Putinin naapurissa: Venäjä vaikuttaa

Venäjän ulkopolitiikka on johdonmukaista. Diplomatia on sarja pieniä, tuskin huomaamattomia askelia kansainvälisen politiikan parissa. Varsinkin pienet maat toivovat, että isommat pitävät kiinni sopimuksista ja osallistuvat yhteisiin päätöksiin.

(c) Aleksei Merinov

(c) Aleksei Merinov

Venäjän pehmeän vallan tavoitteena on vaikuttaa siihen, että maata vastaan suunnatuista pakotteista voitaisiin asteittain luopua. Liennytyksen vuoksi näin olisikin syytä tehdä, mutta hinnan pitäisi olla kohtuullinen. Tällä hetkellä kun vaikuttaa siltä, että myös aggressiivisen radikalismin tuloksena voidaan vaikuttaa ainakin Euroopassa.

Viimeisimpänä on nähty todennäköisesti valtiojohtoisen toiminnan vaikutus vaaleihin Venäjän ulkopuolella. Tarinat maksetuista trolleista – vale- ja vastamedialle sopivien tekstien levittäjistä ovat muuttuneet yhä hurjemmiksi. Esimerkkinä Helsingin Sanomien Suvi Turtiaisen kuvaus Makedonian nuorista ja toisaalta Laura Halmisen kirjoitus salaliittosivustoista.

Eurooppa esitetään nyky-Venäjällä aina sortumassa moraalisen rappion ja rajoittamattoman maahanmuuton alle. Siksi Euroopassa on pakko ottaa huomioon Venäjän pyrkimys vaikuttaa maanosassa vuonna 2017 pidettäviin vaaleihin. Venäjän vuoksi Saksan liittokansleri Angela Merkelin johtaman politiikan jatkaminen on tärkeää Euroopalle: kysymys maahanmuutosta on sekä moraalinen että poliittinen.

Monikulttuurisen Venäjän johtajat, jos ketkä, tietävät tämän asian varmasti. Mutta poliittisesti Euroopan yhtenäisyyden murtamiseksi Venäjälle sopisi Merkelin siirtyminen sivuun ihan yhtä hyvin kuin populistisen ja maahanmuuttoa arvostelevan Marine Le Penin valinta Ranskan presidentiksi ensi vuonna.

Tietenkin myös toisenlaisia ääniä on kuunneltava. Olemme uuden ajan partaalla. Kiina on maailmanmahti. Yhdysvalloissa on huomattu, että Venäjältä voidaan ottaa oppia. Euroopassa maahanmuutto, populismi ja Venäjälle Krimin miehittämisen vuoksi asetetut pakotteet, ja maan itselleen asettamat vastapakotteet ovat osa maanosamme politikointia, jota tukee Yhdysvallat – Euroopan liittolainen. Myös sen, johon kuuluu Venäjä.

Aivan viime aikoihin asti Venäjän vaikutusvaltansa lisäämiseksi julkisuudessa esittelemä keinovalikoima on näyttänyt auttamattoman vanhanaikaiselta. Maa on sodassa Euroopassa. Uutta ei ole enää edes huseeraus verkossa pitkin maailmaa kaikin keinoin. Trolleja ja kyberhyökkäyksiä testaavat Venäjän viranomaiset, tutkimuslaitokset ja ”yksityiset” yritykset ovat hoitaneet oman osansa.

Avoimessa diplomatiassa ja kansainvälisessä vaikuttajien verkostoissa eurooppalaisilla on tietenkin aina ollut ongelmansa venäläisten kanssa. Venäjän ulkopolitiikan ammattilaiset ovat kokeneita konkareita. He osaavat hyödyntää asemansa: esiintyä kovina neuvottelijoina sekä napsia irtopisteitä huumorillaan ja herättää huomiota vaikka Kalinkan voimin. Kommunistisen puolueen pääsihteeri Nikita Hruštšev hakkasi kengällä pöytää 1960-luvulla. Nyt Venäjän ulkoministeriön tiedottaja Marija Zaharova tanssii.

Yhdysvalloissa presidentiksi valittu Donald J. Trump pitää yhteyttä kansaan twiittaamalla ja YouTube-videoillaan. Venäjällä käytetään sisäpolitiikassa keinoja, jotka näkyvät myös ulkomailla. Yhtä paljon kuin silkalla voimalla Venäjää hallitaan vaikuttamalla kansalaisten mieliin.

Internetin vaikutusvalta lisääntyy koko ajan, mutta vielä on Venäjällä pääosassa televisio, joka on lähes jokaisessa taloudessa koko ajan auki. Venäjällä niin sanotut poliittisen teknologian ammattilaiset ovat hallinneet ihmisten tietoisuutta vuosikymmeniä. Yksi näistä järjestelijöistä on ollut aiemmin Kremlissä työskennellyt Gleb Pavlovski, jonka mukaan politiikkaa ei voi katsella venäläisen politisoidun television kautta ja jäädä täysjärkiseksi. Venäjän keskeiset televisiokanavat tuottavat ja Moskovan tv-tornista välitetään materiaalia koko maan käyttöön. Ostankinon neoprop eli uuspropaganda on crackia, jolla katoaa todellisuuden taju”, Pavlovski sanoo Novaja Gazeta-lehden haastattelussa.

Puolivallaton diktaattori

Autoritaarisen johtajan kaipuu leimaa jo aikaa jota elämme. Trump ja moni muu populisti koettelevat rajoja.

Presidentti Vladimir Putin on kuitenkin eri sarjaa kuin muut vaaleja järjestävän maailman johtajat siinä mielessä, että hänen valtansa pohjautuu yhtäältä populistiselle kansan syvien rivien kosiskelulle ja toisaalta liike-elämän vaatimusten tuntemiselle ja mahdollisuuksille vaikuttaa Venäjän johtavien energia-alan yritysten toimintaa. Putin ei ole käynyt läpi sellaista vaalikokemusta kuin Yhdysvaltojen presidentiksi valittu Trump eikä hänen pelisilmäänsä liikemiehenä ole testattu samalla tavalla avoimesti.

