Kirja-arvio: Kalle Kniivilä – Tanjan katu

Venäjä on kirjoittajalle ehtymätön aiheiden lähde. Sen kun poimit. Parhaat tarinat on kuitenkin haettava itse, ja silloin oma viha ja/tai rakkaus -suhteesi tuohon valtavaan aineistoon on koetuksella. Sanotaan tämä jo kärkeen: toimittaja Kalle Kniivilä lunastaa neljännellä Venäjästä ja entisestä Neuvostoliitosta kirjoittamallaan teoksella paikan Venäjä-kirjoittajien etujoukossa. Tanjan katu – Elämää Pietarissa 1917-2017 (INTO) on kirja, joka kannattaa lukea, koska siinä kuuluu jälleen ihmisten – venäjäläisten ääni: yhdessä ja yksilöinä. Kniivilä on tehnyt työnsä venäjäksi ja kääntänyt kaiken materiaalin ja haastattelut itse.

tanjan_katu

”Tanjan katu on hädin tuskin puolentoista kilometrin mittainen. Silti tänne sopii koko Neuvostoliiton ja uuden Venäjän historia. Sata vuotta tavallisten ihmisten epätavallisia kohtaloita.”

Kniivilä on kasvanut kirjoittajana jokaisen teoksensa myötä. Aiemmissa kirjoissaan, Putinin väkeä (2014) ja Neuvostomaan lapset (2016) sekä Krim on meidän – imperiumin paluu (2015) Kniivilä on jo osoittanut pystyvänsä sijoittamaan kirjojensa henkilöt tähän aikaan ja antamaan heidän kertomalleen sen vaatiman tilan. Sydsvenska Dagbladetin toimittaja Kniivilä sanoo tehneensä pohjatyön niin kuin toimittajat yleensä tekevät. Tanjan katu –kirjasta muotoutuu vuosikymmenestä toiseen edeten koskettava kuvaus ihmisten elämästä muutaman sukupolven aikana kaupungissa Neva-joen suistossa. Eikä vain Pietarissa vaan Petrogradissa ja Leningradissa sekä vaikkapa viivähtäen timanttien etsintäretkellä geologisissa kaivauksissa Siperiassa.

Kirja on enemmän kuin 100 vuoden tarina. Kniivilä kertoo miettineensä aluksi kirjoittavansa juhlavuotta merkkaavan kirjansa Petroskoin vinkkelistä, mutta päätyneensä lopulta vanhan opiskelupaikkansa innoittamana Vasilinsaarelle Pietariin. Monet Kniivilän lukijoista tuntevat varmasti kadulla asuneen Leningradin piirityksessä menehtyneen Tanja Savitševin päiväkirjat.

Kadulla asui joskus myös Venäjän presidentti Vladimir Putin, ja siellä voi edelleen törmätä Helsingin yliopiston professoriin Vladimir Gelmaniin. Hän jo kyseli omassa Facebookissaan Kniivilän kirjasta: joko venäjännös on tulossa? Kuulemma kustantajaan on oltu Venäjältä yhteydessä.

“Vuoteen 1996 asti entinen KGB-agentti Vladimir Putin on Pietarin varakaupunginjohtaja. Hänellä on asunto Tanjan kadulla, vastapäätä kiinteistönvälittäjä Aleksandr Dymnikovin taloa. – Mutta ei häntä täälläpäin juurikaan näkynyt. Ehkä hän osti asunnon vanhemmilleen. Presidentiksi tultuaan hän kävi joka tapauksessa täällä pari kertaa. Silloin koko katu suljettiin.”

Kniivilä osaa haastatella ja kertoa väliin nippelitiedonkin niin, ettei mikään vaikuta Wikipediasta kaivetulta. Reportaasikirjojen tekijä ja ammattitoimittaja on myös oiva blogisti. Teksteissään Kniivilä on lehtimiehen perushyveiden mukaisesti yhtä aikaa lakoninen, toteava ja kuvaileva. Tutkijalle tai Venäjän historian perehtyneelle harrastajalle asiat eivät ole uusia, mutta kun yleisestä mennään pieniin yksityiskohtiin ja historian hämärästä, paperin kahinasta, päästään kuulemaan, mitä asioita itse kokeneet ihmiset ajattelevat, saadaan tarinoihin eloa. Ja kuten niin usein, vuosisadassa ovat jotkut vakiintuneiksi luullut asiat jo toisen tarinan arvoisia.

Venäjän suuren lokakuun vallankumouksen merkittävyyttä arvioidaan tänään aivan eri tavoin kuin vielä pari vuosikymmentä sitten, mutta samalla kaatuu myös monia ikoneiksi nostettuja kuvia. Neuvostoliitossa henkilöpalvonta nostettiin arvoonsa rakentamalla kuva sankariteoista, joita ei edes tapahtunut. Neuvostovaltion perustajaa säilytetään edelleen mausoleumissaan Moskovassa, mutta yhtenäistä ja vääristeltyä historiaa voidaan joiltain osin oikoa totuudenmukaisempaan suuntaan. Lukutaidottomille ja ylipäätään helposti levitettävän propagandan vuoksi kehitetty elokuva Talvipalatsin valtauksesta joutaa unohdettavaksi ja toisenlaiseksi kertomukseksi. Kniivilän kirjassa tarina on todemman kuuloinen.

”Nyt jo eläkkeelle siirtynyt Aleksandr Uralov, joka sata vuotta vallankumouksen jälkeen asuu Savitševin perheen entisessä huoneistossa, muistelee miten hän pienenä ihmetteli, miksei hänen isänsä, vanha ratsuväen upseeri, halunnut kertoa rynnäköstä Talvipalatsiin, vaikka oli itsekin osallistunut vallankumoukseen. – Meille oli näytetty kaikenlaisia elokuvia, joissa matruusit mursivat Talvipalatsin portit ja niin edelleen. Mutta hän ei koskaan suostunut kertomaan, miten se oikein tapahtui. Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, ettei hän halunnut kertoa, koska mitään rynnäkköä ei koskaan ollutkaan. Todellisuudessa bolsevikit pääsivät sisään takakautta, ja suuri osa laukauksista ammuttiin ilmaan.”

