Kirja-arvio: Hannu Himanen – Länttä vai itää

Suomi Natoon! Länteen! Ulkopolitiikka perustuslain mukaiseksi, pääministerille hänelle kuuluva asema.

Venäjällä suurlähettiläänämme vuosina 2012-16 palvelleen Hannu Himasen kirja Länttä vai itää – Suomi ja geopolitiikan paluu (Docendo) on raikas tuulahdus joka pöyhii tunkkaista jaarittelua ja panee miettimään propagandaan vastaamisen tärkeyttä.

Diplomaatilta ei kuulla salassa pidettäviä asioita, mutta julkisissa lähteissä oleva tietokin riittää. Kyse on siitä, miten näkemykset tarjotaan lukijalle. Himanen osaa taidon.

himanenkansi

Länttä vai itää koostuu esseistä, jotka tarjoavat ulkopolitiikasta kiinnostuneille mahdollisuuden kurkistaa kansainvälisen politiikan teorioihin ja käytännön työhön ilman elämäkertojen henkilökohtaisuuksia.

Himanen ei sijoita itseään tärkeänä tekijänä mihinkään merkittävään paikkaan historiassa, vaan kokenut diplomaatti paukuttaa jääräpäisimmällekin, että itsevaltaisesti johdetun Venäjän tavoitteet saattavat olla edelleen hämäriä, mutta toimillaan maa on jo joutunut oman propagandansa loukkuun.

Kolmatta kertaa diplomaatin postilla Venäjällä olleella Himasella on luonnetta sanoa asiat suoraan. Toimittajan koulutuksen jälkeen diplomaatiksi lähtenyt Himanen muistelee nyt 95-vuotiaan isänsä sanoneen:

Luulin jotain ymmärtäväni, kunnes se selitettiin minulle.”

Suurlähettiläs Hannu Himanen esitteli juuri julkaistua teostaan 20.10. 2017 Helsingissä.

Suurlähettiläs Hannu Himanen esitteli juuri julkaistua teostaan 20.10. 2017 Helsingissä.

Eläkkeelle vastikään siirtyneen ja ulkoministeriön virkamieskunnan johtopaikoillakin olleen ammattilaisen näkemyksillä on erityistä painoarvoa. Kokenutta ei huijata. Jokainen diplomaatti voi valita tapansa palvella Suomea.

Himasen kirja tarjoaa ajateltavaa ja kehottaa aloittamaan uudenlaisen keskustelun ulkopolitiikastamme, jotta voimme vastata alati haasteelliseen Venäjän painostukseen: informaatiohyökkäysten perimmäinen tavoite on synnyttää hämmennystä ja hajaannusta länsimaiden sisällä ja niiden välillä.

Suomessa on edelleen vankka joukko ihmisiä, erityisesti heitä on poliitikkojen parissa, jotka eivät syystä tai toisesta halua uskoa Venäjän pyrkivän vaikuttamaan ulkomailla. Samalla maa muodostaa epäsuoran uhkan, koska tiedonvälityksen ammattilaiset on valjastettu valtion ohjaamaan propagandatyöhön.

Venäläisen arjessa on täysin mahdollista kuvitella Venäjä yhdeksi maailman johtovaltioksi. Televisio tarjoilee Kremlin päättämän todellisuuden.

Suurlähettiläs Hannu Himanen kätteli kesäkuun 1. päivä vuonna 2016 Vladivostokin 1. apulaiskaupunginjohtajaa Aleksandr Jurovia.

Suurlähettiläs Hannu Himanen kätteli kesäkuun 1. päivä vuonna 2016 Vladivostokin 1. apulaiskaupunginjohtajaa Aleksandr Jurovia.

”Maakunnissa matkustaessani sain usein eteeni useita paikallisia toimittajia tv-kameroineen. Etupäässä toimittajat olivat nuoria ja kokemattomia ja kykenivät esittämään vain paperille kirjoitettuja ja ilmeisesti jostain saatuja kysymyksiä. Kysymykset olivat pääsääntöisesti täysin yllätyksettömiä ja merkityksettömiä. Joskus lapsikiistojen kuohuissa minulle esitettiin tutuiksi tulleita kysymyksiä suomalaisesta lastensuojelusta, selvästikin muualta (päätoimituksista) valmiina saatuja kysymyksiä. Syntyi vaikutelma, että nuoret toimittajat koulitaan uransa alussa toteuttamaan yhteistä valtiollista projektia.”

Himasen kirjan suoruus voi yllättää

Toki aktiivisena sosiaaliseen mediaan, ennen muuta Twitteriin @Himantero, kirjoittavan suurlähettilään on voinut olettaa käyvän asioihin kiinni kirjassaan samalla tavalla, kuin hän on julkisissa puheenvuoroissaan kehottanut Venäjää ja venäläisiä kohtelemaan: suoraan ja rehdisti.

Venäjä käyttäytyy naapureitaan ja muuta maailmaa kohtaan niin kuin sen voi olettaa tekevän. Suurvallan itseymmärrys on toinen kuin meidän.

Tiedotusvälineistä ja vaikuttamisesta Himanen puhuu kirjassaan monessa yhteydessä. Media on asetettava raameihinsa, kuten muukin poliittinen vaikuttaminen. Se on aina jollain tasolla aikansa peili.