Putinin suosion mittaamattomuus rehellisissä ja avoimissa vaaleissa ei tietenkään tarkoita, etteikö hänellä ole näkemyksiä ja varteenotettava rooli kansainvälisessä politiikassa. Osa suunnitelmista (tietämättä tarkkaan kenen) on toteutunut: Venäjä on saanut järjestääkseen niin talviolympialaiset vuonna 2014 kuin jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut vuonna 2018. Vielä on näkemättä se, kuinka paljon dopingskandaalit ovat syöneet Venäjän arvovaltaa urheilun supervaltana ja joutuuko maa vastakin panostamaan ydinaseilla uhkaavaan voimapolitiikkaansa.

Putin ei ole halunnut ottaa itselleen Valko-Venäjän johtajan Aljaksandr Lukašenkan titteliä ”Euroopan viimeinen diktaattori”. Mutta ei pidä unohtaa sitä, että vaikka juristi Putin on varmistanut, että presidenttiys jatkuu perustuslain mukaisesti, hänen julkiset puheensa ovat tavallisen kansankiihottajan kieltä ja sisältäneet aina myös valheita ja vääristelyä. Tiedotustilaisuuksissaan Putin osaa olla vastaamatta yhteenkään kysymykseen, ja pyrkii puhumaan niin, että ihmiset unohtavat, mitä kysyttiin.

(c) Aleksei Merinov

(c) Aleksei Merinov

Kuten Putinin joulukuisesta puheesta kansakunnalle ilmeni, on Venäjä päättänyt ottaa jonkin sortin lisäajan aktiivisessa ulkopolitiikassaan ja jäänyt odottamaan.

Politiikan tutkija Stanislav Belkovski muistutti, että vuoden 2016 puhe oli tylsä. Osittain tämä näkemys johtuu siitä, että etukäteen Putinin kerrottiin nostavan esiin kiinnostavia asioita kuten vaikkapa sen, että pääministeri Dmitri Medvedev eroaa pääministerin paikalta tai että Lenin haudataan vihdoinkin Pietariin. Mutta ei. Eikä Putin ehdottanut edes vaalien aikaistamista.

Presidentti vakuutteli kansalaisia siitä, että viime vuosien koettelemukset ovat tehneet maasta entistä voimakkaamman. Nyt ei kuitenkaan ollut puhe sotaan valmistautumisesta tai väkivallan koettelemuksista, vaan vuoden 2016 puhe keskittyi ennen muuta talouteen. Monet keskiluokkaiset venäläiset ovat menettäneet suuren osan tuloistaan kansantalouden ongelmien heijastuessa laajemminkin ostovoimaan. Eikä kyse ole vain öljytulojen supistumisesta.

Yhtäältä Putin antoi puheessaan myös vinkkejä siitä, että kansalaisten olisi oltava tekemisissä keskenään kansalaisjärjestöjen tasolla ja koetettava itsekin toimia. Hyväntekeväisyyden ja toisista ihmisistä huolehtimisen tulisi olla läsnä entistä enemmän. Toisaalta on kuitenkin edelleen kyse siitä, että Krimin miehitys ja sota Itä-Ukrainassa sekä Syyriassa ovat jatkoa politiikalle, jolla valtava, mantereen kokoinen valtio Venäjä yritetään pitää kasassa – Moskovan Kremlin hallinnassa. Siksi Venäjällä kysytään aiheellisesti, määrääkö geopolitiikka sen, kannattiko Krimin operaation vuoksi menettää Ukraina ja mahdollisesti yhteys Eurooppaan. 

Venäjän kanssa on edelleen keskusteltava eri aikakaudelta kotoisin olevien ihmisten kanssa. Tätä mieltä on Helsingin yliopistossakin opettava pietarilainen professori Vladimir Gelman, joka sanoi tammikuussa 2016 minulle, että lännessä ei ole otettu opiksi: ”eurooppalaiset eivät ole halukkaita kohtaamaan aggressiivista Venäjää, vaikka kokemusta on karttunut jo Krimistä ja Itä-Ukrainasta.”

Autoritaarisuudessa on omat puolensa, jotka tuntuvat kelpaavan vakautta kaipaaville ihmisille. Pahimmillaan kyse on eräänlaisen neototalitarismin hyväksymisestä. Poliittinen vakaus on saatu aikaan riisumalla politiikka ihmisistä, valjastamalla taloudellinen nousu valtion ohjaukseen ja kasvattamalla kaupunkien keskiluokkaa sosiaaliturvaa karsimalla ja jättämällä maaseutu oman onnensa nojaan. Keskiaasialaisista diktatuureista Venäjän erottaa hyvin harva asia, mutta silti se näyttäytyy siirtotyöläisille mahdollisuutena samaan tapaan kuin Yhdysvallat meksikolaisille. Tässä ajattelumallissa Eurooppa taitaa olla Kanada, jolle voi aina vähän naureskella.

Venäjällä on jo vuosikymmenen kokemus voimakkaasta internet-vaikuttamisesta. Media noudattaa hyvin ennakoitua kaavaa. EU:n ja Baltian maiden esiintyminen venäläisessä mediassa on ollut kutakuinkin vakaata viimeisen kymmenen vuoden aikana (toisin kuin Ukrainan ja Syyrian kohdalla). Mutta EU:n ja Baltian maidenkin kohdalla on toistuvia aiheita: esimerkiksi Latvian yhteydessä mainitaan aina natsisympatiat ja Venäjän propaganda tarttuu pienimpäänkin yksityiskohtaan esitelläkseen Latvian ja sen poliitikot natseja sympatisoivina, jotka pyrkivät aina sortamaan venäjänkielistä vähemmistöään ja loukkaamaan toisen maailmansodan (koskaan ei kirjoiteta “toinen maailmansota”, vaan aina “suuri isänmaallinen sota”) veteraaneja ja uhreja.

