Kyselykratia – kyynistä ajattelua

Mahtaako Venäjän johdolla olla enää mitään käsitystä maastaan, vai onko peräti niin, ettei asia kiinnosta pientä sisäpiiriä. Uhkaako Venäjä Eurooppaa? Huolestuneita puheenvuoroja on kuultu usein. Kansa tuskin lähtee kadulle. Mutta mistä sen voi tietää? Ei kai mistään, vaikka mielipidetiedusteluja julkaistaan taajaan.

Julkaistu Sergei Jelkinin luvalla.

Julkaistu Sergei Jelkinin luvalla.

Ammattilaiset lukevat kyselyistä paljon. Me tiedämme, että melko suuri osa venäläisistä on ihan tyytyväisiä vaikkapa siihen, etteivät he voi matkustaa ulkomailla entiseen malliin. Tuoreen selvityksen mukaan puolestaan suomalaisissa aiheuttavat eniten huolta työllisyystilanne ja kansainvälinen terrorismi. Myös Euroopan talouden näkymistä ja turvapaikanhakijoiden määrän lisääntymisestä ollaan huolissaan.

Raha-asiat huolettavat myös Venäjällä. Novaja Gazeta –lehdessä haastateltu ekonomisti Jevgeni Gontmaher muistuttaa siitä, että monet talousoppineet ovat varoittaneet öljyn hinnan joskus laskevan. Yllätyksenä sen ei olisi pitänyt tulla. Rupla on vajunut ennätyksellisen alas suhteessa Yhdysvaltain dollariin ja euroon.

Mielipidetiedustelut ovat oiva keino tiedontasaukseen, mutta kyselyjä voidaan käyttää myös oman päämäärän ajamiseen. Meillä on harvoin arvioitavana koko kyselypatteria, ja eipä kovin moni maallikko edes ymmärrä yksityiskohtia, jotka kyselyihin liittyvät saati ole kiinnostunut niitä vastauksia lukemaan. Valtaosa ihmisistä menee prosenteissakin sekaisin.

**

Venäjää on vuosia kuvattu teatrokratiaksi, jossa imitoidaan poliittista päätöksentekoa. Maata voi myös kutsua kleptokratiaksi, koska valtion omaisuutta on kaapattu yksityiseksi käsittämättömät määrät tai maata voi nimittää ”kyselykratiaksi”, jossa manipuloiduilla kyselytutkimuksilla ja kansanäänestyksillä haetaan kansalta allekirjoitus avainkysymyksiin, kuten kollega Anneli Ahonen suomensi ja tiivisti Vedomosti-lehden artikkelin.

Venäjän valtiojohdon huimat kannatusluvut puhuvat selkeää kieltä. Maxim Trudoljubov kirjoittaa, että Kremlin ”suoran demokratian” tehtävänä onkin juuri saada kansalaisilta allekirjoitus miltei mihin tahansa.

”Tällä lähestymistavalla ylimmän johdon kaikki päätökset näyttäytyvät yleisesti suosittuina ja vaikka ne johtavatkin kriisiin, niiden takia pitää tuomita kaikki eli ei ketään. Jos tehdään vain yleisesti hyväksyttyjä päätöksiä, voidaan päätyä loppujen lopuksi hyvin ei-populääriin tilanteeseen. Se on populismin ikuinen kohtalo eikä siinä ole mitään periaatteellisesti venäläistä.”

Jotta tämä kuitenkin tunnustettaisiin, venäläisen yhteiskunnan on peruttava allekirjoituksensa Kremlin tärkeimmistä päätöksistä viimeisen 15 vuoden ajalta. Se on helppoa, jos käsitetään, että allekirjoitus on väärennetty. Mielipidetiedustelut, jotka tehdään muokkaamalla propagandalla jatkuvasti väestöä ja mielipidetiedustelut, joiden ainoa päämäärä on suojautua yleisen tuen taakse poliittisia päätöksiä tehtäessä, ovat alusta loppuun vääristelyä.

Trudoljubov pohtii sitä, että yhteiskunnallisen tietoisuuden selvittämiseen johtaa muun muassa se, että tunnustetaan, oikeudellisella tasolla, uhka maan turvallisuudelle.

”Tuo uhka lähtee siitä tosiasiasta, että suuret valtiolliset tiedotusvälineet täyttävät markkinat. Lisäksi on tunnustettava, että poliittisiin tarkoitusperiin käytetyt mielipidetiedustelut yleisen mielipiteen selvittämiseksi ovat luonteeltaan manipuloivia.”

Tämän ”kyselykratian” tehtävä ei ole tiedustella kansan mielipidettä, vaan saada sen ”allekirjoitus”, dokumentoitu vahvistus sille, että venäläisten enemmistö osallistuu Kremlin tärkeisiin päätöksiin, myös rikollisiin.

