Elokuva-arvio: Arytmia (Rytmihäiriö) – Tulossa Kino Lokakuuhun

Purskahdin itkuun loppukuvan aikana. En oikein osannut tunnetta itselleni selittää. Yllätyin. Ihmiset ovat niin aitoja, jossain Venäjän kaupungissa, josta Moskova on kaukana.

Katja (Irina Gorbatšova) ja Oleg (Aleksandr Jatsenko).

Katja (Irina Gorbatšova) ja Oleg (Aleksandr Jatsenko).

Ohjaaja Boris Hlebnikovin (s. 1972) elokuva Arytmia (sydämen rytmihäiriön mukaan) on vahva, kansainvälisesti palkittu teos rakkaudesta, jota ei tahdota saada sanotuksi. Vaimo, lääkäri Katja (erinomainen Irina Gorbatšova) yrittää saada vastakaikua mieheltään Olegilta (Hlebnikovin luottonäyttelijä Aleksandr Jatsenko). Yhdessä olo jää vajaaksi – alkoholi täyttää tilaa, vaikka ”vieras” ei vielä hallitsekaan pääosanesittäjien elämää. Monen potilaan kylläkin.

Hlebnikov kertoo haastattelussa alkaneensa kirjoittaa ambulanssiin sijoittuvasta aiheesta tilaustyötä televisioon. Tavoitteena oli komedia. Yhdessä Natalia Meštšaninovan kanssa valmistunut käsikirjoitus sopi kuitenkin paremmin pitkän elokuvan rakenteeksi.

Työvuorossa Nikolai Schraiber (vas), Aleksandr Jatsenko ja Sergei Nasedkin.

Nikolai Schraiber (vas), Aleksandr Jatsenko ja Sergei Nasedkin.

Ohjaaja on työskennellyt sekä pitkien elokuvien että dokumenttielokuvien parissa. Vuonna 2015 Hlebnikov ohjasi Moskovaan J-burgista [Jekaterinburgista] asettuneiden ystävysten elämästä kertovan sarjan – Levottomat [Ozabotchennye ili ljubov zla].

Rytmihäiriössä Levottomista tuttu näyttelijä Nikolai Schraiber on jälleen erinomainen sivuosassaan – fyysisesti isokokoisena ja varmaotteisena ambulanssin ensihoitajana. Mariupolista, Ukrainasta syntyjään oleva näyttelijä Irina Gorbatšova tunnetaan myös tv-sarjoista ja varsinkin hänen hauskoista Intagram-videoistaan.

Pääosan esittäjät ovat lääketieteellisessä toisiinsa tutustunut pariskunta, joka kitkuttelee yhdessä pienessä asunnossaan, kohtaamatta kunnolla, ja tajuamatta sitä, miten molempien vaativa työ lääkärinä ensihoidossa ja vuorotyö sairaalan tapaturmaosastolla etäännyttävät pariskuntaa toisistaan. Vaikka huoneen ja keittiön asunnossa ei voi olla toista huomaamatta, pariskunta ei tunnu tajuavan, että he ovat toistensa parhaita ystäviä.

Arytmiaa on luonnehdittu syystä Venäjän vuoden humaaneimmaksi elokuvaksi, ja se onkin jälleen erinomainen esimerkki siitä, kuinka venäläisen elämänmenon kokeminen ja jossain mielessä ymmärtäminen on aivan toinen asia kuin se, että on hankkinut kohtuulliset tiedot maan poliittisesta tilasta.

Katja loukkaantuu Olegille sydänjuuriaan myöten, kun tämä kuvittelee vaimonsa odottavan hänen pyrkivän omaa etuaan tavoittelevien kollegoiden tavoin parempaan asemaan.

 

Edellä tuli jo aika monta syytä voimakkaaseen reaktiooni. Itselleni nuorena mukaan tarttunut Jerzy Lecin aforismi sopii elokuvan tunnelmaan: ”He olivat niin lähellä toisiaan, ettei rakkaudelle jäänyt sijaa.”

Hlebnikov on uransa aikana korostanut olevansa epäpoliittinen, ja pysyvänsä mieluusti tavallisten ihmisten elämää käsittelevissä aiheissa.

