Pahoinvointivaltion hinta (vaaliextra)

Populistien ja diktaattorien suussa totuus vääntyy yksinkertaistuksiksi. Demokratioissa voi äänestyskopissa tehdä oman henkilökohtaisen päätöksen. Tiukan kurin valtioissa yksinkertaisin keino vaikuttaa mielialoihin on osoittaa poikkeusolojen johtuvan ulkoisesta uhasta.

Meillä on presidenttiä valittaessa tapana sivusilmällä vilkuilla Venäjää. Näin on tehty itsenäisessä Suomessa aina. Härskeimmät käyttävät hyväkseen valheita ja tietoista väärinymmärtämistä, varovaisemmat koettavat todistella näkemyksiään pitkällä kokemuksella.

Sekin on suhteellista.

Suomen suhde Venäjään ei ole koskaan ollut vain kahdenvälinen, vaan siihen liittyy yleinen kehitys maailmalla.

Perustuslaissamme määritellään hallituksen ja presidentin suhde. Presidentiltä on karsittu valtaa reilusti varsinkin sisäpolitiikassa. Niinistön aikana on syntynyt sellainen kuva, että ulkopolitiikassa hänellä on sitä enemmän vaikutusvaltaa, mitä pidemmän tauon hän pitää sanan ”ulkopolitiikkaa” jälkeen ennen ”yhdessä hallituksen kanssa” -lauseen loppua.

Äänestäjän on päätettävä uskoako vaikka RKP:n Nils Torvaldsin pohdintoja Venäjästä vai istuvaa presidentti Sauli Niinistöä (Kansalaisliike). Niinistön halua rakentaa siltaa EU:n ja Venäjän välille ei tohdi kyseenalaista juuri kukaan mutta Torvaldsin päätelmien nousemisessa yleiseksi keskustelun aiheeksi Suomessa, niin realistinen kuin hänen Nato-kantansa onkin, on hänen pulmansa, koska Venäjän sisäpolitiikan seuraaminen ja sikäläisen mielipiteenmuodostuksen vaikutusten arviointi on vaikeaa.

Niinistö on vakuuttunut ja ollut jopa yllättynyt Venäjän pyrkimyksistä parantaa suhteitaan Eurooppaan. Torvalds uskoo Venäjän taloudellisen selkärangan murtuvan lähimpien 15 vuoden kuluessa.

Toisaalta. On ehkä hyvä, ettei vedetä liian pitkälle meneviä päätelmiä Venäjän lähitulevaisuudesta. Mitään nopeasti politiikkaa muuttavaa kehitystä ei Venäjällä ole näköpiirissä. (Gaidar-foorumin keskusteluista löytyy aineistoa englanniksi mm. täältä.) Helsingin yliopiston professori Vladimir Gelman arvioi  Venäjän jatkavan eristäytymistään. Muu maailma pitänee Venäjää edelleen mahdollisena uhkana. Venäjä ylläpitää itse keskustelua maan valmistautumisesta myös sotaan.

Lännen vastainen propaganda pitää nykyisen vallanpitäjät istuimillaan. Yhden käsityksen mukaan Venäjä valmistautuu ainoastaan siirtymään presidentti Vladimir Putinin ajasta häntä seuraavan sukupolven komentoon. Vaikka Venäjä kohtaisikin uusia pakotteita, on maan tulevaisuus todennäköisesti sidottu sen nykyiseen hallitsevaan luokkaan.

Eräät yritykset välttelevät sijoittamista Krimille, ja jo pelkkä uhka joutua uusien pakotteiden kohteiksi vaikuttaa Venäjän ilmapiiriin, arvioi tutkija Lilia Ševtsova Deutche Wellen haastattelussa.

Kun maassa edellisen kerran valmistauduttiin presidentinvaaleihin, vaaleja edelsi joukko mielenosoituksia, jotka olivat suurimpia sitten 1990-luvun alun. Tänä vuonna yhä useampi sanoo, että mistään vaaleista on turha puhua, kun kyse on siitä, että maaliskuussa ainoastaan vakaannutetaan tilanne hamaan tulevaisuuteen. Vallan kulissien murtuminen ei ole todennäköistä.

Ennen kuin toteutuvat Putiniin kohdistuvat kriittiset odotukset siitä, että venäläinen poliittinen eliitti hajotetaan pikaisesti ja merkittävä osa poliittisia toimijoita lakkaa pitämästä Putinia suojelijanaan järjestäytyen uudelleen, voidaan tuskin odottaa tuollaista lopputulosta. Ei liene Amerikan etujen mukaista, että Putinin hallinto romahdutetaan kertaheitolla, koska sitten herää kysymys – mitähän sitten mahtaakaan tapahtua tuossa ydinasevaltiossa?” Ševtsova pohtii.

Hurraa! (Julkaistu Aleksei Merinovin luvalla)

Hurraa! (Julkaistu Aleksei Merinovin luvalla)

Talouselämän lonkerot ovat toisiinsa lomittuneita

Venäjää seuraava saa maan kehityksestä jatkuvasti ristiriitaisia tietoja niin Suomessa kuin Venäjällä. Venäjän puolestapuhujilla on vaikutusvaltaa ja kabineteissa osataan pelin henki.

Talouselämä ja Suomen hallitus kertovat mielellään, että vienti vetää vaikka toisaalla nähdään isoja ongelmia Venäjän suhteessa muuhun maailmaan.

Kaikille on selvää, että vauraus näyttää keskittyvän yhä harvempiin käsiin niin kuin monessa muussakin diktatuurissa, joista varoja siirretään oman maan kehittämisen sijaan turvaan ulkomaille.

Venäläisillä on meille merkitystä niin ulkopolitiikkamme piilovaikuttajina kuin talouselämäämme aktiivisesti osallistuvinakin. Käytännössä kyse on muutamasta henkilöstä ja joistakin yrityksistä.

Pienessä maassa henkilösuhteiden merkitystä ei pidä yhtään vähätellä. Vaikutusvaltaisten venäläisten asema Suomessa on vakaalla pohjalla, mutta Yhdysvalloissa ollaan asettamassa pakotelistalle muitakin kuin suomalaisellakin passilla tarvittaessa liikkuvat Gennadi Timtšenko ja Rotenbergien veljekset. Helsingin telakan kaupassakin riittää puhuttavaa, mutta poliittista ohjausta ei Suomen talouselämässä ole niin kuin Venäjällä.

Toki energia-asettaan käyttävä Venäjä pitää julkisuudessa olleiden tietojen valossa otteessaan Fortumia ja vaikuttaa meihin jatkuvasti. Jollei muuten, niin ainakin haastamalla kaikki repivään keskusteluun turvallisuuspolitiikkamme hinnasta.

Kaasuputki Itämerellä on muka suomalaisille vain ympäristökysymys. Harva uskoo selitystä, mutta moni haluaa ymmärtää kaasuntoimitukset vain Saksan ja Venäjän välisenä asiana.