”Tällöin jopa kansainvälisen oikeuden normien rikkominen näyttäytyy eri valossa. On eri asia, kun lakeja rikkoo hulluksi tullut diktaattori verrattuna siihen, että niitä rikkoo koko kansa”, Trudoljubov kirjoittaa.

Venäjäläistä öljyä, Iranin öljyä - Avaamme pian (Julkaistu Sergei Jelkinin luvalla )

Venäjäläistä öljyä, Iranin öljyä – Avaamme pian (Julkaistu Sergei Jelkinin luvalla )

Venäjä on monikansallinen maa, jonka pitäminen koossa vaatii jatkuvaa huolenpitoa. Presidentti Vladimir Putinin porukan johtama linja näyttää myös edistävän Euroopan hajottamista itsekkäisiin ja toisaalta yhtenäisyyttä puolustaviin. Yhtenäisyyttä puolustavat niin kadunmiehet kuin virkamiehetkin.

Itsekkäiden joukossa on populisteja, joiden mielestä valtavirran ”oikeinajattelu” on korvattavissa. Räikeintä on itsepuolustusjärjestöjen hiljainen hyväksyminen, joka ei ole jäänyt huomaamatta Venäjälläkään.

Euroopan repeämät ovat Venäjän mieleen, omassa maassa yhtenäisyys on säilytettävä. Neuvostoliiton hajoamisprosessi ja imperiumin katoaminen puhuttaa.

Politiikan tutkija Vladimir Gelmanin mukaan Neuvostoliiton hajoaminen on Putinille neljännesvuosisata myöhemminkin henkilökohtainen trauma.

Puhuessaan presidentinneuvostossa torstaina presidentti toi esiin näkemyksenään, että Neuvostoliiton perustajalla Leninillä oli monia näkemyksiä – muun muassa autonomioiden salliminen.

Presidentti Vladimir Putin pohti Leninin jo asettaneen atomipommin Venäjä-nimisen talon alle. (Julkaistu Sergei Jelkinin luvalla)

Presidentti Vladimir Putin pohti Leninin jo asettaneen atomipommin Venäjä-nimisen talon alle. (Julkaistu Sergei Jelkinin luvalla)

”Venäjä-nimisen talon alle oli asennettu atomipommi, joka räjähti. Emme tarvinneet maailmanvallankumousta. ”

Voidaan toki ajatella niinkin, että Putinilla ja Leninillä on sama päämäärä – valtion säilyttäminen. Vääriä keinoja on useita, oikeanlainen vain yksi.

”Bolševikkien valtiosta syntyi jonkin ajan kuluttua maailman vahvin valtio. Aivan kuten Neuvostoliitto aikoinaan, myös tämän päivän Venäjä on oikealla tiellä. Tämän voi sanoa Leninin ja Putinin yhdistäväksi piirteeksi,” toteaa politiikan tutkija Mihail Sidelnikov.

Gelmanin mielestä Leninin valtiomallin epäonnistuminen oli seurausta vuosikymmenten pinnallisesta strategiasta. Hallitsija rakensi Neuvostoliton sisällissodan raunioille, tsaarin Venäjän hajottua.

-Oli tehtävä kompromisseja, kertoo professori. Se näkyi erityisesti valtion mutkikkaassa rakennustyössä. Tämä kompromissi saatiin aikaan houkuttelemalla tuon ajan etniset eliitit ja erillisten komentajien joukot bolševikkien puolelle. Monessa mielessä Putin toimii Tšetšeniassa Leninin jäljillä.

Myöhemmin lehdistösihteeri Dmitri Peskov kommentoi Putinin puhetta sanoen, että ne eivät aiheuta suuttumusta vaan erimielisyyttä.

**

Venäjä tekee omaa suvereenia politiikkaansa tilanteessa, jossa sitä syytetään pakolaisten tietoisesta liikkeelle panemisesta.  Venäjä on syyttelyyn itse syyllinen. Sen propaganda on niin tökeröä, että syytökset nousevat helposti julkisuuteen.

Putinin apuna kyynisen ajattelun selittäjänä hänellä on usein lehdistösihteerinsä Dmitri Peskov. Kansan tunnoista ei niin tiedetä, mutta niitä voidaan ohjata. Tässä auttavat mielipidetiedustelut.

