Turkkilainen gambiitti

Eurooppa on vanha mutta ei väsynyt tai sairas. Sen vahvuudet ovat myös heikkouksia. Vapaa liikkuvuus on uhattuna, mutta ei vielä kriittisesti. Kehitystä voi olettaa tapahtuvan vain vapauden oloissa. Koulutuksen ja kulttuurin saavutusten on saatava muuttua vuorovaikutuksessa ja jopa ristiriidassa vallitsevan yleisen käsityksen kanssa.

Haasteita toki on. Eikä vähiten hyvään tottuneiden liian ruusuisten toiveiden vuoksi. Euroopan unionilla riittää selvitettävää niin omasta takaa virkamiesten vallan ja byrokratian vuoksi kuin ulkoapäin tulevien paineiden takiakin.

Yhteisen eurooppalaisen talon rakentaminen ei ole enää samalla tavalla tätä päivää kuten kylmän sodan päättymisen aikaan ajateltiin. Keskinen Itä-Eurooppa nikottelee ylhäältä kantautuvia ohjeita eikä talousapua tai poliittista ohjausta haluta ottaa vastaan toisten komentamana. Pohjolassakin vaaditaan rajoja kiinni.

Eurooppa on lisäksi sen vakavan kysymyksen edessä, ettei sen enempää Turkkia (maahanmuutto ja pakolaiskysymyksen vuoksi) kuin Venäjää (Ukrainan sodan takia) voi aliarvioida vaan ne on saatava kaikkiin yhteisiin pöytiin, kuten sanonta kuuluu. Kumpikaan maista ei vaikuta kiinnostuneelta Euroopasta muuten kuin omilla ehdoillaan, eikä muu Eurooppa tahdo pärjätä edes kaikkien nykyisten jäsentensä kanssa.

Sergei Jelkinin piirros, jossa irvaillaan Venäjän ja Turkin suhteille. Ukrainalta miehitetyn Krimin merkitys matkailukohteena on iso, mutta niemimaa ei vedä vertoja Mustan meren ja Välimeren kohteille.

Sergei Jelkinin piirros, jossa irvaillaan Venäjän ja Turkin suhteille. Ukrainalta miehitetyn Krimin merkitys matkailukohteena on iso, mutta niemimaa ei vedä vertoja Mustan meren ja Välimeren kohteille.

Politiikka Euroopassa on moninapaisempaa, kuten 1800-luvulla. Venäläinen ulkopolitiikan tarkkailija Fjodor Lukjanov kirjoittaa kolumnissaan, että sata vuotta sitten eurooppalaiset suurvallat kävivät normaalia keskinäistä kilpailua, pienet maat olivat riitojen aiheina ja kaikkien yhteisenä päänsärkynä, ja ”Attilat porteilla” – Venäjä ja Turkki – kokivat jatkuvaa viha-rakkaussuhdetta Euroopan ytimen kanssa.

Päätoimittaja Lukjanov muistuttaa siitä, kuinka joka tapauksessa Turkin ja Venäjän tilanne kuvaa hyvin nykymaailman suuntauksia. Ensinnäkin suhteiden epävakaus ja heilurin liike puolelta toiselle jopa aivan ääriasentoihin. Toiseksi rikkomattomat ja kestävät liittoutumat ovat mennyttä aikaa, ja niiden jäsenet pyrkivät joustamaan joka suuntaan, jotta eivät hukkaisi yhtään mahdollisuutta parempaan. Tähän voidaan vielä lisätä ideologinen liikkuvuus: tarvittaessa lujinkin ja muka sitova retoriikka voidaan yksinkertaisesti unohtaa.

Tietenkin näin on ollut aina, mutta ei kuten nyt, jolloin täydellisen informaatiovalloituksen voi tehdä, kun pystyy laajamittaiseen häirintään. Lisäksi talouselämä on täysin riippuvainen politiikasta (eikä päinvastoin). Neljänneksi on halu toimia kaikkialla, jopa sellaisilla alueilla, joilla muut tuntuisivat olevan vahvemmilla (Venäjä Lähi-Idässä tai Turkki Keski-Aasiassa).

Näin yllemme Euroopassa kasautuu yhä tummempia pilviä poliittisten päätösten mutkistuessa ja kaventaessamme itse ulkopoliittista liikkumavaraamme.