Avatessaan lukijalle kirjan tekemisen taustoja Kniivilä kertoo, että varsinainen kultakaivos olivat taiteilija ja taidehistorioitsija Alexandre Benois’n päiväkirjat vuosilta 1916–1918. Benois´n tytär Anna Tšerkesova luovutti ne University of Texasille 1980-luvulla. Ehtona oli, ettei mitään päiväkirjojen sisällöstä saanut julkaista kahteenkymmeneen vuoteen. Päiväkirjat julkaistiin lopulta Moskovassa vuonna 2003, Kniivilä kirjoittaa.

Kuten aiemmissa kirjoissaan, Kniivilä avaa lukijalle monia Venäjän historian kannalta oleellisia asioita. Ikäpolveni lukija muistaa Neuvostoliiton YYA-sopimuksen toisena osapuolena ja sodan voittaneena suurvaltana, mutta varhaisempi Neuvostoliitto on jäänyt tuntemattomammaksi. Historian jatkumossa Neuvostoliiton valtiohistoria on lyhyt jakso, mutta monelle se oli koko elämä. Ihan alkua on enää harva ääneen muistelemassa. Kniivilä kirjoittaa, että 1920-luku oli monin tavoin absurdia aikaa. Kuten kirjailija sanoo tuosta vuosikymmenestä:

“Sillä kukaan ei tiedä, minne maa on menossa. Pitäisikö englantilaiset lyödä ällikällä valmistamalla laadukkaita tulitikkuja – vai sotilaslentokoneita? Mitä on tapahtunut kommunistiselle utopialle, maailmanvallankumoukselle, valtiolle, jonka oli määrä kuihtua pois? Voiko kommunisti käydä ostoksilla yksityisessä kaupassa? Ja jos ei voi, miksi ainoa sallittu puolue sitten sallii yksityiset kaupat? Kukaan ei tiedä, ei edes puolue, sillä niin kummalliselta kuin se saattaa vaikuttaakin, puolueen sisälläkin on yhä eri mielipiteitä. Mutta siihen tulee pian muutos.”

Vähänkään historiaa harrastanut tuntee ja tietää – lännessä, ehkä jopa keskiverto venäjäläistä paremmin Stalinin hirmutyöt, joita monet pitävät nykyään välttämättöminä maan modernisoimiseksi. Me suomalaiset olemme katkeran tietoisia myös suomalaisia ja suomensukuisia kohdanneista vainoista. Suomalaisia enemmän taidettiin inhota vain saksalaisia. Vähemmistön kohtalot olivat karuja.

Venäjää ei kuitenkaan voi edes yrittää ymmärtää, jos ei tunne maan kulttuuria: monille tulevat neuvostoajoistakin ensimmäisinä mieleen kansantanssiryhmät tai keisarillisen loiston kaikelle kansalle tarjonneet balettiseurueet ja tunnetut säveltäjät. Mutta heitäkin tärkeämpiä kansoille ovat omat lauluntekijät. Kyky sulatella yhdessä tuskaiset asiat kantaa. Näiden neuvostotodellisuuden tulkkien muistelemiseen on useimmilla venäjäläisillä hyvä syy. Joillakin vielä parempi tarina. Kniivilä muistuttaa, neuvostobardien perinteeseen kuuluneen, että laulaja, kuten Vladimir Vysotski, keskusteli yleisön kanssa ja vastasi kysymyksiin, joita kirjoitettiin paperilapuille ja lähetettiin näyttämölle. Liian arkoja aiheita koskeneet kysymykset laulaja saattoi näin jättää lukematta. Kniivilän haastattelema Galina Barhudarova kertoo olleensa geologisella tutkimusmatkalla kaukana idässä, kun hän kuuli Kiinan radion venäjänkielisestä lähetyksestä Vysotskin kuolleen. Isku oli kova.

”Vysotski ja [Bulat] Okudžava olivat meille puolijumalia. Surimme hänen kuolemaansa kovasti. Tarkoituksena oli ollut viettää minun syntymäpäivääni, mutta uutisen kuultuamme peruimme juhlat. Kiinan radio kertoi Vysotskista, ja Ranskan radion venäjänkieliset lähetykset myös, ne kuuluivat hyvin siellä Mongolian rajan tuntumassa. Häirintälähettimet, joilla ulkomaisten radiolähetysten kuuluvuutta rajoitettiin, oli sijoitettu suurkaupunkien tuntumaan, mutta maailman suurimman maan koko aluetta niillä ei mitenkään pystytty kattamaan.”

Monille näyttelijä ja itseään usein kitaralla säestänyt esiintyjä oli kansan omatunto. Neuvostoliiton virallisissa tiedotusvälineissä Vysotski oli epähenkilö – hänen tekstinsähän eivät noudattaneet puolueen linjaa ja yksityiselämäkin oli moraalitonta. Kniivilä kirjoittaa, kuinka jopa hänen kuolemansa yritettiin sensuroida. Vysotski kuoli heinäkuun 25. päivänä 1980, kun Moskovan olympialaiset olivat meneillään, eikä mikään saanut häiritä neuvostourheilun voittokulkua. Kaksi lehteä uskaltautui julkaisemaan lyhyen muistokirjoituksen, toisen päätoimittaja sai pian potkut.

”Suojasää oli ollut ohi jo pitkään, ja viimeistään Vysotskin kuolemaan päättyi vanha hyvä aika. Neuvostoliitto oli nimittäin jälleen sodassa.”