Siinä sinulle, kansanvihollinen! Bannattu! (Julkaistu pilapiirtäjä Sergei Jelkinin luvalla)

Siinä sinulle, kansanvihollinen! Bannattu! (Julkaistu pilapiirtäjä Sergei Jelkinin luvalla)

Lehdistösihteerin tehtäviin kuuluu myös selittää lisää sitä, miten Pohjois-Kaukasuksen itsevaltiaan Tšetšenian johtajan sanomisiin pitäisi suhtautua. Kadyrov hyökkäsi vastikään liberaaleja poliitikkoja ja ylipäätään Venäjän johtajia arvostelevaa keskustelua vastaan. Itsevaltiaan mielestä Venäjän parlamentin alahuoneen duuman ulkopuolinen oppositio yrittää käyttää hyväkseen vaikeaa taloustilannetta. Tällaisiin ihmisiin on suhtauduttava kuten kansanvihollisiin, pettureihin. Itsevaltiaan mukaan liberaalit venäläiset pelaavat läntisten turvallisuuspalvelujen pussiin ja tanssivat heidän pillinsä mukaan. Näihin ihmisiin on sovellettava lakia kovemman mukaan.

”Kiinnittäkäämme huomiota siihen, että nyt puhutaan duuman ulkopuolisesta oppositiosta. Mitä tämä tarkoittaa? Ne ovat niitä, joilla ei ole oikeudellista perustetta poliittiseen toimintaansa. Niitä joiden toiminta ei mahdu lakien puitteisiin ja jotka ovat valmiita niitä rikkomaan, myös maan turmioksi. Näin minä tulkitsen [Kadyrovin] sanomiset, Dmitri Peskov ilmoitti.”

Tšetšenijohtajan puheet herättivät laajaa huomiota ja oppositiohenkisesti ajattelevat järjestivät Flashmobin internetissä otsikolla Kadyrov Venäjän häpeä.

Vastaavasti Tšetšeniassa järjestetään mielenosoituksia Kadyrovin tueksi. Mielenosoituksiin on jo laadittu iskeviä lauseita ja ihmisiä käsketty osallistumaan. Esimakua on saatu julkaisemalla mukana kannettavia iskulauseita.

”Liberaalit kerjäävät kriisejä, protesteja ja kuolemaa!”

”Viidennen kolonnan loiset, syöpä Venäjän rungossa!”

”Navalnyi on Amerikalle ystävä, Venäjälle vihollinen!”

”Viesti sinulle kansalainen on helppo, viidennen kolonnan joukoissa älä seiso!”

”Sillä aikaa kun muut vitkastelivat, Kadyrovin miehet taistelivat Venäjän puolesta!”

”Alas provokaattorit, saatanan lapset!”

”Kadyrov, maan turva!”

 

 

 

 

 

 

Kirja-arvio: Artemi Troitski – Venäläinen Karmageddon

Kulttuurin moniottelija Artemi Troitski piirtää terävästi synkän kuvan naapurista: äärimmäinen tekopyhyys erottaa putinismin ”kehittyneestä sosialismista”.

Artemi Troitski

Artemi Troitski

Totaaliseen valehteluun tottuneita ihmisiä ei edes enää kiinnosta tietää totuutta. Heitä miellyttää paljon enemmän rauhoittava ja kiihottava vale – Venäjän television menestyksen tae.

Miten Venäjän kanssa voi tulla toimeen?

Venäjän presidentti Vladimir Putinin valta ei perustu pelkoon, mutta mihin, sitä eivät osaa tutkijat vielä sanoa. Siksi on syytä kuunnella ja miettiä, mitä sanovat kirjailijat ja yhteiskunnalliset keskustelijat. Venäjällä ei media ole vuosiin synnyttänyt aitoa keskustelua, vaikka maassa toimiikin muutamia partisaaneina itseään pitäviä julkaisuja ja jokunen televisiokanavakin pyrkii välittämään monipuolisesti tietoa. Blogeissa on kuhinaa. Silti marginaaliin ajetut puhuvat ennen muuta keskenään. Hyvä puoli on tietysti se, että ihmiset löytävät toisensa helposti koko venäjänkielisestä maailmasta ja aineiston jakaminen onnistuu kätevästi. Mutta vaikutus on mitätön.

Into-kustantamon Venäläinen Karmageddon on Anton Nikkilän toimittama ja suomentama kiinnostava kooste Troitskin kirjoituksia viime vuosilta: blogeja, luonnoksia seminaarien teksteiksi ja haastatteluja. Perheenisän ja venäläisen rokin tuntijan tuntoja Pussy Riot –ryhmästä, taistelusta arktisen luonnon puolesta ja masentavasta nyky-politiikasta 2010-luvulla. Vuosi sitten vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa Tallinnaan muuttaneen Troitskin kirja on vahva elämys.

Nykyinen sensuuri synnyttää Troitskin mukaan ”menestyviä” pelkureita, takinkääntäjiä ja luovan itsekastraation virtuooseja, ja ne taiteilijat, joilla on niin sanotusti munaa, se työntää määrätietoisesti pois valtavirrasta erilaisiin gettoihin – internetiin, pienkustantamoille, art house –festivaaleille, kodeissa pidettäviin konsertteihin.

