin Kremliin ja nimittäisi Medvedevin pääministeriksi. Kiinnostavaa olisi tietää, jätettiinkö ennakoinnista tuolloin pois se mahdollisuus, että täysin epädemokraattiselta näyttänyt vallanvaihto voisi aiheuttaa koetun kaltaisen pettymyksen aallon, joka oli vain seurausta raa’an tehokkaasta ja häikäilemättömästä vallankäytöstä.

Venäjän johto ei ainoastaan pilkannut kilpailuun perustuvaa demokratiaa, vaan lisäksi kohteli kansaa kuin karjaa. Kansalaisten omanarvontuntoa loukattiin. Pari päivää myöhemmin Medvedev erotti muitta mutkitta Suomessakin eri yhteyksissä laajemmalle yleisölle tutuksi tulleen talousministerinsä Aleksei Kudrinin. Professori Richard Sakwa kirjoittaa teoksessaan Tapaus Hodorkovski (Minerva, 2014), että tämä oli tuolloin ensimmäinen merkki eliitin sisäisistä kiistoista. Pian tapauksen jälkeen miljonääri Mihail Hodorkovski totesi, että järjestely ”sai suuren osan aktiivista Venäjän väestöä pettymyksen valtaan.” Tämän syynä eivät niinkään olleet Putinin tai Medvedevin henkilöön liittyvät asiat vaan se, että ”Putinin aikakauden jatko merkitsee astumista menneisyyteen.

Liki vuosi sitten Ulkopolitiikka -lehden haastattelussa professori Vladimir Gelman puhui venäläisestä hyssyttelystä.Venäjällä hyvin harvat ovat asettuneet viime kuukausina vastustamaan Putinin politiikkaa. Politiikan tai liike-elämän huipulla kukaan ei ole korottanut ääntään. Gelman arvioi, että kriittisesti ajattelevat pelkäävät rangaistuksia. Mieltään osoittaneet kansalaiset tai oppositiohenkiset ajattelijat on leimattu julkisuudessa nopeasti maanpettureiksi.”

Hälyttäviä ääniä on kuultu. Toimittaja Mihail Zygar muistuttaa, että Venäjän hallituksen ekonomistit ovat lähivuosien suunnitelmissaan alkaneet ääneen pohtia ”kolmannen maailmansodan tekijää”. Venäjän diplomatian ykkösmiehet ovat todellisia ammattilaisia, ja tekevät mitä heidän johtajansa heiltä odottavat.

Ulkoministeri Sergei Lavrov on asemoinut Venäjän uuteen aikaan ja samalla kun Putinin 2000-luvun alun talousuudistusten luojat Kudrin ja maan suurimman pankin pääjohtaja German Gref ovat pidelleet päätään ja lausuneet julkisuuteen, että Venäjä on katastrofin partaalla, heidän äskeiset oppilaansa ovat olleet aivan toista mieltä. Äskettäin kovien korruptiosyytteiden vastaajaksi joutunut talousministeri Aleksei Uljukajev ilmoitti liberaalissa talouskonferenssissa tammikuussa 2016, että kaikki läntiset talousennusteet ovat väärässä, että mitään ”business as usual” ei enää ikinä tule ja että on totuttava uuteen normaaliuteen. Lisäksi hän muistutti, kuinka hän lapsena heräsi joka aamu ajatukseen: ”Kuinka hienoa onkaan, että asun Neuvostoliitossa!” [Mihail Zygarin käsikirjoituksesta]

Venäjän ongelmia osittain pahentanut pakotekierre ei ole ilman suuria muutoksia kansainvälisessä politiikassa muuttumassa.

Tutkija Lilia Ševtsova muistuttaa, että maailman mittakaavassa pakotteita on käytetty kymmeniä kertoja ja suurin osa niistä ilman menestystä. Venäjän vastaiset pakotteet ovat osoittautuneet häkellyttävän tuloksekkaiksi. Kysymys ei ole edes siitä, että ne alkoivat kuristaa Venäjän taloutta, vaan tärkeämpää on niiden poliittinen ulottuvuus. Ensinnäkin, pakotteet näyttivät Venäjän riippuvuuden kehitysmaista ja sen omavaraisuuden puutteen jopa palveluroolinsa täyttämisessä lännen raaka-ainelisänä. Toiseksi, Kremlin ulkopolitiikan epäonnistuminen kävi ilmiselväksi. Se oli tähdännyt lännen yhtenäisyyden horjuttamiseen ja pyrkinyt luomaan lännen yhteisöön omat lobbausvoimansa.