Medusa-julkaisun haastattelussa Helbnikov täsmentää, että vaikka hänen edellinen elokuvansakin, Pitkä onnellinen elämä [Dolgaja shastlivaja zhizn] kertoi valtiovallan laittomuudesta, eivät sosiaalisista ongelmista kertovat aiheet ole hänelle itsetarkoituksellisia.

Rytmihäiriön Oleg ei ole millään tavalla kapinallinen eikä hän tunnu olevan edes kiinnostunut muusta kuin työstään lääkärinä.

-Olemme lääkäreitä, emme robotteja, tokaisee yksi Olegin lääkärikollega ensihoitajien uudelle päällikölle.

Pomon kanssa käytävien keskustelujen taustalla on tiukentunut työrytmi ja potilaiden muuttuminen kulueräksi. Venäjän suuressa terveydenhoitouudistuksessa tuntuu unohtuvan inhimillisyys.

Olegin hiljaisuus ja Katjan epätoivo ovat koskettava osuus elokuvan kerrontaa, mutta kyse ei ole synkistelystä vaan ihmisten sanattomasta sitoutumisesta toisiinsa.

Arytmia

Arytmia

Elokuva palkittiin vuoden 2017 Venäjän elokuvafestivaaleilla Kinotavrissa Sotšissa parhaaksi elokuvaksi, Tšekeissä Karlovy Varyn elokuvafestivaaleilla elokuva sai parhaan miespääosapalkinnon.

Toisin kuin Hollywoodissa, Venäjällä tai muuallakaan Euroopassa elokuva ei ole miljoonavoittoa tahkoavaa teollisuutta. Elokuvia rahoitetaan valtion varoista tai hankkimalla yksityistä rahoitusta.

Venäläis-saksalais-suomalaisen yhteistyöelokuvan tukijoiden joukossa on niin Venäjän kulttuuriministeriö kuin Suomen elokuvasäätiö ja YLE.

Venäläisen elokuvan erinomaiseen kattaukseen voi tutustua linkistä:

https://kinolokakuu.com/elokuvat/

Kino Lokakuu alkaa Helsingissä tiistaina 13. helmikuuta ja jatkuu sunnuntaihin, jolloin kello 16.00 esitetään Arytmia [Аритмия] kesto 1 t 56 min. Elokuvassa on suomenkieliset tekstit. Vieraana Arytmian pääosan esittäjä Aleksandr Jatsenko, jota haastattelee kääntäjä/toimittaja Jukka Mallinen. Keskustelun tulkkaa Toivo Tupin.

**

Ote Uuden Suomen Vapaavuoroon kirjoitetusta ohjaaja Boris Hlebnikovin ja kuvaaja Pavel Kostomarovin haastattelusta vuodelta 2013:

Onnekkaimmat saavat taakseen hyvät tuottajat. Kostomarov muistuttaa, että elokuvabisneksessä liikkuu laiton raha.

-Ala on hyvin korruptoitunutta ja rahantekijät ovat hyvin soluttautuneita rakenteisiin, Kostomarov sanoo.

Elokuvalla on helppo tehdä rahaa, mutta virkamiesten välinpitämättömyys on myös paradoksi. 

Esimerkiksi käy Hlebnikovin vastikään Berliinissä ensi-illassa ollut elokuva.  Dolgaja shaststlivaja zhizn (Pitkä onnellinen elämä) -elokuvaan löytyi helposti rahoitusta.

Elokuvaa kuvattiin puolitoista kuukautta Murmanskin lähistöllä. Juonena tarinassa on se, miten maatalousyrittäjä ajautuu umpikujaan suhteessaan kolmen virkamiehen kanssa ja lopulta tappaa kiusaajansa.

Hlebnikov selvittää hymyillen, että elokuvan rahoituksesta jopa kilpailtiin. Samat rahoittajat tulivat mukaan elokuvan ensi-iltaan Berliiniin.

-Heille elokuvan loppu oli täysi yllätys. Nähtyään elokuvan he käänsivät kohdatessamme katseensa minusta. Virkamiehet eivät olleet valmistautuneet siihen, että heidät saatetaan murhata, Hlebnikov naurahtaa.

Tämä puhuu sen puolesta, että virkamiehet eivät edes lue käsikirjoituksia töistä, joita he rahoittavat.