Höh. Eikös näin tapahdu kaikkialla?

Salakavalaa on Troitskin mukaan se, että Leonid Brežnevin 1980-luvun aikojen malliin taidetta eivät pidä kurissa keskusvirastojen kerberokset vaan toimittajat, ohjaajat ja taiteilijat itse virka-asemiensa valta-istuimilta.

”Venäjä on autoritaarinen valtio, joka on jättänyt jäähyväiset orastavalle demokratialla ja liikkuu kovaa vauhtia kohti totalitarismia, vaikka tie onkin mutkikas. Listaan kuuluvat yhtenäinen ideologia, kulttuurin ja median totaalinen kontrolli sekä valtion sekaantuminen kansalaisten yksityiselämään. ”

Virallisesti kirjallisuuden ja kustannustoiminnan keskusvirastoa ei tietenkään ole, mutta sen sijaan Troitski muistuttaa, että maassa säädetään mielipuolisia lakeja (esimerkiksi uskovaisten tunteiden varjelemisesta), joita voi tulkita miten lystää.

Huomio joka kannattaa muistaa on se, että Venäjällä on valppaita kansalaisia ja aktivisteja, jotka panevat lakeja täytäntöön otsa hiessä ahkeroivien virkamiesten rinnalla.

Keväällä kahdessa maaseutukaupungissa saatiin aikaan skandaalit – jotka johtivat jopa pidätyksiin – teinityttöjen twerkatessa. Ideologisten dogmien vaaliminen ylittää yhä useammin absurdiuden rajat.

Miten tähän on tultu ja liu’uttu kohti totalitarismia?

Yksinkertaisinta on puhua televisiosta. Troitski muistuttaa, että Putin on kärsinyt perinpohjaisen tappion – ja hän tietää sen. Ulkomaailma on hylännyt hänet eikä enää koskaan hyväksy häntä. Televisiopropagandalla ostetun vaalikarjan osoittama ihailu on laiha lohtu.

Troitskin kirjoituksiin on helppo yhtyä. Merkkejä on näkyvissä. Harvat osaavat ja pystyvät näkemänsä yhtä terävästi kirjaamaan. Sosiologisten selvitysten mukaan Venäjä on lähestynyt monessa suhteessa Neuvostoliittoa. Monelle se tuntuu sopivan.

Luonnollisestikaan kukaan ei usko mielipidekyselyjen anonymiteettiin, ja täysin ymmärrettävä epäluuloisuus pakottaa – aivan kuten neuvostoaikoina – vastaamaan kysymyksiin ”oikein”. Troitski epäilee ja arvioi, että nykyisen hallituksen kannatusluvut ovat silti korkeita jossain 40 ja 60 prosentin välillä, mutta eivät siis lähelläkään yleisesti toistetun 85 prosentin lukua. Hallinnon menestystä voi selittää yksinkertaisesti sillä, että niin monet eivät halua nähdä ongelmia.

Troitski kirjoitti kuluvan vuoden toukokuun Voiton päivän juhlinnan aikaan venäjänkielisen BBC:n kolumnissaan saattaneen olla, ettei Putin ymmärtänyt länsimaiden reagoivan niin voimakkaasti hänen tekoihinsa. Kun johtajat jäivät pois Punaiselta torilta, heidän päätöksensä motiivina saattoivat Washingtonin kulissien takaisen vehkeilyn sijaan olla ymmärrettävät inhimilliset tunteet.

”Olipa ihminen kuka tahansa, hänen on syytä muistaa, että tietämättömyys kansainvälisen yhteiselon laeista tai niiden noudattamatta jättäminen ei vapauta vastuusta, jos niitä jättää noudattamatta.”

Hyvin palkatut vaikuttaja-agentit huseeraavat vapaasti

Kirjoittaja lopettaa teoksensa kolmeen ohjeeseen siitä, miten toimia Venäjän kanssa. Kannattaa lukea. Nimittäin, mitä mieltä on istua pelipöytään, jos tiedätte varmasti, että siinä istuu huijari, huligaani ja kiristäjä. Vastapeluri, jolla ei ole kunniaa eikä moraalia, joka antaa arvoa vain voimalle ja rahalle ja näkee kaikissa yrityksissä rakentaa rauhaa ja kompromisseja vain merkin heikkoudesta.

Hyvä kysymys on sekin, jonka Troitski esittää aiemmin kirjassa pohtiessaan sitä, kuinka yksinkertaisesti venäläiset unohtaen mietitään valtavan maan kehitystä. Ehkä lähinnä toivoen, että sen jatkuva laajentuminen voidaan estää. Samaan aikaan lännellä ei ole lihaksia asettaa sanktioita ex-kansleri Schröderille ja muille korkeasti palkatuille vaikuttaja-agenteille.