Ševtsova muistutti Deutsche Wellen haastattelussa, että vuoden 2017 lokakuussa amerikkalaisten pakotelistalle joutui 33 venäläisyritystä. Samaan aikaan monet lobbausorganisaatiot ovat yrittäneet pehmentää listan toimenpidevalikoimaa.

Lisäksi Euroopan maat, etenkin Saksa, tekivät kaikkensa lieventääkseen välillisten sanktioiden uhkaa niiden suuntaan, jotka tekevät yhteistyötä jo sanktioita saaneiden yritysten kanssa. Nord Stream 2 on saatu käytännössä turvaan kaikilta uhilta.”

Ševtsova kertoo haastattelussa, että hänestä näyttääkin siltä, että Euroopan maat eivät ole valmiita muodostamaan Amerikan kanssa yhteistä rintamaa sitoakseen Venäjän kädet ja saadakseen hyvitystä Venäjän suhteen. Sen sijaan moni maa Kreikasta Itävaltaan yrittävät päin vastoin kaikin voimin heikentää lännen Venäjän vastaista rintamaa, joka koskee myös Ukrainan sotatoimien aiheuttamia sanktioita.

Venäjän eliitti joutuu koville

Krimin miehityksen vuoksi Venäjälle asetetut pakotteet ovat kovia ja yhä pahenevia. Venäläiset ovat tottuneita puhumaan tuonnin korvaamisesta. Vaikka presidentti Donald Trumpin ensimmäinen vuosi on ollut vuoristorataa, on maan kongressi ollut yhtenäinen päättäessään uusista venäläistä talouselämää koskevista rajoituksista.

Venäjällä katseet on suunnattu tammikuun loppuun, jolloin Yhdysvalloissa on määrä päättää jälleen uusista Venäjän vastaisista pakotteista. Trumpin Yhdysvalloissa pörssikurssit nousevat ja talous saa voimaa myös venäläisistä varoista.

Ševtsova uskoo, että Yhdysvallat jatkaa politiikkaa, joka heikentää venäläisen eliitin selviytymismallia, johon kuuluu yhdessäolo lännen kanssa, eläminen lännessä ilman mitään rajoitteita ja oleminen kuitenkin länttä vastaan. Näin venäläinen eliitti on voinut siirtää varansa pois Venäjältä ja realisoida ne läntisten lobbaajien avulla.

Pakotteiden lisäämisen tarkoituksena on lopettaa venäläisen eliitin integraation Amerikan talouselämään.

On toinenkin syy, miksi tuo sidos loppuu. Lännen lobbausrakenteet joutuvat uhanalaisiksi, etenkin Amerikassa. Ne ovat helpottaneet rahojen valumista pois Venäjältä, venäläisen pääoman muuttamista rahaksi ja rahanpesua.

Venäjällä Yhdysvalloista puhutaan tärkeimpänä syynä maan ongelmiin myös ulkopolitiikassa, Yhdysvalloissa riittää, että keskitytään hitaasti mutta varmasti selvittämään Venäjän mahdollista sekaantumista maan vaaleihin.

 

(Julkaistu Aleksei Merinovin luvalla)

(Julkaistu Aleksei Merinovin luvalla)

Hyvinvoiva Venäjä on kaikkien etu

Pahoinvointi uhkaa kuitenkin jo koko valtiota.

Ainakin jos uskomme taloustieteilijöitä, professori Tatjana Vorožeikinaa ja Jevgeni Gontmaheria. Virallisten laskelmien mukaan köyhimpiä kansalaisia on yli 13 prosenttia väestöstä. Venäjän köyhyysaste on 13,8%, mutta kuten Moskovan sosiaali- ja taloustieteiden korkeakoulun professori Tatjana Vorožeikina huomautti, ”nämä ihmiset eivät elä köyhyydessä vaan kurjuudessa, ja köyhyydessä elävien määrä on paljon suurempi”.

Gontmaherin mielestä kauniit puheet minimi toimeentulosta saisi jo unohtaa.

Jos venäläisten köyhyyttä tarkastellaan toimeentulominimiä käyttäen, tulokseksi saadaan yli 25% väestöstä. Tuo määrä uhkaa jo koko valtion olemassaoloa, koska jos tuollainen määrä ihmisistä on köyhiä, emme voi uneksiakaan pääsystä kehittyineimpien maiden joukkoon.

Taloustutkijan näkemyksen mukaan tilannetta pahentaa entisestään se, että valtaosa kansalaisista on riippuvainen valtiovallan varoista. Välillisesti nämä niin sanotut valtion budjetista palkkansa nostavat työntekijät sukulaisineen muodostavat 100 miljoonan ihmisen joukon 146 miljoonan väestöstä.

Tulevaisuus on synkkä

Kamppailua köyhyyttä vastaan (jos sellaisesta ylipäätään voidaan puhua) on Venäjällä käyty jakamalla köyhimpien tukeen keskushallinnosta saatuja varoja. Ajan oloon nämä varat ovat paikallisesti sulautuneet muihin menoihin ja jääneet kokonaan jakamatta.

Politologi Dmitri Oreskin ennustaa, että ”Venäjällä on edessä parin vuoden taantuma alueilla, jolloin ei makseta palkkoja. Tämä johtaa koko maan jatkuvaan heikkenemiseen.

Useimpien mielestä Putin ei tarvitse enää enempää legitimiteettiä, sanoo sosiologi Aleksei Levinson.

Tuo osa yhteiskuntaa on omaksunut psykologisesti nykytilanteen eli kun Venäjää ympäröivät viholliset. Tuon tilanteen voi konservoida. Nuo samat ihmiset voi myös ilman mitään poliittisia muutoksia saada kannattamaan suhteiden parantamista lännen kanssa, ja he tekevät sen yhtä vilpittömästi kuin pysyvät nykyisessä kannassaan.”

Venäjän sisäpolitiikan ja talouden ongelmat ovat vakavia, mutta silti Venäjän johto on saanut vakuutettua suuren osan kansalaisista siitä, että maan ongelmat johtuvat ennen muuta Yhdysvalloista. Omat toimet olisivat tarpeen, sanoo professori Gontmaher, ja opastaa MK-lehdessä valtiovaltaa.

Itse asiassa on ryhdyttävä päättäväisesti purkamaan valtion sääntelyä kaikilla elämänaloilla. On kehitettävä todellista paikallishallintoa ja poistettava valtion läsnäolo monilta talouselämän alueilta, joita voivat menestyksellisesti kehittää pienten ja keskisuurten yritysten pyrkimykset. Kaikki tuo on tietenkin mahdollista vain muuttamalla radikaalisti koko poliittista järjestelmää.”

Satisfaction-video jakaa mielipiteitä

Venäjällä perinteet velvoittavat, mutta nurkkakuntaiset asenteet voivat aiheuttaa kiusallisia tilanteita, joissa sukupolvien väliset erot saavat absurdeja muotoja. Lentäjiksi opiskelevien upseerioppilaiden hauskanpito – video, tulkittiin liian monella taholla maan perinteisiä arvoja loukkaavaksi.

