Putinin naapurissa: Venäjä vaikuttaa

Venäjän ulkopolitiikka on johdonmukaista. Diplomatia on sarja pieniä, tuskin huomaamattomia askelia kansainvälisen politiikan parissa. Varsinkin pienet maat toivovat, että isommat pitävät kiinni sopimuksista ja osallistuvat yhteisiin päätöksiin.

(c) Aleksei Merinov

(c) Aleksei Merinov

Venäjän pehmeän vallan tavoitteena on vaikuttaa siihen, että maata vastaan suunnatuista pakotteista voitaisiin asteittain luopua. Liennytyksen vuoksi näin olisikin syytä tehdä, mutta hinnan pitäisi olla kohtuullinen. Tällä hetkellä kun vaikuttaa siltä, että myös aggressiivisen radikalismin tuloksena voidaan vaikuttaa ainakin Euroopassa.

Viimeisimpänä on nähty todennäköisesti valtiojohtoisen toiminnan vaikutus vaaleihin Venäjän ulkopuolella. Tarinat maksetuista trolleista – vale- ja vastamedialle sopivien tekstien levittäjistä ovat muuttuneet yhä hurjemmiksi. Esimerkkinä Helsingin Sanomien Suvi Turtiaisen kuvaus Makedonian nuorista ja toisaalta Laura Halmisen kirjoitus salaliittosivustoista.

Eurooppa esitetään nyky-Venäjällä aina sortumassa moraalisen rappion ja rajoittamattoman maahanmuuton alle. Siksi Euroopassa on pakko ottaa huomioon Venäjän pyrkimys vaikuttaa maanosassa vuonna 2017 pidettäviin vaaleihin. Venäjän vuoksi Saksan liittokansleri Angela Merkelin johtaman politiikan jatkaminen on tärkeää Euroopalle: kysymys maahanmuutosta on sekä moraalinen että poliittinen.

Monikulttuurisen Venäjän johtajat, jos ketkä, tietävät tämän asian varmasti. Mutta poliittisesti Euroopan yhtenäisyyden murtamiseksi Venäjälle sopisi Merkelin siirtyminen sivuun ihan yhtä hyvin kuin populistisen ja maahanmuuttoa arvostelevan Marine Le Penin valinta Ranskan presidentiksi ensi vuonna.

Tietenkin myös toisenlaisia ääniä on kuunneltava. Olemme uuden ajan partaalla. Kiina on maailmanmahti. Yhdysvalloissa on huomattu, että Venäjältä voidaan ottaa oppia. Euroopassa maahanmuutto, populismi ja Venäjälle Krimin miehittämisen vuoksi asetetut pakotteet, ja maan itselleen asettamat vastapakotteet ovat osa maanosamme politikointia, jota tukee Yhdysvallat – Euroopan liittolainen. Myös sen, johon kuuluu Venäjä.

Aivan viime aikoihin asti Venäjän vaikutusvaltansa lisäämiseksi julkisuudessa esittelemä keinovalikoima on näyttänyt auttamattoman vanhanaikaiselta. Maa on sodassa Euroopassa. Uutta ei ole enää edes huseeraus verkossa pitkin maailmaa kaikin keinoin. Trolleja ja kyberhyökkäyksiä testaavat Venäjän viranomaiset, tutkimuslaitokset ja ”yksityiset” yritykset ovat hoitaneet oman osansa.

Avoimessa diplomatiassa ja kansainvälisessä vaikuttajien verkostoissa eurooppalaisilla on tietenkin aina ollut ongelmansa venäläisten kanssa. Venäjän ulkopolitiikan ammattilaiset ovat kokeneita konkareita. He osaavat hyödyntää asemansa: esiintyä kovina neuvottelijoina sekä napsia irtopisteitä huumorillaan ja herättää huomiota vaikka Kalinkan voimin. Kommunistisen puolueen pääsihteeri Nikita Hruštšev hakkasi kengällä pöytää 1960-luvulla. Nyt Venäjän ulkoministeriön tiedottaja Marija Zaharova tanssii.