**

Lopulta Neuvostoliiton sota Afganistanissakin loppui, ja Neuvostoliitto lakkasi olemasta. Venäjän 1990-luku oli sekin voimakkaiden ristiriitojen aikaa. Asuin itse Pietarissa ja tein töitä ennen muuta Yleisradion toimituksille. Tuohon aikaan vuokra-asunto löytyi helposti ja vaihdoin asumusta moneen kertaan – aina halvempaan ja parempaan. Markkinat olivat todella murroksessa. Myös Kniivilän kirjaansa haastattelema Aleksandr Dymnikov alkoi olosuhteiden pakosta järjestellä asunnonvaihtoja. Dymnikov huomasi osaavansa homman ja vaihtoi väitöskirjan perustyön asunnonvälittäjän työhön. Kniivilä kertoo, miten Dymnikovista tuli menestyvä kiinteistönvälittäjä, yksi Leningradin ensimmäisiä.

“Kun yhteiskunta muutti muotoa, oli tärkeää hypätä mukaan ensimmäisenä. Joka epäröi, jäi jälkijunaan. Joka ei uskaltanut hypätä ollenkaan, menetti pelin. Mutta hyppäämisen aika tulisi vasta muutaman vuoden kuluttua. Vuonna 1987 Aleksandr Dymnikov vielä epäröi.

– Kuuluin puolueen nuorisojärjestöön Komsomoliin, ja pelkäsin erota. Oli jo ihan selvää, että se homma oli järjetöntä. Mutta minua pelotti. Pelkäsin, että pilaisin elämäni, jos eroaisin Komsomolista. Juuri silloin minulle yllättäen tarjottiin mahdollisuutta liittyä puolueeseen. Pelkäsin kieltäytyä, mutta keksin selityksen. Sanoin, etten vielä voinut ottaa kantaakseni puolueen jäsenyyden suurta vastuuta, koska halusin muutaman vuoden ajan omistautua täysin tieteelle. Ja minut jätettiin rauhaan.”

Yksi julkisuudessa ollut, mutta melko pienelle huomiolle jäänyt seikka on Venäjän ja Neuvostoliiton suhde Pohjois-Koreasta tuotettuun orjatyövoimaan. Pohjoiskorealaisia on ollut työssä rakennuksilla Pietarissa ihan viime aikoinakin. Aiemmin on puhuttu heidän roolistaan laajoilla hakkuualueilla syvällä Siperiassa.

”Retkillään Neuvostoliiton Kaukoidässä Galina Barhudarova käy myös Tšegdomynin kylässä, jonka tuntumasta Pohjois-Korea 1960-luvulta alkaen on saanut kaataa metsää. Tarkoituksena oli alun alkaen tukea Pohjois-Korean ystävällismielistä hallitusta. 40 prosenttia pohjoiskorealaisten metsätyömiesten kaatamasta puutavarasta lähetettiin Pohjois-Koreaan, loput Neuvostoliitto sai maksuksi hakatusta metsästä. Alue on harvaan asuttua, eikä vankejakaan enää Stalinin kuoltua ollut metsätöihin riittävästi. Siksi järjestely oli edullinen myös neuvostohallitukselle. Pohjoiskorealaisten metsätyömiesten elinolot muistuttivat Stalinin vankileirejä, eikä korealaisilla ollut paikalliseen väestöön mitään kontaktia. Parakkileireissä asuneet korealaiset olivatkin ilmeisesti vankeja. – Näin heitä ensimmäisen kerran jo junassa. He vaikuttivat koulutetulta väeltä, lääkäreiltä ja opettajilta. Heidät oli varmaan lähetetty leiriin uudelleenkoulutettaviksi. Kaikilla oli samanlaiset univormut.”

**

Venäjän tekninen kyky ei tunnu edelleenkään vastaavan lähellekään sitä, mitkä maan mahdollisuudet voisivat olla. Maailmanluokan kulutustavaroita maa tuottaa huomattavan vähän. Joitakin todella käyttökelpoisia tuotteita ovat sovellukset internetissä. Facebookia vastaava Vkontakte on kärsinyt pahoja mainetappioita. Omastakin tuttavapiiristäni olen kuullut, että eräällä tavalla aikuisuuteen liittyy se, että siirrytään pois venäläisestä yhteisömediasta. Itse mietin oikeasti sitä, miksi palvelun päivittäminen tuntuu vaikuttavan puhelimeni toimintaan. Mene ja tiedä.

Kniivilän kirjassa Vkontaktesta kerrotaan seuraavasti:

”Vkontaktesta tuli muutamassa vuodessa yksi Venäjän ja koko entisen Neuvostoliiton suosituimmista internetsivustoista. Sen juuret ovat kuitenkin täällä Vasilinsaarella, vain muutaman sadan metrin päässä Tanjan kadulta. Suositun sosiaalisen median kehittäjä Pavel Durov, jota on kutsuttu Venäjän Mark Zuckerbergiksi, opiskeli yliopiston filologisessa tiedekunnassa aivan Galina Barhudarovan mineralogisen museon naapurissa. Pavel Durov oli 22-vuotias perustaessaan Vkontakte-sivuston. Ensimmäisiä käyttäjiä houkuteltiin kutsumaan kavereitaan mukaan arvonnalla, jossa oli palkintoina Applen suositun iPod-mediasoittimen uusia malleja. Neljä vuotta myöhemmin Durov oli miljonääri, ja hänen yrityksensä saattoi siirtää pääkonttorinsa ompelukonetehdas Singerin entiseen rakennukseen Nevski prospektille, samaan taloon, jossa kaupungin hienoin kirjakauppa oli vallankumouksesta asti sijainnut.”