Pitkään venäläisessä uutistoimistossa työskennellyt mediatuntija, mediakriittistä ja propagandaa paljastavan verkkosivuston ylläpitäjä Aleksei Kovaljov arvioi, että Venäjän medialla on alueellisia erityispiirteitä: Suomeen (ja vähemmässä määrin Norjaan ja vielä vähemmän Ruotsiin ja Tanskaan) viitataan enimmäkseen painostavien lastensuojeluviranomaisten yhteydessä, jotka ovat alinomaa viemässä lapsia pois venäläisiltä äideiltään. ”Nämä kaikki hysteeriset tarinat ovat peräisin yhdestä ainoasta suomalaislähteestä – aivan, arvasitte oikein, Johan Bäckmanilta”, Kovaljov kertoi kun haastattelin häntä Ulkopolitiikka-lehden juttua varten.

Toimittaja Polina Kopylova arvioi Ilta-Sanomissa, että tämän vuotisessa Putinin linjapuheesta voi nostaa esiin myös Venäjän johdon suhtautumisen Venäjän ulkopuolella asuviin venäjänkielisiin: ”Venäjän valtion suhtautumista ulkovenäläisiin leimasi kautta vuosien poliittiseen ideologiaan liittyvä ristiriitaisuus. Uudessa linjauksessa sitä ei enää näy: kymmenet miljoonat ympäri maailmaa asettuneet venäjänkieliset julistetaan Venäjän oikeudellisen suojan kohteeksi. Samalla heidän yhteenkuuluvuuttaan on tarkoitus vahvistaa edistämällä verkostoitumista: linjauksen mukaan yhtenäisyys auttaa ulkovenäläisiä omien oikeuksiensa puolustamisessa.”

Putinin edellisten vuosien sanomisissa on kuitenkin korostunut, että hän pitää johtamaansa Venäjää ainutlaatuisena sivilisaationa. Tällaiset puheet yhdistetään usein poikkeusoloihin. Venäjä on säilynyt uhkaavana ja tuntuu nykyisen johtajansa vetämänä hetkittäin myös nauttivan asemastaan.

Kansakunnalle pidettyjen Putinin puheiden teemoja on vuosien saatossa vahvistettu: Venäjä on alueellinen suurvalta, joka haikailee merelle. “Tavallisista” valtioista poiketen suurvalta voi sotia, ja sillähän on katsottu olevan jopa jonkinlainen velvollisuus laajentua. [Kansainvälisesti ansioituneen Venäjän taloushistorian tutkijan Pekka Sutelan mukaan Venäjä on maailman mitassa normaali valtio ja Suomi on epänormaali. Suomessa yhteiskunta toimii lain ja sääntöjen mukaan, mikä on yleensä maille harvinaista.]

Hybridisodan ilmapiiri

Putinin pian 16 vuoden valtakauden huomioiminen kokonaisuudessa paljastaa selvän linjan. Jo nyt tiedämme, että vuonna 2007 Münchenissä pitämänsä puheen myötä Putin teki selväksi maansa olevan näreissään siitä, miten Venäjää kohdeltiin lännen taholta.

Viimeistään Venäjän vieminen sotiin ulkomailla on vahvistanut sen, että Putinin Venäjä on vakavissaan ja sisäisesti riittävään yhtenäisyyteen pakotettu. Sotaa käydään useilla tasoilla eikä sodan julistuksia enää odoteta. Ihan syystä monia hämmensivät vuonna 2014 Venäjän toimet Krimillä ja vielä enemmän valehtelun ilmapiiri, joka luotiin Itä-Ukrainassa. Julkiseen keskusteluun tuli mukaan käsite hybridisota. Hybridisota on prosessi, joka elää yhteiskunnan kaikilla tasoilla. Rauhan voi edelleen erottaa sodasta.

Neuvostoliitto oli tästä malliesimerkki. Venäjällä vt. pääministerinä 1990-luvun alussa toimineen Jegor Gaidarin sanoin: ”Kun valtio menettää paitsi väkivallan monopolin, myös kykynsä käyttää sitä, se lakkaa olemasta valtio sanan varsinaisessa merkityksessä.”

Gaidar kuvaa muutama vuosi sitten kirjoittamassaan teoksessa Imperiumin tuho (Verbatum, 2014) sen, miten Neuvostoliitosta yritettiin pelastaa voitava. Neuvostokomennon jälkeisessä maailmassa läntisten yhteiskuntien poliittinen eliitti ohjeisti valtavan maan vallanpitäjien käyttäytymistä.

Eivätkä ohjeet rajoittuneet Itä-Eurooppaan. Maan johdolle annettiin selkeitä signaaleja siitä, että talousapua vastaan on noudatettava ihmisoikeuksia.

Tällaisia ehtoja Venäjälle ei voi tänään kukaan sanella, vallan ”väärinkäyttö” on täysin mahdollista. Venäjän itseluottamusta nakerretaan tietenkin niin sisältä kuin ulkoapäin: jatkamalla nykylinjaa maa ei voi estää omaa rappeutumistaan.

Naapurin ymmärtämisessä on pidettävä mielessä Venäjän kyky tehdä omaa ulkopolitiikkaansa ja sen pyrkimys vaikuttaa syvällä suomalaisessa keskustelussa.