Liberaalit demokratiat näyttivät kykynsä säilyttää yhtenäisyys pakotekysymyksessä. Kolmanneksi, venäläisen itsevaltiuden itsetuhon partaalla pakotteet voivat horjuttaa sitä, jos länsi haluaa vaikuttaa Venäjän hallitsevaan luokkaan, jonka edustajia on jo muuttanut paljon länteen.

Suurvallan intressit näkyvät

Olivatpa Venäjän tavoitteet mitkä vaan, maantieteelle emme voi mitään. Tämä suomalaisten moneen kertaan todistama viisaus on iskostettu kaikkien mieliin. Siksi on luontevaa, että koetamme pysyä mukana siinä joukossa, joka tunnetaan myös yhtä hyvin Pekingissä kuin Washingtonissa. Trump on jo soittanut melkein kaikille pohjoismaisten kuningaskuntien pääministereille. Sitä missä määrin soittojärjestyksessä kyse on vain sattumasta, me voimme vain arvuutella.

Suomessa olemme saaneet osamme Venäjän infosodasta, mutta samaan aikaan on muistettava, että se kohdistaa arvaamattomia toimiaan kaikkiin maihin. Näitä toimia on nähty muun tänä syksynä muassa Moldovan presidentinvaaleissa ja Montenegrossa, jonka liittymistä Natoon Venäjä on jarruttanut hyvin monin eri keinoin jo vuosia.

Mediaa seuraavan on mahdollista nähdä, että nykypäivän Venäjä on (ainakin Putinin silmin) jälleen nousevien arvojen maa. Nuo arvot eivät ole luonnollisia, yhteiskunnasta nousevia, vaan Kreml on ne valinnut ja päättänyt, että ne ovat sopivia ja syöttää niitä yhteiskunnalle. Ne nojaavat venäläisissä ihmisissä itsessään oleviin arvoihin. Tällä hetkellä vahvistetaan tiettyjä ja heikennetään toisia. Kreml menettelee näiden orastavien arvojen kanssa kuin ne olisivat uskontoa suodattaen ne arvot, joita voi käyttää kommunikoinnissa sen jälkeen, kun se on ”adoptoinut uskonnon”.

Venäjän tutkimuksen professori, emeritus Timo Vihavainen kirjoittaa, että Venäjällä 2000-luvulla yhä tärkeämmäksi noussut suuntaus ”suvereeni demokratia” on informaatiosodassa läntistä sivilisaatiota vastaan. ”Liberaalin demokratian vastapainoksi tarjotaan omaa olennaisesti poikkeavaa venäläistä ideologiaa, joka paljolti perustuu ortodoksisen uskon pohjalle. Siihen liittyy myös ajatus euraasialaisesta Venäjän johtamasta maantieteellisestä alueesta, joka luonnostaan kuuluu yhteen ja saman johdon alaisuuteen.”

Neuvostojärjestelmä tarvitsi vähemmän ideologista johdonmukaisuutta ja sillä oli varaa kaksoisajatteluun ja kaksoispuheeseen, koska se pystyi jatkuvasti sensuroimaan. Mediatutkija Vasili Gatov sanoo, että on myös ymmärrettävä se, kuinka yksi Putinin propagandan perusperiaatteista on kieltäminen, ei sensuuri vaan sen kieltäminen, mitä ei haluta.

Se perustuu umpimähkäiseen päätökseen. Jopa Putin itse jää yleensä tähän loogiseen ansaan, sanoo Gatov, joka työskenteli RIA Novosti -uutistoimiston kehitysjohtajana ennen Yhdysvaltoihin muuttamistaan.

Venäjän vaikutusvallan ulottumisesta Suomen kaltaiseen demokratiaan on pidetty mahdollisena, mutta epätodennäköisenä. Nimenomaan Suomeen kohdistuvia uhkia on siloteltu. Entinen ulkoministeri, kansanedustaja Erkki Tuomioja (sd.) on tuonut useaan otteeseen esille sen, että jopa Krimin valtaus oli paniikkireaktio Ukrainan kansannousuun Maidaniin [Maidan alkoi Kiovassa vuonna 2013].

Totta kai suunnitelmat olivat olemassa.” Hybridisodasta puhuminen Suomen yhteydessä on Tuomiojan mielestä liioittelua. Venäjän käyttämät keinot ja voimapolitiikka ovat merkki pikemminkin heikkoudesta, kuin vahvuudesta.