Toinen ote kommenteista:

Suomi-Venäjä -seuran elokuvatapahtumissa Andorrassa ja Kuopiossa näytettävä Boris Hlebnikovin Poka notsh ne razlutshit, Till night do us part, (Kun yö ei vielä erota) -elokuva on mainio esimerkki vaihtoehtoisen rahoituksen löytymisestä yhteisen tahdon avulla.

Elokuva on viihdyttävä. Elokuva ei ole poliittinen. Mutta kukaan ei halunnut tukea elokuvaa.

-Nuori tuottajatuttavani ehdotti, että elokuva tehtäisiin siten, että kaikki tunnetutkin 60 näyttelijää työskentelisivät ilman palkkaa olettaen, että osan rahoista saamme myöhemmin.

-Teimme elokuvan noin 20 kertaa halvemmalla kuin mitä se olisi tullut maksamaan normaalisti. Työmme käy kaupaksi. Elokuva on myyty televisiolle. Kun meille maksetaan, saamme palkat tilitettyä. Myös Pavelille, Hlebnikov vihjaa.

Elokuva kuvaa keskusteluja, joita Moskovan rikkaat käyvät suositussa ravintolassa. Ravintola on saanut moskovalaisilta lempinimen Moskovan pääkeittiö.

Käsikirjoitus tehtiin siltä pohjalta, mitä ravintolan vieraista oli saatu salakuuntelulla irti.

Useat näistä, 30-40 keskustelua, julkaistiin Bolshoi Gorod -lehdessä.

Teksteistä hiottiin hyvä käsikirjoitus ja siihen lisättiin kaksi tarjoilijaa ja keittiön puheet.

Putinin naapurissa: Venäjällä on vain Navalnyi

Venäläinen miljardööri Mihail Hodorkovski haastaa Venäjän nykyjohdon. Kun Hodorkovski puhui poliittisen Avoin Venäjä -liikkeensä kokouksen jälkeen Helsingissä marraskuussa 2016, hän nosti esiin opposition mahdollisena yhteisenä presidenttiehdokkaana Aleksei Navalnyin.  (Josta lisää tämän Putinin naapurissa blogauksen loppupuolella. Videoon voi napsauttaa oikealta neljännestä kuviosta englanninkieliset teksititykset. Videossa kerrotaan Putinin kokista trollienkin isännästä.)

Monet ovat sitä mieltä, että Venäjän entisen ja jo edesmenneen presidentti Boris Jeltsinin (presidentti vuosina 1991-1999) lisäksi Navalnyi on ainoa täysverinen poliitikko Venäjällä. Navalnyi nousi vääjäämättä koko kansan tietoisuuteen nimitettyään radiossa vuonna 2011 valtapuoluetta ”varkaiden ja huijareiden” puolueeksi. Yhtenäinen Venäjä –puolue ei kyennyt estämään internetin voimaa: meemi voimistui päivä päivältä. Navalnyin merkitystä vähäteltiin ja hänen yhteyksiään ääriliikkeisiin selvitettiin, mutta mainetta ei mieheltä saatu vietyä.

Vuonna 2012 oli selvää, että niin kauan kuin oppositio ei ryhtyisi oikeaan poliittiseen taisteluun, mielenosoitukset olivat tavallisille kansalaisille ainoa keinoa osoittaa vallassa oleville tyytymättömyytensä. Tämän takia monet halusivat osallistua riippumatta puhujien kokoonpanosta ja retoriikasta.

En osaa sanoa millaisia mahdollisuuksia tällä 40-vuotiaalla poliitikolla voisi olla seuraavissa presidentinvaaleissa vuonna 2018, mutta ehkä ne jonkinlaisiksi lasketaan, koska voi hyvin olla, että Putin koetetaan nimittää Venäjän johtoon jo aiemmin, jos enää koskaan uudelleen. Hyviä veikkauksia on vaikka kuinka monta. Venäjän kehittymistä muuksi kuin sotilaalliseksi suurvallaksi on minusta mahdotonta ennustaa varsinkaan kun emme voi sanoa sitä, miten muu maailma pystyy vastaamaan Venäjän vaatimuksiin uuden maailmanjärjestyksen luomisesta.