Vaikutusvaltaisen Venäjän näkemykset otetaan huomioon ja suomalaisia kansallisia päätöksiä perustellaan aina kokonaisarvioina, joista kansalaisilla saa olla monia mielipiteitä. Suomen asema ilman Euroopan unionin jäsenyyttä ja laajaa Pohjoismaista yhteistyötä voisi olla vielä huonompi.

Venäjä on ymmärrettävä rehellisesti sellaisena naapurina, jollaisen kuvan se itsestään antaa. Venäjä ei salli suomalaisten poikkeavan sen määrittelemästä linjasta yhtään sen enempää kuin Ukrainankaan. Nato on raja. Uhittelu Turkin kanssa on osoitus siitä, ettei Nato-jäsenyys loivenna Venäjän viestiä. Venäjä kokee olevansa velvollinen puolustamaan oikeaksi määrittelemiään arvoja.

Ulkoministeri Timo Soini (ps.) totesi puheessaan Helsingissä tammikuussa 2016, että ei ole liioiteltua väittää EU:n ja Venäjän suhteiden olevan heikommassa hapessa kuin kertaakaan Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Tässä tilanteessa on tärkeää katsoa eteenpäin. On pyrittävä rakentamaan luottamusta ja etsittävä yhteisiä intressejä sieltä mistä niitä löytyy – eli käytännön yhteistyön ja yhteisten taloudellisten ja turvallisuusintressien kautta. On selvää, että käytännössä yhteistyöhön vaaditaan myös poliittisen ilmapiirin muutosta.”

Venäjä muokkaa itseään

Venäjää uhkana pitäville on syytä jatkuvasti korostaa, että siitä ei saa sellaista valtiota kuin haluaisi, se muokkaa itse itsensä. Kun Putin valittiin vuonna 2000, vaaleissa haettiin vastaus siihen, hyväksyttiinkö Venäjän ensimmäisen presidentin Boris Jeltsinin seuraajan valinta. (Hanna Smith, Sisanna Niinivaara. Siltala 2011) Pääministerinä toiminut Putin peri sujuvasti Jeltsinin paikan ja valittiin presidentiksi. Vuoden 2008 presidentinvaalit olivat itse asiassa kansanäänestys siitä, pidettiinkö vuodesta 2000 hallinnutta Putinia hyvänä presidenttinä. Vuodesta 2008 neljä vuotta hallinnut tandem tarkoitti, että käytännössä vuonna 2012 Medvedev ja Putin vain vaihtoivat paikkoja presidenttinä ja pääministerinä.

Hyvässä muistissa on se, että etukäteen sumplittu vallanvaihto hermostutti monet kansalaiset. Ajankohta osui yksiin myös niin sanotun arabikevään kanssa, jolloin maailmassa kuohui monella tavalla ja sosiaalisen mediankin voittokulku tiedonvälittäjänä, niin totuuden kuin valheen välikappaleena, kasvoi merkittävästi. Jälkeenpäin luotaessa kokonaista tarinaa Venäjälle, on kerrottu Medvedevin ja Putinin sopineen vallanvaihdon kuvioista jo silloin kun tandem muodostettiin. Putin kertoi päätöksen syntyneen vuosia sitten. Nyky-Venäjää kuvaava ratkaisu esiteltiin kansalaisille valtapuolue Yhtenäisen Venäjän kokouksessa 24. syyskuuta 2011, jolloin Putin ilmoitti, että hän pyrkisi takaisin Kremliin ja nimittäisi Medvedevin pääministeriksi. Kiinnostavaa olisi tietää, jätettiinkö ennakoinnista tuolloin pois se mahdollisuus, että täysin epädemokraattiselta näyttänyt vallanvaihto voisi aiheuttaa koetun kaltaisen pettymyksen aallon, joka oli vain seurausta raa’an tehokkaasta ja häikäilemättömästä vallankäytöstä.

Venäjän johto ei ainoastaan pilkannut kilpailuun perustuvaa demokratiaa, vaan lisäksi kohteli kansaa kuin karjaa. Kansalaisten omanarvontuntoa loukattiin. Pari päivää myöhemmin Medvedev erotti muitta mutkitta Suomessakin eri yhteyksissä laajemmalle yleisölle tutuksi tulleen talousministerinsä Aleksei Kudrinin. Professori Richard Sakwa kirjoittaa teoksessaan Tapaus Hodorkovski (Minerva, 2014), että tämä oli tuolloin ensimmäinen merkki eliitin sisäisistä kiistoista. Pian tapauksen jälkeen miljonääri Mihail Hodorkovski totesi, että järjestely ”sai suuren osan aktiivista Venäjän väestöä pettymyksen valtaan.” Tämän syynä eivät niinkään olleet Putinin tai Medvedevin henkilöön liittyvät asiat vaan se, että ”Putinin aikakauden jatko merkitsee astumista menneisyyteen.

Liki vuosi sitten Ulkopolitiikka -lehden haastattelussa professori Vladimir Gelman puhui venäläisestä hyssyttelystä.Venäjällä hyvin harvat ovat asettuneet viime kuukausina vastustamaan Putinin politiikkaa. Politiikan tai liike-elämän huipulla kukaan ei ole korottanut ääntään. Gelman arvioi, että kriittisesti ajattelevat pelkäävät rangaistuksia. Mieltään osoittaneet kansalaiset tai oppositiohenkiset ajattelijat on leimattu julkisuudessa nopeasti maanpettureiksi.”

Hälyttäviä ääniä on kuultu. Toimittaja Mihail Zygar muistuttaa, että Venäjän hallituksen ekonomistit ovat lähivuosien suunnitelmissaan alkaneet ääneen pohtia ”kolmannen maailmansodan tekijää”. Venäjän diplomatian ykkösmiehet ovat todellisia ammattilaisia, ja tekevät mitä heidän johtajansa heiltä odottavat.

