Kirja-arvio: Hannu Himanen – Länttä vai itää

Suomi Natoon! Länteen! Ulkopolitiikka perustuslain mukaiseksi, pääministerille hänelle kuuluva asema.

Venäjällä suurlähettiläänämme vuosina 2012-16 palvelleen Hannu Himasen kirja Länttä vai itää – Suomi ja geopolitiikan paluu (Docendo) on raikas tuulahdus joka pöyhii tunkkaista jaarittelua ja panee miettimään propagandaan vastaamisen tärkeyttä.

Diplomaatilta ei kuulla salassa pidettäviä asioita, mutta julkisissa lähteissä oleva tietokin riittää. Kyse on siitä, miten näkemykset tarjotaan lukijalle. Himanen osaa taidon.

himanenkansi

Länttä vai itää koostuu esseistä, jotka tarjoavat ulkopolitiikasta kiinnostuneille mahdollisuuden kurkistaa kansainvälisen politiikan teorioihin ja käytännön työhön ilman elämäkertojen henkilökohtaisuuksia.

Himanen ei sijoita itseään tärkeänä tekijänä mihinkään merkittävään paikkaan historiassa, vaan kokenut diplomaatti paukuttaa jääräpäisimmällekin, että itsevaltaisesti johdetun Venäjän tavoitteet saattavat olla edelleen hämäriä, mutta toimillaan maa on jo joutunut oman propagandansa loukkuun.

Kolmatta kertaa diplomaatin postilla Venäjällä olleella Himasella on luonnetta sanoa asiat suoraan. Toimittajan koulutuksen jälkeen diplomaatiksi lähtenyt Himanen muistelee nyt 95-vuotiaan isänsä sanoneen:

Luulin jotain ymmärtäväni, kunnes se selitettiin minulle.”

Suurlähettiläs Hannu Himanen esitteli juuri julkaistua teostaan 20.10. 2017 Helsingissä.

Suurlähettiläs Hannu Himanen esitteli juuri julkaistua teostaan 20.10. 2017 Helsingissä.

Eläkkeelle vastikään siirtyneen ja ulkoministeriön virkamieskunnan johtopaikoillakin olleen ammattilaisen näkemyksillä on erityistä painoarvoa. Kokenutta ei huijata. Jokainen diplomaatti voi valita tapansa palvella Suomea.

Himasen kirja tarjoaa ajateltavaa ja kehottaa aloittamaan uudenlaisen keskustelun ulkopolitiikastamme, jotta voimme vastata alati haasteelliseen Venäjän painostukseen: informaatiohyökkäysten perimmäinen tavoite on synnyttää hämmennystä ja hajaannusta länsimaiden sisällä ja niiden välillä.

Suomessa on edelleen vankka joukko ihmisiä, erityisesti heitä on poliitikkojen parissa, jotka eivät syystä tai toisesta halua uskoa Venäjän pyrkivän vaikuttamaan ulkomailla. Samalla maa muodostaa epäsuoran uhkan, koska tiedonvälityksen ammattilaiset on valjastettu valtion ohjaamaan propagandatyöhön.

Venäläisen arjessa on täysin mahdollista kuvitella Venäjä yhdeksi maailman johtovaltioksi. Televisio tarjoilee Kremlin päättämän todellisuuden.

Suurlähettiläs Hannu Himanen kätteli kesäkuun 1. päivä vuonna 2016 Vladivostokin 1. apulaiskaupunginjohtajaa Aleksandr Jurovia.

Suurlähettiläs Hannu Himanen kätteli kesäkuun 1. päivä vuonna 2016 Vladivostokin 1. apulaiskaupunginjohtajaa Aleksandr Jurovia.

”Maakunnissa matkustaessani sain usein eteeni useita paikallisia toimittajia tv-kameroineen. Etupäässä toimittajat olivat nuoria ja kokemattomia ja kykenivät esittämään vain paperille kirjoitettuja ja ilmeisesti jostain saatuja kysymyksiä. Kysymykset olivat pääsääntöisesti täysin yllätyksettömiä ja merkityksettömiä. Joskus lapsikiistojen kuohuissa minulle esitettiin tutuiksi tulleita kysymyksiä suomalaisesta lastensuojelusta, selvästikin muualta (päätoimituksista) valmiina saatuja kysymyksiä. Syntyi vaikutelma, että nuoret toimittajat koulitaan uransa alussa toteuttamaan yhteistä valtiollista projektia.”

Himasen kirjan suoruus voi yllättää

Toki aktiivisena sosiaaliseen mediaan, ennen muuta Twitteriin @Himantero, kirjoittavan suurlähettilään on voinut olettaa käyvän asioihin kiinni kirjassaan samalla tavalla, kuin hän on julkisissa puheenvuoroissaan kehottanut Venäjää ja venäläisiä kohtelemaan: suoraan ja rehdisti.

Venäjä käyttäytyy naapureitaan ja muuta maailmaa kohtaan niin kuin sen voi olettaa tekevän. Suurvallan itseymmärrys on toinen kuin meidän.

Tiedotusvälineistä ja vaikuttamisesta Himanen puhuu kirjassaan monessa yhteydessä. Media on asetettava raameihinsa, kuten muukin poliittinen vaikuttaminen. Se on aina jollain tasolla aikansa peili.

Nyky-Venäjällä median merkitystä on tarkasteltava Venäjän johdon valitsemana strategiana. Jo presidenttiytensä alkuvaiheessa Vladimir Putin nosti valtion kaasuyhtiön Gazpromin keskeiseksi työvälineekseen, jonka avulla Kremlistä johdetut yrityselämän lonkerot ulottuivat kaikkialle, myös mediaan.

Kremlin mediaoperaatiot ovat julkisia

Himanen muistuttaa, että Kremlin virtuaalisessa kontrollissa oleva mediajärjestelmä tuottaa uutisilta, artikkeleilta, ajankohtaisohjelmilta ja dokumenteilta vaikuttavia sisältöjä, jotka on tuotettu vaikuttamistarkoituksessa. Niiden sisältöjen tarkoituksena on korostaa Venäjän kykyjä ja hakea oikeutusta myös väkivallan tekoihin.

Eikä vain Venäjällä.

”Moskovassa ollessani seurasin monta kertaa reaaliaikaisesti, miten todellisten tai fiktiivisten asiantuntijoiden valheelliset lausunnot tai tekaistut tarinat monistetaan hetkessä venäläisten uutistoimistojen ja somen piirissä toimivien automaattiohjattujen robottitilien (bottien) kautta. Joskus huonoilta vitseiltä vaikuttavat valeuutiset vyöryvät väkevällä voimalla eteenpäin ja saattavat päätyä koviksi uutisiksi läntisten uutistoimistojen ja muun median sivustoille. Alkuperäistä lähdettä on usein lähes mahdotonta jäljittää, varsinkin jos valeuutiset synnytetään venäjänkielisessä ympäristössä. Jäljet katoavat tehokkaasti ja täydellisesti.”