Liberaali Gaidar-insituutin tutkija Kirill Rogov sanoo The New Times –lehdessä pitävänsä Krimiä (tai sen liittämistä) eräänlaisena kumouksena. ”Se oli kumous, jonka toteutti hyvin pieni ryhmä ihmisiä, ja se muutti suuresti eliittien voimatasapainoa. Ne eliitit, jotka olivat kytköksissä länteen ja olivat hyvinkin vaikutusvaltaisia, alkoivat menettää vaikutustaan. Se puolestaan avasi uusille eliiteille mahdollisuuden nousta ylöspäin ja vallata asemia.

Rogovin mielestä nyt voidaan nähdä kaikissa kerroksissa, kuinka tietynlaiset henkilöt astuvat esiin, tulevat johtoasemiin ja syrjäyttävät muut. Kilpailu ja eliitin taistelu ovat Putinin vallan vakauden säilymisen vahva resurssi.

 Aiemmin Putinin Naapurissa -blogissa on julkaistu artikkelit 19.11. ja 26.11.

Putinin naapurissa: Venäjällä on vain Navalnyi

Putinin naapurissa: Tunne vie ja turruttaa

Putinin naapurissa: Tunne vie ja turruttaa

Venäjällä media on perinteisesti ollut ennen muuta tiedonvälityskanava ylhäältä alas, keskuksesta periferiaan, Moskovasta muuhun maahan. Venäjän uuden aallon toimittajista ovat julkisuudessa edelleen esillä kovimmat. Sellaiset nimet kuin Sergei Dorenko, Mihail Leontjev ja Dmitri Kiseljov muistetaan 1990-luvulta. Tuolloin heidän sanomansa oli kuitenkin vain osa vapaata mediaa. Yhteistä toimittajille oli, että he pärjäsivät kilpailluilla markkinoilla.

Aika aikaa kutakin. Tuttavani, joka opettaa Pietarissa journalismia, muistuttaa journalistisista tiedekunnista valmistuvien olevan vakuuttuneita siitä, että heidän täytyy ”olla mukana muokkaamassa yleistä mielipidettä” eli harjoittaa propagandaa.

(c) Aleksei Merinov

(c) Aleksei Merinov

Kun työskentelin 1990-luvun alussa Venäjällä toimittajana, tapasin ulkomaisiin tehtäviin koulutettuja ikäisiäni toimittajia. Ne kirjeenvaihtajat, jotka aiottiin lähettää töihin ulkomaille kurssitettiin Neuvostoliitossa erikseen vakoilun perusopein: miten seurataan ihmisiä väkijoukossa ja miten ammutaan eri tyyppisillä aseilla. Tehokkain koulutus propagandasta annettiin ihan kaikille journalismia opiskelleille Moskovan valtionyliopistossa.

Toimittajina työskennelleet ovat aina olleet myös halukkaita vaikuttamaan. Venäjän nykyisen ulkopolitiikan arkkitehdiksikin syystä mainittu Jevgeni Primakov oli ammatiltaan Lähi-idän tuntija ja kirjeenvaihtaja. Ennen pääministeriksi tuloaan hän oli myös Venäjän ulkoisen turvallisuuden organisaation FSB:n johtaja, kuten Vladimir Putinkin ennen kuin siirtyi presidentiksi.

Venäjän yhtenäisyyttä nakertavat toimittajat, jotka päättävät luopua urastaan.

The Guardian kertoo, kuinka Venäjän Rossija-kanavalla työskennellyt Lisa Lerer otti lopputilin, koska häntä alkoi etoa Putinin markkinointi. Lerer teki ohjelmien ennakkomainoksia muun tv-ohjelman välissä esitettäviksi. Äkkiseltään voisi ajatella, että tulevista ohjelmista kertominen ei ole propagandaa, mutta kun yhdentekevästä ohjelmasta tehdään televisiossa säännöllisesti toistuva ennakkomainos, alkaa vaikutus kertautua ja iskostua ihmisten mieliin.

Putinin henkilön korostaminen toimii

Tasoja on monia, mutta päämäärä on sama. Eri yhteyksistä tuttuja kehyksiä ja henkilökultin rakentamista. Vuonna 2007 Putin ilmestyi julkisuuteen ilman paitaa. Mies ratsasti hevosella kuin metsästäjä konsanaan jossain Altailla karhujen kanssa. Presidentillä ei ollut muuta sanomaa kuin esitellä paljasta yläruumistaan.