Ulkoministeri Sergei Lavrov on asemoinut Venäjän uuteen aikaan ja samalla kun Putinin 2000-luvun alun talousuudistusten luojat Kudrin ja maan suurimman pankin pääjohtaja German Gref ovat pidelleet päätään ja lausuneet julkisuuteen, että Venäjä on katastrofin partaalla, heidän äskeiset oppilaansa ovat olleet aivan toista mieltä. Äskettäin kovien korruptiosyytteiden vastaajaksi joutunut talousministeri Aleksei Uljukajev ilmoitti liberaalissa talouskonferenssissa tammikuussa 2016, että kaikki läntiset talousennusteet ovat väärässä, että mitään ”business as usual” ei enää ikinä tule ja että on totuttava uuteen normaaliuteen. Lisäksi hän muistutti, kuinka hän lapsena heräsi joka aamu ajatukseen: ”Kuinka hienoa onkaan, että asun Neuvostoliitossa!” [Mihail Zygarin käsikirjoituksesta]

Venäjän ongelmia osittain pahentanut pakotekierre ei ole ilman suuria muutoksia kansainvälisessä politiikassa muuttumassa.

Tutkija Lilia Ševtsova muistuttaa, että maailman mittakaavassa pakotteita on käytetty kymmeniä kertoja ja suurin osa niistä ilman menestystä. Venäjän vastaiset pakotteet ovat osoittautuneet häkellyttävän tuloksekkaiksi. Kysymys ei ole edes siitä, että ne alkoivat kuristaa Venäjän taloutta, vaan tärkeämpää on niiden poliittinen ulottuvuus. Ensinnäkin, pakotteet näyttivät Venäjän riippuvuuden kehitysmaista ja sen omavaraisuuden puutteen jopa palveluroolinsa täyttämisessä lännen raaka-ainelisänä. Toiseksi, Kremlin ulkopolitiikan epäonnistuminen kävi ilmiselväksi. Se oli tähdännyt lännen yhtenäisyyden horjuttamiseen ja pyrkinyt luomaan lännen yhteisöön omat lobbausvoimansa.

Liberaalit demokratiat näyttivät kykynsä säilyttää yhtenäisyys pakotekysymyksessä. Kolmanneksi, venäläisen itsevaltiuden itsetuhon partaalla pakotteet voivat horjuttaa sitä, jos länsi haluaa vaikuttaa Venäjän hallitsevaan luokkaan, jonka edustajia on jo muuttanut paljon länteen.

Suurvallan intressit näkyvät

Olivatpa Venäjän tavoitteet mitkä vaan, maantieteelle emme voi mitään. Tämä suomalaisten moneen kertaan todistama viisaus on iskostettu kaikkien mieliin. Siksi on luontevaa, että koetamme pysyä mukana siinä joukossa, joka tunnetaan myös yhtä hyvin Pekingissä kuin Washingtonissa. Trump on jo soittanut melkein kaikille pohjoismaisten kuningaskuntien pääministereille. Sitä missä määrin soittojärjestyksessä kyse on vain sattumasta, me voimme vain arvuutella.

Suomessa olemme saaneet osamme Venäjän infosodasta, mutta samaan aikaan on muistettava, että se kohdistaa arvaamattomia toimiaan kaikkiin maihin. Näitä toimia on nähty muun tänä syksynä muassa Moldovan presidentinvaaleissa ja Montenegrossa, jonka liittymistä Natoon Venäjä on jarruttanut hyvin monin eri keinoin jo vuosia.

Mediaa seuraavan on mahdollista nähdä, että nykypäivän Venäjä on (ainakin Putinin silmin) jälleen nousevien arvojen maa. Nuo arvot eivät ole luonnollisia, yhteiskunnasta nousevia, vaan Kreml on ne valinnut ja päättänyt, että ne ovat sopivia ja syöttää niitä yhteiskunnalle. Ne nojaavat venäläisissä ihmisissä itsessään oleviin arvoihin. Tällä hetkellä vahvistetaan tiettyjä ja heikennetään toisia. Kreml menettelee näiden orastavien arvojen kanssa kuin ne olisivat uskontoa suodattaen ne arvot, joita voi käyttää kommunikoinnissa sen jälkeen, kun se on ”adoptoinut uskonnon”.

Venäjän tutkimuksen professori, emeritus Timo Vihavainen kirjoittaa, että Venäjällä 2000-luvulla yhä tärkeämmäksi noussut suuntaus ”suvereeni demokratia” on informaatiosodassa läntistä sivilisaatiota vastaan. ”Liberaalin demokratian vastapainoksi tarjotaan omaa olennaisesti poikkeavaa venäläistä ideologiaa, joka paljolti perustuu ortodoksisen uskon pohjalle. Siihen liittyy myös ajatus euraasialaisesta Venäjän johtamasta maantieteellisestä alueesta, joka luonnostaan kuuluu yhteen ja saman johdon alaisuuteen.”

Neuvostojärjestelmä tarvitsi vähemmän ideologista johdonmukaisuutta ja sillä oli varaa kaksoisajatteluun ja kaksoispuheeseen, koska se pystyi jatkuvasti sensuroimaan. Mediatutkija Vasili Gatov sanoo, että on myös ymmärrettävä se, kuinka yksi Putinin propagandan perusperiaatteista on kieltäminen, ei sensuuri vaan sen kieltäminen, mitä ei haluta.

Se perustuu umpimähkäiseen päätökseen. Jopa Putin itse jää yleensä tähän loogiseen ansaan, sanoo Gatov, joka työskenteli RIA Novosti -uutistoimiston kehitysjohtajana ennen Yhdysvaltoihin muuttamistaan.