Ylätason korruptio selittää Venäjän poliittisia ongelmia

Venäjällä eliittiin voi päästä kykyjen perusteella. Himanen muistuttaa, että siellä pysyminen edellyttää useimmiten korruptiivisten käytäntöjen hyväksymistä ja korruptioon sekaantumista. Tästä johtuen on arvioitu, että hallitsevan eliitin täysimittainen jäsenyys – niin julkisella kuin yksityiselläkin sektorilla – edellyttää jonkinlaisten liittymisriittien läpikäymistä.

”Tärkeään tehtävään ehdolla olevalle tehdään pirullinen tarjous, josta ei voi kieltäytyä: ulottuvilla on merkittävän suuria, mutta laittomiksi tiedettyjä taloudellisia etuja; samalla ehdokkaalle tehdään selväksi, että eduista kieltäytyminen johtaa syrjäyttämiseen ja täydelliseen henkilökohtaiseen katastrofiin.”

Vastaavalla tavalla sanotaan Stalinin toimineen ja myös uskoneen tietävänsä kaikista sen verran, että näitä voitiin hallita, ilman että hallituilla oli itsellään mitään mahdollisuuksia vaikuttaa omaan asemaansa.

Venäjällä käytetään kovan vallan kieltä

Himasen Venäjällä suurlähettiläänä viettämät vuodet ovat olleet merkittäviä ennen muuta maan suuruuden palauttamiseen tähtäävän projektin vuoksi. Krimin kaappaus vuonna 2014 on monella tapaa vedenjakaja. Putin esitti parikymmentä vuotta sitten demokraattia, mutta enää hän ei julkista keskustelua kaipaa, vaan näennäisen lailliselta vaikuttava autoritaarinen johtajuus kelpaa valtaosalle venäläisiä. Tämä vaikutus ulottuu myös Venäjän rajojen yli.

”Venäjän muuttunut retoriikka on taitavaa ja strategista informaatiovaikuttamista, joka Suomen kohdalla on saavuttanut tavoitteensa hyvin. Venäjän narratiivi on usein huomaamatta omaksuttu sellaisenaan. Monet haluavat ymmärtää Venäjää ja muistuttavat, että vikaa on myös lännessä. Suomalainen tasapainoilu muistuttaa kylmän sodan aikaista puolueettomuuskompleksia ja halua asettua ´suurvaltaristiriitojen ulkopuolelle.`”

Himanen muistuttaa, että Suomen kaltaisen maan rooli maailmanpolitiikassa on sopeutujan rooli, mutta se ei merkitse alistumista ja tahdottomuutta. Suomen poliittinen johto on sadan itsenäisyyden vuoden aikana osoittanut, miten vaikeistakin tilanteista voi selvitä eteenpäin, kuten olemme tehneet. Olemme säilyttäneet poliittisen itsenäisyyden ja alueellisen koskemattomuuden ja uhattuna osoittaneet kyvyn ja halun määritellä oman historiamme kulun.

Kohtalon hetkillä Suomesta on tullut historian näkijä ja historian tekijä.”

Suomalaisten poliitikkojen on syytä ottaa kirjan viesti tosissaan. Emme ole nähneet vielä sitä, mihin kuuliainen nöyristely voi johtaa Suomessa. Venäjällä voi maan mediasta nähdä joka päivä, miten televisiossa määritellään Venäjän nykypolitiikalle raamit.

Meistä mitättömiltä ja absurdeilta tuntuvat asiat ovat todellisuutta: Puhe lapsien kaappaamisesta Suomessa ei ole vain jonkun yksittäisen tiedotusvälineen tai toimittajan, puhumattakaan Suomessa operoivan hyödyllisen idiootin, aikaansaannosta.

Vaikka Suomi-kuva ei rapaudu pysyvästi, on harmillisia keskusteluja jouduttu käymään jo ihan liikaa. On muistettava, että virallinen Venäjä on ollut mukana monessa ja käyttänyt tunteisiin vetoavasti lapsia hyväkseen propagandassa. Himanen muistuttaa, että vastaajaksi ovat joutuneet diplomaatitkin. Viennin edistäminen on tärkeää ja yksi julkisuusdiplomatian perustehtäviä.

”Yhdellä maakuntamatkoistani vuonna 2014 olin tutustumassa valtakunnallisesti merkittävään tuotantolaitokseen suomalaisen yritysvaltuuskunnan kanssa. Lyhyen, muodolliseksi jääneen tapaamisen lopussa yrityksen kiireinen toimitusjohtaja kertoi saaneensa kollegoiltaan toivomuksen kysyä suurlähettiläältä erikseen sitä, onko Suomeen turvallista matkustaa perheen kanssa. Miksi teidän sosiaaliviranomaisenne ottavat venäläisiä lapsia huostaan?, toimitusjohtaja kysyi.”

Venäjä vielä virittelee media-asettaan

Venäjän informaatiovaikuttamisen onnistuminen johtuu monista samaan suuntaan vaikuttavista tekijöistä. Venäläiset valtiojohtoiset uutistoimistot ja muu media tarjoavat kansainväliseen käyttöön runsaasti journalistisesti laadituilta näyttäviä, mutta Venäjän valtiollisen propagandakoneiston tuottamia uutisia ja analyysejä, joita tasapuolisuuteen pyrkivä läntinen journalismi ei voi helposti sivuuttaa. Itämeren tilanteen kiristyminen on suoraa seurausta Venäjän toimista Ukrainassa.

”Ei ole käsikirjaa, ei mitään historian oppituntia, jonka perusteella Putinin kaltainen yksinvaltainen johtaja päätti, miten toimia Georgiassa 2008 tai Ukrainassa 2014. Johtajan valinnat ovat samanaikaisesti sekä olosuhteiden sanelemia että subjektiivisia, aikaan ja paikkaan sidottuja. Päätöksentekijä ei voi ratkaisun hetkellä tietää, mitä hänen päätöksistään seuraa. Ne voivat tuottaa juuri sellaisia tuloksia kuin lähdettiin hakemaan, mutta useimmiten tulokset poikkeavat halutuista. Joka tapauksessa päätöksistä on aina myös sellaisia seurauksia, joita päätöksenteon hetkellä ei lainkaan ajateltu.”

Näistä tilanteista kasvaa ”Nato-kiima” ja syntyneen asetelman vuoksi Venäjä käyttää ulkoministeri Sergei Lavrovin suulla muita vähättelevää sanallista painostusta. Kyse on hybridivaikuttamisesta.

”Venäjä pitää meteliä omasta ajattelustaan luodakseen käsityksen siitä, että Natoon liittyminen johtaisi välittömiin ja merkittäviin vastatoimiin. Se käyttää hyväkseen ajatusmallia, joka kansainvälisen politiikan realistisen koulukunnan kirjoissa tunnetaan nimellä turvallisuusdilemma (security dilemma): turvallisuuden ratkaisematon ongelma syntyy siitä, että omaa turvallisuutta lisäävät toimet aiheuttavat uhkaksi koetun valtion reaktion, mikä taas heikentää omaa turvallisuutta.”