Durov oli kunniansa kukkuloilla vuoden 2012 tienoilla. Siis samaan aikaan kun Venäjällä nähtiin sitten 1990-luvun ensi kertaa todella isoja mielenosoituksia. 2000-luvulla Venäjä on vaikuttanut tasaantuneen, ja valtaosa kansalaisista näyttää hyväksyvän niin Putinin jatkon presidenttinä kuin Krimin anastamisen Ukrainalta. Kniivilä tosin muistuttaa, että Ukrainan kriisin kärjistyessä vuonna 2014 syntyneen napinan jälkiporuna Durov kieltäytyi yhteistyöstä Venäjän viranomaisten kanssa eikä suostunut luovuttamaan niille ukrainalaisten Vkontakt-käyttäjien tietoja. Tämän seurauksena Durov joutui epäsuosioon. Hänen oli pakko luopua toimitusjohtajan paikasta ja muuttaa pois Venäjältä.

Venäjä elää tavallaan. Valtavassa maassa on paljon ääniä, joista toiset kantavat pidemmälle. Tanjalta ja koko Savitševin perheeltä vietiin mahdollisuus elämään Leningradin piirityksessä, mutta Tanjan päiväkirjamerkinnät ovat edelleen meidän kaikkien yhteistä historiaa.

Kniivilä ei ennusta, mutta lopettelee kirjaansa kokemuksillaan vapun vietosta. Vappujuhlinta on palannut entiseen malliinsa 1990-luvun sekasorron jälkeen. Ihmisiä komennetaan marssille, mutta lippuja on punaisten lisäksi muitakin. Ja onpa näkyvissä myös selvästi se, että monen mielestä Stalinin teot ovat ehkä hirmuisia, mutta sittenkin välttämättömiä. Näinköhän.

**

Kalle Kniivilän kotisivut, jossa on videoita kirjaan haastatelluista, ja kirjailijan esittely.

Kalle Kniivilä YLEn aamutelevisiossa 9.10.2017

Koponen-blogi Kirja-arvio – Kalle Kniivilä: Neuvostomaan lapset

 

 

 

 

Kirja-arvio: Kalle Kniivilä – Neuvostomaan lapset

Baltian venäjänkielisiä sanotaan usein venäläisiksi. Tavallinen yleistys menee kohtalokkaasti pieleen sillä eihän Venäjälläkään asu vain venäläisiä. Toimittaja Kalle Kniivilän kirja Neuvostomaan lapset (Into 2016) antaa asioille mittasuhteet.

Kalle Kniivilä: Neuvostomaan lapset Into 2016

Kalle Kniivilä: Neuvostomaan lapset Into 2016

Kniivilä ottaa selvää ja selittää kolmannessa Venäjä-kirjassaan sen, miten venäjänkielisiin suhtaudutaan Baltiassa, ja miten nämä kokevat itse elämänsä. Kniivilän kirja Putinin väkeä (Into 2014) palkittiin vuonna 2014 niin Suomessa kuin Ruotsissa. Hänen toinen kirjansa Krim on meidän – imperiumin paluu (Into 2015) taustoitti Ukrainan kriisiä ja muun muassa Krimin tataarien kohtaloa.

Baltiassa syntyneet arvostavat kotikontujaan, isänmaataan.  Venäjän nykyiseen tarinaan kuuluu se, että venäläiset pitävät Neuvostoliiton hajoamista tragediana ja ennen kaikkea epäoikeudenmukaisena tapahtumana.  Osa Baltian venäjänkielisistä on ihmisiä, jotka lähtivät työn perässä rakentamaan Neuvostoliittoa, tai niitä jotka ovat heidän perillisinään jääneet sijoilleen.

Neuvostoaikana ihmisiä siirrettiin väkisin. Monet ihmiset revittiin juuriltaan: he ovat tänään erityisen herkkiä Venäjän propagandalle. Suuren tarinan mukaan venäläiset voittivat sodan ja pelastivat koko maailman fasismilta, mutta silti sortuivat ja joutuivat uhreiksi. Eurooppalaisuus on organisoidussa valheessa korvattu oman erityisyyden ja omien arvojen korostuksella.

Kniivilän kirjaa ei kannata tiivistää yhteen lauseeseen, mutta keskeistä on purkaa myytti sorretuista venäjänkielisistä. Kuten kirjoittaja toteaa, vaikuttaa kiistatta siltä, että Venäjän nykyjohdon etu olisi, jos epäluulot Baltian venäläisiä kohtaan lisääntyvät. Vaikka yhä harvempi venäjänkielinen tuntee mitään vetoa Venäjää kohtaan, on Baltian maissa edelleen havaittavissa oleva hyljeksintä ajanut monet televisiosta tutun Venäjän peesaajiksi. Putinin Venäjän tukeminen on yhden näkemyksen mukaan tunteisiin perustuvaa, ei mikään poliittinen vedenjakaja. Venäjän kielen kautta avautuvaan maailmaan liittyy paljon tunteita.

Venäjä yhdistää, mutta myös erottaa. Neuvostoliiton hajoamisesta on kulunut vasta neljännesvuosisata. Venäläisillä oli erityisasema monessa osatasavallassa, vaikka paikallisten annettiin hoitaa näkyviäkin tehtäviä. Asiantuntijoiden kieli oli kuitenkin venäjä.

Venäjänkielisiä ei sorreta tai selkeästi vainota, Kniivilä kirjoittaa ja esittää sanojensa tueksi myös tietokirjailijan varmuudella uusimpia mielipidemittauksia. Viidettä kolonnaa Baltian maihin tuskin syntyy, mutta muutamien vuosien ajan on edelleen heitäkin, jotka kärsivät yhä isovelikompleksista. Neuvostoihmisestä ei ole enää paljon jäljellä, eikä etnisistä venäläisistä tahdo millään saada enää Venäjälle muuttajia, vaikka muun muassa suuren isänmaallisen sodan uhri on otettava huomioon. Siksi venäjänkielisten asemalla ratsastajilla alkaa olla kiire.