Nyky-Venäjällä median merkitystä on tarkasteltava Venäjän johdon valitsemana strategiana. Jo presidenttiytensä alkuvaiheessa Vladimir Putin nosti valtion kaasuyhtiön Gazpromin keskeiseksi työvälineekseen, jonka avulla Kremlistä johdetut yrityselämän lonkerot ulottuivat kaikkialle, myös mediaan.

Kremlin mediaoperaatiot ovat julkisia

Himanen muistuttaa, että Kremlin virtuaalisessa kontrollissa oleva mediajärjestelmä tuottaa uutisilta, artikkeleilta, ajankohtaisohjelmilta ja dokumenteilta vaikuttavia sisältöjä, jotka on tuotettu vaikuttamistarkoituksessa. Niiden sisältöjen tarkoituksena on korostaa Venäjän kykyjä ja hakea oikeutusta myös väkivallan tekoihin.

Eikä vain Venäjällä.

”Moskovassa ollessani seurasin monta kertaa reaaliaikaisesti, miten todellisten tai fiktiivisten asiantuntijoiden valheelliset lausunnot tai tekaistut tarinat monistetaan hetkessä venäläisten uutistoimistojen ja somen piirissä toimivien automaattiohjattujen robottitilien (bottien) kautta. Joskus huonoilta vitseiltä vaikuttavat valeuutiset vyöryvät väkevällä voimalla eteenpäin ja saattavat päätyä koviksi uutisiksi läntisten uutistoimistojen ja muun median sivustoille. Alkuperäistä lähdettä on usein lähes mahdotonta jäljittää, varsinkin jos valeuutiset synnytetään venäjänkielisessä ympäristössä. Jäljet katoavat tehokkaasti ja täydellisesti.”

Ylätason korruptio selittää Venäjän poliittisia ongelmia

Venäjällä eliittiin voi päästä kykyjen perusteella. Himanen muistuttaa, että siellä pysyminen edellyttää useimmiten korruptiivisten käytäntöjen hyväksymistä ja korruptioon sekaantumista. Tästä johtuen on arvioitu, että hallitsevan eliitin täysimittainen jäsenyys – niin julkisella kuin yksityiselläkin sektorilla – edellyttää jonkinlaisten liittymisriittien läpikäymistä.

”Tärkeään tehtävään ehdolla olevalle tehdään pirullinen tarjous, josta ei voi kieltäytyä: ulottuvilla on merkittävän suuria, mutta laittomiksi tiedettyjä taloudellisia etuja; samalla ehdokkaalle tehdään selväksi, että eduista kieltäytyminen johtaa syrjäyttämiseen ja täydelliseen henkilökohtaiseen katastrofiin.”

Vastaavalla tavalla sanotaan Stalinin toimineen ja myös uskoneen tietävänsä kaikista sen verran, että näitä voitiin hallita, ilman että hallituilla oli itsellään mitään mahdollisuuksia vaikuttaa omaan asemaansa.

Venäjällä käytetään kovan vallan kieltä

Himasen Venäjällä suurlähettiläänä viettämät vuodet ovat olleet merkittäviä ennen muuta maan suuruuden palauttamiseen tähtäävän projektin vuoksi. Krimin kaappaus vuonna 2014 on monella tapaa vedenjakaja. Putin esitti parikymmentä vuotta sitten demokraattia, mutta enää hän ei julkista keskustelua kaipaa, vaan näennäisen lailliselta vaikuttava autoritaarinen johtajuus kelpaa valtaosalle venäläisiä. Tämä vaikutus ulottuu myös Venäjän rajojen yli.

”Venäjän muuttunut retoriikka on taitavaa ja strategista informaatiovaikuttamista, joka Suomen kohdalla on saavuttanut tavoitteensa hyvin. Venäjän narratiivi on usein huomaamatta omaksuttu sellaisenaan. Monet haluavat ymmärtää Venäjää ja muistuttavat, että vikaa on myös lännessä. Suomalainen tasapainoilu muistuttaa kylmän sodan aikaista puolueettomuuskompleksia ja halua asettua ´suurvaltaristiriitojen ulkopuolelle.`”

Himanen muistuttaa, että Suomen kaltaisen maan rooli maailmanpolitiikassa on sopeutujan rooli, mutta se ei merkitse alistumista ja tahdottomuutta. Suomen poliittinen johto on sadan itsenäisyyden vuoden aikana osoittanut, miten vaikeistakin tilanteista voi selvitä eteenpäin, kuten olemme tehneet. Olemme säilyttäneet poliittisen itsenäisyyden ja alueellisen koskemattomuuden ja uhattuna osoittaneet kyvyn ja halun määritellä oman historiamme kulun.

Kohtalon hetkillä Suomesta on tullut historian näkijä ja historian tekijä.”

Suomalaisten poliitikkojen on syytä ottaa kirjan viesti tosissaan. Emme ole nähneet vielä sitä, mihin kuuliainen nöyristely voi johtaa Suomessa. Venäjällä voi maan mediasta nähdä joka päivä, miten televisiossa määritellään Venäjän nykypolitiikalle raamit.