Venäjän virkamiesten kytkeytyminen korruptioon ei yllätä ketään, mutta kilpailevien turvallisuupalveluiden jatkuvasti esiin nostamat tapaukset ovat karmeata seurattavaa. Tätäkin taustaa vasten on luontevaa, että Navalyin työryhmää epäillään siitä, että he tekevät korruptiotutkimuksia tilaustyönä – tonkivat kansioita ja löytävät kansaa ”huvittavaa” aineistoa tarvittaessa. Navalnyi kiistää syytökset.

(C) Aleksei Merinov

(C) Aleksei Merinov

Venäjän kehityksen 2000-luvun alun länsimaisittain toiveikas ilmapiiri liittyi ennen muuta kaupan kasvuun. Ihmisoikeuskysymyksissä takapakkia on tullut monessa muodossa. Välillä innostuttiin liikaakin. Vaalivilppi 2011 oli räikeää. Seurasin elävää keskustelua internetistä; näin suoria lähetyksiä mielenosoituksista. Löysin itseni kannustamassa ihmisiä kadulle, mitä enemmän luin ihmisten innostuneen eri puolilla Venäjää. En osannut odottaa, että vastaisku on valtiovallan taholta niin kova kuin se oli vuoden 2011 jälkeen.

Putinin kolmannen kauden aikana ovat venäjäläisiin itseensä kohdistuneet yleistä moraalia koettelevat määräykset ja lait, kuten homopropagandan levittämisen vastaiset asetukset ja Venäjällä vuonna 2012 hyväksytty laki ulkomaista rahoitusta saavien poliittisiksi katsottujen kansalaisjärjestöjen rekisteröitymisestä ”ulkomaisiksi agenteiksi” panneet koetukselle uskon mihinkään uudistuksiin.

Venäjän kehitystä Putinin aikana voi käsitellä tuhansista eri kulmista venyttämällä. Mediaa seuraamalla voi tehdä vain sen johtopäätöksen, että Venäjällä on tehty populistista politiikkaa, joka on toki näyttäytynyt kovin toisella tavalla kuin Euroopassa tai nyt presidentin vaaleissa Yhdysvalloissa. Putinin huimat kannatuslukemat ja ihmisten lähes varaukseton usko asevoimien kehittämisen merkitykseen ja maan rikkaimpien älytön vallan ja omaisuuden kahmiminen ovat jääneet lähes kaiken laajan kansalaiskeskustelun ulkopuolelle.

Venäjän mediaa ei voi kuitenkaan tästä täysin syyttää, koska huolimatta valtiovallan panostuksesta monet mediatalot ja toimittajat työskentelevät kieli keskellä suuta verotarkastuksia ja muun muassa vihamielisiä yrityskaappauksia uhmaten.

Valtiojohdon päätöksille saadaan yleensä positiivinen kaiku. Niinpä yhteiskunnallisen tietoisuuden selvittämiseen johtaa muun muassa se, että tunnustetaan, oikeudellisella tasolla, uhka maan turvallisuudelle. Tuo uhka lähtee siitä tosiasiasta, että suuret valtiolliset tiedotusvälineet täyttävät markkinat. Lisäksi on tunnustettava, että poliittisiin tarkoitusperiin käytetyt mielipidetiedustelut yleisen mielipiteen selvittämiseksi ovat luonteeltaan manipuloivia.

Toimittaja Maxim Trudoljubov kirjoitti Vedomosti-lehden kolumnissaan tammikuussa 2016, että: ”Tällä lähestymistavalla ylimmän johdon kaikki päätökset näyttäytyvät yleisesti suosittuina ja vaikka ne johtavatkin kriisiin, niiden takia pitää tuomita kaikki eli ei ketään. Jos tehdään vain yleisesti hyväksyttyjä päätöksiä, voidaan päätyä loppujen lopuksi hyvin ”ei-populääriin” tilanteeseen. Se on populismin ikuinen kohtalo eikä siinä ole mitään periaatteellisesti venäläistä. Jotta tämä kuitenkin tunnustettaisiin, venäläisen yhteiskunnan on peruttava allekirjoituksensa Kremlin tärkeimmistä päätöksistä viimeisen 15 vuoden ajalta. Se on helppoa, jos käsitetään, että allekirjoitus on väärennetty. Mielipidetiedustelut, jotka tehdään muokkaamalla propagandalla jatkuvasti väestöä ja mielipidetiedustelut, joiden ainoa päämäärä on suojautua yleisen tuen taakse poliittisia päätöksiä tehtäessä, ovat alusta loppuun vääristelyä.”