Opettajien mielestä miehille ei enää ole sijaa lentokoneiden ohjaamossa. Puolestapuhujien vetoomukseen on toisaalta saatu nopeasti kymmeniätuhansia allekirjoituksia.

Kysymys videosta tuo mieleen Neuvostoliiton vanhojen seniilien johtajien ajat.

Toimittaja Andrei Arhangelski arvioi osuvasti, sitä miksi valtiovalta pelästyi hauskanpitoa:  ”Totalitaarisen yhteiskunnan pienen rattaan on vain elettävä valmiina kuolemaan isänmaan puolesta. Demokratiassa saa elää oman yksilöllisen onnensa eteen. Niin yksinkertaiselta se tuntuu.

Itse tapahtunut oli kohtuullisen viaton parodia muutaman vuoden takaisesta brittihuumorista: videosta, jossa miehet eroottisesti kalsareissaan kuurasivat kasarmin lattiaa.

 

Arhangelski kiteyttää artikkelinsa loppuun, että hauskanpidon määrittely rienaukseksi kuvaa valitettavalla tavalla maan henkistä pysähtyneisyyden tilaa.

Jos ihminen etsii henkilökohtaista onneaan eikä riko maan lakeja, kukaan ei saa häntä häiritä siinä. Se on juuri normaali kansallinen idea. Elää oman onnensa vuoksi, ja jos tuo periaate on legitimisoitu, ääneen lausuttu, siitä tulisikin yleiskansallisen konsensuksen peruspilari ja sillä voi ratkoa mainiosti tällaisia konflikteja. Ihmiset iloitsevat? Pitävät hauskaa? Huvittelevat? Eivät aiheuta samalla mitään pahaa kenellekään? Kyllä heillä on täysi oikeus siihen. Moraalisen käytöksen tärkeimpänä kriteerinä on tähän asti pidetty sodan antamaa kokemusta, mutta rauhanaikainen elämä ei voi nojata sodan kokemuksiin, olivatpa ne kuinka oikeudenmukaisia tahansa.

Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Arkadi Moshesin mukaan vaalivoitto voi olla Putinille helppo, mutta se on kaikkea muuta kuin ilmainen ja riskitön niin Venäjälle itselleen kuin muulle maailmalle.

 

 

 

 

 

Putinin naapurissa: Venäjä vaikuttaa

Venäjän ulkopolitiikka on johdonmukaista. Diplomatia on sarja pieniä, tuskin huomaamattomia askelia kansainvälisen politiikan parissa. Varsinkin pienet maat toivovat, että isommat pitävät kiinni sopimuksista ja osallistuvat yhteisiin päätöksiin.

(c) Aleksei Merinov

(c) Aleksei Merinov

Venäjän pehmeän vallan tavoitteena on vaikuttaa siihen, että maata vastaan suunnatuista pakotteista voitaisiin asteittain luopua. Liennytyksen vuoksi näin olisikin syytä tehdä, mutta hinnan pitäisi olla kohtuullinen. Tällä hetkellä kun vaikuttaa siltä, että myös aggressiivisen radikalismin tuloksena voidaan vaikuttaa ainakin Euroopassa.

Viimeisimpänä on nähty todennäköisesti valtiojohtoisen toiminnan vaikutus vaaleihin Venäjän ulkopuolella. Tarinat maksetuista trolleista – vale- ja vastamedialle sopivien tekstien levittäjistä ovat muuttuneet yhä hurjemmiksi. Esimerkkinä Helsingin Sanomien Suvi Turtiaisen kuvaus Makedonian nuorista ja toisaalta Laura Halmisen kirjoitus salaliittosivustoista.

Eurooppa esitetään nyky-Venäjällä aina sortumassa moraalisen rappion ja rajoittamattoman maahanmuuton alle. Siksi Euroopassa on pakko ottaa huomioon Venäjän pyrkimys vaikuttaa maanosassa vuonna 2017 pidettäviin vaaleihin. Venäjän vuoksi Saksan liittokansleri Angela Merkelin johtaman politiikan jatkaminen on tärkeää Euroopalle: kysymys maahanmuutosta on sekä moraalinen että poliittinen.

Monikulttuurisen Venäjän johtajat, jos ketkä, tietävät tämän asian varmasti. Mutta poliittisesti Euroopan yhtenäisyyden murtamiseksi Venäjälle sopisi Merkelin siirtyminen sivuun ihan yhtä hyvin kuin populistisen ja maahanmuuttoa arvostelevan Marine Le Penin valinta Ranskan presidentiksi ensi vuonna.

Tietenkin myös toisenlaisia ääniä on kuunneltava. Olemme uuden ajan partaalla. Kiina on maailmanmahti. Yhdysvalloissa on huomattu, että Venäjältä voidaan ottaa oppia. Euroopassa maahanmuutto, populismi ja Venäjälle Krimin miehittämisen vuoksi asetetut pakotteet, ja maan itselleen asettamat vastapakotteet ovat osa maanosamme politikointia, jota tukee Yhdysvallat – Euroopan liittolainen. Myös sen, johon kuuluu Venäjä.

Aivan viime aikoihin asti Venäjän vaikutusvaltansa lisäämiseksi julkisuudessa esittelemä keinovalikoima on näyttänyt auttamattoman vanhanaikaiselta. Maa on sodassa Euroopassa. Uutta ei ole enää edes huseeraus verkossa pitkin maailmaa kaikin keinoin. Trolleja ja kyberhyökkäyksiä testaavat Venäjän viranomaiset, tutkimuslaitokset ja ”yksityiset” yritykset ovat hoitaneet oman osansa.

Avoimessa diplomatiassa ja kansainvälisessä vaikuttajien verkostoissa eurooppalaisilla on tietenkin aina ollut ongelmansa venäläisten kanssa. Venäjän ulkopolitiikan ammattilaiset ovat kokeneita konkareita. He osaavat hyödyntää asemansa: esiintyä kovina neuvottelijoina sekä napsia irtopisteitä huumorillaan ja herättää huomiota vaikka Kalinkan voimin. Kommunistisen puolueen pääsihteeri Nikita Hruštšev hakkasi kengällä pöytää 1960-luvulla. Nyt Venäjän ulkoministeriön tiedottaja Marija Zaharova tanssii.

Yhdysvalloissa presidentiksi valittu Donald J. Trump pitää yhteyttä kansaan twiittaamalla ja YouTube-videoillaan. Venäjällä käytetään sisäpolitiikassa keinoja, jotka näkyvät myös ulkomailla. Yhtä paljon kuin silkalla voimalla Venäjää hallitaan vaikuttamalla kansalaisten mieliin.