Olen tuntenut Artemin kolmisenkymmentä vuotta. Tapasimme 1980-luvulla YLEn kirjeenvaihtajapisteessä Moskovassa. Kriitikkona ja useiden valtakunnallisesti suosittujen televisio-ohjelmien juontajana ollut Troitsky on edelleen aktiivinen tarkkailija. Viime vuodet ovat osoittautuneet hyvin raskaiksi. Jututan Artemia myöhemmin lisää.

Into tuo yhtenä kustantajana lokakuun lopulla kirjailijoita Helsinkiin.

Helsingin kirjamessujen (22.-25.10.2015) teemana on tänä vuonna venäläinen kirjallisuus ja kulttuuri, mikä näkyy vahvasti Into Kustannuksen syksyn tarjonnassa. Uutuuskirjojen joukossa on useita merkittäviä venäläisteoksia. Innon venäläiset kirjailijavieraat Artemi Troitski, Boris Akunin, Roman Sentšin, Sergei Lukjanenko ja Jevgeni Vodolazkin ovat tavattavissa Helsingissä lokakuussa. Lisäksi palkittu brittitoimittaja Luke Harding vierailee hänkin kirjamessuilla.

Kirja-arvio: René Nyberg – Viimeinen juna Moskovaan

Juutalaisten tarinaa on kerrottava. Suurlähettiläs René Nyberg kirjoittaa sukunsa selviäjistä. Nybergin ja hänen sukunsa tarina vie meidät matkalle historian syvänteisiin: äidin kuolleeksi julistamisen seurauksiin, juutalaisten joukkomurhiin, suomalaisen urheiluelämän tähtihetkiin sekä baltianjuutalaisen pariskunnan pakomatkalle Keski-Aasian.

Maschan hääkuva 1938

Maschan hääkuva 1938

Oma perhe julisti Nybergin äidin kuolleeksi, rituaalinen kunniamurha siis. Yhteydestä erottaminen eli ekskommunikaatio vaatii selityksen, vaikka itse asia ei ole tavaton vaan juutalaiseen kulttuurin kuuluva tapahtuma.

Suomen juutalaisten historiaa ei ole kirjoitettu valmiiksi. Nyberg kertoo onnistuneensa laskemaan leikkiä taustastaan: ”ensimmäisen asteen sekarotuinen”, niin kuin asia määriteltiin Nürnbergin vuoden 1935 rotulaeissa, kun kaksi isovanhempaa ovat juutalaisia.

Suomen Moskovan- ja Berliinin-edustustojen päällikkönä toiminut Nyberg (s. 1946) on arvostettu diplomaatti.

Kirjassa on kosketuspintaa nykypäivään. Teos on ajankohtainen sen maahanmuutosta, kotoutumisesta ja sopeutumisesta kertovan tarinan vuoksi. Ihmisten on ylitettävä kulttuurirajat. Rajapinnassa syntyy myös kitkaa.

Vielä sotien välisenä aikana juutalaiset olivat Suomessa vieras elementti. Itämeren äärellä juutalaisia oli Venäjällä merkittävästi. Juutalaisille ei myönnetty kansalaisuutta automaattisesti Suomeen, mutta myös juutalaiset sotilaat saivat jäädä asumaan paikkakunnalle, jolla he vapautuivat palveluksesta. Maahanmuuttajien pelon vuoksi tehty päätös muuttui ajan myötä antisemitismiksi, vaikka muuttorajoitusta ei ollut sellaiseksi tarkoitettu.

-Juutalaisten kansalaisuuden vastustaminen tuntuu hassulta. Äitini syntyi Helsingissä vuonna 1910. Hänestä tuli Suomen kansalainen vasta vuonna 1920, Nyberg sanoo haastattelussa joka on laajempana blogin lopussa

René Nybergin omilta Anselm-kotisivuilta löytyvät muun muassa videokeskustelut pianisti Olli Mustosen, koulukaveri I- C Björklundin ja serkku Hillel Tokazierin kanssa.

Muutamassa sukupolvessa suvun tausta voisi häipyä kokonaan. Nybergin äidin Fanny Feigen (o.s. Tokazier) juutalaisuudesta ei puhuttu ulkopuolisille. Äidin synnyinperhe oli katkaissut välit tyttäreen, koska tämä rakastui urheilussa veljiensä rinnalla menestyneeseen Bruno Nybergiin ja meni tämän kanssa ensin salakihloihin ja vuonna 1937 naimisiin.

Erityisesti äidin isä, syvästi uskonnollinen ortodoksijuutalainen Meier Tokazier oli leppymätön aina kuolemaansa saakka. Syksyn 1937 jälkeen tytärtä ei hänelle enää ollut.