Venäjän vaikutusvallan ulottumisesta Suomen kaltaiseen demokratiaan on pidetty mahdollisena, mutta epätodennäköisenä. Nimenomaan Suomeen kohdistuvia uhkia on siloteltu. Entinen ulkoministeri, kansanedustaja Erkki Tuomioja (sd.) on tuonut useaan otteeseen esille sen, että jopa Krimin valtaus oli paniikkireaktio Ukrainan kansannousuun Maidaniin [Maidan alkoi Kiovassa vuonna 2013].

Totta kai suunnitelmat olivat olemassa.” Hybridisodasta puhuminen Suomen yhteydessä on Tuomiojan mielestä liioittelua. Venäjän käyttämät keinot ja voimapolitiikka ovat merkki pikemminkin heikkoudesta, kuin vahvuudesta.

Liberaali Gaidar-insituutin tutkija Kirill Rogov sanoo The New Times –lehdessä pitävänsä Krimiä (tai sen liittämistä) eräänlaisena kumouksena. ”Se oli kumous, jonka toteutti hyvin pieni ryhmä ihmisiä, ja se muutti suuresti eliittien voimatasapainoa. Ne eliitit, jotka olivat kytköksissä länteen ja olivat hyvinkin vaikutusvaltaisia, alkoivat menettää vaikutustaan. Se puolestaan avasi uusille eliiteille mahdollisuuden nousta ylöspäin ja vallata asemia.

Rogovin mielestä nyt voidaan nähdä kaikissa kerroksissa, kuinka tietynlaiset henkilöt astuvat esiin, tulevat johtoasemiin ja syrjäyttävät muut. Kilpailu ja eliitin taistelu ovat Putinin vallan vakauden säilymisen vahva resurssi.

 Aiemmin Putinin Naapurissa -blogissa on julkaistu artikkelit 19.11. ja 26.11.

Putinin naapurissa: Venäjällä on vain Navalnyi

Putinin naapurissa: Tunne vie ja turruttaa

Kirja-arvio: Mihail Zygar – Putinin sisäpiiri

Journalistista juoruilua, punnittuja johtopäätöksiä ja herkullisia yksityiskohtia. Niistä on tunnetun ja arvostetun venäläistoimittaja Mihail Zygarin kirja tehty. Venäjä-tuntija Jukka Mallisen suomentama teos Putinin sisäpiiri antaa monelle tapahtumalle selkeän kehyksen. Lukija pääsee kurkistamaan Venäjän päätöksenteon ytimeen.

Mihail Zygar Putinin sisäpiiri

Mutta ”kirja sisäpiiristä” ei kerro, kuka Venäjää johtaa.

Eikä kirja anna varmuutta presidentti Tarja Halonen toiveeseen siitä, että Venäjä tietäisi, mitä se tekee.

Venäjän johdossa voi sanoa olevan kollektiivinen äly. Presidentti Vladimir Putin on yksi keskeinen tekijä, mutta yhtä hyvin voidaan sanoa, että Putineja on useita.

Kirjan nimi Putinin sisäpiiri on osuva. Venäjäksi kirjan otsikossa viitataan Kremlin sotajoukkoon, mutta samalla tehdään selväksi, että kyse on poliitikon kasvutarinasta kuten amerikkalaisessa teoksessa All the King’s Men. Joka tapauksessa kyseessä on Venäjän lyhyt uudemman ajan poliittinen historia: nykyVenäjän hallitsija on johtaja, jonka avustajien joukko esittelee päämiehelle sopivasti niin maailmalla tarvittavat pehmeän diplomatian ja propagandan keinot kuin selittää tarvittaessa parhain päin syitä ja seurauksia. Kirjan pääosassa ovat eri intressiryhmien joukkueet. Näitä on niin silovikeilla, maan turvallisuusviranomaisilla, kuin patriarkka Kirillillä. Puhumattakaan siitä porukasta, joka on Putinin lähintä piiriä Kremlissä.

zygar_plus

Kirjan lukijalle aukenee, kuka määrää, mutta nimiä vilahtelee sen enempää selittämättä sitä tahtia, että ilman perustietoja lukeminen voi olla haastavaa. Toisaalta lukija saa monta ahaa-elämystä, kun malttaa mielensä ja jatkaa sinnikkäästi lukemista. Vaihtuvuus Putinin lähipiirissä on edellisten 15 vuoden aikana ollut sitä luokkaa, ettei jatkosta voi tietää. Todennäköistä on, että Putin istuu virassaan vuoteen 2024 ja ehkä pitempäänkin.

Mies 80-vuotispäivänään. (Poimittu internetistä. Tekijä tuntematon.)

Mies 80-vuotispäivänään. (Poimittu internetistä. Tekijä tuntematon.)

Venäjän itsevarmuus on mielestäni ollut silmiinpistävää. Zygarin kirjassa yllättää hienohipiäisyys. Olen itse kirjoittanut näistä tuntemuksista, mutta en ole voinut olla varma missä määrin Putinin persoonalla on merkitystä. Kysymys Venäjän ohjailemisessa ei ole yksittäisistä Kremlin miehistä, vaan tuhansista venäläisistä, jotka pyrkivät Putinin läheisyyteen. Vallan tärkein piirre tuntuu olevan se, kuinka helposti voi todistaa yhteyden Kremlin isäntään. Totta kai Kremlissä on monia sisäpiirejä. Ja monia erilaisia vallan kerrostumia, jotka ovat liikkeessä.

Kirjan pääluvuissa esiintyvät, paitsi henkilökohtaiset ystävät, myös maan turvallisuusneuvosto ja elinkeinoelämän ihmiset. Yllättävää on sekin, että Putin ei salli keskustelua päätöksistään. Meidän suomalaisten hyvin tuntemat Suomen kansalaiset – Rotenbergin veljekset ja Gennadi Timtšenko – rikastuvat öljyn ja kaasukaupan, raaka-aineiden viennin ja putkistojen valmistuksen avulla, mutta he sen enempää kuin muutkaan liikemiehet eivät ole Zygarin mukaan saaneet paljoakaan valtaa ulkopoliittisissa asioissa.