Vuonna 2015 Putinin julkisessa esiintymisessä siirryttiin seuraavalle tasolle, kun hänen haastatteluillaan selitettiin laajalle yleisölle, miten päätöksiä tehdään. Putin kertoi elokuvassa Krimin liittämisestä Venäjään. Elokuvassa esitellyn retoriikan analysointi osoittaa tutkijoiden mielestä hänen todellakin uskovan puheeseensa.

Putin sanoi päättäneensä sodasta itse lähimpien neuvonantajiensa kanssa keskusteltuaan. Viesti oli tärkeä, puhe Putinin yksi parhaista. Ja tämän yhden haastattelun ympärille rakennettiin valtavan ennakkorummutuksen myötä elokuva Krim – paluu kotimaahan. Elokuva käännettiin välittömästi usealle kielelle ja linkit levisivät vauhdilla sosiaalisessa mediassa.

 

Propagandistien rinnakkaistodellisuus

Ammattipiireissä on tiedetty, että venäläinen kirjeenvaihtaja joutuu työnsä vuoksi kertomaan ”totuutta”, joka häneltä on tilattu. Aina materiaalin toimittaja ei voi edes tietää sitä, missä yhteydessä se tulee esille. Olen itsekin antanut haastattelun venäjäksi Helsingissä. Sain muistutuksen siitä, että pääjuttu eurooppalaisesta alkoholipolitiikasta kootaan Saksassa. Oli siis varauduttava siihen, että Töölön torilla tekemämme haastattelu on ilmestyessään jotain ihan muuta. Osuuteni olisi voinut olla esillä väärässä asiayhteydessä ja täysin käänteisessä merkityksessä ymmärrettäväksi leikattuna.

Siksi suosittelen, että kollegat lähtisivät mukaan vain suoriin lähetyksiin. Toimittajien ammattikunnassa moraalikato on ymmärrettävää, mutta motiiveja ei voi hyväksyä yksiselitteisesti. Yleisin selitys on raha, mutta muitakin näkemyksiä on.

Mediatutkija Vasily Gatov muistuttaa, että on myös otettava huomioon tärkeä asia: kun julkaisee propagandaa päivittäin, sille altistuu. Siitä tulee ikään kuin ”toinen minä”. On mentävä propagandistin nahkoihin, jotta saa sanoman toimimaan etenkin radiossa ja televisiossa. Venäjän aloitettua sodan Syyriassa jotkut toimittajat aloittivat aikaa vievän ”toisen minän” rakentamisen.

Sen joka syytti [Ukrainan] banderovtseja ja Oikeaa sektoria, on nyt syytettävä ISIS:tä ja Turkkia”, Gatov kertoi Facebook-haastattelussani joulukuussa 2015. Todellisuus on Venäjällä osittain orwellilaista, mutta ei niin totaalista. Tuskin kukaan huomaa päivittäistä, viikoittaista tai jopa kuukausittaista agendan ja sävyn muuttumista eikä välitä toisesta tärkeästä huomiosta.

Varsinkin meidän, jotka totuimme 1990-luvulla Venäjän tiedonvälityksen täydelliseen vapauteen on kiusallista seurata itsesensuurin valtaavan alaa. Venäjällä valtiovallan rooli korostui nopeasti lyhyen uuden ”suojasään” jälkeen. Tietenkin jo vuosia on ollut selvää, että omistaja määrää suuret linjat.

Oligarkit ja liberaalimman maailman mukaan virittäytyneet toimittajat olivat täysillä mukana Boris Jeltsinin uudelleenvalinnan takana. Kellot soivat ja rehellisimmät siirtyivät muihin töihin. On muistettava, ettei Jeltsin kyennyt vuonna 1996 äänestämään kuin kannateltuna, hän pysyi tuskin pystyssä nimitysseremoniassaan ja katosikin julkisuudesta puoleksi vuodeksi esiinnyttyään virkaanastujaisissaan Kremlissä. Mitä enemmän valta kirposi Jeltsinin otteesta, sitä enemmän televisiolla alkoi olla merkitystä suurten linjojen esittämisessä. Venäjällä television ja suurten linjojen takana olevien PR-toimistojen väki on hyvin verkostoitunutta. Muutamat hämäräperäiset murhat ovat koetelleet alaa.