Viimeinen juna Moskovaan kirjan kuvitusta.

Viimeinen juna Moskovaan kirjan kuvitusta.

”Isä luki synagogassa kuolinrukouksen eli kaddishin elävästä tyttärestään ja perhe istui shivan. Shivan istumiseen kuuluu myös ottaa vastaan sukulaisten ja ystävien surunvalittelut ja lohdutuksen sanat. Kuka mahtoi käydä lohduttamassa Tokazierien perhettä elävän tyttären poismenon johdosta syksyllä 1937?”

Kirjassa kuvataan mitä irtaantuminen omasta uskonnosta, perheestä ja ystäväpiiristä tarkoitti rakkausavioliiton solmineelle äidille. Nyberg piti etäisyyttä juutalaisuuteen, eikä äitinsä pyynnöstä käynyt tämän elinaikana juutalaisen seurakunnan tiloissa Helsingissä. Sukulaisten ja ystävien puuttuminen oli asia, johon äiti muistelijan mielestä sopeutui.

Diplomaatin urallaan Nyberg ei törmännyt tilanteisiin, jossa hänen olisi pitänyt erityisesti miettiä juutalaista taustaansa. Yhdessä kohtaamisessa vuonna 1976 tähän kuitenkin viitataan. Helsingin Saksalaisen koulun kasvatti aloitti diplomaatin uransa vuonna 1971 ja oli yhdessä ensimmäisistä asemapaikoistaan Leningradissa. Tuolloisesta kaupungin puoluejohtajasta povattiin jopa Neuvostoliiton päämiestä.

”Heinäkuun viimeisenä sunnuntaina 1976, jolloin konsulikunta oli kutsuttu Nevalle ankkuroidun risteilijä Kirovin kannelle juhlistaman neuvostolaivaston vuosipäivää. Pääkonsuli [Antti] Karppinen oli lomalla Suomessa, joten hänen sijastaan laivaan nousi varakonsuli. Vaaleaan kesäpukuun pukeutunut pienikokoinen mutta tanakka [Grigori] Romanov tervehti konsulikuntaa ja katseli nuorta ruskeasilmäistä mustatukkaista ja -viiksistä varakonsulia todeten: Ette ole suomalaisen näköinen. Vastasin tottuneesti: Olen suomalainen. (Ja finn).”

Äidin poismeno tapahtui Nybergin ollessa Saksassa vuonna 2006. Tuolloin hän pyysi kuolinviestin saatuaan ystäväänsä lukemaan kaddishin Saksassa ja serkkuaan tekemään saman vielä uudestaan Helsingin synagogassa.

”Ensimmäinen synagoga, jonka näin sisältä, oli Leningradin vaikuttava pääsynagoga kesällä 1971, jossa myös ensimmäistä kertaa kuulin jiddisiä ja vastasin saksaksi. Kunnioitin äitini tahtoa enkä käynyt Helsingin synagogassa ennen kuin vasta hänen kuolemansa jälkeen.”

”Olin kuitenkin hyvissä ajoin päättänyt pyytää serkkuani Hillel Tokazieria lukemaan äitini kuolinrukouksen eli kaddishin, kun sen aika on tullut. En suinkaan uskonnollisista syistä, vaan koska isoisäni oli lukenut sen elävästä tyttärestään.”

**

Oiva taustoitus tekee Nybergin kirjasta mikrohistoriallisen selkeän kertomuksen, jossa liikutaan sujuvasti ajassa Suomen lähihistoriasta autonomian aikaan.

Juutalaiset olivat Venäjän keisarikunnan nopeimmin kasvava ryhmä vailla kansallista kotia. He asuivat muita kansallisuuksia useammin kaupungeissa. Venäjän 1800-luvun modernisaatio vaikutti juutalaisiin syvemmältä kuin muihin kansoihin, sillä kysymys oli juutalaisten olemassaolosta.

”Toivottomassa kurjuudessa eläviä juutalaisia kutsuttiin ilmaisulla Luftmensch eli ilmasta elävä ihminen, joka aamulla ei tiedä, mitä illalla tekee. Käsitteen kuuluisin taiteellinen ilmaisu on Marc Chagallin Vitebskin kattojen yllä leijuva Luftmensch, seIässä reppu ja kädessä keppi.”

Maaorjuuden lakkauttamisen myötä juutalaiset joutuivat luopumaan maataloustuotteiden välittäjän roolistaan. Venäjän kaupunkeihin muuttaneista juutalaiset oivalsivat ensimmäisten joukossa kaikkien, ei ainoastaan eliitin, kouluttamisen merkityksen. Sotapalveluksensa jälkeen Suomeen jääneellä Nybergin isoisällä oli Helsingissä menestynyt vaatetusliike.