Mielipidemittauksien harha

Luottamukseni venäläisiin sosiologisiin selvityksiin on laskenut sitä mukaa, kun median kyky tarttua tilastoihin on heikentynyt. Venäläiset eivät pysty seuraamaan tilastojen ja esimerkiksi kyselytutkimusten aineistoja. Edes esitetyt kysymysvaihtoehdot eivät ole aina esillä. Minun silmissäni näiden selvitysten merkitys on kadonnut, koska ammattitaitoiset ihmiset eivät niihin enää usko. Tilastojen lukeminen vaatii taitoa, eikä tarkoitushakuisen todistuksen selvittäminen ole kenellekään lukijalle kiinnostavaa. Paitsi niille, joille salaliitot ja kaiken viranomaislähtöisen tiedon kumoaminen epäolennaisuuksia korostamalla on itseisarvo.

Venäjällä sosiologisia tutkimuksia tekevän Levada-keskuksen johtajan Lev Gudkovin mielestä venäläiset tukevat hallintoa, josta he eivät oikeastaan pidä. Tsaari on kaukana ja ihmiset ovat pieniä. Ihmisillä ei ole käsitystä vallanpitäjien vastuusta ja siitä, miten heihin pidetään yhteyttä.

Kun hieman ennen vuoden 2016 parlamentin alahuoneen duuman vaaleja ilmoitettiin, että merkittävimpiin kuuluva tutkimuslaitos luokiteltiin ulkomaiseksi agentiksi, moni otti tapahtuneen vain ilmoituksena. Toki mediatietojen mukaan Levada-keskuksen lehdistösihteeri Karina Pipija sanoi Dožd-televisiokanavalla, että uutinen tuli työntekijöille yllätyksenä. Gudkov puolestaan sanoi, ettei nähnyt mahdolliseksi toteuttaa sosiologisia mielipidetutkimuksia, jos oikeusministeriön päätös jää voimaan.

Gudkov on hyvin tietoinen siitä, millaisissa oloissa hänen johtamansa laitos on työtä tehnyt.

Eurooppalainen demokratia on omanlaisensa valtiorakenne. Se ei ole vain poliittinen vaan erityinen kulttuurin luomus, jonka puitteissa omanarvon tuntevilla ihmisillä on oikeus olettaa, että valtio on heistä riippuvainen. Venäjällä tilanne on täsmälleen päinvastoin: ihmiset ovat kuluerä ja näin kansalaiset itsekin asemansa kokevat.”

Voittoisat sodat tukkivat suut

Putinin koneiston ratkaisut hämmentävät usein. Myös Syyriassa valittu taktiikka on ristiriitainen. Venäjä sanoo pommittavansa terroristijärjestö Isisin asemia, vaikka toisenlaistakin on kyetty todistamaan ja nähty, kuinka hyökkäyksiä on kohdistunut maltillisiin kapinallisryhmiin ja siviileihin. Suomen Kuvalehdessä toimittaja Andrei Kolesnikovin kerrotaan muistuttaneen, että myös viranomaisten lausunnot Syyrian tilanteesta ovat ristiriitaisia. Putin kertoi joulukuun alkupuolella, että Venäjä olisi ryhtynyt tukemaan ja aseistamaan Yhdysvaltain tukemaa Vapaan Syyrian armeijaa. Armeijan johto vahvisti tiedon, mutta presidentinhallinto kiisti sen myöhemmin. ”Se oli erittäin omituista ja iso pr-tappio Putinin hallinnolle”, Kolesnikov arvioi. ”He käyttäytyivät kuin hullut, mutta se ei muuta yleistä käsitystä Putinista miksikään.

Joulukuussa 2015 Suomessa vieraillut Kolesnikov on Venäjällä tunnettu toimittaja ja nykyään myös Carnegie-tutkimuslaitoksen Venäjän sisäpolitiikan asiantuntija Moskovassa. Hänen mielestään Venäjän tilanne on paljon synkempi kuin mitä se meidän ulkopuolisten mielestä näyttää olevan.