Venäjä pyrkii horjuttamaan länsimaiden perusinstituutioita

Se on häpeilemättä tukenut populistisia virtauksia ja poliitikkoja monissa länsimaissa. Erityisesti Venäjän suhteet marraskuussa 2016 valittuun Yhdysvaltain presidenttiin Donald Trumpiin ja Ranskan äärioikeistolaisen Kansallisen rintaman johtajaan Marine Le Peniin ovat herättäneet paljon kysymyksiä.

Tätä taustaa vasten ei ole erikoista lukea, että kun Himanen suosittaa Suomelle jäsenyyttä puolustusliitto Natossa, hän ei halua, että merkittävää jäsenyyspäätöstä tehtäisiin kansanäänestykseen nojaten. Himasen mielestä poliitikot osaavat asiansa, ja voivat tehdä kansakunnan kannalta sopivimmat ratkaisut.

Suomalaisen ulkopoliittisen keskustelun rajalinjat eivät kulje edelleenkään puoluekartan mukaan. Poliitikot ovat jättäneet ylimmän sanan mieluusti vaikka presidentille, ja virallisesti sanotaan muutenkin, ettei Nato-kysymys ole ajankohtainen. Outoa on myös se, että Natosta puhujat ovat kuin jollain tavalla tarttuvaa tautia kantavia.

eskos

Syksyn turvallisuuspoliittista keskustelua ovat sähköistäneet RKP:n presidenttiehdokas, meppi Nils Torvalds ja nyt Himanen puhumalla Natoon liittymisestä. Somessa heidät on leimattu myös kummallisiksi entisiksi kommunisteiksi, jotka ovat Naton kannattajia, vaikka opiskeluaikoina näkemykset olivat täysin toiset.

Todellakin. Reilussa 40 vuodessa näkemykset voivat muuttua. Venäjä vaan näyttää yhä enemmän retro-Neuvostoliitolta. Maan pääpropagandakanava RT ilakoi Putinin englanninkielisellä puheella maailman nuorisolle Sotšissa juuri päättyneessä suurtapaamisessa, joka taitaa olla maailmankuulu vain Venäjällä. ”Future is your´s! All the best!”

https://russian.rt.com/russia/video/441781-putin-vfms-sochi-angliyskyi

Historialla voidaan selittää Suomen vääjäämätöntä kohtaloa ja sitoutumista Venäjään ihan yhtä paljon kuin maantieteellä. Mutta elämme tässä ja nyt. Ajassa, jolloin Venäjä hyödyntää neuvostopropagandan parhaita elementtejä, ja osaa käyttää uusia mediavirtoja siten, että heidän kätensä jälki ei edes näy missään.

 

 

Putinin naapurissa: Tunne vie ja turruttaa

Venäjällä media on perinteisesti ollut ennen muuta tiedonvälityskanava ylhäältä alas, keskuksesta periferiaan, Moskovasta muuhun maahan. Venäjän uuden aallon toimittajista ovat julkisuudessa edelleen esillä kovimmat. Sellaiset nimet kuin Sergei Dorenko, Mihail Leontjev ja Dmitri Kiseljov muistetaan 1990-luvulta. Tuolloin heidän sanomansa oli kuitenkin vain osa vapaata mediaa. Yhteistä toimittajille oli, että he pärjäsivät kilpailluilla markkinoilla.

Aika aikaa kutakin. Tuttavani, joka opettaa Pietarissa journalismia, muistuttaa journalistisista tiedekunnista valmistuvien olevan vakuuttuneita siitä, että heidän täytyy ”olla mukana muokkaamassa yleistä mielipidettä” eli harjoittaa propagandaa.

(c) Aleksei Merinov

(c) Aleksei Merinov

Kun työskentelin 1990-luvun alussa Venäjällä toimittajana, tapasin ulkomaisiin tehtäviin koulutettuja ikäisiäni toimittajia. Ne kirjeenvaihtajat, jotka aiottiin lähettää töihin ulkomaille kurssitettiin Neuvostoliitossa erikseen vakoilun perusopein: miten seurataan ihmisiä väkijoukossa ja miten ammutaan eri tyyppisillä aseilla. Tehokkain koulutus propagandasta annettiin ihan kaikille journalismia opiskelleille Moskovan valtionyliopistossa.

Toimittajina työskennelleet ovat aina olleet myös halukkaita vaikuttamaan. Venäjän nykyisen ulkopolitiikan arkkitehdiksikin syystä mainittu Jevgeni Primakov oli ammatiltaan Lähi-idän tuntija ja kirjeenvaihtaja. Ennen pääministeriksi tuloaan hän oli myös Venäjän ulkoisen turvallisuuden organisaation FSB:n johtaja, kuten Vladimir Putinkin ennen kuin siirtyi presidentiksi.

Venäjän yhtenäisyyttä nakertavat toimittajat, jotka päättävät luopua urastaan.

The Guardian kertoo, kuinka Venäjän Rossija-kanavalla työskennellyt Lisa Lerer otti lopputilin, koska häntä alkoi etoa Putinin markkinointi. Lerer teki ohjelmien ennakkomainoksia muun tv-ohjelman välissä esitettäviksi. Äkkiseltään voisi ajatella, että tulevista ohjelmista kertominen ei ole propagandaa, mutta kun yhdentekevästä ohjelmasta tehdään televisiossa säännöllisesti toistuva ennakkomainos, alkaa vaikutus kertautua ja iskostua ihmisten mieliin.

Putinin henkilön korostaminen toimii

Tasoja on monia, mutta päämäärä on sama. Eri yhteyksistä tuttuja kehyksiä ja henkilökultin rakentamista. Vuonna 2007 Putin ilmestyi julkisuuteen ilman paitaa. Mies ratsasti hevosella kuin metsästäjä konsanaan jossain Altailla karhujen kanssa. Presidentillä ei ollut muuta sanomaa kuin esitellä paljasta yläruumistaan.

Vuonna 2015 Putinin julkisessa esiintymisessä siirryttiin seuraavalle tasolle, kun hänen haastatteluillaan selitettiin laajalle yleisölle, miten päätöksiä tehdään. Putin kertoi elokuvassa Krimin liittämisestä Venäjään. Elokuvassa esitellyn retoriikan analysointi osoittaa tutkijoiden mielestä hänen todellakin uskovan puheeseensa.

Putin sanoi päättäneensä sodasta itse lähimpien neuvonantajiensa kanssa keskusteltuaan. Viesti oli tärkeä, puhe Putinin yksi parhaista. Ja tämän yhden haastattelun ympärille rakennettiin valtavan ennakkorummutuksen myötä elokuva Krim – paluu kotimaahan. Elokuva käännettiin välittömästi usealle kielelle ja linkit levisivät vauhdilla sosiaalisessa mediassa.