Internetin vaikutusvalta lisääntyy koko ajan, mutta vielä on Venäjällä pääosassa televisio, joka on lähes jokaisessa taloudessa koko ajan auki. Venäjällä niin sanotut poliittisen teknologian ammattilaiset ovat hallinneet ihmisten tietoisuutta vuosikymmeniä. Yksi näistä järjestelijöistä on ollut aiemmin Kremlissä työskennellyt Gleb Pavlovski, jonka mukaan politiikkaa ei voi katsella venäläisen politisoidun television kautta ja jäädä täysjärkiseksi. Venäjän keskeiset televisiokanavat tuottavat ja Moskovan tv-tornista välitetään materiaalia koko maan käyttöön. Ostankinon neoprop eli uuspropaganda on crackia, jolla katoaa todellisuuden taju”, Pavlovski sanoo Novaja Gazeta-lehden haastattelussa.

Puolivallaton diktaattori

Autoritaarisen johtajan kaipuu leimaa jo aikaa jota elämme. Trump ja moni muu populisti koettelevat rajoja.

Presidentti Vladimir Putin on kuitenkin eri sarjaa kuin muut vaaleja järjestävän maailman johtajat siinä mielessä, että hänen valtansa pohjautuu yhtäältä populistiselle kansan syvien rivien kosiskelulle ja toisaalta liike-elämän vaatimusten tuntemiselle ja mahdollisuuksille vaikuttaa Venäjän johtavien energia-alan yritysten toimintaa. Putin ei ole käynyt läpi sellaista vaalikokemusta kuin Yhdysvaltojen presidentiksi valittu Trump eikä hänen pelisilmäänsä liikemiehenä ole testattu samalla tavalla avoimesti.

Putinin suosion mittaamattomuus rehellisissä ja avoimissa vaaleissa ei tietenkään tarkoita, etteikö hänellä ole näkemyksiä ja varteenotettava rooli kansainvälisessä politiikassa. Osa suunnitelmista (tietämättä tarkkaan kenen) on toteutunut: Venäjä on saanut järjestääkseen niin talviolympialaiset vuonna 2014 kuin jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut vuonna 2018. Vielä on näkemättä se, kuinka paljon dopingskandaalit ovat syöneet Venäjän arvovaltaa urheilun supervaltana ja joutuuko maa vastakin panostamaan ydinaseilla uhkaavaan voimapolitiikkaansa.

Putin ei ole halunnut ottaa itselleen Valko-Venäjän johtajan Aljaksandr Lukašenkan titteliä ”Euroopan viimeinen diktaattori”. Mutta ei pidä unohtaa sitä, että vaikka juristi Putin on varmistanut, että presidenttiys jatkuu perustuslain mukaisesti, hänen julkiset puheensa ovat tavallisen kansankiihottajan kieltä ja sisältäneet aina myös valheita ja vääristelyä. Tiedotustilaisuuksissaan Putin osaa olla vastaamatta yhteenkään kysymykseen, ja pyrkii puhumaan niin, että ihmiset unohtavat, mitä kysyttiin.

(c) Aleksei Merinov

(c) Aleksei Merinov

Kuten Putinin joulukuisesta puheesta kansakunnalle ilmeni, on Venäjä päättänyt ottaa jonkin sortin lisäajan aktiivisessa ulkopolitiikassaan ja jäänyt odottamaan.

Politiikan tutkija Stanislav Belkovski muistutti, että vuoden 2016 puhe oli tylsä. Osittain tämä näkemys johtuu siitä, että etukäteen Putinin kerrottiin nostavan esiin kiinnostavia asioita kuten vaikkapa sen, että pääministeri Dmitri Medvedev eroaa pääministerin paikalta tai että Lenin haudataan vihdoinkin Pietariin. Mutta ei. Eikä Putin ehdottanut edes vaalien aikaistamista.

Presidentti vakuutteli kansalaisia siitä, että viime vuosien koettelemukset ovat tehneet maasta entistä voimakkaamman. Nyt ei kuitenkaan ollut puhe sotaan valmistautumisesta tai väkivallan koettelemuksista, vaan vuoden 2016 puhe keskittyi ennen muuta talouteen. Monet keskiluokkaiset venäläiset ovat menettäneet suuren osan tuloistaan kansantalouden ongelmien heijastuessa laajemminkin ostovoimaan. Eikä kyse ole vain öljytulojen supistumisesta.

Yhtäältä Putin antoi puheessaan myös vinkkejä siitä, että kansalaisten olisi oltava tekemisissä keskenään kansalaisjärjestöjen tasolla ja koetettava itsekin toimia. Hyväntekeväisyyden ja toisista ihmisistä huolehtimisen tulisi olla läsnä entistä enemmän. Toisaalta on kuitenkin edelleen kyse siitä, että Krimin miehitys ja sota Itä-Ukrainassa sekä Syyriassa ovat jatkoa politiikalle, jolla valtava, mantereen kokoinen valtio Venäjä yritetään pitää kasassa – Moskovan Kremlin hallinnassa. Siksi Venäjällä kysytään aiheellisesti, määrääkö geopolitiikka sen, kannattiko Krimin operaation vuoksi menettää Ukraina ja mahdollisesti yhteys Eurooppaan. 

Venäjän kanssa on edelleen keskusteltava eri aikakaudelta kotoisin olevien ihmisten kanssa. Tätä mieltä on Helsingin yliopistossakin opettava pietarilainen professori Vladimir Gelman, joka sanoi tammikuussa 2016 minulle, että lännessä ei ole otettu opiksi: ”eurooppalaiset eivät ole halukkaita kohtaamaan aggressiivista Venäjää, vaikka kokemusta on karttunut jo Krimistä ja Itä-Ukrainasta.”

Autoritaarisuudessa on omat puolensa, jotka tuntuvat kelpaavan vakautta kaipaaville ihmisille. Pahimmillaan kyse on eräänlaisen neototalitarismin hyväksymisestä. Poliittinen vakaus on saatu aikaan riisumalla politiikka ihmisistä, valjastamalla taloudellinen nousu valtion ohjaukseen ja kasvattamalla kaupunkien keskiluokkaa sosiaaliturvaa karsimalla ja jättämällä maaseutu oman onnensa nojaan. Keskiaasialaisista diktatuureista Venäjän erottaa hyvin harva asia, mutta silti se näyttäytyy siirtotyöläisille mahdollisuutena samaan tapaan kuin Yhdysvallat meksikolaisille. Tässä ajattelumallissa Eurooppa taitaa olla Kanada, jolle voi aina vähän naureskella.

Venäjällä on jo vuosikymmenen kokemus voimakkaasta internet-vaikuttamisesta. Media noudattaa hyvin ennakoitua kaavaa. EU:n ja Baltian maiden esiintyminen venäläisessä mediassa on ollut kutakuinkin vakaata viimeisen kymmenen vuoden aikana (toisin kuin Ukrainan ja Syyrian kohdalla). Mutta EU:n ja Baltian maidenkin kohdalla on toistuvia aiheita: esimerkiksi Latvian yhteydessä mainitaan aina natsisympatiat ja Venäjän propaganda tarttuu pienimpäänkin yksityiskohtaan esitelläkseen Latvian ja sen poliitikot natseja sympatisoivina, jotka pyrkivät aina sortamaan venäjänkielistä vähemmistöään ja loukkaamaan toisen maailmansodan (koskaan ei kirjoiteta “toinen maailmansota”, vaan aina “suuri isänmaallinen sota”) veteraaneja ja uhreja.