Kirjassaan Kniivilä siirtyy sujuvasti paikan vaihtuessa tunnelmasta toiseen. Afganistanin tuoreen sodan veteraanin ja kulttuuriväen parista kansallisbolševikin seuraan. Latviaan Venäjältä käsiraudoissa vuonna 2008 palautettu venäjän kielen aseman puolestapuhuja Vladimir Linderman sanoo, että vaikka hänen hengenheimolaisensa ovat valmiita vaatimaan osia Kazakstanista Venäjälle ja pitivät meteliä Krimin palauttamiseksi Venäjälle jo vuonna 1999, eivät he silti esitä Latvian liittämistä osaksi Venäjää tai valtioliittoa naapurin kanssa, kuten he haluaisivat Ukrainan tekevän.

Aikoinaan ilmeisesti Neuvostoliiton ensimmäistä seksikauppaa pyörittänyt Linderman on tukenut Eduard Limonovia, jonka poliittinen taideprojekti kansallisbolsevismi on muokkautunut liikkeeksi, jolla on kova ääni, ja joka on sisällöltään epämääräistä kommunismia venäläiseen nationalismiin ja suurvaltasovinismiin sekoitettuna. Kniivilä muistuttaa, että vuodesta 2012 Limonov on lähestynyt Kremlin yhä taantumuksellisempaa politiikkaa tai, kuten kansallisbolševikit näkevät, Kreml on lähestynyt Limonovin linjaa. Linderman on ajanut venäjän kielelle Latviassa vahvempaa asemaa, jotta samalla tuettaisiin ”venäläistä maailmaa” myös muissa entisen Neuvostoliiton alueen maissa. Latvian ja Venäjän kiinteämpää yhteyttä Lindermankaan ei sano suunnittelevansa.

Se kysymys ei ole nyt ajankohtainen. Pitää unohtaa kuvitelmat. Kaikki on toki mahdollista, mutta Latvia on nyt Naton jäsen, ja on tyhmää miettiä mitään edes sen suuntaista. Eikä Venäjän johdolla ole mitään sellaisia suunnitelmia. Siitä olen sataprosenttisen varma. Baltia on jo lentänyt pesästä, se kysymys on tässä vaiheessa mahdoton ratkaista”, Kniivilä kirjaa Lindermanin sanoneen.

Kniivilä on huomannut, että monet venäjänkieliset eivät suostu sopeutumaan. Nämä elävät imperiumiunelmassaan. He eivät halua olla tasa-arvoisia, he haluavat olla niskan päällä. Tämän Kniivilälle kertoo toimittaja Jevgenia Volhonskaja-Sauman, joka on naimisissa vironkielisen miehen kanssa. Heidän lapsensa ovat kaksikielisiä. Jevgenia on tv-toimittaja, maahanmuuttaja.

Kaksikielisyys on Baltiassa luontevaa siinä missä Kanadassa tai Suomessakin, eikä kansalaisuuden hankkimatta jättäneidenkään tunteita nykyisiä kotikontuja kohtaan tarvitse epäillä. Venäjänkieliset eivät ole yhtenäinen ryhmä, vaikka se sellaisena yksinkertaistaen koetetaan ymmärtää.

Venäjänkieliset eivät ole yhtenäistä biomassaa, se on pelkkä klisee, ennakkoluulo. Venäjänkieliset ovat keskenään hyvin erilaisia. Jotkut eivät halua vieläkään ymmärtää, että elämme eri maassa kuin ennen, maassa jossa on toinen kieli ja toinen kulttuuri.”

Venäjän painostus on jatkuvaa.

Läpikotaisin Venäjänsä tunteva ja maan asukkaista aidosti kiinnostunut toimittaja osaa työnsä myös Baltiassa. Neuvostoliitossakin kirjeenvaihtajana asunut Kniivilä ottaa huomioon lukijansa ja antaa haastatelluille tilaa. Kniivilä jakaa lukijan kanssa tuntemuksensa haastateltavia odotellessa.

Matkat Baltian venäläisten asumiskeskittymiin taittuvat junissa ja busseissa. Keskustelut rannoilla ja toimituksissa avaavat maailman, jonka tulkitseminen ei ole yksinkertaista, jos ei osaa antaa arvoa sille, mitä vastaaja sanoo. Kniivilä osaa kysyä. Hän ei ota kantaa vaan toteaa lakoniseen tapaansa, kuivalla huumorillaan, monet asiat sellaisiksi kuin ne ovat. Tuputtamatta ja tyrkyttämättä.

Venäjänkielisille on annettu Viron, Latvian ja Liettuan selviytymistarinoissa roiston osa. Todellisuudessa myös venäläiset olivat kansalaisiaan sortaneen neuvostojärjestelmän uhreja. Sama jatkuu siinä mielessä, että Venäjän nykyjohto lietsoo epäluuloja Baltian venäjänkielisten keskuuteen. Niin kauan kuin ihmisiä ei kirjaimellisesti vainota, tuskin kovinkaan moni olisi halukas lyömään hynttyitään yhteen Venäjän kanssa. Suhteessa rakkaudesta vihaan on vain askel. Ukraina on asia, josta monet Kniivilän tapaamat ihmiset eivät halua puhua missään olosuhteissa.

(Latvialaisdokumentti propagandasta kokoaa hyvän tilannekatsauksen: Venäjän informaatiosodassa Baltiassa ei enää puolusteta Baltian venäläisiä, Master Plan on suurempi: horjuttaa Naton ja EU:n asemaa ja pakottaa lännen johtajat kuuntelemaan Kremlin kelloja. Katsottavissa YLE Areenassa. )

Kirja-arvio: Sergei Dovlatov – Neuvostotodellisuutta

Ensin luin yhden kirjan. Sen perään toisen ja kolmannen. Sitten kysyin jo kirjailija Sergei Dovlatovia suomentaneelta Pauli Tapiolta, että miksi nyt? Tänä vuonna useampi suomalainen lukija tuntuu löytäneen kirjailijan, joka kuvaa Neuvostoliittoa ilolla ja kulmikkaasti.