Kolesnikovin mielestä Putin rakentaa itsestään kuvaa tehokkaana johtajana ja järjestelijänä, kuten Stalin oli aikoinaan. Putin ei esimerkiksi ole ottanut osaa tilaisuuksiin, joissa on kunnioitettu vankileireille menehtyneitä sortopolitiikan uhreja.

Kun Kolesnikov vieraili Suomessa vuonna 2009 Suomen Venäjän kaupan ykkösketjun East Office of Finnish Industries ´n vieraana, tapasimme hänet Venäjän-tuntija Jukka Mallisen kanssa. Kolesnikov kirjoitti kirjan Venäjän yhden liberaalin talousuudistajan Anatoli Tšubaisin elämästä ja oli tätä esittelemässä Helsingissä. Tuolloin pihvin lomassa Plevna-ravintolassa keskustellessa Kolesnikov kertoi, että näki Venäjän uudistumisen valkopesuna, jollaisella ei ole mitään pysyvämpää vaikutusta. Jälkeenpäin on helppoa nähdä Kolesnikovin synkän näkemyksen olevan yhä totta.

Moskovan paikallisvaalit olivat niin törkeät, että jopa presidentin oli arvosteltava Venäjää johtavan Yhtenäinen Venäjä -puolueen menestystä. – Venäjä elää kaukana tietokoneistumisestakin. Presidentin esittämä laajakaistan vetäminen syrjäseuduille tarkoittaa lähinnä helpompaa pääsyä pornosivuille, Kolesnikov sanoo. Presidentin puheet ja aloitteet on selvästi suunnattu kotimaan älymystölle ja ulkomaille, Putin pyrkii tavoittamaan venäläiset kotimaassa. Medvedevin valinta on ennakoidusti johtanut suojasään sijaan loskakeliin. Ilmapiiriä on ikävä havainnoida. Stalin on läsnä, lähes elävänä henkilönä. Medvedevin asema Stalin-kultin jarruttajana on näköharha, koska Venäjällä puhutaan nykyisin hirmuhallitsijasta suurena organisaattorina. Vuonna 1965 syntynyt Kolesnikov sanoo, ettei hän 1990-luvun puolivälissä voinut kuvitella Stalinista ajateltavan kuten tänään. -Nykynuorilla ei ole sosialismin ajan vastarokotetta veressään, Kolesnikov tuumaa.US Puheenvuoro Venäjän loskakelit 9.12. 2009

Nyt vuoden 2014 jälkeen huomaamme tilanteen aina vaan synkentyvän. Krimin miehitys ja sota Itä-Ukrainassa ovat yhtä aikaa juhlittuja voittoja ja välttämätöntä kehitystä kuin täysin käsittämätöntä suurvaltauhoa, joka henkilöityy Putiniin. Kuten autoritaariselle johtajilla usein käy heidän tekemisiään perustellaan yleisellä paineella ja välttämättömyytenä kansakunnan yhtenäisenä pitämiseksi.

 

(c) Aleksei Merinov

(c) Aleksei Merinov

Kiellettyjen puheenaiheiden lista kasvaa. Niin Suomessa kuin Venäjällä.

Pessimistisen näkemyksen mukaan Venäjä voi kehittyä vain kahteen suuntaan: nykyisen, rajoituksiin perustuvan kansalaisten terrorisoinnin suuntaan ja laajaan sotaan tai Venäjän taloudelliseen tuhoutumiseen ja putinismin kaatumiseen. Venäjällä on isoja kansainvälisen politiikan kysymyksiä ratkaistavanaan: Miten Venäjän kehittymiseen ja asevoimien modernisoimiseen pystyy vastaamaan sopimusjärjestelmä, jossa toimivat niin ETYJ, EU kuin Nato?

Putinistinen järjestelmä ei kuitenkaan ole sosiologi Igor Eidmanin mielestä niinkään natsi-Saksan kuin miedompien fasismin muotojen kaltainen. Huolestuttavaa kehityksessä on se, että nyky-Venäjä pyrkii kaikin keinoin hallitsemaan ja hillitsemään julkista keskustelua: itsesensuuri sulkee suita.