Pitkään venäläisessä uutistoimistossa työskennellyt mediatuntija, mediakriittistä ja propagandaa paljastavan verkkosivuston ylläpitäjä Aleksei Kovaljov arvioi, että Venäjän medialla on alueellisia erityispiirteitä: Suomeen (ja vähemmässä määrin Norjaan ja vielä vähemmän Ruotsiin ja Tanskaan) viitataan enimmäkseen painostavien lastensuojeluviranomaisten yhteydessä, jotka ovat alinomaa viemässä lapsia pois venäläisiltä äideiltään. ”Nämä kaikki hysteeriset tarinat ovat peräisin yhdestä ainoasta suomalaislähteestä – aivan, arvasitte oikein, Johan Bäckmanilta”, Kovaljov kertoi kun haastattelin häntä Ulkopolitiikka-lehden juttua varten.

Toimittaja Polina Kopylova arvioi Ilta-Sanomissa, että tämän vuotisessa Putinin linjapuheesta voi nostaa esiin myös Venäjän johdon suhtautumisen Venäjän ulkopuolella asuviin venäjänkielisiin: ”Venäjän valtion suhtautumista ulkovenäläisiin leimasi kautta vuosien poliittiseen ideologiaan liittyvä ristiriitaisuus. Uudessa linjauksessa sitä ei enää näy: kymmenet miljoonat ympäri maailmaa asettuneet venäjänkieliset julistetaan Venäjän oikeudellisen suojan kohteeksi. Samalla heidän yhteenkuuluvuuttaan on tarkoitus vahvistaa edistämällä verkostoitumista: linjauksen mukaan yhtenäisyys auttaa ulkovenäläisiä omien oikeuksiensa puolustamisessa.”

Putinin edellisten vuosien sanomisissa on kuitenkin korostunut, että hän pitää johtamaansa Venäjää ainutlaatuisena sivilisaationa. Tällaiset puheet yhdistetään usein poikkeusoloihin. Venäjä on säilynyt uhkaavana ja tuntuu nykyisen johtajansa vetämänä hetkittäin myös nauttivan asemastaan.

Kansakunnalle pidettyjen Putinin puheiden teemoja on vuosien saatossa vahvistettu: Venäjä on alueellinen suurvalta, joka haikailee merelle. “Tavallisista” valtioista poiketen suurvalta voi sotia, ja sillähän on katsottu olevan jopa jonkinlainen velvollisuus laajentua. [Kansainvälisesti ansioituneen Venäjän taloushistorian tutkijan Pekka Sutelan mukaan Venäjä on maailman mitassa normaali valtio ja Suomi on epänormaali. Suomessa yhteiskunta toimii lain ja sääntöjen mukaan, mikä on yleensä maille harvinaista.]

Hybridisodan ilmapiiri

Putinin pian 16 vuoden valtakauden huomioiminen kokonaisuudessa paljastaa selvän linjan. Jo nyt tiedämme, että vuonna 2007 Münchenissä pitämänsä puheen myötä Putin teki selväksi maansa olevan näreissään siitä, miten Venäjää kohdeltiin lännen taholta.

Viimeistään Venäjän vieminen sotiin ulkomailla on vahvistanut sen, että Putinin Venäjä on vakavissaan ja sisäisesti riittävään yhtenäisyyteen pakotettu. Sotaa käydään useilla tasoilla eikä sodan julistuksia enää odoteta. Ihan syystä monia hämmensivät vuonna 2014 Venäjän toimet Krimillä ja vielä enemmän valehtelun ilmapiiri, joka luotiin Itä-Ukrainassa. Julkiseen keskusteluun tuli mukaan käsite hybridisota. Hybridisota on prosessi, joka elää yhteiskunnan kaikilla tasoilla. Rauhan voi edelleen erottaa sodasta.

Neuvostoliitto oli tästä malliesimerkki. Venäjällä vt. pääministerinä 1990-luvun alussa toimineen Jegor Gaidarin sanoin: ”Kun valtio menettää paitsi väkivallan monopolin, myös kykynsä käyttää sitä, se lakkaa olemasta valtio sanan varsinaisessa merkityksessä.”

Gaidar kuvaa muutama vuosi sitten kirjoittamassaan teoksessa Imperiumin tuho (Verbatum, 2014) sen, miten Neuvostoliitosta yritettiin pelastaa voitava. Neuvostokomennon jälkeisessä maailmassa läntisten yhteiskuntien poliittinen eliitti ohjeisti valtavan maan vallanpitäjien käyttäytymistä.

Eivätkä ohjeet rajoittuneet Itä-Eurooppaan. Maan johdolle annettiin selkeitä signaaleja siitä, että talousapua vastaan on noudatettava ihmisoikeuksia.

Tällaisia ehtoja Venäjälle ei voi tänään kukaan sanella, vallan ”väärinkäyttö” on täysin mahdollista. Venäjän itseluottamusta nakerretaan tietenkin niin sisältä kuin ulkoapäin: jatkamalla nykylinjaa maa ei voi estää omaa rappeutumistaan.

Naapurin ymmärtämisessä on pidettävä mielessä Venäjän kyky tehdä omaa ulkopolitiikkaansa ja sen pyrkimys vaikuttaa syvällä suomalaisessa keskustelussa.

Vaikutusvaltaisen Venäjän näkemykset otetaan huomioon ja suomalaisia kansallisia päätöksiä perustellaan aina kokonaisarvioina, joista kansalaisilla saa olla monia mielipiteitä. Suomen asema ilman Euroopan unionin jäsenyyttä ja laajaa Pohjoismaista yhteistyötä voisi olla vielä huonompi.

Venäjä on ymmärrettävä rehellisesti sellaisena naapurina, jollaisen kuvan se itsestään antaa. Venäjä ei salli suomalaisten poikkeavan sen määrittelemästä linjasta yhtään sen enempää kuin Ukrainankaan. Nato on raja. Uhittelu Turkin kanssa on osoitus siitä, ettei Nato-jäsenyys loivenna Venäjän viestiä. Venäjä kokee olevansa velvollinen puolustamaan oikeaksi määrittelemiään arvoja.

Ulkoministeri Timo Soini (ps.) totesi puheessaan Helsingissä tammikuussa 2016, että ei ole liioiteltua väittää EU:n ja Venäjän suhteiden olevan heikommassa hapessa kuin kertaakaan Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Tässä tilanteessa on tärkeää katsoa eteenpäin. On pyrittävä rakentamaan luottamusta ja etsittävä yhteisiä intressejä sieltä mistä niitä löytyy – eli käytännön yhteistyön ja yhteisten taloudellisten ja turvallisuusintressien kautta. On selvää, että käytännössä yhteistyöhön vaaditaan myös poliittisen ilmapiirin muutosta.”