 

Propagandistien rinnakkaistodellisuus

Ammattipiireissä on tiedetty, että venäläinen kirjeenvaihtaja joutuu työnsä vuoksi kertomaan ”totuutta”, joka häneltä on tilattu. Aina materiaalin toimittaja ei voi edes tietää sitä, missä yhteydessä se tulee esille. Olen itsekin antanut haastattelun venäjäksi Helsingissä. Sain muistutuksen siitä, että pääjuttu eurooppalaisesta alkoholipolitiikasta kootaan Saksassa. Oli siis varauduttava siihen, että Töölön torilla tekemämme haastattelu on ilmestyessään jotain ihan muuta. Osuuteni olisi voinut olla esillä väärässä asiayhteydessä ja täysin käänteisessä merkityksessä ymmärrettäväksi leikattuna.

Siksi suosittelen, että kollegat lähtisivät mukaan vain suoriin lähetyksiin. Toimittajien ammattikunnassa moraalikato on ymmärrettävää, mutta motiiveja ei voi hyväksyä yksiselitteisesti. Yleisin selitys on raha, mutta muitakin näkemyksiä on.

Mediatutkija Vasily Gatov muistuttaa, että on myös otettava huomioon tärkeä asia: kun julkaisee propagandaa päivittäin, sille altistuu. Siitä tulee ikään kuin ”toinen minä”. On mentävä propagandistin nahkoihin, jotta saa sanoman toimimaan etenkin radiossa ja televisiossa. Venäjän aloitettua sodan Syyriassa jotkut toimittajat aloittivat aikaa vievän ”toisen minän” rakentamisen.

Sen joka syytti [Ukrainan] banderovtseja ja Oikeaa sektoria, on nyt syytettävä ISIS:tä ja Turkkia”, Gatov kertoi Facebook-haastattelussani joulukuussa 2015. Todellisuus on Venäjällä osittain orwellilaista, mutta ei niin totaalista. Tuskin kukaan huomaa päivittäistä, viikoittaista tai jopa kuukausittaista agendan ja sävyn muuttumista eikä välitä toisesta tärkeästä huomiosta.

Varsinkin meidän, jotka totuimme 1990-luvulla Venäjän tiedonvälityksen täydelliseen vapauteen on kiusallista seurata itsesensuurin valtaavan alaa. Venäjällä valtiovallan rooli korostui nopeasti lyhyen uuden ”suojasään” jälkeen. Tietenkin jo vuosia on ollut selvää, että omistaja määrää suuret linjat.

Oligarkit ja liberaalimman maailman mukaan virittäytyneet toimittajat olivat täysillä mukana Boris Jeltsinin uudelleenvalinnan takana. Kellot soivat ja rehellisimmät siirtyivät muihin töihin. On muistettava, ettei Jeltsin kyennyt vuonna 1996 äänestämään kuin kannateltuna, hän pysyi tuskin pystyssä nimitysseremoniassaan ja katosikin julkisuudesta puoleksi vuodeksi esiinnyttyään virkaanastujaisissaan Kremlissä. Mitä enemmän valta kirposi Jeltsinin otteesta, sitä enemmän televisiolla alkoi olla merkitystä suurten linjojen esittämisessä. Venäjällä television ja suurten linjojen takana olevien PR-toimistojen väki on hyvin verkostoitunutta. Muutamat hämäräperäiset murhat ovat koetelleet alaa.

Merkelin painostus kovaa

Suomessa kuulee sanottavan, että venäläisten kiinnostusta propagandaoperaatioihin ulkomailla liioitellaan. Epäilijöille vastaukseksi luulisi riittävän vuoden 2016 alussa esiin noussut Saksan venäjänkielisten kautta toteutettu propaganda-isku. Lapsi- ja pakolaisasioilla pyritään saamaan aikaan myös poliittista jännitettä. Saksassa selvät merkit ja ”suuttuneiden siirtolaisten” kokoukset odottivat keinoja, joilla voidaan vaatia entistä kovempaan ääneen liittokansleri Angela Merkelin eroa sekä syyttää pakolaisia ja poliisia. Kysymys kuuluu: tilattiinko kohu? [Jarmo Mäkelä kolumnissaan Maaseudun Tulevaisuudessa 12.2.2016 Kansainvälisissä arvioissa on paljon pohdittu sitä, miksi Putin halusi lähteä horjuttamaan Merkelin asemaa. Siitä ollaan lähes yhtä mieltä, että Putin on onnistunut – Merkelin asema on juuri nyt heikompi kuin koskaan ja tällä kertaa myös EU todella natisee liitoksissaan. ]

Saksan ja Venäjän välille saatiin suukopua tammikuussa venäjänkielisen tytön oletetusta raiskauksesta ja asiasta Venäjällä tietoisesti nostatetusta kohusta. Kohu nousi propagandan tekijöiden perinteisin keinoin, kun tunteisiin vetoava uutinen paisuteltiin televisioon sopivaksi. Tilanteen purkautumisen myötä on ymmärretty, että Venäjä saattaa käyttää Saksan venäjänkielistä väestöä luomaan lisäopposition Merkelille, vähän samaan tapaan kuin se yrittää käyttää hyväkseen Baltian maissa olevia venäläisiä yhdyskuntia.

Merkel on helppo maali varsinkin Saksassa eläville venäläisille ja oman maan kansalaisille myös. Kremlin yllätykseksi ja kiusaksi Merkel on kyennyt pitämään EU:n yhtenäisenä Venäjän pakotteiden takana sen liitettyä Krimin itseensä maaliskuussa 2014 ja valloitettua Ukrainan itäosan. Toisaalta presidentti Putinia lohduttaa se, miten pakolaiskriisi on jakanut ja heikentää Eurooppaa ja tekee päivä päivältä Merkelin elämän vaikeammaksi.

Tämä saattaa selittää sitä, miksi Venäjän media otti Lisan tapauksen omakseen. Lisa on venäläisen maahanmuuttajaperheen 13-vuotias tytär. Venäjän valtiollisen ykköskanavan kirjeenvaihtaja Ivan Blagoi raportoi, että tyttö oli ollut kateissa 30 tuntia ja että hänet olivat raiskanneet ”etelämaalaisen” näköiset turvapaikanhakijat. Raportti levisi viruksen lailla Facebookissa.

Virallisen Venäjän linjasta näytti tekevän se, että 26. päivä tammikuuta 2016 Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov yhdisti Lisan tapauksen pakolaiskriisiin. ”Toivomme, ettei tule sellaisia tapauksia kuin meidän Lisa-tytöllemme kävi Saksassa. Me teemme yhteistyötä hänen perheensä asianajajan kanssa. On selvää, että tyttö ei ole kadonnut vapaaehtoisesti 30 tunniksi. Lähdemme siitä, että ongelmia maahanmuuttajien kanssa ei lakaista maton alle poliittisen korrektiuden vuoksi”, sanoi Venäjän diplomatian johtava hahmo.