[Suomalainen lukija tunnistaa Dovlatovissa ehkä Huovista, Merta tai Paasilinnaa. Dialogi on hetkittäin silkkaa Kaurismäkeä. Professori Tomi Huttunen Pentti Tapion Dovlatov suomennoksien arviossaan HS:ssa vuonna 2012]

[Suomalainen lukija tunnistaa Dovlatovissa ehkä Huovista, Merta tai Paasilinnaa. Dialogi on hetkittäin silkkaa Kaurismäkeä. Professori Tomi Huttunen Pauli  Tapion Dovlatov suomennoksien arviossaan HS:ssa vuonna 2012]

”Dovlatov on jo suosikki nyky-Venäjällä, joten mitään nousua [hänen] ei tarvitse suorittaa. Ainakin Pietarissa, jossa asun, häntä ovat lukeneet ja häntä siteeraavat kaikki. Dom Knigissä Nevskin varrella on oma Dovlatov-hyllynsä. Useissa teattereissa pyörii hänen tekstiensä sovituksia. On ilmestynyt jo useita kunnianhimoisia dokumenttielokuvia Dovlatovista ja ensimmäinen näytelmäelokuva tulee syksyllä”, Pauli Tapio vastaa kysymykseeni Dovlatovin kasvaneesta suosiosta.

”Jonkin verran tulee vastaan niitä, jotka kehuskelevat Dovlatovin tunteneensa. Se tuntuu olevan hyvä pääoma.”

Dovlatov esittelee elinpiiriään sellaisena kuin minäkin muistan naapurimaan neuvostotodellisuuden 1970-luvulta, jolloin me votkaturistit opimme, että vasta ravintolan portsarin kolmas ei tarkoitti, ettei meitä todellakaan aiota päästää sisään. Ensimmäinen ei sanottiin viranpuolesta, toinen oli epäilevä ehkä.

IMG_6915

Jotain kertoo kirjailijan asemasta nyky-Venäjällä se, että Venäjällä elokuvaohjaaja Aleksei German nuoremman on täytynyt todistella Dovlatovista tekemänsä elokuvan merkitystä. German kertoo hänelle sanotun: ”Ei Dovlatovia kukaan lue, sehän on intelligenttien kirjailija”. Tapion vastauksia lisää Koponen-blogin kirja-arvion lopussa.

**

Dovlatov kirjoittaa napakasti. Teksti tuo neuvostotodellisuuden iholle. En tiedä, onko kyse älymystön tulkista, vaan vain siitä, että muistoissa Neuvostoliitto on hauska kuriositeetti. Valtion piittaamattomuus ihmisistä on rajussa ristiriidassa kaiken lämmön ja ymmärtämisen kanssa. Tapion kääntämät kertomukset ovat selkeää kieltä, sujuvaa suomea.

”Kenties isä vihasikin tyranniaa, mutta tunsi samalla kunniaa sen suuruutta kohtaan. Vanhempani tiesivät kyllä hyvin, että Stalin on murhaaja, ja vanhempieni ystävät tiesivät myös. Ei talossa juuri muusta puhuttukaan. Yhtä asiaa en ymmärrä. Miksi minun tuiki tavalliset vanhempani tiesivät kaiken tämän, mutta Ilja Ehrenburg ei?” (Meikäläiset/Nashi/Ours/1983)

Kirjailija, toimittaja Dovlatov (1941-1990) joutui lähtemään Neuvostoliitosta vuonna 1978. Kirjoista saa sen kuvan, että kyse oli ajautumisesta ja sopeutumattomuudesta, ei ulkomaille muuttamisen autuudesta tai paremman elämän toiveesta. Kirjoissaan Dovlatov oli vaimonsa mielestä mies, joka olisi jäänyt maahan vain siksi, että häntä laiskotti. Voi olla. Kirjailija pohtii kaikissa kolmessa kirjassa suhdettaan vaimoonsa. Kirjailija valitsee tyylilajinsa, toiset jäävät aloittamansa vangiksi.

”Lena ei lukenut kertomuksiani, enkä minä sitä hänelle ehdottanutkaan. Eikä hän halunnut tehdä aloitetta. Nainen voi tehdä venäläisen kirjailijan hyväksi kolme asiaa. Hän voi ruokkia tämän. Hän voi uskoa vilpittömästi tämän nerouteen, ja viimeisenä hän voi jättää tämän rauhaan. Kolmas ei muuten sulje pois toista ja ensimmäistä.” (Matkalaukku/Tšemodan/The suitcase/1983)

Dovlatov syntyi sodan aikana Ufassa mutta hän oli kotoisin läheltä, Leningradista, josta hän myös kertoo kirjoissaan. Dovlatovin tiedetään opiskelleen muutaman vuoden Suomea yliopistossa ja toimineen kesäisin Puškinin museossa oppaana. Toimittajan työt veivät hänet 1970-luvulla muutamaksi vuodeksi Tallinnaan.

Ihmisten kuvauksessa Dovlatov on lyömätön. Henkilöt ovat helposti tavoitettavia ja rehellisiä. Dovlatov kertoo ihmisen tavallisista tarpeista olosuhteissa, joissa virheet voivat olla kohtalokkaita. Heistä, jotka tekevät työtään nurkumatta, kuten tädistään (vai äidistään), joka oli tunnettujen kirjailijoiden kustannustoimittaja.

”Kerran tätini kohtasi kadulla Mihail Zoštšenkon. Kirjailijan asema yhteiskunnassa oli käynyt jo tukalaksi. Zoštšenko katsoi syrjään ja kulki nopeasti ohi. Täti juoksi hänet kiinni ja kysyi: – Mikset tervehtinyt minua? Zoštšenko hymähti: -Anteeksi. Autan ystäviäni olemaan tervehtimättä minua.” (Meikäläiset/Nashi/Ours/1983)

Suku on paras, vaimo on tyttären äiti.