Meistä mitättömiltä ja absurdeilta tuntuvat asiat ovat todellisuutta: Puhe lapsien kaappaamisesta Suomessa ei ole vain jonkun yksittäisen tiedotusvälineen tai toimittajan, puhumattakaan Suomessa operoivan hyödyllisen idiootin, aikaansaannosta.

Vaikka Suomi-kuva ei rapaudu pysyvästi, on harmillisia keskusteluja jouduttu käymään jo ihan liikaa. On muistettava, että virallinen Venäjä on ollut mukana monessa ja käyttänyt tunteisiin vetoavasti lapsia hyväkseen propagandassa. Himanen muistuttaa, että vastaajaksi ovat joutuneet diplomaatitkin. Viennin edistäminen on tärkeää ja yksi julkisuusdiplomatian perustehtäviä.

”Yhdellä maakuntamatkoistani vuonna 2014 olin tutustumassa valtakunnallisesti merkittävään tuotantolaitokseen suomalaisen yritysvaltuuskunnan kanssa. Lyhyen, muodolliseksi jääneen tapaamisen lopussa yrityksen kiireinen toimitusjohtaja kertoi saaneensa kollegoiltaan toivomuksen kysyä suurlähettiläältä erikseen sitä, onko Suomeen turvallista matkustaa perheen kanssa. Miksi teidän sosiaaliviranomaisenne ottavat venäläisiä lapsia huostaan?, toimitusjohtaja kysyi.”

Venäjä vielä virittelee media-asettaan

Venäjän informaatiovaikuttamisen onnistuminen johtuu monista samaan suuntaan vaikuttavista tekijöistä. Venäläiset valtiojohtoiset uutistoimistot ja muu media tarjoavat kansainväliseen käyttöön runsaasti journalistisesti laadituilta näyttäviä, mutta Venäjän valtiollisen propagandakoneiston tuottamia uutisia ja analyysejä, joita tasapuolisuuteen pyrkivä läntinen journalismi ei voi helposti sivuuttaa. Itämeren tilanteen kiristyminen on suoraa seurausta Venäjän toimista Ukrainassa.

”Ei ole käsikirjaa, ei mitään historian oppituntia, jonka perusteella Putinin kaltainen yksinvaltainen johtaja päätti, miten toimia Georgiassa 2008 tai Ukrainassa 2014. Johtajan valinnat ovat samanaikaisesti sekä olosuhteiden sanelemia että subjektiivisia, aikaan ja paikkaan sidottuja. Päätöksentekijä ei voi ratkaisun hetkellä tietää, mitä hänen päätöksistään seuraa. Ne voivat tuottaa juuri sellaisia tuloksia kuin lähdettiin hakemaan, mutta useimmiten tulokset poikkeavat halutuista. Joka tapauksessa päätöksistä on aina myös sellaisia seurauksia, joita päätöksenteon hetkellä ei lainkaan ajateltu.”

Näistä tilanteista kasvaa ”Nato-kiima” ja syntyneen asetelman vuoksi Venäjä käyttää ulkoministeri Sergei Lavrovin suulla muita vähättelevää sanallista painostusta. Kyse on hybridivaikuttamisesta.

”Venäjä pitää meteliä omasta ajattelustaan luodakseen käsityksen siitä, että Natoon liittyminen johtaisi välittömiin ja merkittäviin vastatoimiin. Se käyttää hyväkseen ajatusmallia, joka kansainvälisen politiikan realistisen koulukunnan kirjoissa tunnetaan nimellä turvallisuusdilemma (security dilemma): turvallisuuden ratkaisematon ongelma syntyy siitä, että omaa turvallisuutta lisäävät toimet aiheuttavat uhkaksi koetun valtion reaktion, mikä taas heikentää omaa turvallisuutta.”

Venäjä pyrkii horjuttamaan länsimaiden perusinstituutioita

Se on häpeilemättä tukenut populistisia virtauksia ja poliitikkoja monissa länsimaissa. Erityisesti Venäjän suhteet marraskuussa 2016 valittuun Yhdysvaltain presidenttiin Donald Trumpiin ja Ranskan äärioikeistolaisen Kansallisen rintaman johtajaan Marine Le Peniin ovat herättäneet paljon kysymyksiä.

Tätä taustaa vasten ei ole erikoista lukea, että kun Himanen suosittaa Suomelle jäsenyyttä puolustusliitto Natossa, hän ei halua, että merkittävää jäsenyyspäätöstä tehtäisiin kansanäänestykseen nojaten. Himasen mielestä poliitikot osaavat asiansa, ja voivat tehdä kansakunnan kannalta sopivimmat ratkaisut.

Suomalaisen ulkopoliittisen keskustelun rajalinjat eivät kulje edelleenkään puoluekartan mukaan. Poliitikot ovat jättäneet ylimmän sanan mieluusti vaikka presidentille, ja virallisesti sanotaan muutenkin, ettei Nato-kysymys ole ajankohtainen. Outoa on myös se, että Natosta puhujat ovat kuin jollain tavalla tarttuvaa tautia kantavia.

eskos

Syksyn turvallisuuspoliittista keskustelua ovat sähköistäneet RKP:n presidenttiehdokas, meppi Nils Torvalds ja nyt Himanen puhumalla Natoon liittymisestä. Somessa heidät on leimattu myös kummallisiksi entisiksi kommunisteiksi, jotka ovat Naton kannattajia, vaikka opiskeluaikoina näkemykset olivat täysin toiset.