Saksan ulkoministeri Frank-Walter Steinmeier vastasi syyttämällä Lavrovia sisäisiin asioihin sekaantumisesta. Saksassa, aivan kuten Suomessakin, on myös keskusteltu vaikutuksesta, jossa valtava määrä Kremliä puolustavia trolleja yrittää vaikuttaa Saksan poliittiseen tilanteeseen.

Deutsche Wellen nettisivuille kirjoittaneen Igor Eidmanin mielestä on merkillepantavaa, että äärioikeistolaiset tukevat Kremliä aktiivisimmin. Eristäytyneet, antiliberaalit ja muukalaisvihamieliset näkemykset yhdistävät heitä ja venäläisiä putinisteja. [13-vuotias tyttö myönsi myöhemmin valehdelleensa: hän olikin ollut yötä poikaystävänsä luona eikä uskaltanut sitä myöntää vanhemmilleen. Kännykän paikallistamistiedot vahvistivat asian.] Myöhemmin on selvinnyt että Berliinin mielenosoituksesta alkaneen ja kymmeniksi ”Lisan tukiliikkeiksi” kasvaneen kampanjan järjestämisen teknologia sekä Saksan ulkoministeriön voimakas reaktio viittaavat siihen, että ”isoveljen” rooli tässä on ollut merkittävä. Itä-Suomen yliopiston venäjänkielisiä mediankäyttäjinä selvittävän tutkimusryhmän jäsenen Teemu Oivon suomentama Nikolai Mitrohinin teksti Saksan virtuaalitapahtumista on paljastava:

Kielioppivirheitä vilisevä venäjänkielinen kutsu liittyä mielenosoituksiin oli epäilemättä kirjoitettu Saksassa. Sen jakaminen kuitenkin tapahtui uudella tavalla – poikkeuksetta henkilökohtaisten kutsujen kautta. Kutsua ei löydy hauilla internetin sosiaalisista verkostoista (ennen kaikkea ’Odnoklassnikista’ tai Facebookista) eikä viestiohjelmilla (ennen kaikkea WhatsApp). Sitä ei ollut edes suosituissa saksanvenäläisten ´Vkontakten´ tai ´Odnoklassnikin´ sosiaalisen median ryhmissä. Kutsua eivät saaneet he, jotka olivat selvästi ilmaisseet Putinin vastaisuutensa tai olivat lojaaleja Saksan hallinnon kannalle. Kuitenkin mielenosoitusten järjestäjät ehtivät hoitaa viralliset mielenosoitusilmoitukset, valmistaa banderollit ja kerätä aukioille paljon väkeä, josta suurin osa ei selvästikään ollut aiemmin osallistunut politiikkaan. On kiinnostavaa, että ainoa internet-sivu, josta oli voinut löytää ylimalkaista tietoa mielenosoituksista, oli tuntematon ja tietysti anonyymi ”ISIS-info”, joka oli aiemmin erikoistunut Syyrian ja Irakin uutisointiin. Tämän sivuston ylläpitäjä Andrei Dudnik itse oleskeli samaan aikaan Venäjällä.” [Itä-Suomen yliopistossa tutkitaan venäjänkielisten median seuraamista Suomessa.]

(c) Aleksei Merinov

(c) Aleksei Merinov

Dožd-kanavalla käytiin keskustelua internetin vääristellyistä uutisista. Siinä mediaa hyvin tuntevat BesTToday-blogialustan perustaja Marina Litvinovitš ja toimittaja Aleksei Kovaljov vertasivat Saksan väitettyä raiskausta Itä-Ukrainan sotaan liittyvään feikkiuutiseen, jonka mukaan Slavjanskissa olisi ristiinnaulittu lapsi. Uutisessa ei ollut totta kuin paikannimi. Berliinin kohussa oli hieman enemmän villoja, mutta aivan kuten Suomessa, uutiseen oli vaikea lisätä faktoja, koska viranomaiset eivät voi paljastaa tietojaan. Kovaljov muistutti, että Venäjällä ei kunnioiteta ihmisten yksityisyyttä tai syyttömän julkista teilaamista lehtien etusivuilla. Berliinissä tehty tv-juttu oli rakennettu alusta loppuun: toimittajan taustalla liikkuivat oikeanlaiset uusfasistien liput. ”On varmasti mahdollista, että on olemassa ihmisiä, jotka saavat palkkioita Putinin ylistämisestä”, Kovaljov kertoo.

Saksalaisessa mediaympäristössä toimivan venäläisen uutistoimiston ANNA-Newsin nettisivulla on vielä äskettäin ollut avoimesti pitkä lista saksalaisia journalisteja, bloggaajia ja politiikan tutkimuksen ammattilaisia, joiden kanssa uutistoimisto työskentelee.

Emeritus suurlähettiläs René Nyberg tietää, että Saksa on Suomen suurin kauppakumppani ja että maalla on taloudellinen ja poliittinen johto Euroopassa myös meidän näkökulmastamme. Nyberg arvioi jo elokuussa 2015, ettei tilanne anna vaihtoehtoa Merkelille.

Niin kauan kuin Putin jatkaa, Merkelinkin on jatkettava, Nyberg sanoo. Hän muistuttaa historian paradoksaalisuudesta: liittokansleri Konrad Adenauer olisi (vuonna 1963) halunnut Paasikiven ikäisenä jatkaa. Helmuth Kohl yritti (vuonna 1998), mutta Gerhard Schröder voitti vaalit. Merkelille ei ole vaihtoehtoa.

Sisäpoliittisesti se ei näy, mutta asiallisesti se on näin. Tilanne ei ole sama kuin kuin Kekkosella. Kyse ei ole korvaamattomana pitämisestä. Siitä ei ole kysymys. Saksassa tilanne on todellinen”, Nyberg täsmentää. Sanasota Saksan ja Venäjän välillä ei kuitenkaan ole se asia, joka rikkoo rauhan kokonaan. Pakolaisten vuoksi Saksallekin on tärkeää saada rauha Syyriaan.

Elämisvalheen itseteeskentely

Itseteeskentelyssä vastataan hankaliin kysymyksiin sivuuttamalla niiden asialliset perustelut ja toiminta selitetään hyväksyttäväksi vetoamalla johonkin kiistattomana pidettyyn arvoon, kuten kansalliseen kunniaan. [Neuvostoliiton politiikassa oli keskeisellä sijalla pyrkimys siihen, että Yhdysvallat tunnistaisi sen tasavertaiseksi osapuoleksi suurvaltapolitiikassa. Paastela. Valhe ja politiikka. Gaudeamus, 1995]

Venäläinen media suosii erityisiä propagandatekniikoita, jotka perustuvat monien stereotyyppien ja myyttien käyttämiseen ja jotka ovat johtaneet yleisen tietoisuuden täysimittaiseen manipulointiin. Näin saadaan aikaan koko virtaviivainen ja ohjailtavissa oleva media. Vuoden 2015 aikana Putinin totuttuihin tv-esiintymisiin – suora linja, lehdistötilaisuudet, protokollalähetykset – tuli yksi elementti lisää – hienolta näyttävä paraatihaastattelu.