”Me vain päädyimme kotiin. Siitä on kaksikymmentä vuotta. Noina vuosina ystävämme ovat rakastuneet, menneet naimisiin ja eronneet. He ovat kirjoittaneet aiheesta romaaneja ja runoja. He ovat muuttaneet yhdestä neuvostotasavallasta toiseen, vaihtaneet ammattejaan, vakaumuksiaan ja tottumuksiaan. Heistä on tullut toisinajattelijoita ja alkoholisteja. He ovat yrittäneet viedä hengen itseltään ja muilta. Ihania salaperäisiä maailmoja on syntynyt ja luhistunut ympärillämme. Ihmissuhteet ovat katkeilleet kuin liian kireät kielet. Ystävämme ovat kerta toisensa jälkeen kuolleet ja uudesti syntyneet etsiessään onnea. Entä me? Kaikkia elämän houkutuksia ja kauheuksia vastaan olemme puolustautuneet kyvyllämme: välinpitämättömyydellä. Mikä voisi olla hiekkalinnaa kestävämpi tekee mieli kysyä. Mitä luotettavampaa ja lujempaa voisi perhe-elämässä olla kuin molemminpuolinen selkärangattomuus? Onko mitään onnekkaampaa kuin kaksi toisiaan vastaan puolustuskyvytöntä vihollisvaltiota?” (Matkalaukku/Tšemodan/The suitcase/1983)

”Kului vuosia. Tyttäremme kasvoi. –Siirsin biibiisiisi ikkunalle, hän sanoi tarkoittaen japanilaista transistoriradiota. Olimme köyhiä, riitelimme usein. Minä raivostuin, vaimo vaikeni. Vaikenemisen voima on suunnaton. Se tulisi kieltää biologisena aseena.” (Meikäläiset/Nashi/Ours, 1983)

Emigroitunut kirjailija työskenteli myös Yhdysvalloissa toimittajana. Haarakonttori –kirjan Hän on työssä venäläisemigranttien radio-asemalla. Toimittajan dokumentoiva tarkkaavaisuus tulee esiin Dovlatovin kuvatessa viimeiseksi jääneessä kirjassaan maanmiehiään kirjailijoiden vastaanotolla Kaliforniassa. Venäjäläiset hamstraavat tarjoilupöydältä valkoviiniä ja makkaraa siinä missä amerikkalaiset suosivat hedelmiä ja vihanneksia. Amerikkalaisten alkaessa keskustella keskenään, Dovlatovin maanmiehet katoavat nurkkiin.

Venäläisyyttä on aina kannattanut lähestyä kirjallisuutta lukemalla. Kirjallisuudentuntijat muistuttavat, että me suomalaiset emme aina ymmärrä venäläisten klassikkojen rajua yhteiskuntakritiikkiä. Suomalaista lukijaa Dovlatov naurattaa, mutta on syytä muistaa, että myös Fjodor Dostojevskin kuvauksissa on kohtauksia, jotka ovat alusta loppuun absurdin huumorin kyllästämiä niiden sisältämästä surkeudesta huolimatta.

Venäläistä sielua käännöksillään avannut Tiina Kartano muistuttaa, että esimerkiksi Nikolai Gogolin yhteiskuntakritiikkiin suhtauduttiin aikanaan vaihtelevasti sen mukaan, minkä kirjoittamisen lajityypin tämä valitsi.

Satiirin keinoin pystyi tekemään huomioita yläluokan teennäisyydestä, valheellisuudesta, korruptoituneisuudesta ja omaneduntavoittelusta. Sisäisen ahdistuksen tuskaa on siis kautta aikojen lievitetty huumorilla ja absurdeilla näkökulmilla.

”Aikaisemmin kunnon ihmisellä oli oltava lampaannahkatakki ja kandidaatintutkinto. Nyt näihin lisättiin viisumikutsu Israeliin. Siitä haaveili jokainen älykkö. Siinäkin tapauksessa, ettei ollut aikeissa emigroitua. Varmuuden vuoksi nyt kuitenkin.” (Matkalaukku/Tšemodan/The suitcase/1983)

Suomentaja Tapio on tavoittanut mainiosti kuvauksen älymystön omanlaisesta ajatuksenjuoksusta. Kyse on runoilija Abrikosovin pohdiskelusta yhdessä Kaliforniassa pidetyn seminaarin tilaisuuksista.

”Abrikosov on huomattavan kiihtynyt. Hänen äänensä soi yhä lujemmin ja vakuuttavammin. –Jalkasia kyllä on, mutta Käsisiä löytyy suoraan sanottuna hiton vähän. Kanervia ja Kuismia on pilvin pimein, mutta Daalioita ja Krasseja en ole henkilökohtaisesti tavannut. Abrikosov lisäsi paatosta: – Särkilahtia ja Ahvenjärviä tulee kyllä vastaan, mutta missä ovat Harrikosket ja Forellinniemet. Runoilijan äänessä kajahtelivat dramaattiset nuotit: – Kettusia on vaikka kuinka paljon, mutta kuka on tavannut ketään, jonka nimi on Naalinen?” (Haarakonttori/Filial/1990)

Neuvostoliitto on historiaa. Dovlatovin kirjoista minulle tulevat mieleen elinkautiset – koko tutkintonsa Neuvostoliitossa opiskelleet suomalaiset. He jotka menivät täynnä ideologista paatosta, palasivat anti-kommunisteina, kertoo useampi kuin yksi Neuvostoliitossa opiskellut. Neuvostoliitto oli aina paljon muuta kuin juhlista ja korulauseista saattoi päätellä. Vappumarssit olivat perhejuhla. Ensimmäisen avaruuslentäjän mukaan nimettiin Juri-poikia. Neuvostoliitossa tunnettiin aitoa ylpeyttä kehityksen edetessä hurjaa vauhtia.