Valokuvia Viimeinen juna Moskovaan -kirjan sivulta.

Valokuvia Viimeinen juna Moskovaan -kirjan sivulta.

Kirjalle nimen antanut tapahtumasarja sai alkunsa Riian rautatieasemalta, josta lähti sunnuntaina 29.6.1941 Viimeinen juna Moskovaan. Pari päivää sen jälkeen Hitlerin joukot valtasivat kaupungin.

Neuvostoviranomaiset ehtivät kyyditä ”saksalaiset” eli Latviasta turvapaikan saaneet Saksan ja Itävallan juutalaiset. Heitä käsiteltiin vihollisina, mikä pelasti heidän henkensä. Marraskuuhun 1941 mennessä Neuvostoliito evakuoi 12 miljoonaa ihmistä maan länsiosista. Heidän joukossaan oli noin miljoona vuoden 1938 rajojen sisällä asunutta ”itäjuutalaista”.

Viimeisen Latviasta lähteneen junan matkustajien joukossa olivat Nybergin äidin serkku Mascha (o.s. Tukatsier) ja tämän aviomies Josef Jungman. Jungmanit päätyivät lopulta Kazakstaniin saakka ja selvisivät hengissä. Kaikki heidän Riikaan jääneet sukulaisensa – muun muassa Maschan vanhemmat ja kolme pikkusisarta – murhattiin. Vain noin 200  000 eli 10-12 prosenttia kaikista ”länsijuutalaisista” pääsi pakenemaan miehitetystä Puolasta ja Baltian maista. Heidän matkansa vei syvälle selustaan, Uralin taakse Siperiaan sekä Kazakstaniin ja Keski-Aasiaan.

”Baltian juutalaisia auttoi heidän venäjän kielen taitonsa, joka oli parempi kuin esimerkiksi Puolasta siirrettyjen. Sen enempää Puolasta kuin Baltiasta tulleet pakolaiset eivät voineet tietää, että kolmasosa Kazakstanin asukkaista oli vain kymmenen vuotta aiemmin kuollut nälkään pakkokollektivisoinnin seurauksena.”

Neuvostoliiton väestösiirrot ja miljoonien ihmisten tappaminen ovat vielä monien kirjojen aiheena. Historioitsija Timothy Snyder kirjoittaa kirjassaan The Bloodlands (Tappotanner, Siltala), että Hitler oli antisemitistinen poliitikko maassa, jossa oli vain pieni juutalaisvähemmistö – prosentti väestöstä vuonna 1933. Meidän tuntemamme joukkomurhat tapahtuivat Puolassa, Liettuassa, Latviassa ja Neuvostoliitossa. Myös volgansaksalaiset karkotettiin Kazakstaniin. Stalinin yli 400  000 volgansaksalaisen kyyditystä on pidetty ylivertaisena suorituksena saksalaisten sekaviin väestösiirtoihin verrattuna.

Baltiassa tapahtuneet kyyditykset ovat viime vuosina olleet esillä kirjailija Sofi Oksasen teoksissa. Myös Nyberg muistuttaa siitä, kuinka uudelleen itsenäistyneen Viron ensimmäinen presidentti, kirjailija Lennart Meri päätteli, että kysymyksessä oli dekapitaatio eli yritys tuhota eliitti.

”Ironisesti hän kuitenkin toteaa, että neuvostologiikan mukaan se tapahtui pidättämällä kaikki, joiden nimet löytyivät puhelinluettelosta. Neuvostoliitossa puhelin oli harvoilla, joten kotipuhelinten omistajien täytyi edustaa eliittiä. Se miksi joku karkotettiin, mutta toista ei, oli sattuman varassa.”

Jungmanit kiersivät sodan jälkeen Israelin kautta Saksaan, jossa Josef Jungman oli 1920-luvulla saanut muusikon koulutuksen. Saksa takasi kovia kokeneille ikäihmisille eläkkeen.

**

Nybergin teos on ylitsepursuavan antelias ja samalla sen täyttää typerryttävän mehukas yksityiskohtien kirjo. Kuvaavaa on se, että kirjan Viimeinen juna Moskovaan ovat heti tuoreeltaan arvostelleet sekä entinen pääministerimme Paavo Lipponen että kulttuurielämän elävä legenda Jörn Donner. Puhuimme Nybergin kanssa yleisesti kirjan minussa herättämistä asioista: maahanmuutosta, Israelin ja Saksan suhteesta sekä pari sanaa nyky-Venäjästä ja Saksasta.

Kirjaansa varten suuren määrän taustaselvitystä tehnyt Nyberg sanoo, että maahanmuuttajien on autettava itseänsä. Maahanmuuttajina juutalaiset ovat työllistäneet itsensä ja toisensa niin Suomessa kuin New Yorkissa. He ovat aina tehneet kovasti töitä.