Todellakin. Reilussa 40 vuodessa näkemykset voivat muuttua. Venäjä vaan näyttää yhä enemmän retro-Neuvostoliitolta. Maan pääpropagandakanava RT ilakoi Putinin englanninkielisellä puheella maailman nuorisolle Sotšissa juuri päättyneessä suurtapaamisessa, joka taitaa olla maailmankuulu vain Venäjällä. ”Future is your´s! All the best!”

https://russian.rt.com/russia/video/441781-putin-vfms-sochi-angliyskyi

Historialla voidaan selittää Suomen vääjäämätöntä kohtaloa ja sitoutumista Venäjään ihan yhtä paljon kuin maantieteellä. Mutta elämme tässä ja nyt. Ajassa, jolloin Venäjä hyödyntää neuvostopropagandan parhaita elementtejä, ja osaa käyttää uusia mediavirtoja siten, että heidän kätensä jälki ei edes näy missään.

 

 

Kirja-arvio: Kalle Kniivilä – Neuvostomaan lapset

Baltian venäjänkielisiä sanotaan usein venäläisiksi. Tavallinen yleistys menee kohtalokkaasti pieleen sillä eihän Venäjälläkään asu vain venäläisiä. Toimittaja Kalle Kniivilän kirja Neuvostomaan lapset (Into 2016) antaa asioille mittasuhteet.

Kalle Kniivilä: Neuvostomaan lapset Into 2016

Kalle Kniivilä: Neuvostomaan lapset Into 2016

Kniivilä ottaa selvää ja selittää kolmannessa Venäjä-kirjassaan sen, miten venäjänkielisiin suhtaudutaan Baltiassa, ja miten nämä kokevat itse elämänsä. Kniivilän kirja Putinin väkeä (Into 2014) palkittiin vuonna 2014 niin Suomessa kuin Ruotsissa. Hänen toinen kirjansa Krim on meidän – imperiumin paluu (Into 2015) taustoitti Ukrainan kriisiä ja muun muassa Krimin tataarien kohtaloa.

Baltiassa syntyneet arvostavat kotikontujaan, isänmaataan.  Venäjän nykyiseen tarinaan kuuluu se, että venäläiset pitävät Neuvostoliiton hajoamista tragediana ja ennen kaikkea epäoikeudenmukaisena tapahtumana.  Osa Baltian venäjänkielisistä on ihmisiä, jotka lähtivät työn perässä rakentamaan Neuvostoliittoa, tai niitä jotka ovat heidän perillisinään jääneet sijoilleen.

Neuvostoaikana ihmisiä siirrettiin väkisin. Monet ihmiset revittiin juuriltaan: he ovat tänään erityisen herkkiä Venäjän propagandalle. Suuren tarinan mukaan venäläiset voittivat sodan ja pelastivat koko maailman fasismilta, mutta silti sortuivat ja joutuivat uhreiksi. Eurooppalaisuus on organisoidussa valheessa korvattu oman erityisyyden ja omien arvojen korostuksella.

Kniivilän kirjaa ei kannata tiivistää yhteen lauseeseen, mutta keskeistä on purkaa myytti sorretuista venäjänkielisistä. Kuten kirjoittaja toteaa, vaikuttaa kiistatta siltä, että Venäjän nykyjohdon etu olisi, jos epäluulot Baltian venäläisiä kohtaan lisääntyvät. Vaikka yhä harvempi venäjänkielinen tuntee mitään vetoa Venäjää kohtaan, on Baltian maissa edelleen havaittavissa oleva hyljeksintä ajanut monet televisiosta tutun Venäjän peesaajiksi. Putinin Venäjän tukeminen on yhden näkemyksen mukaan tunteisiin perustuvaa, ei mikään poliittinen vedenjakaja. Venäjän kielen kautta avautuvaan maailmaan liittyy paljon tunteita.

Venäjä yhdistää, mutta myös erottaa. Neuvostoliiton hajoamisesta on kulunut vasta neljännesvuosisata. Venäläisillä oli erityisasema monessa osatasavallassa, vaikka paikallisten annettiin hoitaa näkyviäkin tehtäviä. Asiantuntijoiden kieli oli kuitenkin venäjä.

Venäjänkielisiä ei sorreta tai selkeästi vainota, Kniivilä kirjoittaa ja esittää sanojensa tueksi myös tietokirjailijan varmuudella uusimpia mielipidemittauksia. Viidettä kolonnaa Baltian maihin tuskin syntyy, mutta muutamien vuosien ajan on edelleen heitäkin, jotka kärsivät yhä isovelikompleksista. Neuvostoihmisestä ei ole enää paljon jäljellä, eikä etnisistä venäläisistä tahdo millään saada enää Venäjälle muuttajia, vaikka muun muassa suuren isänmaallisen sodan uhri on otettava huomioon. Siksi venäjänkielisten asemalla ratsastajilla alkaa olla kiire.