-Mennään Sovetskaja-hotellille, siellä asuu ystäviäni Lvivistä. Ystävät osoittautuivat kolmeksi verrattain nuoreksi naiseksi. Naisten nimet olivat Sofia, Rita ja Galina Pavlovna. Dokumenttielokuva, jota he olivat kuvaamassa oli nimeltään Mahtava sointu. Se kertoi sikojen sekaruokinnasta. Sovetskaja-hotelli oli rakennettu kuusi vuotta sitten. Aluksi siellä asui pelkästään ulkomaalaisia. Sitten ulkomaalaiset asutettiin toisaalle. Juttu oli siinä, että ylimpien kerrosten ikkunoista saattoi valokuvata Admiraltejets-telakan halleja. Pahat kielet nimesivät Sovietskaja-hotellin uudelleen Antisovetskajaksi.” (Matkalaukku/Tšemodan/The suitcase/1983)

Muisti on petollinen. Dovlatovin voi ottaa esiin, jos alkaa epäillä ettei kaikki ollut ihan niin kuin haluttiin uskotella. Dovlatovin ironia puree minuun – kirjoissa on läsnä enemmän kuin yhden ihmisen mittainen aikakausi.

**

Puškinin kotitilalla Mihailovskojessa museo on talossa, jossa Dovlatov asui toimiessaan matkaoppaana 70-luvulla. Kuva: Pauli Tapio

Puškinin kotitilalla Mihailovskojessa museo on talossa, jossa Dovlatov asui toimiessaan matkaoppaana 70-luvulla. Kuva: Pauli Tapio

Miten Pauli Tapio löysit kirjailijan ja tavoitit hänen rytminsä käännöksiin?

Dovlatovilta on vaikea välttyä, sillä hän on Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen klassikon asemaan nousseista kirjailijoista kenties lähestyttävin ja varmasti yksi luetuimmista. Niinpä minäkin kuulin hänestä, lainasin satunnaisen teoksen Kallion kirjaston venäjänkielisestä hyllystä ja totesin, että tämä on helkkarin hyvä. Aloin kääntää. Myöhemmin sovittiin Idiootti-kustantamon Tuukka Sandströmin kanssa kustantamisesta.

Dovlatovin tyylihän on erittäin selkeä ja tiivis. Selkeys ja tiiviys ovat hänen tyylinsä määritelmä, joten rytmin tavoittaa kun keskittyy. On hyvä myös tiedostaa, ettei Dovlatov sallinut lauseessa yli kahta pilkkua eikä kahta samalla kirjaimella alkavaa sanaa. Suomessa jälkimmäisen ehdon täyttäminen on kielen koo- ja peemäisyydestä johtuen mahdotonta, joten pyrin välttämään peräkkäisien sanojen aloittamista samoilla kirjaimilla. En tehnyt sitä systemaattisesti, mutta se oli hyvä tapa pakottaa itsensä keskittymään muotoon.

Dovlatovista leivotaan klassikkoa. Millaiset mahdollisuudet emigranttikirjailijalla on nousta suosikiksi nyky-Venäjällä? Elokuvan avulla?

Ensimmäinen näytelmäelokuva tulee syksyllä. Se valtavirtaistanee kirjailijan lopullisesti.  Myös elämäkertojen ja muistelukirjojen määrä on valtaisa ja kaikki elämäkerturit ja muistelijat ovat riidoissa keskenään.

Pushkinin kotitilalla on hirveä tönö, juuri sellainen, joksi se romaaneissa kuvataan. Katto on romahtamaisillaan eikä sitä voi korjata, koska se oli romahtamaisillaan jo Dovlatovin asuinaikana. Se on tuettu ylös rautapalkeilla. Paikka on hyvin tunnelmallinen ja opas varsin joviaali. Hän kertoi aivan oikein, että kyseessä on maailman ainoa Dovlatov-museo. New Yorkissa on viime vuodesta lähtien ollut katu ja Pietarissa on Ulitsa Rubinshteinilla komea muistolaatta, mutta ainoa museo on madonsyömä mökkerö syvällä landella, Pushkinin aateliskartanon kupeessa, mikä on loistavaa, sillä se osoittaa, ettei Dovlatovia voi ylevöittää ja nostaa marmoripäänä kaapin harjalle. Hän on kuvannut itsenään liian totuudenmukaisesti ja liian mustalla huumorilla.

20150702_172134

Kenen muun venäjäksi kirjoittavan teoksia kääntäisit mielellään tai kenen töitä pitäisi suomentaa?

Paljon hyvää on viime vuosina käännetty ja tiedän sanoa, että paljon hyvää ollaan myös kääntämässä. Minulla ei ole mitään suurta projektia meneillään eikä tietoa sellaisesta. Vieläkin on vähän epäselvää, miten kirjallisuuden kääntäjänä voi toimia. Ja sitten on nämä suhdanteet. Olen aikaisemmin puhunut Sasha Sokolovin kääntämisestä. Hän on melko kokeileva, erinomainen kirjoittaja ja lähinnä hänen teoksiensa kääntäminen kävisi haasteesta. Runojen kääntämistä olen tekemässä elokuun Runokuu-festivaalille ja kirjamessuille Helsinkiin. Järjestän työpajaa kääntäjille ja käännän myös itse. Silloin tulee pietarilaisia nuoria runoilijoita esiintymään. Toivon myös, että heidän tekstejään sitten ilmestyy lehdissäkin.

Kirjakauppa – Idiootti

Tomi Huttunen: Tätä naurua romahtaneessa Neuvostoliitossa kaivattiin

Pentti Stranius:  Sergei Dovlatov – Matkalaukku

Jorma Melleri:  Hatunnosto Idiootille!

Ilmari Schepel: Sergei Donavitš Dovlatov

Aleksei German nuoremman haastattelu (ve):  Довлатова никто не читает, это писатель для интеллигенции

Elokuvan traileri: Конец прекрасной эпохи