Yhdysvalloissa presidentiksi valittu Donald J. Trump pitää yhteyttä kansaan twiittaamalla ja YouTube-videoillaan. Venäjällä käytetään sisäpolitiikassa keinoja, jotka näkyvät myös ulkomailla. Yhtä paljon kuin silkalla voimalla Venäjää hallitaan vaikuttamalla kansalaisten mieliin.

Internetin vaikutusvalta lisääntyy koko ajan, mutta vielä on Venäjällä pääosassa televisio, joka on lähes jokaisessa taloudessa koko ajan auki. Venäjällä niin sanotut poliittisen teknologian ammattilaiset ovat hallinneet ihmisten tietoisuutta vuosikymmeniä. Yksi näistä järjestelijöistä on ollut aiemmin Kremlissä työskennellyt Gleb Pavlovski, jonka mukaan politiikkaa ei voi katsella venäläisen politisoidun television kautta ja jäädä täysjärkiseksi. Venäjän keskeiset televisiokanavat tuottavat ja Moskovan tv-tornista välitetään materiaalia koko maan käyttöön. Ostankinon neoprop eli uuspropaganda on crackia, jolla katoaa todellisuuden taju”, Pavlovski sanoo Novaja Gazeta-lehden haastattelussa.

Puolivallaton diktaattori

Autoritaarisen johtajan kaipuu leimaa jo aikaa jota elämme. Trump ja moni muu populisti koettelevat rajoja.

Presidentti Vladimir Putin on kuitenkin eri sarjaa kuin muut vaaleja järjestävän maailman johtajat siinä mielessä, että hänen valtansa pohjautuu yhtäältä populistiselle kansan syvien rivien kosiskelulle ja toisaalta liike-elämän vaatimusten tuntemiselle ja mahdollisuuksille vaikuttaa Venäjän johtavien energia-alan yritysten toimintaa. Putin ei ole käynyt läpi sellaista vaalikokemusta kuin Yhdysvaltojen presidentiksi valittu Trump eikä hänen pelisilmäänsä liikemiehenä ole testattu samalla tavalla avoimesti.

Putinin suosion mittaamattomuus rehellisissä ja avoimissa vaaleissa ei tietenkään tarkoita, etteikö hänellä ole näkemyksiä ja varteenotettava rooli kansainvälisessä politiikassa. Osa suunnitelmista (tietämättä tarkkaan kenen) on toteutunut: Venäjä on saanut järjestääkseen niin talviolympialaiset vuonna 2014 kuin jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut vuonna 2018. Vielä on näkemättä se, kuinka paljon dopingskandaalit ovat syöneet Venäjän arvovaltaa urheilun supervaltana ja joutuuko maa vastakin panostamaan ydinaseilla uhkaavaan voimapolitiikkaansa.

Putin ei ole halunnut ottaa itselleen Valko-Venäjän johtajan Aljaksandr Lukašenkan titteliä ”Euroopan viimeinen diktaattori”. Mutta ei pidä unohtaa sitä, että vaikka juristi Putin on varmistanut, että presidenttiys jatkuu perustuslain mukaisesti, hänen julkiset puheensa ovat tavallisen kansankiihottajan kieltä ja sisältäneet aina myös valheita ja vääristelyä. Tiedotustilaisuuksissaan Putin osaa olla vastaamatta yhteenkään kysymykseen, ja pyrkii puhumaan niin, että ihmiset unohtavat, mitä kysyttiin.

(c) Aleksei Merinov

(c) Aleksei Merinov

Kuten Putinin joulukuisesta puheesta kansakunnalle ilmeni, on Venäjä päättänyt ottaa jonkin sortin lisäajan aktiivisessa ulkopolitiikassaan ja jäänyt odottamaan.