Demokratioita horjuttaa yhä useamman ihmisen kaipuu selkeisiin ratkaisuihin nopeasti vaikka ”kymmenen hyvää lupaavan” autoritaarisen johtajan alaisuudessa. Populistien työtä helpottaa se, että monimutkaisilta tuntuvia ratkaisuja ei oikein missään kaivata vaan mieluummin kuunnellaan yksinkertaistavia totuuksia tarjoavia. Aika ajoin näitä keskivertoa itsekeskeisempiä poliitikkoja on aina ilmestynyt ja vihollinen haettu syötiksi läheltä – ihan vaikka naapurista. Ilmiö on globaali ja näkyy myös Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa.

Maailmalla jyräävät USA ja Kiina. Meidän lähiajan ulkopolitiikassa maanosamme iso kysymysmerkki ovat Turkki ja Venäjä. Molemmat maita, jotka ovat tasaisella tahdilla kiristäneet valvontaa ja syöksyneet syvemmälle korruptioon.

Venäjällä jylläävät konservatiiviset, vanhoilliset arvot.

Muutosten hidastaminen on sopinut pitkään myös muiden muassa Turkille. Vielä muutama vuosi sitten Turkki oli tulossa EU:n jäseneksi. Jos Turkki kolkuttelikin entisen Jugoslavian maiden kanssa jäsenyyttä, on tänä päivänä selvää, ettei sisäistä yhtenäisyyttä historiastaan ja uskonnosta ammentava Turkki jaa eurooppalaisia arvoja sen enempää kuin Venäjäkään.

Eliitillä on eri tarpeet kuin vapauksista omassa maassaan kiinnostuneilla kansalaisilla.

Heitä on koko joukko niin Turkissa kuin Venäjällä. Turkissa toimittajilta on viety keinot hallituksen arvosteluun ja silti maassa hyväksytään laajasti virallinen totuus vallankaappausyrityksestä. Toimittajia epäillään kytköksistä maanpaossa elävään Güleniin. Turkissa on estetty pääsy maata arvostelleiden ulkomaalaisten ihmisten Twitter-tileille.

Vain harvat epäilevät hallituksen esittämää näkemystä. (Asiasta YLE1 Ykkösaamussa oiva keskustelu.)

Venäjän johtaja puolestaan ymmärtää vain rahaa ja voimaa.

Venäjä uhkailee paitsi pienempiä maita myös koettaa jatkuvasti lyödä kiilaa yhteiseen eurooppalaiseen ajatteluun. Ulkopolitiikka on sitä, että vaikutetaan ulkomailla ja saadaan muut käyttäytymään haluamallasi tavalla vastoin painostamiesi tahtoa. Me olemme nähneet kuinka Venäjän täytyy vain käyttää hyväkseen olemassa olevia epäluuloja, kasvavaa populismia ja pakolaisten asemaa.

Venäjä on jo jäänyt kiinni populistien ja maahanmuuttovastaisten mielialojen lietsomisesta.

Karkein esimerkki on tietysti vuoden alusta, jolloin ulkoministeri Sergei Lavrovia myöten paheksuttiin nuoren raiskausta Saksassa vaikka todellisuudessa uutisiin noussutta pahoinpitelyä ei ollut koskaan tapahtunut.

Turkki on Venäjälle monesta syystä strateginen ja luonteva partneri.

Venäläiset saatiin muutamassa kuukaudessa kääntymään massiivisen propagandan avulla turkkilaisia vastaan ja nyt on muutamissa viikoissa saatu tapahtumaan käännös päinvastaiseen suuntaan. Monen mielestä tämä on vain osoitus propagandan mahdista.

Venäjä käyttää hyväkseen kaiken sen tilan joka on otettavissa.

Monelle on tullut yllätyksenä se, että Venäjän valtion politiikkaan hyvin sopivaan tyyliin pyritään valtaamaan osuuksia mediasta, levittämään Venäjän näkökulmasta tehtyjä uutisia ja kestitsemään kulttuuriväkeä sekä poliitikkoja sopivilla tavoilla. Normaalin mielipidevaikuttamisen ja maakuvan kirkastamisen aika on ohi kun mahdollisuudet aggressiiviseen vaikuttamiseen ovat parantuneet. Populismin aallonharjalla voidaan käyttää kovia suoria keinoja: houkutella ihmiset mukaan salaliittoteorioihin ja vastustamaan pitkään vallassa olleita.