Venäjä muokkaa itseään

Venäjää uhkana pitäville on syytä jatkuvasti korostaa, että siitä ei saa sellaista valtiota kuin haluaisi, se muokkaa itse itsensä. Kun Putin valittiin vuonna 2000, vaaleissa haettiin vastaus siihen, hyväksyttiinkö Venäjän ensimmäisen presidentin Boris Jeltsinin seuraajan valinta. (Hanna Smith, Sisanna Niinivaara. Siltala 2011) Pääministerinä toiminut Putin peri sujuvasti Jeltsinin paikan ja valittiin presidentiksi. Vuoden 2008 presidentinvaalit olivat itse asiassa kansanäänestys siitä, pidettiinkö vuodesta 2000 hallinnutta Putinia hyvänä presidenttinä. Vuodesta 2008 neljä vuotta hallinnut tandem tarkoitti, että käytännössä vuonna 2012 Medvedev ja Putin vain vaihtoivat paikkoja presidenttinä ja pääministerinä.

Hyvässä muistissa on se, että etukäteen sumplittu vallanvaihto hermostutti monet kansalaiset. Ajankohta osui yksiin myös niin sanotun arabikevään kanssa, jolloin maailmassa kuohui monella tavalla ja sosiaalisen mediankin voittokulku tiedonvälittäjänä, niin totuuden kuin valheen välikappaleena, kasvoi merkittävästi. Jälkeenpäin luotaessa kokonaista tarinaa Venäjälle, on kerrottu Medvedevin ja Putinin sopineen vallanvaihdon kuvioista jo silloin kun tandem muodostettiin. Putin kertoi päätöksen syntyneen vuosia sitten. Nyky-Venäjää kuvaava ratkaisu esiteltiin kansalaisille valtapuolue Yhtenäisen Venäjän kokouksessa 24. syyskuuta 2011, jolloin Putin ilmoitti, että hän pyrkisi takaisin Kremliin ja nimittäisi Medvedevin pääministeriksi. Kiinnostavaa olisi tietää, jätettiinkö ennakoinnista tuolloin pois se mahdollisuus, että täysin epädemokraattiselta näyttänyt vallanvaihto voisi aiheuttaa koetun kaltaisen pettymyksen aallon, joka oli vain seurausta raa’an tehokkaasta ja häikäilemättömästä vallankäytöstä.

Venäjän johto ei ainoastaan pilkannut kilpailuun perustuvaa demokratiaa, vaan lisäksi kohteli kansaa kuin karjaa. Kansalaisten omanarvontuntoa loukattiin. Pari päivää myöhemmin Medvedev erotti muitta mutkitta Suomessakin eri yhteyksissä laajemmalle yleisölle tutuksi tulleen talousministerinsä Aleksei Kudrinin. Professori Richard Sakwa kirjoittaa teoksessaan Tapaus Hodorkovski (Minerva, 2014), että tämä oli tuolloin ensimmäinen merkki eliitin sisäisistä kiistoista. Pian tapauksen jälkeen miljonääri Mihail Hodorkovski totesi, että järjestely ”sai suuren osan aktiivista Venäjän väestöä pettymyksen valtaan.” Tämän syynä eivät niinkään olleet Putinin tai Medvedevin henkilöön liittyvät asiat vaan se, että ”Putinin aikakauden jatko merkitsee astumista menneisyyteen.

Liki vuosi sitten Ulkopolitiikka -lehden haastattelussa professori Vladimir Gelman puhui venäläisestä hyssyttelystä.Venäjällä hyvin harvat ovat asettuneet viime kuukausina vastustamaan Putinin politiikkaa. Politiikan tai liike-elämän huipulla kukaan ei ole korottanut ääntään. Gelman arvioi, että kriittisesti ajattelevat pelkäävät rangaistuksia. Mieltään osoittaneet kansalaiset tai oppositiohenkiset ajattelijat on leimattu julkisuudessa nopeasti maanpettureiksi.”

Hälyttäviä ääniä on kuultu. Toimittaja Mihail Zygar muistuttaa, että Venäjän hallituksen ekonomistit ovat lähivuosien suunnitelmissaan alkaneet ääneen pohtia ”kolmannen maailmansodan tekijää”. Venäjän diplomatian ykkösmiehet ovat todellisia ammattilaisia, ja tekevät mitä heidän johtajansa heiltä odottavat.

Ulkoministeri Sergei Lavrov on asemoinut Venäjän uuteen aikaan ja samalla kun Putinin 2000-luvun alun talousuudistusten luojat Kudrin ja maan suurimman pankin pääjohtaja German Gref ovat pidelleet päätään ja lausuneet julkisuuteen, että Venäjä on katastrofin partaalla, heidän äskeiset oppilaansa ovat olleet aivan toista mieltä. Äskettäin kovien korruptiosyytteiden vastaajaksi joutunut talousministeri Aleksei Uljukajev ilmoitti liberaalissa talouskonferenssissa tammikuussa 2016, että kaikki läntiset talousennusteet ovat väärässä, että mitään ”business as usual” ei enää ikinä tule ja että on totuttava uuteen normaaliuteen. Lisäksi hän muistutti, kuinka hän lapsena heräsi joka aamu ajatukseen: ”Kuinka hienoa onkaan, että asun Neuvostoliitossa!” [Mihail Zygarin käsikirjoituksesta]

Venäjän ongelmia osittain pahentanut pakotekierre ei ole ilman suuria muutoksia kansainvälisessä politiikassa muuttumassa.

Tutkija Lilia Ševtsova muistuttaa, että maailman mittakaavassa pakotteita on käytetty kymmeniä kertoja ja suurin osa niistä ilman menestystä. Venäjän vastaiset pakotteet ovat osoittautuneet häkellyttävän tuloksekkaiksi. Kysymys ei ole edes siitä, että ne alkoivat kuristaa Venäjän taloutta, vaan tärkeämpää on niiden poliittinen ulottuvuus. Ensinnäkin, pakotteet näyttivät Venäjän riippuvuuden kehitysmaista ja sen omavaraisuuden puutteen jopa palveluroolinsa täyttämisessä lännen raaka-ainelisänä. Toiseksi, Kremlin ulkopolitiikan epäonnistuminen kävi ilmiselväksi. Se oli tähdännyt lännen yhtenäisyyden horjuttamiseen ja pyrkinyt luomaan lännen yhteisöön omat lobbausvoimansa.

Liberaalit demokratiat näyttivät kykynsä säilyttää yhtenäisyys pakotekysymyksessä. Kolmanneksi, venäläisen itsevaltiuden itsetuhon partaalla pakotteet voivat horjuttaa sitä, jos länsi haluaa vaikuttaa Venäjän hallitsevaan luokkaan, jonka edustajia on jo muuttanut paljon länteen.