Politiikan tutkija Stanislav Belkovski muistutti, että vuoden 2016 puhe oli tylsä. Osittain tämä näkemys johtuu siitä, että etukäteen Putinin kerrottiin nostavan esiin kiinnostavia asioita kuten vaikkapa sen, että pääministeri Dmitri Medvedev eroaa pääministerin paikalta tai että Lenin haudataan vihdoinkin Pietariin. Mutta ei. Eikä Putin ehdottanut edes vaalien aikaistamista.

Presidentti vakuutteli kansalaisia siitä, että viime vuosien koettelemukset ovat tehneet maasta entistä voimakkaamman. Nyt ei kuitenkaan ollut puhe sotaan valmistautumisesta tai väkivallan koettelemuksista, vaan vuoden 2016 puhe keskittyi ennen muuta talouteen. Monet keskiluokkaiset venäläiset ovat menettäneet suuren osan tuloistaan kansantalouden ongelmien heijastuessa laajemminkin ostovoimaan. Eikä kyse ole vain öljytulojen supistumisesta.

Yhtäältä Putin antoi puheessaan myös vinkkejä siitä, että kansalaisten olisi oltava tekemisissä keskenään kansalaisjärjestöjen tasolla ja koetettava itsekin toimia. Hyväntekeväisyyden ja toisista ihmisistä huolehtimisen tulisi olla läsnä entistä enemmän. Toisaalta on kuitenkin edelleen kyse siitä, että Krimin miehitys ja sota Itä-Ukrainassa sekä Syyriassa ovat jatkoa politiikalle, jolla valtava, mantereen kokoinen valtio Venäjä yritetään pitää kasassa – Moskovan Kremlin hallinnassa. Siksi Venäjällä kysytään aiheellisesti, määrääkö geopolitiikka sen, kannattiko Krimin operaation vuoksi menettää Ukraina ja mahdollisesti yhteys Eurooppaan. 

Venäjän kanssa on edelleen keskusteltava eri aikakaudelta kotoisin olevien ihmisten kanssa. Tätä mieltä on Helsingin yliopistossakin opettava pietarilainen professori Vladimir Gelman, joka sanoi tammikuussa 2016 minulle, että lännessä ei ole otettu opiksi: ”eurooppalaiset eivät ole halukkaita kohtaamaan aggressiivista Venäjää, vaikka kokemusta on karttunut jo Krimistä ja Itä-Ukrainasta.”

Autoritaarisuudessa on omat puolensa, jotka tuntuvat kelpaavan vakautta kaipaaville ihmisille. Pahimmillaan kyse on eräänlaisen neototalitarismin hyväksymisestä. Poliittinen vakaus on saatu aikaan riisumalla politiikka ihmisistä, valjastamalla taloudellinen nousu valtion ohjaukseen ja kasvattamalla kaupunkien keskiluokkaa sosiaaliturvaa karsimalla ja jättämällä maaseutu oman onnensa nojaan. Keskiaasialaisista diktatuureista Venäjän erottaa hyvin harva asia, mutta silti se näyttäytyy siirtotyöläisille mahdollisuutena samaan tapaan kuin Yhdysvallat meksikolaisille. Tässä ajattelumallissa Eurooppa taitaa olla Kanada, jolle voi aina vähän naureskella.

Venäjällä on jo vuosikymmenen kokemus voimakkaasta internet-vaikuttamisesta. Media noudattaa hyvin ennakoitua kaavaa. EU:n ja Baltian maiden esiintyminen venäläisessä mediassa on ollut kutakuinkin vakaata viimeisen kymmenen vuoden aikana (toisin kuin Ukrainan ja Syyrian kohdalla). Mutta EU:n ja Baltian maidenkin kohdalla on toistuvia aiheita: esimerkiksi Latvian yhteydessä mainitaan aina natsisympatiat ja Venäjän propaganda tarttuu pienimpäänkin yksityiskohtaan esitelläkseen Latvian ja sen poliitikot natseja sympatisoivina, jotka pyrkivät aina sortamaan venäjänkielistä vähemmistöään ja loukkaamaan toisen maailmansodan (koskaan ei kirjoiteta “toinen maailmansota”, vaan aina “suuri isänmaallinen sota”) veteraaneja ja uhreja.