Venäjää seuraavien on edelleen pidettävä silmällä erityisesti Putinin ikätovereiden kenraalien Nikolai Patruševin ja Sergei Ivanovin puheita. He jakavat Putinin näkemykset politiikasta. Tähän ajatteluun kuuluu se, että Venäjää vastaan on hyökätty. Sen on puolustauduttava Yhdysvaltoja vastaan. Ukrainan ensimmäinen Maidan vuonna 2004 oli Venäjän Pearl Harbour. Krimin miehityksen aaton Maidan vuonna 2014 oli Venäjän Hiroshima.

**

Parasta kirjassa on, että sen avulla voi ymmärtää, miten Venäjä toimii Moskovasta nähtynä. Venäjän johdon suhtautuminen Natoon ja antipatia, jopa vihamielisyys, muita valtioita tai paremminkin niiden johtajia kohtaan on käsin kosketeltavaa. Putinin ajautuminen yhä enemmän oman roolinsa vangiksi ja vainoharhaiseksi johtajaksi ei jää epäselväksi, vaikka samaan aikaan Zygar onnistuu todistamaan, ettei kyse ole vain Putinista, vaan maasta ja maailmantilanteesta. Kehityksestä, joka ei ole yhden miehen ohjailtavissa. Pikemminkin päinvastoin. Venäjä vaikuttaa ajelehtivan yllättävän hyvin vaikeissa ja muuttuvissa tilanteissa.

Zygarin kirjassa nousevat esiin tunteet, joita tutkijat eivät pääse kertomaan. Heidän on oltava varovaisia. Lähteiden puuttumisen lisäksi valveutuneempi lukija huomaa kirjoittajan olettavan lukijoiden tietävän paljon entuudestaan. Venäjälläkin monet uutisissa vilahtavat ministerit ovat kansan keskuudessa tuiki tuntemattomia. Venäjää Moskovan ulkopuolella tämäkään teos ei avaa.

Kokenut journalisti osaa kuljettaa kirjaansa kuin rikosdekkaria. Kovin positiivisista asioita ei näköjään pysty kirjoittamaankaan, kun tehdään selkoa valtavan Neuvostoliiton omaisuuden jaosta ja varojen piilottelusta sekä ulkomaille salakuljettamisesta. Taloudessa toimivat toiset säännöt, jotka ovat tavalla jos toisella alisteisia Kremlin päätöksille. Esimerkiksi Chelsean jalkapallojoukkueen omistajana useimpien ihmisten tuntema venäläismiljardööri Roman Abramovitš joutui olemaan vuosia sidottuna Jakutian tasavaltaan. Timanttien tuottajavaltion senaattorina ja paikallisen duuman puheenjohtajana toimiminen oli kuin pallo jalassa.

Toinen minut yllättänyt tieto (toki näitä on useampiakin) liittyy Krimin miehityksen järjestelyihin. Taustalla Krimin miehittämisessä oli puolustusministeri Sergei Šoigun avustaja Oleg Belaventsev. Hän junaili ”oikeanlaiset” johtajat niemimaalle jatkaen näin työtään kuten ennenkin Šoigun avustajana kaikkein arkaluontoisimmissa asioissa. Näitä on ollut paljon, koska jo vuodesta 1991 Venäjän johdon tukena ollut puolustusministeri on ihanteellinen brutaali mies. Kuvaavaa on, että kun vuonna 2006 televisio-ohjelmassa murrosikäinen kansalainen esitti tuolloin vielä hätätilaministeriön johtajalle kysymyksen: ”Kuvitelkaa että olemme kaikki lentämässä ja kone putoaa. Mitä komennatte tekemään?” Šoigu vastasi miettimättä: ”En mitään. Sehän putoaa.”

**

Zygarin kirja perustuu satoihin haastatteluihin. Monia ihmisiä on jututettu useaan kertaan. Näin selviää, kuka valehtelee, koska eroavuudet tarinoissa ovat paljastavia. Kuka ihan tarkkaan mitäkin sanoo, sitä kirjailija ei kerro, eikä se ole välttämätöntäkään. Kiinnostavaa on sekin, että väliajaksi ja kansan hämäämiseksi presidentiksi valitun Dmitri Medvedevin kausi olisi saattanut yksinkertaistaen ajateltuna jatkua, jos hän ei olisi osoittanut sellaista kiinnostusta tehtävässään pysymisessä kuin osoitti.

Yksi hämmentävä tekijä oli se, että Medvedevin julkisuuskuva oli ristiriitainen: Jos Putin ihaili George W. Bushia, Medvedevistä alettiin presidenttinä muokata Barack Obamaa: hänelle avattiin video-blogi ja Twitter-tili. Facebook-imagoon sopivat myös iPhone ja iPad.

”Jos lukee tarkkaan niin Medvedevin ensimmäinen esiintyminen oli vielä paradoksaalisempi kuin maailman lehdistö huomasi. Tekstillä oli suuri määrä kirjoittajia. Perusjuoksutuksia keksivät (rinnakkain ja joskus toisistaan riippumatta) sekä Dmitri Medvedev että Vladimir Putin ja uuden presidentin molemmat ideologit Vladislav Surkov ja Natalia Timakova.”

Mediavelhojen vahvimpana pysyi 2000-luvun alussa Surkov, jonka periaatteena oli ottaa ja omistaa vastustajien tunnukset. Paljastaessaan ongelmat puhuja ikään kuin irrottautuu niistä, esittää, että hän ei ole osallinen moiseen törkeyteen.