Kirjassaan Kniivilä siirtyy sujuvasti paikan vaihtuessa tunnelmasta toiseen. Afganistanin tuoreen sodan veteraanin ja kulttuuriväen parista kansallisbolševikin seuraan. Latviaan Venäjältä käsiraudoissa vuonna 2008 palautettu venäjän kielen aseman puolestapuhuja Vladimir Linderman sanoo, että vaikka hänen hengenheimolaisensa ovat valmiita vaatimaan osia Kazakstanista Venäjälle ja pitivät meteliä Krimin palauttamiseksi Venäjälle jo vuonna 1999, eivät he silti esitä Latvian liittämistä osaksi Venäjää tai valtioliittoa naapurin kanssa, kuten he haluaisivat Ukrainan tekevän.

Aikoinaan ilmeisesti Neuvostoliiton ensimmäistä seksikauppaa pyörittänyt Linderman on tukenut Eduard Limonovia, jonka poliittinen taideprojekti kansallisbolsevismi on muokkautunut liikkeeksi, jolla on kova ääni, ja joka on sisällöltään epämääräistä kommunismia venäläiseen nationalismiin ja suurvaltasovinismiin sekoitettuna. Kniivilä muistuttaa, että vuodesta 2012 Limonov on lähestynyt Kremlin yhä taantumuksellisempaa politiikkaa tai, kuten kansallisbolševikit näkevät, Kreml on lähestynyt Limonovin linjaa. Linderman on ajanut venäjän kielelle Latviassa vahvempaa asemaa, jotta samalla tuettaisiin ”venäläistä maailmaa” myös muissa entisen Neuvostoliiton alueen maissa. Latvian ja Venäjän kiinteämpää yhteyttä Lindermankaan ei sano suunnittelevansa.

Se kysymys ei ole nyt ajankohtainen. Pitää unohtaa kuvitelmat. Kaikki on toki mahdollista, mutta Latvia on nyt Naton jäsen, ja on tyhmää miettiä mitään edes sen suuntaista. Eikä Venäjän johdolla ole mitään sellaisia suunnitelmia. Siitä olen sataprosenttisen varma. Baltia on jo lentänyt pesästä, se kysymys on tässä vaiheessa mahdoton ratkaista”, Kniivilä kirjaa Lindermanin sanoneen.

Kniivilä on huomannut, että monet venäjänkieliset eivät suostu sopeutumaan. Nämä elävät imperiumiunelmassaan. He eivät halua olla tasa-arvoisia, he haluavat olla niskan päällä. Tämän Kniivilälle kertoo toimittaja Jevgenia Volhonskaja-Sauman, joka on naimisissa vironkielisen miehen kanssa. Heidän lapsensa ovat kaksikielisiä. Jevgenia on tv-toimittaja, maahanmuuttaja.

Kaksikielisyys on Baltiassa luontevaa siinä missä Kanadassa tai Suomessakin, eikä kansalaisuuden hankkimatta jättäneidenkään tunteita nykyisiä kotikontuja kohtaan tarvitse epäillä. Venäjänkieliset eivät ole yhtenäinen ryhmä, vaikka se sellaisena yksinkertaistaen koetetaan ymmärtää.

Venäjänkieliset eivät ole yhtenäistä biomassaa, se on pelkkä klisee, ennakkoluulo. Venäjänkieliset ovat keskenään hyvin erilaisia. Jotkut eivät halua vieläkään ymmärtää, että elämme eri maassa kuin ennen, maassa jossa on toinen kieli ja toinen kulttuuri.”

Venäjän painostus on jatkuvaa.

Läpikotaisin Venäjänsä tunteva ja maan asukkaista aidosti kiinnostunut toimittaja osaa työnsä myös Baltiassa. Neuvostoliitossakin kirjeenvaihtajana asunut Kniivilä ottaa huomioon lukijansa ja antaa haastatelluille tilaa. Kniivilä jakaa lukijan kanssa tuntemuksensa haastateltavia odotellessa.

Matkat Baltian venäläisten asumiskeskittymiin taittuvat junissa ja busseissa. Keskustelut rannoilla ja toimituksissa avaavat maailman, jonka tulkitseminen ei ole yksinkertaista, jos ei osaa antaa arvoa sille, mitä vastaaja sanoo. Kniivilä osaa kysyä. Hän ei ota kantaa vaan toteaa lakoniseen tapaansa, kuivalla huumorillaan, monet asiat sellaisiksi kuin ne ovat. Tuputtamatta ja tyrkyttämättä.

Venäjänkielisille on annettu Viron, Latvian ja Liettuan selviytymistarinoissa roiston osa. Todellisuudessa myös venäläiset olivat kansalaisiaan sortaneen neuvostojärjestelmän uhreja. Sama jatkuu siinä mielessä, että Venäjän nykyjohto lietsoo epäluuloja Baltian venäjänkielisten keskuuteen. Niin kauan kuin ihmisiä ei kirjaimellisesti vainota, tuskin kovinkaan moni olisi halukas lyömään hynttyitään yhteen Venäjän kanssa. Suhteessa rakkaudesta vihaan on vain askel. Ukraina on asia, josta monet Kniivilän tapaamat ihmiset eivät halua puhua missään olosuhteissa.