**

Yhteenvetona Gazeta.ru:n kolumnissaan Lukjanov arvioi, että Venäjän ja Turkin uusi lähentyminen voi osoittautua pysyvämmäksi, kuin miltä nyt näyttää. Kumpikaan ei ole pysynyt siinä, mihin on pyrkinyt, vaan on ottanut käyttöönsä taktiikan, jota voisi nimittää vaikka ”rakenteelliseksi opportunismiksi”. Tarkoittaa sitä, että mitkä ovatkaan pitkän ajan suunnitelmat ja ambitiot (Venäjällä ja Turkilla selvästi erilaiset), politiikan lähtökohtana ovat juuri nyt esille nousevat mahdollisuudet. Se saattaa osoittautua lähiaikoina kestävämmäksi perustaksi kuin menneen maailman perusteelliset geopoliittiset ja arvomaailmaan perustuvat liitot.

**

Sanaa gambiitti käytetään vain avauksessa tehdyistä uhrauksista. (Wikipedia)

Kirja-arvio: Kalle Kniivilä – Neuvostomaan lapset

Baltian venäjänkielisiä sanotaan usein venäläisiksi. Tavallinen yleistys menee kohtalokkaasti pieleen sillä eihän Venäjälläkään asu vain venäläisiä. Toimittaja Kalle Kniivilän kirja Neuvostomaan lapset (Into 2016) antaa asioille mittasuhteet.

Kalle Kniivilä: Neuvostomaan lapset Into 2016

Kalle Kniivilä: Neuvostomaan lapset Into 2016

Kniivilä ottaa selvää ja selittää kolmannessa Venäjä-kirjassaan sen, miten venäjänkielisiin suhtaudutaan Baltiassa, ja miten nämä kokevat itse elämänsä. Kniivilän kirja Putinin väkeä (Into 2014) palkittiin vuonna 2014 niin Suomessa kuin Ruotsissa. Hänen toinen kirjansa Krim on meidän – imperiumin paluu (Into 2015) taustoitti Ukrainan kriisiä ja muun muassa Krimin tataarien kohtaloa.

Baltiassa syntyneet arvostavat kotikontujaan, isänmaataan.  Venäjän nykyiseen tarinaan kuuluu se, että venäläiset pitävät Neuvostoliiton hajoamista tragediana ja ennen kaikkea epäoikeudenmukaisena tapahtumana.  Osa Baltian venäjänkielisistä on ihmisiä, jotka lähtivät työn perässä rakentamaan Neuvostoliittoa, tai niitä jotka ovat heidän perillisinään jääneet sijoilleen.

Neuvostoaikana ihmisiä siirrettiin väkisin. Monet ihmiset revittiin juuriltaan: he ovat tänään erityisen herkkiä Venäjän propagandalle. Suuren tarinan mukaan venäläiset voittivat sodan ja pelastivat koko maailman fasismilta, mutta silti sortuivat ja joutuivat uhreiksi. Eurooppalaisuus on organisoidussa valheessa korvattu oman erityisyyden ja omien arvojen korostuksella.

Kniivilän kirjaa ei kannata tiivistää yhteen lauseeseen, mutta keskeistä on purkaa myytti sorretuista venäjänkielisistä. Kuten kirjoittaja toteaa, vaikuttaa kiistatta siltä, että Venäjän nykyjohdon etu olisi, jos epäluulot Baltian venäläisiä kohtaan lisääntyvät. Vaikka yhä harvempi venäjänkielinen tuntee mitään vetoa Venäjää kohtaan, on Baltian maissa edelleen havaittavissa oleva hyljeksintä ajanut monet televisiosta tutun Venäjän peesaajiksi. Putinin Venäjän tukeminen on yhden näkemyksen mukaan tunteisiin perustuvaa, ei mikään poliittinen vedenjakaja. Venäjän kielen kautta avautuvaan maailmaan liittyy paljon tunteita.

Venäjä yhdistää, mutta myös erottaa. Neuvostoliiton hajoamisesta on kulunut vasta neljännesvuosisata. Venäläisillä oli erityisasema monessa osatasavallassa, vaikka paikallisten annettiin hoitaa näkyviäkin tehtäviä. Asiantuntijoiden kieli oli kuitenkin venäjä.

Venäjänkielisiä ei sorreta tai selkeästi vainota, Kniivilä kirjoittaa ja esittää sanojensa tueksi myös tietokirjailijan varmuudella uusimpia mielipidemittauksia. Viidettä kolonnaa Baltian maihin tuskin syntyy, mutta muutamien vuosien ajan on edelleen heitäkin, jotka kärsivät yhä isovelikompleksista. Neuvostoihmisestä ei ole enää paljon jäljellä, eikä etnisistä venäläisistä tahdo millään saada enää Venäjälle muuttajia, vaikka muun muassa suuren isänmaallisen sodan uhri on otettava huomioon. Siksi venäjänkielisten asemalla ratsastajilla alkaa olla kiire.