Merkelin painostus kovaa

Suomessa kuulee sanottavan, että venäläisten kiinnostusta propagandaoperaatioihin ulkomailla liioitellaan. Epäilijöille vastaukseksi luulisi riittävän vuoden 2016 alussa esiin noussut Saksan venäjänkielisten kautta toteutettu propaganda-isku. Lapsi- ja pakolaisasioilla pyritään saamaan aikaan myös poliittista jännitettä. Saksassa selvät merkit ja ”suuttuneiden siirtolaisten” kokoukset odottivat keinoja, joilla voidaan vaatia entistä kovempaan ääneen liittokansleri Angela Merkelin eroa sekä syyttää pakolaisia ja poliisia. Kysymys kuuluu: tilattiinko kohu? [Jarmo Mäkelä kolumnissaan Maaseudun Tulevaisuudessa 12.2.2016 Kansainvälisissä arvioissa on paljon pohdittu sitä, miksi Putin halusi lähteä horjuttamaan Merkelin asemaa. Siitä ollaan lähes yhtä mieltä, että Putin on onnistunut – Merkelin asema on juuri nyt heikompi kuin koskaan ja tällä kertaa myös EU todella natisee liitoksissaan. ]

Saksan ja Venäjän välille saatiin suukopua tammikuussa venäjänkielisen tytön oletetusta raiskauksesta ja asiasta Venäjällä tietoisesti nostatetusta kohusta. Kohu nousi propagandan tekijöiden perinteisin keinoin, kun tunteisiin vetoava uutinen paisuteltiin televisioon sopivaksi. Tilanteen purkautumisen myötä on ymmärretty, että Venäjä saattaa käyttää Saksan venäjänkielistä väestöä luomaan lisäopposition Merkelille, vähän samaan tapaan kuin se yrittää käyttää hyväkseen Baltian maissa olevia venäläisiä yhdyskuntia.

Merkel on helppo maali varsinkin Saksassa eläville venäläisille ja oman maan kansalaisille myös. Kremlin yllätykseksi ja kiusaksi Merkel on kyennyt pitämään EU:n yhtenäisenä Venäjän pakotteiden takana sen liitettyä Krimin itseensä maaliskuussa 2014 ja valloitettua Ukrainan itäosan. Toisaalta presidentti Putinia lohduttaa se, miten pakolaiskriisi on jakanut ja heikentää Eurooppaa ja tekee päivä päivältä Merkelin elämän vaikeammaksi.

Tämä saattaa selittää sitä, miksi Venäjän media otti Lisan tapauksen omakseen. Lisa on venäläisen maahanmuuttajaperheen 13-vuotias tytär. Venäjän valtiollisen ykköskanavan kirjeenvaihtaja Ivan Blagoi raportoi, että tyttö oli ollut kateissa 30 tuntia ja että hänet olivat raiskanneet ”etelämaalaisen” näköiset turvapaikanhakijat. Raportti levisi viruksen lailla Facebookissa.

Virallisen Venäjän linjasta näytti tekevän se, että 26. päivä tammikuuta 2016 Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov yhdisti Lisan tapauksen pakolaiskriisiin. ”Toivomme, ettei tule sellaisia tapauksia kuin meidän Lisa-tytöllemme kävi Saksassa. Me teemme yhteistyötä hänen perheensä asianajajan kanssa. On selvää, että tyttö ei ole kadonnut vapaaehtoisesti 30 tunniksi. Lähdemme siitä, että ongelmia maahanmuuttajien kanssa ei lakaista maton alle poliittisen korrektiuden vuoksi”, sanoi Venäjän diplomatian johtava hahmo.

Saksan ulkoministeri Frank-Walter Steinmeier vastasi syyttämällä Lavrovia sisäisiin asioihin sekaantumisesta. Saksassa, aivan kuten Suomessakin, on myös keskusteltu vaikutuksesta, jossa valtava määrä Kremliä puolustavia trolleja yrittää vaikuttaa Saksan poliittiseen tilanteeseen.

Deutsche Wellen nettisivuille kirjoittaneen Igor Eidmanin mielestä on merkillepantavaa, että äärioikeistolaiset tukevat Kremliä aktiivisimmin. Eristäytyneet, antiliberaalit ja muukalaisvihamieliset näkemykset yhdistävät heitä ja venäläisiä putinisteja. [13-vuotias tyttö myönsi myöhemmin valehdelleensa: hän olikin ollut yötä poikaystävänsä luona eikä uskaltanut sitä myöntää vanhemmilleen. Kännykän paikallistamistiedot vahvistivat asian.] Myöhemmin on selvinnyt että Berliinin mielenosoituksesta alkaneen ja kymmeniksi ”Lisan tukiliikkeiksi” kasvaneen kampanjan järjestämisen teknologia sekä Saksan ulkoministeriön voimakas reaktio viittaavat siihen, että ”isoveljen” rooli tässä on ollut merkittävä. Itä-Suomen yliopiston venäjänkielisiä mediankäyttäjinä selvittävän tutkimusryhmän jäsenen Teemu Oivon suomentama Nikolai Mitrohinin teksti Saksan virtuaalitapahtumista on paljastava:

Kielioppivirheitä vilisevä venäjänkielinen kutsu liittyä mielenosoituksiin oli epäilemättä kirjoitettu Saksassa. Sen jakaminen kuitenkin tapahtui uudella tavalla – poikkeuksetta henkilökohtaisten kutsujen kautta. Kutsua ei löydy hauilla internetin sosiaalisista verkostoista (ennen kaikkea ’Odnoklassnikista’ tai Facebookista) eikä viestiohjelmilla (ennen kaikkea WhatsApp). Sitä ei ollut edes suosituissa saksanvenäläisten ´Vkontakten´ tai ´Odnoklassnikin´ sosiaalisen median ryhmissä. Kutsua eivät saaneet he, jotka olivat selvästi ilmaisseet Putinin vastaisuutensa tai olivat lojaaleja Saksan hallinnon kannalle. Kuitenkin mielenosoitusten järjestäjät ehtivät hoitaa viralliset mielenosoitusilmoitukset, valmistaa banderollit ja kerätä aukioille paljon väkeä, josta suurin osa ei selvästikään ollut aiemmin osallistunut politiikkaan. On kiinnostavaa, että ainoa internet-sivu, josta oli voinut löytää ylimalkaista tietoa mielenosoituksista, oli tuntematon ja tietysti anonyymi ”ISIS-info”, joka oli aiemmin erikoistunut Syyrian ja Irakin uutisointiin. Tämän sivuston ylläpitäjä Andrei Dudnik itse oleskeli samaan aikaan Venäjällä.” [Itä-Suomen yliopistossa tutkitaan venäjänkielisten median seuraamista Suomessa.]

(c) Aleksei Merinov

(c) Aleksei Merinov

Dožd-kanavalla käytiin keskustelua internetin vääristellyistä uutisista. Siinä mediaa hyvin tuntevat BesTToday-blogialustan perustaja Marina Litvinovitš ja toimittaja Aleksei Kovaljov vertasivat Saksan väitettyä raiskausta Itä-Ukrainan sotaan liittyvään feikkiuutiseen, jonka mukaan Slavjanskissa olisi ristiinnaulittu lapsi. Uutisessa ei ollut totta kuin paikannimi. Berliinin kohussa oli hieman enemmän villoja, mutta aivan kuten Suomessa, uutiseen oli vaikea lisätä faktoja, koska viranomaiset eivät voi paljastaa tietojaan. Kovaljov muistutti, että Venäjällä ei kunnioiteta ihmisten yksityisyyttä tai syyttömän julkista teilaamista lehtien etusivuilla. Berliinissä tehty tv-juttu oli rakennettu alusta loppuun: toimittajan taustalla liikkuivat oikeanlaiset uusfasistien liput. ”On varmasti mahdollista, että on olemassa ihmisiä, jotka saavat palkkioita Putinin ylistämisestä”, Kovaljov kertoo.

Saksalaisessa mediaympäristössä toimivan venäläisen uutistoimiston ANNA-Newsin nettisivulla on vielä äskettäin ollut avoimesti pitkä lista saksalaisia journalisteja, bloggaajia ja politiikan tutkimuksen ammattilaisia, joiden kanssa uutistoimisto työskentelee.

Emeritus suurlähettiläs René Nyberg tietää, että Saksa on Suomen suurin kauppakumppani ja että maalla on taloudellinen ja poliittinen johto Euroopassa myös meidän näkökulmastamme. Nyberg arvioi jo elokuussa 2015, ettei tilanne anna vaihtoehtoa Merkelille.

Niin kauan kuin Putin jatkaa, Merkelinkin on jatkettava, Nyberg sanoo. Hän muistuttaa historian paradoksaalisuudesta: liittokansleri Konrad Adenauer olisi (vuonna 1963) halunnut Paasikiven ikäisenä jatkaa. Helmuth Kohl yritti (vuonna 1998), mutta Gerhard Schröder voitti vaalit. Merkelille ei ole vaihtoehtoa.