Pitkään venäläisessä uutistoimistossa työskennellyt mediatuntija, mediakriittistä ja propagandaa paljastavan verkkosivuston ylläpitäjä Aleksei Kovaljov arvioi, että Venäjän medialla on alueellisia erityispiirteitä: Suomeen (ja vähemmässä määrin Norjaan ja vielä vähemmän Ruotsiin ja Tanskaan) viitataan enimmäkseen painostavien lastensuojeluviranomaisten yhteydessä, jotka ovat alinomaa viemässä lapsia pois venäläisiltä äideiltään. ”Nämä kaikki hysteeriset tarinat ovat peräisin yhdestä ainoasta suomalaislähteestä – aivan, arvasitte oikein, Johan Bäckmanilta”, Kovaljov kertoi kun haastattelin häntä Ulkopolitiikka-lehden juttua varten.

Toimittaja Polina Kopylova arvioi Ilta-Sanomissa, että tämän vuotisessa Putinin linjapuheesta voi nostaa esiin myös Venäjän johdon suhtautumisen Venäjän ulkopuolella asuviin venäjänkielisiin: ”Venäjän valtion suhtautumista ulkovenäläisiin leimasi kautta vuosien poliittiseen ideologiaan liittyvä ristiriitaisuus. Uudessa linjauksessa sitä ei enää näy: kymmenet miljoonat ympäri maailmaa asettuneet venäjänkieliset julistetaan Venäjän oikeudellisen suojan kohteeksi. Samalla heidän yhteenkuuluvuuttaan on tarkoitus vahvistaa edistämällä verkostoitumista: linjauksen mukaan yhtenäisyys auttaa ulkovenäläisiä omien oikeuksiensa puolustamisessa.”

Putinin edellisten vuosien sanomisissa on kuitenkin korostunut, että hän pitää johtamaansa Venäjää ainutlaatuisena sivilisaationa. Tällaiset puheet yhdistetään usein poikkeusoloihin. Venäjä on säilynyt uhkaavana ja tuntuu nykyisen johtajansa vetämänä hetkittäin myös nauttivan asemastaan.

Kansakunnalle pidettyjen Putinin puheiden teemoja on vuosien saatossa vahvistettu: Venäjä on alueellinen suurvalta, joka haikailee merelle. “Tavallisista” valtioista poiketen suurvalta voi sotia, ja sillähän on katsottu olevan jopa jonkinlainen velvollisuus laajentua. [Kansainvälisesti ansioituneen Venäjän taloushistorian tutkijan Pekka Sutelan mukaan Venäjä on maailman mitassa normaali valtio ja Suomi on epänormaali. Suomessa yhteiskunta toimii lain ja sääntöjen mukaan, mikä on yleensä maille harvinaista.]

Hybridisodan ilmapiiri

Putinin pian 16 vuoden valtakauden huomioiminen kokonaisuudessa paljastaa selvän linjan. Jo nyt tiedämme, että vuonna 2007 Münchenissä pitämänsä puheen myötä Putin teki selväksi maansa olevan näreissään siitä, miten Venäjää kohdeltiin lännen taholta.

Viimeistään Venäjän vieminen sotiin ulkomailla on vahvistanut sen, että Putinin Venäjä on vakavissaan ja sisäisesti riittävään yhtenäisyyteen pakotettu. Sotaa käydään useilla tasoilla eikä sodan julistuksia enää odoteta. Ihan syystä monia hämmensivät vuonna 2014 Venäjän toimet Krimillä ja vielä enemmän valehtelun ilmapiiri, joka luotiin Itä-Ukrainassa. Julkiseen keskusteluun tuli mukaan käsite hybridisota. Hybridisota on prosessi, joka elää yhteiskunnan kaikilla tasoilla. Rauhan voi edelleen erottaa sodasta.