Synkimpien mielestä Venäjällä ei ole enää kolmatta vaihtoehtoa, kolumnisti Gleb Kuznetsov kirjoittaa. Tämä selvittää sen, miksi Venäjällä ajetaan yleistä mielipidettä ”meihin” ja yhteiskunnan vihollisiin. Jopa oppositiopoliitikko Boris Nemtsovin murha on joidenkin mielestä ”viharikos”. Vaikuttaa siis siltä, että nämä ihmiset uskovat ”liberaalien koston” ja ukrainalaisten jälkeen vielä ”venäläisen Maidanin” olevan mahdollinen.

Monet toki olettivat jo vuonna 2008, että Putin jatkaa presidenttinä, kun olosuhteista tehdään sopivammat. Välillä presidentiksi nousseen Dmitri Medvedevin tulevaisuudesta ei kai kukaan pitänyt lukua. Huomasin olevani eri mieltä myös monien venäläisten ystävieni kanssa. Vaikka minulla ei äänioikeutta olekaan Venäjällä, ajattelin että suomalaisena tohdin toivoa Venäjälle joitain oikeusvaltion ja sosiaalisesti oikeudenmukaisen valtion piirteitä.

Tuttavani Fjodor Lukjanov on Russia in Global Affairs –lehden päätoimittaja. Kun Lukjanov arvioi päättymässä olevaa tandem-hallintoa hän kirjoitti: ”Pääministeri Putin ja Yhtenäinen Venäjä hallitsevana puolueena ovat kansan silmissä enemmän yhteydessä todelliseen elämään ja ongelmiin. Sekin on edistystä verrattuna perinteiseen venäläiseen kaavaan ´hyvä tsaari – huonot pajari´” Pääministerinä Putin pystyi joukkoineen ohjaamaan Dmitri Medvedevin Venäjän hallintoa, mutta ei ihmisiä eikä aikaa. Medvedev alkoi käyttää iPadia ja Twitteriä. Hän innosti varmasti kansaakin enemmän kuin oli vakauden nimessä tarpeellista.

Samaan aikaan syntyi myös uusia ilmiöiksi asti nousseita nuoria tekijöitä, joiden motiiveja nyky-Venäjän johdon haastamiseen yritettiin monin tavoin hämärtää. Yksi näistä ilmiöistä on jo blogin alussa mainittu uuden ajan poliitikon Aleksei Navalnyin, huijarit ja varkaat -sloganin kehittäjän nousu vaikuttajaksi. Navalnyin työ on jatkunut vuosien ajan. Paljastuksia maan johtavista poliitikoista ja liikemiehistäkin tekevän korruptionvastaisen sivuston johtaja pyörittää yritystään lahjoitusvaroin. Jokainen onnistunut kampanja saa ihmiset avaamaan kukkaronsa entistä innokkaammin kertoo Navalnyi itse varainhankintavideossaan.

Viime kuukausina kohteena on ollut maan johdon ökyily: mielettömät yksityistetyt huvilat. Medvedeville kuuluvaa huvilaa on kuvattu Volgan varrella.

 

Suomen passin itselleen sekä perheelleen keplotelleen presidentti Putinin ystävän ja ehkä liiketuttavan Gennadi Timtšenkon huvila sijaitsee Moskovan keskustassa. Aiemmin talo tunnettiin siitä, että se kuului kommunistisen puolueen pääsihteeri Nikita Hruštšoville. (Venäjäksi)

Navalnyin kaltaiselle poliitikolle oli 2010-luvulla tilausta, mutta hän sai roolinsa hyvin pitkälle sen vapauden myötä jota uudenlainen tekniikka ja omien vankkojen tukipiirien ja rahoituksen epäsovinnainen järjestäminen mahdollisti.

Lähes tulkoon tuntemattomuudesta noussut aktivisti-blogisti on yksi Venäjän tunnetuimpia poliitikkoja. Samoin kuin esimerkiksi edesmennyttä Nemtsovia, julkisuus suosii häntä, vaikka mediasta merkittävin eli televisio vähättelisi: Navalnyin ”joukkue” on paljastanut korruptiotapauksia, jotka ovat härskiydessään ylittäneet uutiskynnyksen myös ulkomailla. Varsinkin kun lännessä tunnettu Pyssy Riot –ryhmä teki Tšaikan perhedynastiasta videon.