Kirjassaan Kniivilä siirtyy sujuvasti paikan vaihtuessa tunnelmasta toiseen. Afganistanin tuoreen sodan veteraanin ja kulttuuriväen parista kansallisbolševikin seuraan. Latviaan Venäjältä käsiraudoissa vuonna 2008 palautettu venäjän kielen aseman puolestapuhuja Vladimir Linderman sanoo, että vaikka hänen hengenheimolaisensa ovat valmiita vaatimaan osia Kazakstanista Venäjälle ja pitivät meteliä Krimin palauttamiseksi Venäjälle jo vuonna 1999, eivät he silti esitä Latvian liittämistä osaksi Venäjää tai valtioliittoa naapurin kanssa, kuten he haluaisivat Ukrainan tekevän.

Aikoinaan ilmeisesti Neuvostoliiton ensimmäistä seksikauppaa pyörittänyt Linderman on tukenut Eduard Limonovia, jonka poliittinen taideprojekti kansallisbolsevismi on muokkautunut liikkeeksi, jolla on kova ääni, ja joka on sisällöltään epämääräistä kommunismia venäläiseen nationalismiin ja suurvaltasovinismiin sekoitettuna. Kniivilä muistuttaa, että vuodesta 2012 Limonov on lähestynyt Kremlin yhä taantumuksellisempaa politiikkaa tai, kuten kansallisbolševikit näkevät, Kreml on lähestynyt Limonovin linjaa. Linderman on ajanut venäjän kielelle Latviassa vahvempaa asemaa, jotta samalla tuettaisiin ”venäläistä maailmaa” myös muissa entisen Neuvostoliiton alueen maissa. Latvian ja Venäjän kiinteämpää yhteyttä Lindermankaan ei sano suunnittelevansa.

Se kysymys ei ole nyt ajankohtainen. Pitää unohtaa kuvitelmat. Kaikki on toki mahdollista, mutta Latvia on nyt Naton jäsen, ja on tyhmää miettiä mitään edes sen suuntaista. Eikä Venäjän johdolla ole mitään sellaisia suunnitelmia. Siitä olen sataprosenttisen varma. Baltia on jo lentänyt pesästä, se kysymys on tässä vaiheessa mahdoton ratkaista”, Kniivilä kirjaa Lindermanin sanoneen.

Kniivilä on huomannut, että monet venäjänkieliset eivät suostu sopeutumaan. Nämä elävät imperiumiunelmassaan. He eivät halua olla tasa-arvoisia, he haluavat olla niskan päällä. Tämän Kniivilälle kertoo toimittaja Jevgenia Volhonskaja-Sauman, joka on naimisissa vironkielisen miehen kanssa. Heidän lapsensa ovat kaksikielisiä. Jevgenia on tv-toimittaja, maahanmuuttaja.

Kaksikielisyys on Baltiassa luontevaa siinä missä Kanadassa tai Suomessakin, eikä kansalaisuuden hankkimatta jättäneidenkään tunteita nykyisiä kotikontuja kohtaan tarvitse epäillä. Venäjänkieliset eivät ole yhtenäinen ryhmä, vaikka se sellaisena yksinkertaistaen koetetaan ymmärtää.

Venäjänkieliset eivät ole yhtenäistä biomassaa, se on pelkkä klisee, ennakkoluulo. Venäjänkieliset ovat keskenään hyvin erilaisia. Jotkut eivät halua vieläkään ymmärtää, että elämme eri maassa kuin ennen, maassa jossa on toinen kieli ja toinen kulttuuri.”

Venäjän painostus on jatkuvaa.

Läpikotaisin Venäjänsä tunteva ja maan asukkaista aidosti kiinnostunut toimittaja osaa työnsä myös Baltiassa. Neuvostoliitossakin kirjeenvaihtajana asunut Kniivilä ottaa huomioon lukijansa ja antaa haastatelluille tilaa. Kniivilä jakaa lukijan kanssa tuntemuksensa haastateltavia odotellessa.