Neuvostoliitto oli tästä malliesimerkki. Venäjällä vt. pääministerinä 1990-luvun alussa toimineen Jegor Gaidarin sanoin: ”Kun valtio menettää paitsi väkivallan monopolin, myös kykynsä käyttää sitä, se lakkaa olemasta valtio sanan varsinaisessa merkityksessä.”

Gaidar kuvaa muutama vuosi sitten kirjoittamassaan teoksessa Imperiumin tuho (Verbatum, 2014) sen, miten Neuvostoliitosta yritettiin pelastaa voitava. Neuvostokomennon jälkeisessä maailmassa läntisten yhteiskuntien poliittinen eliitti ohjeisti valtavan maan vallanpitäjien käyttäytymistä.

Eivätkä ohjeet rajoittuneet Itä-Eurooppaan. Maan johdolle annettiin selkeitä signaaleja siitä, että talousapua vastaan on noudatettava ihmisoikeuksia.

Tällaisia ehtoja Venäjälle ei voi tänään kukaan sanella, vallan ”väärinkäyttö” on täysin mahdollista. Venäjän itseluottamusta nakerretaan tietenkin niin sisältä kuin ulkoapäin: jatkamalla nykylinjaa maa ei voi estää omaa rappeutumistaan.

Naapurin ymmärtämisessä on pidettävä mielessä Venäjän kyky tehdä omaa ulkopolitiikkaansa ja sen pyrkimys vaikuttaa syvällä suomalaisessa keskustelussa.

Vaikutusvaltaisen Venäjän näkemykset otetaan huomioon ja suomalaisia kansallisia päätöksiä perustellaan aina kokonaisarvioina, joista kansalaisilla saa olla monia mielipiteitä. Suomen asema ilman Euroopan unionin jäsenyyttä ja laajaa Pohjoismaista yhteistyötä voisi olla vielä huonompi.

Venäjä on ymmärrettävä rehellisesti sellaisena naapurina, jollaisen kuvan se itsestään antaa. Venäjä ei salli suomalaisten poikkeavan sen määrittelemästä linjasta yhtään sen enempää kuin Ukrainankaan. Nato on raja. Uhittelu Turkin kanssa on osoitus siitä, ettei Nato-jäsenyys loivenna Venäjän viestiä. Venäjä kokee olevansa velvollinen puolustamaan oikeaksi määrittelemiään arvoja.

Ulkoministeri Timo Soini (ps.) totesi puheessaan Helsingissä tammikuussa 2016, että ei ole liioiteltua väittää EU:n ja Venäjän suhteiden olevan heikommassa hapessa kuin kertaakaan Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Tässä tilanteessa on tärkeää katsoa eteenpäin. On pyrittävä rakentamaan luottamusta ja etsittävä yhteisiä intressejä sieltä mistä niitä löytyy – eli käytännön yhteistyön ja yhteisten taloudellisten ja turvallisuusintressien kautta. On selvää, että käytännössä yhteistyöhön vaaditaan myös poliittisen ilmapiirin muutosta.”

Venäjä muokkaa itseään

Venäjää uhkana pitäville on syytä jatkuvasti korostaa, että siitä ei saa sellaista valtiota kuin haluaisi, se muokkaa itse itsensä. Kun Putin valittiin vuonna 2000, vaaleissa haettiin vastaus siihen, hyväksyttiinkö Venäjän ensimmäisen presidentin Boris Jeltsinin seuraajan valinta. (Hanna Smith, Sisanna Niinivaara. Siltala 2011) Pääministerinä toiminut Putin peri sujuvasti Jeltsinin paikan ja valittiin presidentiksi. Vuoden 2008 presidentinvaalit olivat itse asiassa kansanäänestys siitä, pidettiinkö vuodesta 2000 hallinnutta Putinia hyvänä presidenttinä. Vuodesta 2008 neljä vuotta hallinnut tandem tarkoitti, että käytännössä vuonna 2012 Medvedev ja Putin vain vaihtoivat paikkoja presidenttinä ja pääministerinä.