Yleisen syyttäjän perheen vetäminen lokaan ulkomaisen hotellibisneksen myötä. Aiheesta tehtyä elokuvaa ladataan ahkerasti netissä.

 

Navalnyin nousu on kuitenkin osoitus siitä, että poliittinen voimahahmo voi kasvaa mittaansa muutaman vuoden aikana, mutta on hyvin epätodennäköistä, että vallankumouksellista muutosta voitaisiin salakuljettaa Venäjälle. Sanotaan, että vallanpitäjät suojelevat ihmisiä kuin pieniä lapsia. Olkoonkin että yksinkertaistus on karkea, se on minusta kuvaava sille, miksi Navalnyin merkitystä on vuosia vähätelty ja miksi hänellä toisaalta on kannattajia kovin erilaisissa yhteiskuntaluokissa ja piireissä. Politiikassa Moskovan kaupunginjohtajan vaaleissa hyvin menestynyt Navalnyi on esimerkki siitä, mihin pitkäjänteisellä työllä ja mediataidoilla voi päästä.

Navalnyi rikkoo harmoniaa.

Kun Navalnyi palasi vuonna 2013 oikeudenistunnosta Kirovista Navalnyi sai Venäjän tunnetut toimittajat ja julkisuuden ihmiset muistelemaan olleensa samalla tavalla vastassa Venäjän merkittävintä rauhanaktivistia Andrei Saharovia kun tämä palasi karkotuksesta Gorkista, nykyisestä Nižnyi Novgorodin kaupungista.

Arvostetun tutkijan Lilia Ševtsovan mukaan Navalnyista oli tulossa marttyyri, uusi Venäjän Mandela. Toimittaja Sergei Parhomenko muistutti eilen, että hän oli Moskovassa Jaroslavlin asemalla vastassa arvovierasta vuonna 1986. Tuolloin asemalle saapui sisäisestä karkotuksesta akateemikko Andrei Saharov. Vuonna 1994 Parhomenko oli ollut vastassa Solženitsynia, kun tämä pääsi perille matkaltaan Venäjän halki. ”

Navalnyin menestys blogimaailmassa ei ole ihme, mutta häntä ovat auttaneet myös virkamiehet. Kun Navalnyi heinäkuussa 2013 tuomittiin ”tekaistujen kavallussyytteiden” (Englund & Lally 2013) perusteella ja vapautettiin päivää myöhemmin, hän pääsi kuin pääsikin osallistumaan Moskovan pormestarin vaaleihin. ”Huikean kampanjansa aikana hän mobilisoi tuhansia vapaaehtoisia ja perustason mediatoimijoita. Navalnyin pääsy tärkeimmille televisiokanaville estettiin, mutta siitä huolimatta hän tuli toiseksi ja vaalien toinen kierros jäi pitämättä vain hyvin täpärästi. Tämä tapaus on osuva esimerkki blogien poliittisesta vaikutuksesta.” (Idäntutkimus 1/2014 Dmitry Jagodin. Suomennos Jukka Pietiläinen)

[EIT totesi, että kansallinen tuomioistuin ei ottanut kantaa Navalnyin poliittiseen asemaan. Kansainvälisellä tuomioistuimella on ongelma, jos valtiot eivät noudata ihmisoikeustuomioistuimen päätöksiä, sanoi, oikeusneuvos Päivi Hirvelä YLEn Ykkösaamussa helmikuussa 2016.]

Navalnyi ei ole hahmo joka saa äänensä kuuluviin valtamediassa. Mutta vaikka valtiovalta kuinka nostaa blogistina on koetettu nostaa myös pääministeri Medvedeviä, ovat häntä karismaattisemmat hahmot ovat suosituimpia. Medialogija yrityksen vertailussa suhdelukuja määriteltiin suosituimmille seuraavasti:   siteeratuimpia venäläisessä blogosfäärissä olivat vuoden 2016 alussa Tšetšenian itsevaltainen Ramzan Kadyrov (477,33), Aleksei Navalnyi (380,94) ja puolustusteollisuudesta vastaava ministeri Dmitri Rogozin (321,10).

Aiemmin Putinin Naapurissa -blogissa on julkaistu artikkeli 19.11.2016

Putinin naapurissa: Tunne vie ja turruttaa