Näin toteutettiin kolme ”elokuvaa” valtakunnallisella Rossija-1 –kanavalla: ”Krim – matka kotimaahan”, ”Presidentti” ja ”Maailmanjärjestys”. (Maailmanjärjestys esitettiin YLE:n Docventuresin neljännen kauden aluksi.  ”Informaatiosodan välineenä toimiva dokumentti esittelee Moskovan mahtimiesten virallista näkemystä maailmanjärjestyksestä ja maailman suunnasta.” Nähtävissä vielä marraskuussa 2016 Areenassa.)

Muka-dokumenttien toteutuksessa on huomionarvoista niiden taiteellinen valaistus, kamerakuvien sulavat liikkeet, dramaattiset suuret suunnitelmat, haastattelijan juhlavat päännyökkäykset. Colta-verkkolehden arvion mukaan kaikki tämä antaa näytännölle eeppiset mittasuhteet. Näennäisesti tehdyssä haastattelussa ei kukaan kysele ikäviä kriisistä tai korruptiosta, eivätkä esiin nouse maailmanlaajuiset teemat, maailman kohtalonkysymykset. Haastattelua ryydittävät sankarin veroiset oheisaineistot: katsaus tapaamisiin maailman johtajien kanssa, huippukokoukset, polttopisteet, välähdykset kuuluisista aikalaisista. Tätä nimitetään harhaanjohtavasti dokumenttielokuvaksi.

Median ja vallan suhdetta tutkivan, Jekaterinburgissa mediahistorian professorina työskentelevän Dmitri Strovskin näkemyksen mukaan on tultu omanlaisensa todellisuuden äärelle.

Historiasta käy ilmi, että Neuvostoliiton median kattavuustaso ei riittänyt takaamaan kansainvälisten tapahtumien harkittua journalistista arviota. Vallinnut armeijakeskeinen ideologia tuotti primitiivistä sanastoa. Siksi ne tutkijat, jotka pitävät journalisteja pääasiassa korkea-arvoisten viranomaisten poliittista agendaa edistävinä yleisosaajina, tuntuvat olevan oikeassa. Olettamus siitä, että journalisti voi olla asiantuntija, on ”pikemminkin myytti kuin tunnustettu tosiasia”.

Neuvostojournalistit, jotka kirjoittivat kansainvälisistä aiheista, vetivät johtopäätöksensä sallittujen trendien perusteella. Täten suunnaton enemmistö kansainvälisiä konflikteja käsitelleestä aineistosta oli melko pinnallista tai triviaalia. Näin media provosoi sosiaalista liennytystä ja lietsoi erilaisia konflikteja kansainvälisissä kysymyksissä.”

Kirjoittajan mukaan samanlainen prosessi oli 1990-luvulla, vaikka silloin Venäjän median poliittiset olot lienevät olleet täysin erilaiset. Tuolloisella presidentillä Boris Jeltsinillä ei ollut yksityiskohtaista kansainvälistä strategiaa, etenkään median suhteen, ja aiemmat ideologiset vastustajat, kuten USA ja Länsi-Euroopan valtiot, osoittautuivatkin yhtäkkiä ystäviksi.

Samaan aikaan median näkemys monista kansainvälisistä kysymyksistä oli hyvin kaoottinen, epätäydellinen ja Kremlin ohjeista riippuvainen. Kun ajatellaan historiallista taustaa ja muutoksia, jotka tapahtuivat siirryttäessä Neuvostoliiton valtiosta Venäjän valtioon, tilanne ei ole muuttunut. Käsittelen gradussani yhtä mediakohua ns. Kirjailijoiden tapausta vuonna 1996.

Diplomaattisia selkkauksia ja kissanhännänvetoa pian kymmenen vuotta aiheuttanut agenttimurha on yksi näkyvä esimerkki kuohusta pinnan alla.

Ei ole liioiteltua sanoa, että Aleksandr Litvinenkon murha ja murhatapahtumista laadittu brittiraportti kertovat paitsi jännitteistä, myös niistä rajoista, joiden ylittäminen on läntisen arvoyhteisön mielestä liikaa. Putinin johtaman maan käytös alkaen Krimin miehityksestä Syyrian sotaan Bašar al-Assadin rinnalla on osoitus nyky-Venäjän kyvystä. Väliaikaiset tappiot on torjuttu. Propagandaan keskittynyt Sputnik julkaisi Primakovin muistelmia murrosvaiheesta.

CIA ja Englannin MI6 lähettivät asemapaikkoihinsa käskyn käyttää mahdollisimman tehokkaasti hyväksi venäläisten tiedustelupalvelujen vaikeaa tilannetta, jotta voidaan luoda yhteyksiä niiden yksittäisiin edustajiin. Horjuttaakseen vielä enemmän Venäjän tiedustelupalvelujen asemaa etenkin CIA ja MI6 alkoivat toteuttaa tuota taktiikkaa vielä värväämättömiin työntekijöihin. Yleensä pettureita, riippumatta siitä, olivatko nämä sitten ´vapaaehtoisia ilmiantajia´ tai ulkomaisen tiedustelupalvelun värväämiä, pyrittiin pääasiassa pitämään mahdollisimman pitkään ´myyrinä´ ja vain epäonnistumisen uhatessa siirtämään USA:han, Englantiin tai muihin maihin. Tällöin siitäkin huolimatta, että yksittäisillä paljastumattomilla pettureilla olisi ollut edessään lupaava työ, se päätettiin hylätä ja heidät tuupattiin toisinaan pakoon ulkomaankomennuksiltaan.”

Moskovassa 1990-luvun puolivälissä esimiehenäni suurlähettiläänä ollut ja ulkoministeriön valtiosihteerin tehtävästä eläkkeelle jäänyt Arto Mansala arvioi  Kanava-lehdessä, että virkaan astuessaan Primakov näki länsisuhteissa Venäjän kannalta kolme keskeistä häiriötekijää, joitten osalta korjausta oli saatava aikaan.

Länsi oli kylmän sodan päätyttyä nimennyt voittajat ja voitetut, joihin jälkimmäisiin Venäjä oli oitis luettu. Lännessä oli hänen mukaansa ryhdytty myös luomaan yksinapaista Yhdysvaltain johtamaa uutta maailmanjärjestystä. Lisäksi Venäjää kohdeltiin lännen taholta pelkkänä raaka-aineiden tuottajana.

Mansala muistuttaa, että samaan aikaan Primakov oli kuitenkin valmis myöntämään, että Venäjällä ja lännellä oli yhä koko joukko yhteisiä intressejä. Niitten ajaminen ei kuitenkaan saanut viedä takaisin menneitten vuosien kaltaiseen jyrkkään vastakkainasetteluun. Venäjällä heti kylmän sodan jälkeen vallalle päässeen ´yltiöpäisen länsimielisyyden´ sijasta vastedes tuli päästä tasavertaisiin suhteisiin lännen kanssa.

Vaikka tavoitteita ei ole muutettu, ovat keinot vaihtuneet, kuten Krimin valtaus osoitti.