Halosen toiveeseen emme siis saa Putinin sisäpiiri –kirjasta vastausta, mutta se on selvää, että Venäjän järjestelmä on luotu kestämään koviakin iskuja ja tilanteen niin vaatiessa se on kyennyt puolustautumaan – reagoimaan nopeasti. Sitä emme tiedä, mihin saakka se kestää ja onko nykyinen hallinto täysin riippuvainen Putinista. Odotamme, kuten aina on tehty Venäjän vieressä. Zygar on ihan varma, ettei ole minkäänlaista suurta suunnitelmaa, ei ole ollut aiemmin eikä sitä ole vastaisuudessakaan.

Toivottavasti venäläiset tietävät, mitä he tekevät…

Räppärin terveiset

Venäläinen räppäri laulaa ystävästään. Mihin hän pyrkii? Timatin kaltaiset taiteilijat ovat luojan lykky autoritaarisen maan johtajalle.

Venäjän presidentti Vladimir Putin ja räppäri Timati Kremlissä vuonna 2012. Kuva: Kremlin / Wikicommons

Venäjän presidentti Vladimir Putin ja räppäri Timati Kremlissä vuonna 2012. Kuva: Kremlin / Wikicommons

Venäjän presidentillä oli syntymäpäivä. Hän täytti 63 vuotta. Se näkyi ja kuului. Jääkiekko-ottelussa Sotšissa Vladimir Putin teki henkilökohtaisen ennätyksensä: seitsemän maalia. Maalien teossa Putinia avustivat kerran maailman parhaina palkitut jääkiekkoilijat ja koko joukko valtiasta hännysteleviä nykyjohtajia, kuten toimittaja Arja Paananen osuvasti kirjoittaa.

Aikalaiset ovat huonoja näkemään tapahtuvaa. Televisiokanava Doždin päätoimittajan Mihail Zygarin uudessa kirjassa Kaikki Kremlin miehet [Вся кремлевская рать] käydään läpi Venäjän nykyhistorian 15 vuotta Putinin komennossa;  ”Putin ei ottanut huomioon, että Venäjä olisi joka puolelta vihollisten ympäröimä. Putinin ei ollut tarkoitus sulkea kaikkia itsenäisiä televisiokanavia. Putinin ei ollut tarkoitus tukea Viktor Janukovitšia. Hän ei halunnut olympiakisoja Sotšiin. Hänen lähipiirinsä pyrki arvaamaan hänen aikeensa ja loppujen lopuksi toteuttivat omansa.”

Tyrannit aistivat herkästi, jos omistautuminen ei ole täydellistä. Hehän haluavat, että ihminen kuuluisi heille kaikella sydämellään eikä vain ruumiillisesti.

 

Laulussa kysellään johtajan perään. Tärkeintä on ilmeisesti se, että voi olla välittämättä kaikista muista mielipiteistä, jättää ne kokonaan vaille huomiota. Tästä juuri kertoo laulukin. Vähintään rivien välissä on viesti. Koetapa vastustaa laulamaani: Putin on paras ystäväni!

-Tässä oli lahjakkuutta, mutta sielu puuttui, kirjoittaa Slon.ru –verkkolehdessä toimittaja Andrei Arhangelski

Vihaa kaikkia kohtaan

Timati tunnetaan paitsi Putinin ylistäjänä myös lämpimistä väleistään Tšetšenian yksinvaltiaan Ramzan Kadyrovin kanssa. Ihmisoikeuksilla ei ole merkitystä. Menestymisen pitää näkyä.

Arhangelski muistuttaa, että ongelma on se, että vallanpitäjät ovat kansaa kohtaan esteettisesti varautuneita. Ratkaisuksi on aloitettu propagandasota ja sen mukanaan tuoma, jo tunnetuksi käynyt sotaisa tyylilaji.

Ihmisten ei ole sallittu pitkiin aikoihin tuntea mitään täysin, ja nyt on annettu lupa käyttää ainoastaan miinusmerkkistä tunnetta. Vihaa kaikkia mahdollisia vihollisia kohtaan saakin sitten ottaa käyttöön kaikin tavoin. Vailla mitään kontrollia.

”Se otettiin vastaan paradoksaalisesti kuin vapaus, emansipaatio. Siitä tuli sekä propagandan että näköjään myös massataiteen vahva moottori. Syntyi vähän kuin uusi omistautuminen.”

Stalin kuoli vuonna 1953

-Normalisointi, jos se nyt yleensä tapahtuu, on mahdollinen vain Venäjän vallanpitäjien vaihduttua. Näin sanoo Vladimir Pastuhov, Oxfordissa Isossa-Britanniassa asuva Venäjän tuntija.

”Kremlille ja Putinille henkilökohtaisesti on muodostunut sellainen vakaa käsitys, että länsimaat on tuomittu kuolemaan, että ne ovat todella syvässä kriisissä ja että tämän kriisin yksi seuraus on maailmanlaajuinen konflikti, joka johtaa yhden tulkinnan mukaan väistämättä kolmanteen maailmansotaan erottamattomana osana taistelua resursseista.”

Historiasta ei pidä hakea suoria vertauksia, mutta koska Venäjän kehityksessä on selkeitä syklejä, voidaan joitain huomioita tehdä.

Pastuhov muistuttaa, että toisen maailmansodan, tai kuten Venäjällä sanotaan, suuren isänmaallisen sodan jälkeen alkoi vuosien 1948-1953 kylmä kausi, jolloin yhteistyöstä ajauduttiin nopeasti vastakkainasetteluun.

Pastuhov sanoo, että nykyisin, valitettavasti, normaalia kilpailua estää vakauksen ja arvojen eroavaisuudet.

”Tämän päivän Venäjä on etääntynyt niin kauas kristillisistä arvoista, joita se kuitenkin julistaa, että on mahdotonta löytää länsimaiden kanssa yhteistä kieltä ennen kuin nämä arvot saadaan edes jonkunlaiseen järjestykseen.”