(Latvialaisdokumentti propagandasta kokoaa hyvän tilannekatsauksen: Venäjän informaatiosodassa Baltiassa ei enää puolusteta Baltian venäläisiä, Master Plan on suurempi: horjuttaa Naton ja EU:n asemaa ja pakottaa lännen johtajat kuuntelemaan Kremlin kelloja. Katsottavissa YLE Areenassa. )

Kirja-arvio: Saara Jantunen – Infosota

Venäjän tv-sota on Syyriassa. Vielä muutama viikko sitten naapurimme valtamedia keskittyi Ukrainaan. Nyt kerrotaan, millaisessa säässä venäläiskoneiden on hyvä pommittaa Syyrian presidentin Bašar Al-Assadin vastustajia.

Venäjän valtion omistaman uutiskanavan säätiedotuksessa analysoitiin lokakuussa hävittäjäkoneiden lento-olosuhteita.

Venäjän valtion omistaman uutiskanavan säätiedotuksessa analysoitiin lokakuussa hävittäjäkoneiden lento-olosuhteita.

Venäjä ajaa etupiiripolitiikkaansa. Sen toimet Syyriassa, Ukrainassa ja Georgiassa ovat osoittaneet, kuinka Venäjä ilmaisee näkemystään oikeanlaisesta maailmanjärjestyksestä.

-Krim, saati Ukraina, ei ole Venäjälle strategisesti niin merkittävä kuin usein väitetään, kirjoittaa sotatieteen tohtori Saara Jantunen. Jantusen kirja Infosota (Otava) julkaistiin torstaina.

Ukrainan kriisin ja sodan mukanaan tuomat heijastumat ovat Venäjän kriisin heijastumia. Venäjä on sisäisessä kriisissä itsensä kanssa. Se ei ole sitä, mitä se haluaisi olla (suurvalta), se kieltää sen mitä se todellisuudessa on (aggressori) ja pyrkii päämääräänsä (vaikutusvaltaan) tavoilla, jotka se projisoi muihin ja sitten itse tuomitsee (uhkailu, muiden valtioiden sisäpolitiikkaan sekaantuminen ja kansalaisten perusoikeuksien alasajo). Ukrainan sota repi näkyväksi sen juopan, joka lännen ja idän välillä vallitsee. Tämä juopa, tai pitäisikö sanoa arpi, on auennut myös meillä Suomessa.

Jantunen käy hankalan aiheen kimppuun, ottaa kiinni monesta kulmasta ja ravistaa. Kirjan 300 sivussa kääntyvät monet käsitteet arjen järjeksi. Tutkija osoittaa selkeästi sen, mitä on hyvä tietää propagandasta, sananvapaudesta, informaatiovaikuttamisesta, vihapuheesta, rauhanpuolustamisesta, kanssakeskustelijoiden marginalisoinnista ja monesta muusta asiasta.

Henkilökohtainen ote, julkiseen keskusteluun antautuminen ja siitä raportointi on kirjan vahvuus, mutta myös kysymyksiä herättävä tapa lähestyä mutkikasta kokonaisuutta.

Elämme infosodan aikaa

Odotettaessa isompaa käännettä maailmanpolitiikassa on tiedettävä, miten puhutaan ja mistä puhutaan. Uusi maailmanjärjestys ei synny tyhjästä, vaikka itse prosessia voi olla tällä hetkellä vaikea ymmärtää. Kyse on Venäjästä ja sen luomasta toisesta todellisuudesta. Venäjä ei yksin muuta maailmaa, vaan saa apua maan valintoja tukevilta ihmisiltä.

Saara Jantunen. Kuva: Katja Tähjä. Otava 2015

Saara Jantunen. Kuva: Katja Tähjä. Otava 2015

Sotatieteilijänä Jantunen on tutkinut viestintää. Esimerkiksi Ukrainan sodan aikana monet tilannekuvan kannalta kriittiset tiedot ovat sellaisia, joiden todenperäisyyden arviointiin tarvitaan asiantuntijoita. Jantunen osaa erottaa viestinnän, tiedonvälityksen ja lässytyksen.

Väitöskirjansa hän teki Yhdysvaltain strategisesta viestinnästä ja niin sanotusta propagandasta.

Jantunen selvittää informaatiosodankäyntiin tutustuessaan huomanneensa, kuinka eri tavoin ihmiset sosiaaliseen mediaan suhtautuvat.

Tämä pätee myös kansainvälisesti. Eräässä seminaarissa tutustuin some-tutkimusta tekevään analyytikkoon, joka ei itse käyttänyt sosiaalista mediaa lainkaan – tietoturvariskien vuoksi. Joskus on myös ollut vaikeaa perustella ihmisille, ettei jokaisesta sosiaalisessa mediassa heitetystä solvauksesta
voi tehdä rikosilmoitusta. Tuntuu, että moni ajattelee fyysisen maailman lainalaisuuksien pätevän myös virtuaalisessa informaatioympäristössä.

Propagandalla viitataan yleisesti tapaan viestiä ja käsitellä asioita, joilla edistetään omia poliittisia etuja epärehellisellä tavalla.