Matkat Baltian venäläisten asumiskeskittymiin taittuvat junissa ja busseissa. Keskustelut rannoilla ja toimituksissa avaavat maailman, jonka tulkitseminen ei ole yksinkertaista, jos ei osaa antaa arvoa sille, mitä vastaaja sanoo. Kniivilä osaa kysyä. Hän ei ota kantaa vaan toteaa lakoniseen tapaansa, kuivalla huumorillaan, monet asiat sellaisiksi kuin ne ovat. Tuputtamatta ja tyrkyttämättä.

Venäjänkielisille on annettu Viron, Latvian ja Liettuan selviytymistarinoissa roiston osa. Todellisuudessa myös venäläiset olivat kansalaisiaan sortaneen neuvostojärjestelmän uhreja. Sama jatkuu siinä mielessä, että Venäjän nykyjohto lietsoo epäluuloja Baltian venäjänkielisten keskuuteen. Niin kauan kuin ihmisiä ei kirjaimellisesti vainota, tuskin kovinkaan moni olisi halukas lyömään hynttyitään yhteen Venäjän kanssa. Suhteessa rakkaudesta vihaan on vain askel. Ukraina on asia, josta monet Kniivilän tapaamat ihmiset eivät halua puhua missään olosuhteissa.

(Latvialaisdokumentti propagandasta kokoaa hyvän tilannekatsauksen: Venäjän informaatiosodassa Baltiassa ei enää puolusteta Baltian venäläisiä, Master Plan on suurempi: horjuttaa Naton ja EU:n asemaa ja pakottaa lännen johtajat kuuntelemaan Kremlin kelloja. Katsottavissa YLE Areenassa. )

Rohkea rokkari

Venäjällä tehdään sotapolitiikkaa. Indielaulaja Zemfira on nyt osa viidettä kolonnaa, petturi. Panettelu alkoi tällä erää Ukrainan lipusta, joka joutui tai pääsi hetkeksi rokkarin käteen tämän konsertissa Tbilisissä.

Hyökkäyksiä Zemfiraa kohtaan voi pitää ohjattuna toimintana.

Hyökkäyksiä Zemfiraa kohtaan voi pitää ohjattuna toimintana.

Somessa laulajaa trollataan rumaksi ja turhaksi ihmiseksi. Kyseessä on yksi Venäjän suosituimmista artisteista, joka on myynyt yli 3 miljoonaa levyä. Ufasta kotoisin oleva Zemfira pitää tarkasti huolta suhteestaan julkisuuteen. ”Hän on sulkenut oman kotisivunsakin väliaikaisesti saatuaan tarpeekseen mediasta. Hän ei puhu yksityiselämästään”,  kirjoitti Annina Voutilainen vuonna 2012 Zemfiran Suomen konsertin aattona.

Taiteilijat saavat aina osansa, mutta kysymys on syvemmällä olevasta asiasta.

Nimittäin enää ei riitä se, että Venäjän Ukrainan vastainen propaganda vyöryy  kaikilla television kanavilla.

Venäjällä huolehditaan, että kaikki pääsevät tietoiseksi Venäjän geopoliittisista linjauksista.

Laulajalle ojennettiin Ukrainan lippu hänen esittäessään kappaletta ”Mielenkiintoista”. Hän heilautti kädessään lippua, kietoi sen mikrofoniin ja jatkoi laulamistaan.

Mediassa arvioidaan, että laulajattaren nimi koetetaan polkea lokaan ja saada hänen konserttinsa loppumaan Venäjän alueella.

Tapahtumien kulun voi blogisti Nikolai Podosokorskin mukaan ennustaa siitä, miten kohdeltiin rokkari Andrei Makarevitšia viime vuonna. Makarevitš osallistui ukrainalaisten evakkolasten konserttiin Ukrainassa.

Zemfira ei puhunut sanaakaan Ukrainasta, ei sodasta, ei Maidanista, Putinista tai Porošenkosta tai Novorossijasta. Konserttia ei pidetty Kiovassa vaan Tbilisissä.

Hän vain piti hetken lippua kädessään kuten videolta näkyy.

Sotatila mediassa

Voi tietysti ajatella, että georgialaiset ovat kivenä saappaassa vuoden 2008 lyhyen sodan jälkeen. Ehkä heitä voi joku pitää edelleen vihollisena. Kuten piti jo vuosia ennen ukrainalaisia.

Järkeenkäypää onkin pitää somehysteriaa osana käynnissä olevaa informaatiosotaa. Makarevitš kertoi oman ajojahtinsa alkaneen presidentin lähipiiristä, Zemfiran panettelua vauhditti Venäjän parlamentin alahuoneen duuman ulkoasiainvaliokunnan puhemies Aleksei Puškov Twitterissään.