Nyky-Venäjää ohjailevat ambitioidensa mukaan ne toimijat, joilla on tapana määritellä maan voimakas ja voittamaton imago. Näin venäläinen media auttaa noita pyrkimyksiä ja palvelee luotettavasti Kremliä sen toteuttaessa poliittista järjestystään. Tämä järjestys näyttää olevan selvä kuva siitä, miten viranomaiset rakentavat innolla kansainvälistä mainettaan nyt ja tulevaisuudessa.

Aikamatka Sovjetistaniin – Uzbekistanin kautta

Kansan ääntä vahvistetaan toimituksessa korkealla Tashkentin yllä Uzbekistanissa. Kaupungin keskustassa sijaitsevassa tornitalossa on Halk Suzi ja Narodnoe Slovo –lehtien toimitukset. Erilaisia mediatoimijoita on talossa kymmeniä. Vastaavia toimitusten keskittymiä on muuallakin Keski-Aasiassa. Vanhaa neuvostoaikojen perintöä.

Tashkentilaisen toimitustalon ovet käyvät tiuhaan.

Tashkentilaisen toimitustalon ovet käyvät tiuhaan.

Presidentti Karim Ismailovin vuonna 1991 perustama lehti on kaksi kerrosta muiden yläpuolella. Tosin kaksi viimeistä kerrosväliä on käveltävä.  Hissi tuo kahdeksanteen kerrokseen. Tilat ovat maan valtalehdelle pienet, mutta muutakaan ei nyt ole.

**

Itsenäisyys yllätti monet Keski-Aasian johtajat reilut parikymmentä vuotta sitten. Keski-Aasia eli Uzbekistan, Turkmenistan, Kirgisia, Tadžikistan ja Kazakstan ovat kaikki erilaisia ja omaleimaisia maita. Niistä ainoastaan Kirgisiassa on demokratiaa kokeiltu, sillä seurauksella että maassa on ollut kaksi kuolonuhreja vaatinutta vallankumousta. Muissa ”staneissa” on vallassa maan vahva mies. Lakot ja etniset kiistat on pantu kuriin käyttämällä voimaa.

Uzbekistanissa presidentti on kaikki kaikessa. Maa työskentelee hänen valvovan silmänsä alla.

Siitä kertoo myös tornitalon yläkerran toimituksessa näytettävä lyhytelokuva: 15 minuutin elokuvasta kuluu valtaosa presidentin päättäväisyyden ylistämiseen. Videossa kertautuvat käsitteet demokratia, presidentti ja perustuslaki. Puoluejärjestelmä on nimellinen.

Aluksi lehdessä ei riittänyt edes kirjoituskoneita kaikille. Nyt on jopa pieni oma huone terveydenhoitajalle ja toimituksen väellä kuntosali.

 

Kahden lehden, Halk Suzin ja Narodnoe Slovon päätoimittaja Utkir Rahmatov on tyytyväinen mies.

Kahden lehden, Halk Suzin ja Narodnoe Slovon päätoimittaja Utkir Rahmatov on tyytyväinen mies.

-Meidän pitää varmistua henkilökunnan terveydestä. Onneksi työpaikalla ei ole mitään vakavampaa tapahtunut, sanoo päätoimittaja Utkir Rahmatov ja kehaisee vieressään istuvaa alaistaan hyvin johdetusta toimituksesta.

-Olemme haaveilleet omasta talosta, mutta sitä emme ole saaneet. Ei meitä kiinnosta mitkä tahansa uudet tilat. Meidän pitää miettiä sellaisiakin asioita kuin parkkipaikkoja, sanoo varapäätoimittaja Salim Donijorov.

Oikeastaan kyse ei ole yhdestä vaan kahdesta lehdestä. Tavoite on yhteinen, ja sisältökin suurin piirtein sama, mutta molemmilla on omat toimittajansa.

Lehdet ilmestyvät samanaikaisesti uzbekiksi ja venäjäksi – viisi kertaa viikossa. Aineistoa on paljon.

Internetissä lehti on, mutta lukijat luottavat enemmän paperilehteen. Painopiste on poliittis-analyyttisessä materiaalissa. Samaan aikaan pitää kehua perustuslakia. Virallisen lehden tavoin uudet lait ja asetukset julkaistaan tämän lehden etusivulla.

-Kevyempää luettavaa on viikonloppuisin, päätoimittaja täydentää.

Uzbekistan on suljettu valtio. Sananvapaudesta maailmalla kertovassa kartassa maan väri on pikimusta. Ja kuten sen naapurissa Kazakstanissa, on Uzbekistaniakin hallinnut viime vuodet sama mies, alueensa entinen kommunistisen puolueen johtaja. Sen enempää Karimov kuin Kazakstanin Nursultan Nazarbajev eivät kannattaneet NL:n hajottamista, mutta molemmat ovat kahdessa vuosikymmenessä rakentaneet itselleen ja sukulaisilleen toimivan valtion. Monet uzbekit käyvät töissä naapurimaassa Kazakstanissa ja pidemmälläkin, ennen muuta Venäjällä.

Keski-Aasiassa moni asia muistuttaa lähimenneisyydestä. Vanhemmasta omasta historiasta kerrotaan museoissa, joita on rakennettu kansallisen kertomuksen vahvistajaksi useita. Ne erottuvat uuden mahdin osoitukseksi muovattujen pääkaupunkien monumentaalisissa keskustoissa.

DSC_2171

Keski-Aasian historiaan on kuulunut vuosisatoja silkkitie, tavarareitti Kiinasta Eurooppaan. Suurvaltojen kamppailu vaikutusvallasta alueella on ollut jatkuvaa. 1900-luvun alussa Venäjän tsaarin armeijan eversti Mannerheimkin teki alueelle vakoilumatkansa, joka ulottui Kiinaan asti. Suomalaisvakooja on tunnettu erityisesti Kirgisiassa.

Vaikutusvaltaa vahvistetaan myös nykyisin. Jossain määrin Venäjän ja Kiinan turvallisuuspoliittiset intressit törmäävät Keski-Aasiassa. Valtapeli on kovaa. Uzbekistan ja varsinkin Turkmenistan ovat valinneet sulkeutumisen yhdeksi keinoksi uudistuksia haluavien hillitsemiseksi. Keski-Aasiassa havaittuja ihmisoikeuksien loukkauksia ei pidä vähätellä varsinkaan kun maat tarvitsevat toisiaan tasapainottavia kauppakumppaneita. Maat eivät ole vain pelinappuloita vaan osa monimutkaista alueellista rakennetta, jota ei asiantuntijan mukaan toivottavasti kukaan tahallisesti tai tahattomasti lähde rikkomaan.

**

Kun avaa Tashkentissa television, näkymä on kuin palaisi takaisin NL:n pysähtyneisyyden aikaan 1980-luvulle: Tv-uutiset kertovat kansallisesta ja kansainvälisestä menestyksestä. Esimerkkinä maatalousalan messut.