Suurvallan intressit näkyvät

Olivatpa Venäjän tavoitteet mitkä vaan, maantieteelle emme voi mitään. Tämä suomalaisten moneen kertaan todistama viisaus on iskostettu kaikkien mieliin. Siksi on luontevaa, että koetamme pysyä mukana siinä joukossa, joka tunnetaan myös yhtä hyvin Pekingissä kuin Washingtonissa. Trump on jo soittanut melkein kaikille pohjoismaisten kuningaskuntien pääministereille. Sitä missä määrin soittojärjestyksessä kyse on vain sattumasta, me voimme vain arvuutella.

Suomessa olemme saaneet osamme Venäjän infosodasta, mutta samaan aikaan on muistettava, että se kohdistaa arvaamattomia toimiaan kaikkiin maihin. Näitä toimia on nähty muun tänä syksynä muassa Moldovan presidentinvaaleissa ja Montenegrossa, jonka liittymistä Natoon Venäjä on jarruttanut hyvin monin eri keinoin jo vuosia.

Mediaa seuraavan on mahdollista nähdä, että nykypäivän Venäjä on (ainakin Putinin silmin) jälleen nousevien arvojen maa. Nuo arvot eivät ole luonnollisia, yhteiskunnasta nousevia, vaan Kreml on ne valinnut ja päättänyt, että ne ovat sopivia ja syöttää niitä yhteiskunnalle. Ne nojaavat venäläisissä ihmisissä itsessään oleviin arvoihin. Tällä hetkellä vahvistetaan tiettyjä ja heikennetään toisia. Kreml menettelee näiden orastavien arvojen kanssa kuin ne olisivat uskontoa suodattaen ne arvot, joita voi käyttää kommunikoinnissa sen jälkeen, kun se on ”adoptoinut uskonnon”.

Venäjän tutkimuksen professori, emeritus Timo Vihavainen kirjoittaa, että Venäjällä 2000-luvulla yhä tärkeämmäksi noussut suuntaus ”suvereeni demokratia” on informaatiosodassa läntistä sivilisaatiota vastaan. ”Liberaalin demokratian vastapainoksi tarjotaan omaa olennaisesti poikkeavaa venäläistä ideologiaa, joka paljolti perustuu ortodoksisen uskon pohjalle. Siihen liittyy myös ajatus euraasialaisesta Venäjän johtamasta maantieteellisestä alueesta, joka luonnostaan kuuluu yhteen ja saman johdon alaisuuteen.”

Neuvostojärjestelmä tarvitsi vähemmän ideologista johdonmukaisuutta ja sillä oli varaa kaksoisajatteluun ja kaksoispuheeseen, koska se pystyi jatkuvasti sensuroimaan. Mediatutkija Vasili Gatov sanoo, että on myös ymmärrettävä se, kuinka yksi Putinin propagandan perusperiaatteista on kieltäminen, ei sensuuri vaan sen kieltäminen, mitä ei haluta.

Se perustuu umpimähkäiseen päätökseen. Jopa Putin itse jää yleensä tähän loogiseen ansaan, sanoo Gatov, joka työskenteli RIA Novosti -uutistoimiston kehitysjohtajana ennen Yhdysvaltoihin muuttamistaan.

Venäjän vaikutusvallan ulottumisesta Suomen kaltaiseen demokratiaan on pidetty mahdollisena, mutta epätodennäköisenä. Nimenomaan Suomeen kohdistuvia uhkia on siloteltu. Entinen ulkoministeri, kansanedustaja Erkki Tuomioja (sd.) on tuonut useaan otteeseen esille sen, että jopa Krimin valtaus oli paniikkireaktio Ukrainan kansannousuun Maidaniin [Maidan alkoi Kiovassa vuonna 2013].

Totta kai suunnitelmat olivat olemassa.” Hybridisodasta puhuminen Suomen yhteydessä on Tuomiojan mielestä liioittelua. Venäjän käyttämät keinot ja voimapolitiikka ovat merkki pikemminkin heikkoudesta, kuin vahvuudesta.

Liberaali Gaidar-insituutin tutkija Kirill Rogov sanoo The New Times –lehdessä pitävänsä Krimiä (tai sen liittämistä) eräänlaisena kumouksena. ”Se oli kumous, jonka toteutti hyvin pieni ryhmä ihmisiä, ja se muutti suuresti eliittien voimatasapainoa. Ne eliitit, jotka olivat kytköksissä länteen ja olivat hyvinkin vaikutusvaltaisia, alkoivat menettää vaikutustaan. Se puolestaan avasi uusille eliiteille mahdollisuuden nousta ylöspäin ja vallata asemia.

Rogovin mielestä nyt voidaan nähdä kaikissa kerroksissa, kuinka tietynlaiset henkilöt astuvat esiin, tulevat johtoasemiin ja syrjäyttävät muut. Kilpailu ja eliitin taistelu ovat Putinin vallan vakauden säilymisen vahva resurssi.

 Aiemmin Putinin Naapurissa -blogissa on julkaistu artikkelit 19.11. ja 26.11.

Putinin naapurissa: Venäjällä on vain Navalnyi

Putinin naapurissa: Tunne vie ja turruttaa

Näin Venäjä rankaisi Eurooppaa

Ruuan tuhoaminen on syntiä. Venäjällä on poltettu valtavia määriä ruokaa. Tarkoitusta voi vain arvailla, jos kyse ei ole  yksinkertaisesti: raha. Salakuljetus on jopa sotien aiheuttaja. Ruuan kuljetuksissa liikkuu iso raha.

”Venäjän ruokakrematorio” herättää hämmennystä. Venäjän hallituksen päätös tuhota massiivisesti tuontikiellon alaisia läntisiä elintarvikkeita häiritsee maan kansalaisia, koska köyhyys lisääntyy ja neuvostoaikojen nälänhätää koskevat muistot ovat tuoreet. (Lähde: BesTToday/Varlamov)

”Venäjän ruokakrematorio” herättää hämmennystä. Venäjän hallituksen päätös tuhota massiivisesti tuontikiellon alaisia läntisiä elintarvikkeita häiritsee maan kansalaisia, koska köyhyys lisääntyy ja neuvostoaikojen nälänhätää koskevat muistot ovat tuoreet. (Lähde: BesTToday/Varlamov)

Salakuljetetun ruuan hävittäminen Venäjällä tuntuu varmasti turhauttavalta. Venäjän viranomaisilla ei ole mitään mahdollisuuksia pitää joka päivä yllä valmiutta erityisoperaatioihin. Yksiselitteisesti – EI. Laiton elintarviketuonti EU:n alueelta jatkuu, kirjoittaa The New Times.

Venäjän vastaisku ei johtanut EU:n maatalouden merkittäviin mullistuksiin, mutta loi edellytykset monen viejän strategiseen laajentumiseen Aasian markkinoille sekä uusia korruptiovirtoja Venäjälle ja sen EU:n ulkopuolisiin naapurimaihin. Venäjällä on jouduttu ottamaan huomioon viennin kasvu Euraasian liittoon kuuluviin maihin Valko-Venäjälle ja Kazakstaniin.