Puškov pyysi seuraajiaan arvioimaan Zemfiran tekoa ja Zemfiran kanssa eri mieltä olevia tweettaamaan edelleen ja samaa mieltä olevia panemaan tweetin suosikkeihin.

Puškov osallisti seuraajansa keskustelemaan Zemfiran oikeudesta heiluttaa Ukrainan lippua Georgiassa.

Puškov osallisti seuraajansa keskustelemaan Zemfiran oikeudesta heiluttaa Ukrainan lippua Georgiassa.

Алексей Пушков ‏@Alexey_Pushkov

Keskustelu verkossa jatkuu ja ikäänkuin ei säpinää ja disinformaatiota olisi ollut tarpeeksi, georgialaisen festivaalijärjestäjän sivut hakkeroitiin, jotta niille voitiin panna feikkiuutinen Makarevitšin kuolemasta.

Makarevits kommentoi tuoreinta kohua lakonisesti: ”Eikö teitä kyllästytä lukea paskaa? Tehkää asiallisia töitä. Paskakärpäsiäkö olette?”.

Infosota on todellista

Tällaiset episodit voisi ohittaa olankohautuksella, mutta niissä nähdään jo paljon syvempiä vaikutuksia.

Moskovski Komsomoletsissa Artur Gasparjan kirjoittaa vaikuttavan siltä, että todellisten ”viidennen kolonnan kansallispettureiden” määrä on kasvanut.

”Vihdoinkin! Onkin jo kyllästytty Andrei Makarevitšin ja Diana Arbeninan ylpeään ainutlaatuisuuteen. Hehän ovat viime aikoina symboloineet sitä ´epäluotettavinta ja mädännäisintä´ kansanosaa yleisesti ja intelligentsijaa erityisesti, joka on rohjennut ´langettaa tuomionsa´ nykyisistä geopoliittisista naarmuista virallisia propagandakliseitä vastaan.”

Kirjoittaja muistuttaa kuinka monet ovat juopuneet isänmaallisesta jätteestä. Boris Grebentštšikov sai kuraa päällensä puuttuessaan kriittisin äänenpainoin Venäjän ortodoksikirkon toimijoiden militaristisiin vetoomuksiin. Muutama vuosi sitten verkossa solvattiin Juri Shevštšukia tämän tukiessa protestoivia venäläisiä.

Ukraina-politiikan arvostelijat ottavat riskin

Yhden Venäjän vaikutusvaltaisimman ulkopolitiikan linjanvetäjän lausunnot ovat tuttuja. Puškovia on kuultu niin silloin kun Euroopan neuvosto jäädytti Venäjän osallistumisen istuntoihinsa kuin nyt Helsingin Ety-kokouksen yhteydessä osan Venäjän delegaatiosta jäädessä ilman viisumia. Venäjän delegaatiossa oli ihmisiä, joiden maahantulo estettiin sen vuoksi, että nämä ovat Krimin miehityksen jälkeen asetetulla kieltolistalla.

Paitsi poliitikko, Puškov on mediajulkisuuden ammattilainen.

Työkalut ovat hänellä samat kuin muillakin. Infosodan operaatioita tarkastelevassa venäjänkielisessä artikkelissa pohditaan monelta kantilta psykologista vaikutusta ja tavoitteita.

Kirjailija Vladimir Sorokin on sitä mieltä, että venäläiset käyttävät kaaosta kuin apuvoimaa.

Valeri Solovjov näkee eron siinä, miten länsimaissa ja Venäjällä yritetään taistella vaihtoehtoista mielipidettä vastaan:

”Venäjällä pääpaino laitetaan siihen, että epähyväksyttäviä ja vaihtoehtoisia näkökantoja ei hyväksytä lainkaan. Lännessä ne ajetaan eräänlaiseen informaatioghettoon, marginaalilehdistöön ja -televisiokanaville. Syrjiminen on teknisesti vaativampaa kuin  kuristaminen, mutta sen sijaan se on paljon joustavampaa ja tehokkaampaa. Länsimaiden yleinen mielipide katsoo, että siellä on vapaa lehdistö, joka tukee yhteiskuntaa.”

-Ikävää, mutta nykyisin jokainen, joka uskaltaa erottua 89:n prosentin enemmistöstä ja yrittää madaltaa valtiollisen propagandan aggressiota, voi joutua vainon kohteeksi. Zemfira ei tätä pelännyt, Podosokorski tiivistää.