Kakkosjuttuna on tarinaa työpaikoista: merkonomien valmistumista vauhdittavat pankkien lupaukset lahjoista. Lähetyksen kolmannessa jutussa pohditaan presidentin asetusta, jonka mukaan perustuslakia opiskellaan kaikilla luokka-asteilla – ”perustuslaki on takuu meidän oikeuksillemme. Se on onnen ja monipuolisen elämän pohjana.”

 Ulkomaanuutiset kertovat maailman vaikeuksista: Kiinan kaivosonnettomuus, Japanin talousongelmat, Chilen viinirypäleiden surkea kohtalo ilmaston lämmetessä.

Presidentin lehteäkin uudistetaan varoen. Kun tyyli on säilytettävä, pysyvät myös vanhat hyväksi koetut tavat lehden teossa. Ajankohtaisen aineiston julkaisun tarkistus kuuden ihmisen kautta vie aikaa.

-Voi sanoa, että ongelmamme on hitaus, Donijorov myöntää.

Varapäätoimittaja Salim Donijorov kutsuu peremmälle tutustumaan toimituksen tiloihin.

Varapäätoimittaja Salim Donijorov kutsuu peremmälle tutustumaan toimituksen tiloihin.

Virallisella lehdellä on vastuunsa. Puhemies ei voi vedota vääriin tietoihin saati presidentti, jos he sattuvat siteeraamaan virallista pää-äänenkannattajaansa. Ketjun on oltava aukoton: toimittaja, toimitussihteeri, kielenhuoltaja, vastaava toimittaja, varapäätoimittaja ja päätoimittaja.

-Lehden lukuun ei sinänsä mene kovin kauan. 20 minuuttia riittää, puolustautuu Donijorov.

Uutislehtien ja internetin kanssa on vaikea kilpailla. Enemmän ”presidentin lehteen” koetetaan saada analyyttistä aineistoa. Uutisia on jo jaettu muualla. Verkkosivut ovat raskaat ja se on tiedostettu.

http://narodnoeslovo.uz/   //   http://xs.uz/

Sanomalehdessä päällimmäiset pulmat ovat samanlaisia kuin muuallakin. Toimittajien palkka on kohtuullinen, mutta pystyvän  henkilökunnan löytäminen ei ole helppoa. Parhaita toimittajia koetetaan palkata suoraan opiskelun parista – nämä aloittavat työssä jo ensimmäisen vuosikurssin jälkeen. Hyvät toimittajat ovat monipuolisia.

– Lahjakkuuksia löytyy muualta kuin pääkaupungista, Donijorov arvioi.

Toimittaja Ruslan Kanzhajev valmistui vuonna 2008 Pietarin yliopiston journalistisesta tiedekunnasta ja aloitti heti työnsä Narodnoe Slovo -lehdessä.

Toimittaja Ruslan Kanzhajev valmistui vuonna 2008 Pietarin yliopiston journalistisesta tiedekunnasta ja aloitti heti työnsä Narodnoe Slovo -lehdessä.

Tulijat saavat tukea muuttaessaan kaupunkiin. Toimituksella on vierailijoille vara-asuntoja. Vakituisessa työsuhteessa olevan asunnon hankkimisessa autetaan. Pankkilainan kuoletukset otetaan palkasta. Käytännössä on sama kaiku kuin peruselintarvikkeiden keinotekoisesti halpana pitämisessä. Valtio tukee kansalaisille valittua elämää edistävää mediaa. Yhä enemmän ja paljon suuremmin summin kuin vielä joitakin vuosia sitten ja siksi soraääniä ei juuri kuulu.

**

Lehteä esitelleen elokuvan pateettinen naisääni oli kuin suoraan Vremja-uutisista Moskovasta 1980-luvulta. Ei siis ihme, että mainion kirjan Keski-Aasiasta kirjoittanut norjalainen toimittaja-antropologi Erika Fatland on nimennyt teoksensa Sovjetistaniksi.

sovjetistan

Sovjetistan ilmestyi syksyllä kustannusosakeyhtiö Siltalan kustantamana. (Suomennos Hanna Tarkka).

Fatland käy läpi alueen kaikki maat. Kirjan parasta antia ovat ihmiset joiden kanssa Fatland on keskustellut syvällisemmin kuin vain vieraillessa alueen maissa voi koskaan onnistua. Keski-Aasia on säilyttänyt osan ominaispiirteistään, kuten klaanikulttuurin, neuvostoaikojen kollektivisoinnista ja puolueen keskuskomiteasta huolimatta .

Neuvostovallan vuosina alue otti askeleen keskiajalta 1900-luvulle. Mutta uhrauksetkin olivat kovia: kokonainen sisämeri, Aral-järvi, katosi, ja paimentolaiset pakotettiin luopumaan karjastaan. Mutta samaan aikaan naisten asemaa kohotettiin ja rakennettiin kirjastoja ja oopperataloja.

Demokratiakehitys on kaikkialla huonoa, ja poliittinen vaikutusvalta ja ilmaisun vapaus hyvin rajoitettua. Uskaliaimmat ihmiset on tuomittu vankiloihin.

-Korruptoituneet valtiot eivät ole onnistuneet nostamaan maita kurjistuneen talouden suosta, jos ylipäätään ovat yrittäneet, kirjoittaa Fatland ja muistuttaa, että tätä nykyä ”stanit” ovat tienhaarassa.

Itsevaltius löysi uusia muotoja, mutta kaikki perinteinen matoista hevosiin ja huikeisiin ihmisiin tekee alueella matkustamisesta unohtumattoman kokemuksen.

Fatland tavoittaa kirjassaan hyvin sen elinpiirin, jossa maat kehittyvät, hakevat omaa identiteettiään ja rakentavat historiaansa lännen ja idän välissä.

Suomalaisille Keski-Aasia on kehitysyhteistyön, liiketoiminnan aluetta ja osa päättymässä olevaa Laajemman Euroopan aloitetta. Vaikka kehitysyhteistyövaroja vähennetään ja suunnataan uudelleen, monet hankkeet jatkuvat sopimusten mukaan vielä pari vuotta alueen maissa.

DSC_2170

Kirjoittaja on neljättä vuotta mukana suomalaisten toimittajien sananvapausjärjestö VIKES:in media-asiantuntijana projektissa, joka tähtää Keski-Aasian riippumattomien media-alan ammattilaisten yhteistyön edistämiseen. Uzbekistanissa kirjoittaja vieraili marraskuun lopussa ETY-järjestön asiantuntijana. Tashenkentissa järjestettiin koulutusta kansalaisyhteiskunnan kehittämistä tarkkailevan instituutin NIMFIGO:n henkilökunnalle.

**

Ulkopolitiikka-lehden Keski-Aasiaa käsitteleviä artikkeleita:

Diktaattorin perheriita

Paluu Moskovan valtapiiriin

Suomi haluaa Keski-Aasiaan

Kiina vahvistaa jalansijaansa Keski-Aasiassa

Afganistanin kriisi horjuttaa Keski-Aasiaa