Sisäpoliittisesti se ei näy, mutta asiallisesti se on näin. Tilanne ei ole sama kuin kuin Kekkosella. Kyse ei ole korvaamattomana pitämisestä. Siitä ei ole kysymys. Saksassa tilanne on todellinen”, Nyberg täsmentää. Sanasota Saksan ja Venäjän välillä ei kuitenkaan ole se asia, joka rikkoo rauhan kokonaan. Pakolaisten vuoksi Saksallekin on tärkeää saada rauha Syyriaan.

Elämisvalheen itseteeskentely

Itseteeskentelyssä vastataan hankaliin kysymyksiin sivuuttamalla niiden asialliset perustelut ja toiminta selitetään hyväksyttäväksi vetoamalla johonkin kiistattomana pidettyyn arvoon, kuten kansalliseen kunniaan. [Neuvostoliiton politiikassa oli keskeisellä sijalla pyrkimys siihen, että Yhdysvallat tunnistaisi sen tasavertaiseksi osapuoleksi suurvaltapolitiikassa. Paastela. Valhe ja politiikka. Gaudeamus, 1995]

Venäläinen media suosii erityisiä propagandatekniikoita, jotka perustuvat monien stereotyyppien ja myyttien käyttämiseen ja jotka ovat johtaneet yleisen tietoisuuden täysimittaiseen manipulointiin. Näin saadaan aikaan koko virtaviivainen ja ohjailtavissa oleva media. Vuoden 2015 aikana Putinin totuttuihin tv-esiintymisiin – suora linja, lehdistötilaisuudet, protokollalähetykset – tuli yksi elementti lisää – hienolta näyttävä paraatihaastattelu.

Näin toteutettiin kolme ”elokuvaa” valtakunnallisella Rossija-1 –kanavalla: ”Krim – matka kotimaahan”, ”Presidentti” ja ”Maailmanjärjestys”. (Maailmanjärjestys esitettiin YLE:n Docventuresin neljännen kauden aluksi.  ”Informaatiosodan välineenä toimiva dokumentti esittelee Moskovan mahtimiesten virallista näkemystä maailmanjärjestyksestä ja maailman suunnasta.” Nähtävissä vielä marraskuussa 2016 Areenassa.)

Muka-dokumenttien toteutuksessa on huomionarvoista niiden taiteellinen valaistus, kamerakuvien sulavat liikkeet, dramaattiset suuret suunnitelmat, haastattelijan juhlavat päännyökkäykset. Colta-verkkolehden arvion mukaan kaikki tämä antaa näytännölle eeppiset mittasuhteet. Näennäisesti tehdyssä haastattelussa ei kukaan kysele ikäviä kriisistä tai korruptiosta, eivätkä esiin nouse maailmanlaajuiset teemat, maailman kohtalonkysymykset. Haastattelua ryydittävät sankarin veroiset oheisaineistot: katsaus tapaamisiin maailman johtajien kanssa, huippukokoukset, polttopisteet, välähdykset kuuluisista aikalaisista. Tätä nimitetään harhaanjohtavasti dokumenttielokuvaksi.

Median ja vallan suhdetta tutkivan, Jekaterinburgissa mediahistorian professorina työskentelevän Dmitri Strovskin näkemyksen mukaan on tultu omanlaisensa todellisuuden äärelle.

Historiasta käy ilmi, että Neuvostoliiton median kattavuustaso ei riittänyt takaamaan kansainvälisten tapahtumien harkittua journalistista arviota. Vallinnut armeijakeskeinen ideologia tuotti primitiivistä sanastoa. Siksi ne tutkijat, jotka pitävät journalisteja pääasiassa korkea-arvoisten viranomaisten poliittista agendaa edistävinä yleisosaajina, tuntuvat olevan oikeassa. Olettamus siitä, että journalisti voi olla asiantuntija, on ”pikemminkin myytti kuin tunnustettu tosiasia”.

Neuvostojournalistit, jotka kirjoittivat kansainvälisistä aiheista, vetivät johtopäätöksensä sallittujen trendien perusteella. Täten suunnaton enemmistö kansainvälisiä konflikteja käsitelleestä aineistosta oli melko pinnallista tai triviaalia. Näin media provosoi sosiaalista liennytystä ja lietsoi erilaisia konflikteja kansainvälisissä kysymyksissä.”

Kirjoittajan mukaan samanlainen prosessi oli 1990-luvulla, vaikka silloin Venäjän median poliittiset olot lienevät olleet täysin erilaiset. Tuolloisella presidentillä Boris Jeltsinillä ei ollut yksityiskohtaista kansainvälistä strategiaa, etenkään median suhteen, ja aiemmat ideologiset vastustajat, kuten USA ja Länsi-Euroopan valtiot, osoittautuivatkin yhtäkkiä ystäviksi.