Jantunen muistuttaa, ettei propaganda-sanaan alun perin ole liittynyt  nykypäivän negatiivista sävyä.  Moni liittää sanan sotaan ja pitää propaganda-sanaa siksi kielteisenä asiana. Suomi kunnostautui parhaiden kirjailijoiden avulla propagandassaan 1940-luvulla.

Tänään, erityisesti tilanteessa, jossa puhutaan kahdesta ääripäästä, polarisoitumisesta, mitä tahansa vastakkaista näkökulmaa edustava kannanotto leimataan hyvin nopeasti propagandaksi. Propaganda on helppo termi, koska sille ei ole varsinaista kriteeristöä.

Toisin kuin propaganda, strateginen viestintä kuuluu demokraattiseen yhteiskuntaan. Sitä tarvitaan niin rauhan kuin poikkeusolojen aikana, sillä se on johtamisen keskeisimpiä työkaluja. Strategisen viestinnän avulla pyritään varmistamaan toimintakyky esimerkiksi tilanteissa, joissa valtio joutuu tehostamaan tapaa kansalaisilleen viestimiseksi.

Marginalisointipuhe vähentää turvallisuutta

Suomessa ihmisiä kiinnostaa erityisesti median tasapuolisuus, tavoitteet ja vaikutus. Kuten asevoimistakin puhuttaessa, keskeistä on kyky.

Informaatiosodankäynnin tehtävänä on voittaa yleisö omalle puolelle, tai vaihtoehtoisesti vahvistaa ristiriitoja ja erimielisyyttä kohdeyleisössä, jotta sen yhtenäisyys alkaisi rapautua.

Viranomaisiin ja toimittajiin pätevät eri vaatimukset kuin kansalaisiin. Tämä asetelma on informaatiosodankäynnin ytimessä.

Jantunen pohtii kirjassaan muun muassa sitä, miksi poliittisen puolustuskyvyn tutkiminen on jonkinlainen tabu.

Kaltaisteni tutkijoiden odotetaan tutkivan puolustusta ikään kuin poliittisessa tyhjiössä. Tämä tulee olemaan muuttuvan sodan kuvan myötä kestämätön odotus. Siksi turvallisuuspoliittisen keskustelun kuplan tulee puhjeta, ja keskusteluun tulee paitsi osallistua myös osallistaa.

Infosodan aikaan kuuluvat myös käsittämättömät valheet: ase, jota käytetään niin maahanmuuttokeskustelussa Suomessa kuin oman maan yleisön hämäämisessä ja manipuloinnissa Venäjällä. Yritykset irrottaa Suomi kansainvälisistä yhteisöistä ovat pyrkimyksiä heikentää maamme turvallisuuspoliittista liikkumavaraa. Yksin Suomi on heikompi.

Suomen suvereniteettia kyseenalaistavilla lausunnoilla venäläismediassa ei olisi väliä, mikäli niiden rinnalla keskusteltaisiin Suomen turvallisuuspolitiikasta myös muista näkökulmista.

Jantunen antaa kirjassaan kyytiä sellaisille toiveille, joiden mukaan emme saisi edes virittää keskustelua Naton jäsenyydestä oman hyvinvointimme vuoksi.

Tällaiseen itsesensuuriin ja Suomen kansalaisten perusoikeuksien kaventamisyrityksiin pitää suhtautua nuivasti. Emme voi luovuttaa kansalaistensa perusoikeuksia sekä ulko- ja turvallisuuspoliittista itsemääräämisoikeutta muille.

Trolli-tohtorilta asiaa

Julkisuudessa käydyssä keskustelussa on erikoisia piirteitä. Tunteisiin vetoavat heitot saavat ihmiset reagoimaan. Ihmiset tuntuvat puhuvan toistensa ohi.

Trolleista puhuminen saa ihmiset tolaltaan, vaikka itse asia on tuttu kaikille internetin palstoilla joskus keskustelua yrittäneelle.

-Valehtelun ja disinformaation voi ulkoistaa heille, jotka eivät saa siitä rangaistusta, Jantunen kirjoittaa.

Vakavaa on se, että sananvapautta puolustetaan vaatimalla ihmisiä olemaan osallistumatta keskusteluun ja että Suomen puolustusratkaisuista keskustelemista moititaan aggressioksi.

Jantunen kysyy aiheellisesti, mikä ihme meitä suomalaisia vaivaa?

Hän painottaa, että tutkijoilla on paitsi oikeus, myös velvollisuus, tuoda esiin yhteiskunnallisesti merkittäviä havaintojaan. Yhtä lailla toimittajilla on paitsi oikeus, myös velvollisuus, toimia tiedonvälittäjinä ja vallan vahtikoirina. Poliittinen taso on vapaa arvioimaan sitä, kuinka nämä ammattiryhmät työnsä hoitavat.

Siksi olen kauhulla seurannut tutkijoiden, sotilaiden, toimittajien, erinäisten virkamiesten ja jopa taiteilijoiden puheoikeuden kritisoimista. Olenkin kärjistäen todennut, että Suomessa ei tunnu olevan ihmisiä, jotka saisivat vapaasti ottaa kantaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan.