-En halunnut paisuttaa kirjassa Venäjän osuutta, mutta juutalaisten parissa syntyvyys oli korkeampi ja lapsikuolleisuus oli juutalaisten keskuudessa muuta väestöä pienempi. Syynä tähän olivat rituaaliset puhtausmääräykset. Heidän hygieniansa taso oli korkeampi. Juutalaisilla oli vahvuuksia, jotka tänä päivänä skandinaavisessa yhteiskunnassa tuntuvat itsestään selviltä. Primitiivisessä yhteiskunnassa se ei ollut itsestään selvää, Nyberg selvittää.

Nyberg kehuu historioitsija Timothy Snyderin Tappotanner –kirjassa tekemää synteesiä järisyttäväksi. Merkittävä lähdeteos on ollut myös tuhatsivuinen Aleksandr Soltženitsynin Kaksisataa vuotta yhdessä (1795-1995), Dvesti let vmeste -kirja.

-Soltžsenitsynia ei kiinnosta juutalaisten kohtalo vaan talonpoikien tuhoaminen. Venäjäksi lukemani kirja on tiedollinen aarreaitta. Kirjailija pohtii sitä, oliko anti-bolševikkien joukossa juutalaisia. Siis kaikkea sellaista, joka ei tunnu kauhean relevantilta tällä hetkellä.

Venäjällä juutalaisille jäi Soltžsenitsyn mukaan ainoaksi vaihtoehdoksi tulla bolševikeiksi. Se antoi oikeudet osallistua uuden yhteiskunnan rakentamiseen vihatun tsaarivallan tilalle.

Nybergin suhde Israeliin ei ole välinpitämätön

Kirjassaan Nyberg toteaa diplomaattisesti, että ”Suhtautumiseni Lähi-idän ainoaan avoimeen demokraattiseen yhteiskuntaan Israeliin ei ole välinpitämätön. Liittokansleri Angela Merkelin toteamus vuonna 2012, että Israelin turvallisuus on osa Saksan valtioetua, Staatsräsonia, teki myös minuun vaikutuksen.”

Nybergin mukaan kyse on turvallisuustakuusta. Saksan vahva sitoutuminen Israeliin on pitkän kaaren yksi pääty. Israel-raportointi on Saksassa yksityiskohtaista, syvällistä. Myös Palestiinaa käsitellään hyvin objektiivisesti, mutta äärimmäisen tarkkaan mietityllä tavalla. Menemättä sen syvemmälle Israelin tilanteeseen Nyberg toteaa Merkelin lausunnosta, ettei kukaan liittokansleri ole koskaan sanonut mitään vastaavaa. Nyberg luonnehtii Israelia napakasti neljällä sanalla: vaikuttava, nuorekas ja dynaaminen sekä neuroottinen.

East Office of Finnish Industries toimitusjohtajan tehtävästi eläkkeelle jäänyt Nyberg tietää, että Saksa on Suomen suurin kauppakumppani ja että maalla on taloudellinen ja poliittinen johto Euroopassa myös meidän näkökulmasta. Valitettavasti kielitaidon yksipuolistuminen on vähentänyt kontakteja Saksaan. Nyberg sanoo panevansa toivon nuoriin: he haluavat Berliiniin.

Tilanne on Merkelille vaihtoehdoton

-Niin kauan kuin Putin jatkaa, Merkelinkin on jatkettava, sanoo Nyberg. Hän muistuttaa historian paradoksaalisuudesta: liittokansleri Konrad Adenauer olisi (vuonna 1963) halunnut Paasikiven ikäisenä jatkaa. Helmuth Kohl yritti (vuonna 1998), mutta Gerhard Schröder voitti vaalit. Merkelille ei ole vaihtoehtoa.

-Sisäpoliittisesti se ei näy, mutta asiallisesti se on näin. Tilanne ei ole sama kuin Kekkosella. Kyse ei ole korvaamattomana pitämisestä. Siitä ei ole kysymys. Saksassa tilanne on todellinen, Nyberg täsmentää.

Nybergin kirja Viimeinen juna Moskovaan on hieno teos. Kunnianosoitus kulttuurille, joka säilyy vaikka olosuhteet ympärillä muuttuvat. Kirjasta on otettu jo toinen painos.

René Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan. 221 s. Siltala.

René Nybergin kotisivut –  www.anselm.fi 

Jörn Donner: Viimeinen juna Moskovaan, HBL

Paavo Lipponen: Juutalaissuvun historia järisyttää lukijaa, Suomen Kuvalehti

Arja Paananen: Ex-suurlähettiläs: Äitini julistettiin kuolleeksi, Ilta-Sanomat