Samaan aikaan median näkemys monista kansainvälisistä kysymyksistä oli hyvin kaoottinen, epätäydellinen ja Kremlin ohjeista riippuvainen. Kun ajatellaan historiallista taustaa ja muutoksia, jotka tapahtuivat siirryttäessä Neuvostoliiton valtiosta Venäjän valtioon, tilanne ei ole muuttunut. Käsittelen gradussani yhtä mediakohua ns. Kirjailijoiden tapausta vuonna 1996.

Diplomaattisia selkkauksia ja kissanhännänvetoa pian kymmenen vuotta aiheuttanut agenttimurha on yksi näkyvä esimerkki kuohusta pinnan alla.

Ei ole liioiteltua sanoa, että Aleksandr Litvinenkon murha ja murhatapahtumista laadittu brittiraportti kertovat paitsi jännitteistä, myös niistä rajoista, joiden ylittäminen on läntisen arvoyhteisön mielestä liikaa. Putinin johtaman maan käytös alkaen Krimin miehityksestä Syyrian sotaan Bašar al-Assadin rinnalla on osoitus nyky-Venäjän kyvystä. Väliaikaiset tappiot on torjuttu. Propagandaan keskittynyt Sputnik julkaisi Primakovin muistelmia murrosvaiheesta.

CIA ja Englannin MI6 lähettivät asemapaikkoihinsa käskyn käyttää mahdollisimman tehokkaasti hyväksi venäläisten tiedustelupalvelujen vaikeaa tilannetta, jotta voidaan luoda yhteyksiä niiden yksittäisiin edustajiin. Horjuttaakseen vielä enemmän Venäjän tiedustelupalvelujen asemaa etenkin CIA ja MI6 alkoivat toteuttaa tuota taktiikkaa vielä värväämättömiin työntekijöihin. Yleensä pettureita, riippumatta siitä, olivatko nämä sitten ´vapaaehtoisia ilmiantajia´ tai ulkomaisen tiedustelupalvelun värväämiä, pyrittiin pääasiassa pitämään mahdollisimman pitkään ´myyrinä´ ja vain epäonnistumisen uhatessa siirtämään USA:han, Englantiin tai muihin maihin. Tällöin siitäkin huolimatta, että yksittäisillä paljastumattomilla pettureilla olisi ollut edessään lupaava työ, se päätettiin hylätä ja heidät tuupattiin toisinaan pakoon ulkomaankomennuksiltaan.”

Moskovassa 1990-luvun puolivälissä esimiehenäni suurlähettiläänä ollut ja ulkoministeriön valtiosihteerin tehtävästä eläkkeelle jäänyt Arto Mansala arvioi  Kanava-lehdessä, että virkaan astuessaan Primakov näki länsisuhteissa Venäjän kannalta kolme keskeistä häiriötekijää, joitten osalta korjausta oli saatava aikaan.

Länsi oli kylmän sodan päätyttyä nimennyt voittajat ja voitetut, joihin jälkimmäisiin Venäjä oli oitis luettu. Lännessä oli hänen mukaansa ryhdytty myös luomaan yksinapaista Yhdysvaltain johtamaa uutta maailmanjärjestystä. Lisäksi Venäjää kohdeltiin lännen taholta pelkkänä raaka-aineiden tuottajana.

Mansala muistuttaa, että samaan aikaan Primakov oli kuitenkin valmis myöntämään, että Venäjällä ja lännellä oli yhä koko joukko yhteisiä intressejä. Niitten ajaminen ei kuitenkaan saanut viedä takaisin menneitten vuosien kaltaiseen jyrkkään vastakkainasetteluun. Venäjällä heti kylmän sodan jälkeen vallalle päässeen ´yltiöpäisen länsimielisyyden´ sijasta vastedes tuli päästä tasavertaisiin suhteisiin lännen kanssa.

Vaikka tavoitteita ei ole muutettu, ovat keinot vaihtuneet, kuten Krimin valtaus osoitti.

Nyky-Venäjää ohjailevat ambitioidensa mukaan ne toimijat, joilla on tapana määritellä maan voimakas ja voittamaton imago. Näin venäläinen media auttaa noita pyrkimyksiä ja palvelee luotettavasti Kremliä sen toteuttaessa poliittista järjestystään. Tämä järjestys näyttää olevan selvä kuva siitä, miten viranomaiset rakentavat innolla kansainvälistä mainettaan nyt ja tulevaisuudessa.