Kaikki nämä moitteet ovat omiaan tuhoamaan kokonaisturvallisuuden mallin sekä estämään terveen turvallisuuspoliittisen keskustelun syntymisen Suomeen.

Mahdollinen keskustelun hyssyttely kertoo siitä, että kylmän sodan aikainen suomettuminen on edelleen käyttökelpoinen poliittisen vallankäytön mekanismi, jolla tiettyihin yleisöihin ja vaikkapa poliitikkoihin voidaan vieläkin vaikuttaa. Kaikki tämä on nähtävissä Venäjältä Suomeen kohdistuvassa informaatiovaikuttamisessa.

Keskustelua on Suomessakin sähköistänyt myös kansainvälinen pöhinä, joka syntyi ensin Wikileaksin ja sittemmin NSA-paljastusten jälkeen. Saimme paitsi maailmaa muuttaneita tietoja selville myös sen, ettei Julian Assange eikä niin muodoin myöskään Edward Snowden edes yrittänyt hoitaa paljastuksiaan ilman median apua.

Jantunen lienee sotatieteilijänä poikkeus, sillä hän ei suhtaudu vuotosivustoihin lähtökohtaisen tuomitsevasti.

-Ymmärrän, että ne ovat oireita läpinäkyvyyden puutteesta, Jantunen kirjoittaa.

Vuotosivustojen ongelma on kuitenkin se, että ne tekevät julkiseksi myös paljon sellaista tietoa, joka ei ole läpinäkyvyyden kannalta oleellista tai rakentavaa, vaan kyseenalaistavat esimerkiksi kansalaisten perusoikeuksia. Vaikka vuotosivustot esitetään eräänlaisena vaihtoehtona journalismille, erottaa niitä journalismista sama asia kuin harhautussivustojakin: kukaan ei ota niiden sisällöistä todellista vastuuta.

Mediamurros muuttaa maailmaa

Tähän saumaan on iskenyt Venäjän propaganda. Sen maailmanlaajuinen televisio- ja multimediayritys Sputnik on avoimen propagandistinen. Näennäisesti se tarjoaa vaihtoehdon. Ennen muuta Yhdysvaltojen johtamaa hegemoniaa vastaan. Kyseenalaistamatta. Venäjän johdolle ja sen ajaman todellisuuden kannattajille on tärkeää, että salaliitot ja huuhaa-teoriat saavat julkisuutta.

sputnik

Länsimaisen, liberaalin valtamedian ongelma on kykenemättömyys vastata propagandaan. Tarkoitushakuinen media käyttää sumeilematta hyväkseen tilannetta, jossa osa mediasta pyrkii tarjoamaan mahdollisimman totuudenmukaisen näkemyksen maailman tilasta. Avoimuus ja monimuotoinen tiedonvälitys on kuitenkin ainoa keino vastata haasteeseen.

Suomalaisilla oikeus puolustautua

Tosiasiassa parhaiten manipuloinnin keskellä selviävät he, jotka sietävät ristiriitoja. Heitä on vaikeaa saada yhden totuuden taakse.

He, jotka esittävät vaatimuksen keskustella EU:n, Naton ja Yhdysvaltojen propagandasta aina silloin, kun puhe on Venäjän propagandalta suojautumisesta, eivät silti koskaan kykene kertomaan, millaista tämä länsipropaganda on; siitä vain annetaan ymmärtää. Liekö tämä jäänne kylmän sodan aikana asemansa saavuttaneiden kielenkäytössä? On nimittäin totta, että kylmän sodan aikana Suomi oli lännen vaikuttamisen kohteena. Olimme neuvostoystävällinen maa ja siten epäilyttävässä seurassa. Tänä päivänä Suomi kuuluu kuitenkin länteen. Emme ole puolueettomia, sillä kuulumme EU-rintamaan. Olemme Naton rauhankumppanimaa.

Se, että toimimme näissä yhteisöissä sopimusten määrittelemillä tavoilla, ei Jantusen mukaan ole lännen vaikutusyrityksille antautumista, vaan yhteistyötä lännen kanssa.

Lännen ei tarvitse kääntää Suomea puolelleen, sillä Suomi kuuluu jo länteen. Muistutukseksi Jantunen kirjoittaa, että aikanaan suomalaisen yläluokan ja vasemmistoälymystön moraali nojasi väkivaltaan, vahvemman oikeuteen.

Maamme taistolainen, neuvostovallankumouksellinen älymystö- ja opiskelijaliike syntyi niin ajallisessa kuin henkisessäkin yhteydessä Tshekkoslovakian miehitykseen. Ihmisoikeudet politisoitiin, sosialismi ei tuntenut uhreja.

Argumentoiva viestintä ja keskustelu jäävät toiseksi sille, että arviot, analyysit ja näkemykset nähdään poliittisina ja puolueellisina, propagandaksi leimattuina kannanottoina.

Kuten Jantunen kirjoittaa: ”Ennen kaikkea: omat kaapit on siivottava luurangoista. Mitä paremmin yhteiskunta on käsitellyt menneensä, sitä vähemmän menneellä on tarjota aseita nykyhetkeä vastaan.