Ruuan hävittämisen vaikutus näkyy ennen muuta siinä, että laittomin keinoin hankitut tulot jaetaan uudelleen. Lasku järjestelyistä on maltillisesti arvioituna 140 miljoonaa euroa. Siitä kenelle rahat menevät, The New Times aikoo kertoa seuraavissa artikkeleissaan.

Eurooppalaisten juustojen tuhoamiseksi hankittujen siirrettävien polttolaitosten osto osui kutakuinkin tuontikiellon vuosipäivään ja nyt voidaan jo tehdä johtopäätöksiä sen tuloksista.

Valtataistelu

Tutkija Tatjana Stanovaja on realisti. Hänen mielestään ruuan markkinoille pääsyn estämiseen ei tarvitse etsiä mitään erityisiä syitä. Kyse on ihan siitä, miltä näyttääkin. Maan poliittinen johto, joka asetti tuontikiellon näyttää typeryksiltä, koska vuoden ajan voimassa olleet rajoitukset eivät ole toimineet toivotulla tavalla.

”Vähän kuin jos Putinin kaverit, jotka ovat joutuneet länsimaiden pakotteiden kohteiksi, voisivat kaikesta huolimatta oleilla siellä rauhassa ja ottaa lainoja, vaikkakin hieman korkeammalla korolla, mutta kuitenkin edullisemmin kuin Venäjällä.”

Toistaiseksi kenelläkään ei ole yhtä ja pitävää selitystä ruuan hävittämisessä. Ilmeisesti on kyse vallanpitäjien ”remonttihommista”, jotka ovat saaneet erikoisen muodon. (Kuva: Navalnyi)

Toistaiseksi kenelläkään ei ole yhtä ja pitävää selitystä ruuan hävittämisessä. Ilmeisesti on kyse vallanpitäjien ”remonttihommista”, jotka ovat saaneet erikoisen muodon. (Kuva: Navalnyi)

Kremliä lähellä oleva poliitikko Sergei Markov sanoo, että Venäjällä ruuan tuhoamisessa on nyt kyse sekä poliittisesta että yhteiskunnallisesta päätöksestä, jolla on oma logiikkansa. Putin on puun ja kuoren välissä. Venäjällä toimii niin sanottu kuudes kolonna. (”Kuudes kolonna ”ei koostu Putinin vihollisista vaan hänen tukijoistaan.) Markovin mielestä vallanpitäjien olisi lähetettävä pakotteiden alaiset elintarvikkeet humanitaarisena apuna Donbassin alueelle Itä-Ukrainaan.

”Elintarvikkeet ovat peräisin maista, jotka tukevat Donbassin alueella kansanmurhaa toteuttavaa junttaa. Niinpä kaikki ne elintarvikkeet on lähetettävä rangaistukseksi Donbassin alueelle.”

Markov tekee päätelmänsä sen pohjalta, että Venäjällä tunteet ovat pinnassa, koska kaikilla on sukulaisia, jotka ovat nähneet nälkää. Ruuan tuhoaminen on monen mielestä myös heidän työpanoksensa hävittämistä. Puhumattakaan nälkäisistä, joiden on vaikea ymmärtää hävitysvimman järkevyyttä. Kansalaisten pitäisi pystyä luottamaan vallanpitäjien järkeviin päätöksiin. Ruokaa polttamalla valtiovalta rikkoo kansan kanssa tehtyä sopimusta vastaan.

Niinpä. Ei ruuan polttaminen Venäjällä ole järjetöntä, vaan voimattomuuden aiheuttamaa epätoivoa.

Vastaisku

Internetissä tehdyn selvityksen mukaan 87 prosenttia haastatelluista sanoo, etteivät he kannata ruuan tuhoamista.

Venäjällä sanotaan, että nyt on kyse televisiosta vastaan jääkaappi. Venäläiset koettavat selittää, että ruokaa tuhotaan muuallakin. Tästä on uutta tietoakin, mutta syyt ovat kuitenkin aivan toiset kuin Venäjällä.

Vasja Lozhkin: "Jos kansalla on kurjaa ei se mitään, poissa on juusto ja makkara, Mutta onhan Krim meidän sentään, ja Peskovilla kello komea" (Lähde: Facebook/suomennos Päivi Kangas)

Vasja Lozhkin: ”Jos kansalla on kurjaa ei se mitään,
poissa on juusto ja makkara,
Mutta onhan Krim meidän sentään,
ja Peskovilla kello komea” (Lähde: Facebook/suomennos Päivi Kangas)

Venäjän viranomaisten retoriikassa kuuluu kahdenlaisia ajatuksia tuonnista niistä maista, jotka ovat ottaneet käyttöön pakotteita Venäjää vastaan: toisaalta kyseessä on ”vastaisku” ”kumppanien” talouksille ja toisaalta kotimaisen maataloustuotannon edistäminen ja maataloustuotteiden tuonnin supistaminen.

On selvää että Venäjällä maatalouslobby huutaa, että kyseessä on salakuljetus ja samaan aikaan tulli antaa luvan Turkin kautta tulevalle lohelle ja Valko-Venäjän läpi kulkevalle parmesaanille.

Venäjällä on tietysti muistuteltu, että Euroopassa on hyristy tyytyväisyyttä juustojen hintojen laskiessa. Logiikka on kuitenkin ontuva. Jokainen suomalainenkin voi sen todistaa, vaikka Putin-juustoa meillä syötiinkin kun Valion Oltermannit jäivät viemättä.

Eurooppa on kasvattanut vientiään Aasiaan. Sen kertovat tilastot. Monen Euroopan maan viennin supistuminen on aiheuttanut ongelmia niiden maataloustuottajille. Novaja Gazeta kertoo, että Venäjä oli yksi kolmesta päävientimaasta saksalaisille hedelmille, juureksille, lihalle ja juustoille.

Mustavalkoista

Venäjänkielisessä verkkokeskustelussa väännetään ankarasti peistä, koska enää ei oikein tahdo erottaa kuka on hyvä ja kuka paha. Teot kumoavat toisensa.

Keskusteluissa muistutetaan, että tuhotut elintarvikkeet eivät koskaan olisi ajautuneet Venäjälle, jos kyse ei olisi salakuljetuksesta.

Ihmiset ihmettelevät sitäkin, miksi ruokaa ei anneta lastenkodeille tai kuten Markov sanoi, viedä Itä-Ukrainaan. Yksi päätelmä on se, että Venäjällä ruokaa tuhotaan, koska valtiovalta on voimaton tullinsa edesottamusten edessä.

-Haluttaisi tehdä rahaa, mutta se ei olekaan mahdollista, todetaan yhdessä some-kommentissa. Yksi teoriahan on se, että korruptoituneessa maassa kyse on tullin ja valtion joutumisesta nokkelien liikemiesten huijaamaksi. Rahaa ei tullut normaaleja teitä virkamieskunnan käyttöön.

Lopuksi kertaukseksi se, että Venäjän vastapakotteet on asetettu siksi, että EU on asettanut  Venäjälle pakotteita Krimin miehityksen vuoksi.