Hyvässä muistissa on se, että etukäteen sumplittu vallanvaihto hermostutti monet kansalaiset. Ajankohta osui yksiin myös niin sanotun arabikevään kanssa, jolloin maailmassa kuohui monella tavalla ja sosiaalisen mediankin voittokulku tiedonvälittäjänä, niin totuuden kuin valheen välikappaleena, kasvoi merkittävästi. Jälkeenpäin luotaessa kokonaista tarinaa Venäjälle, on kerrottu Medvedevin ja Putinin sopineen vallanvaihdon kuvioista jo silloin kun tandem muodostettiin. Putin kertoi päätöksen syntyneen vuosia sitten. Nyky-Venäjää kuvaava ratkaisu esiteltiin kansalaisille valtapuolue Yhtenäisen Venäjän kokouksessa 24. syyskuuta 2011, jolloin Putin ilmoitti, että hän pyrkisi takaisin Kremliin ja nimittäisi Medvedevin pääministeriksi. Kiinnostavaa olisi tietää, jätettiinkö ennakoinnista tuolloin pois se mahdollisuus, että täysin epädemokraattiselta näyttänyt vallanvaihto voisi aiheuttaa koetun kaltaisen pettymyksen aallon, joka oli vain seurausta raa’an tehokkaasta ja häikäilemättömästä vallankäytöstä.

Venäjän johto ei ainoastaan pilkannut kilpailuun perustuvaa demokratiaa, vaan lisäksi kohteli kansaa kuin karjaa. Kansalaisten omanarvontuntoa loukattiin. Pari päivää myöhemmin Medvedev erotti muitta mutkitta Suomessakin eri yhteyksissä laajemmalle yleisölle tutuksi tulleen talousministerinsä Aleksei Kudrinin. Professori Richard Sakwa kirjoittaa teoksessaan Tapaus Hodorkovski (Minerva, 2014), että tämä oli tuolloin ensimmäinen merkki eliitin sisäisistä kiistoista. Pian tapauksen jälkeen miljonääri Mihail Hodorkovski totesi, että järjestely ”sai suuren osan aktiivista Venäjän väestöä pettymyksen valtaan.” Tämän syynä eivät niinkään olleet Putinin tai Medvedevin henkilöön liittyvät asiat vaan se, että ”Putinin aikakauden jatko merkitsee astumista menneisyyteen.

Liki vuosi sitten Ulkopolitiikka -lehden haastattelussa professori Vladimir Gelman puhui venäläisestä hyssyttelystä.Venäjällä hyvin harvat ovat asettuneet viime kuukausina vastustamaan Putinin politiikkaa. Politiikan tai liike-elämän huipulla kukaan ei ole korottanut ääntään. Gelman arvioi, että kriittisesti ajattelevat pelkäävät rangaistuksia. Mieltään osoittaneet kansalaiset tai oppositiohenkiset ajattelijat on leimattu julkisuudessa nopeasti maanpettureiksi.”

Hälyttäviä ääniä on kuultu. Toimittaja Mihail Zygar muistuttaa, että Venäjän hallituksen ekonomistit ovat lähivuosien suunnitelmissaan alkaneet ääneen pohtia ”kolmannen maailmansodan tekijää”. Venäjän diplomatian ykkösmiehet ovat todellisia ammattilaisia, ja tekevät mitä heidän johtajansa heiltä odottavat.

Ulkoministeri Sergei Lavrov on asemoinut Venäjän uuteen aikaan ja samalla kun Putinin 2000-luvun alun talousuudistusten luojat Kudrin ja maan suurimman pankin pääjohtaja German Gref ovat pidelleet päätään ja lausuneet julkisuuteen, että Venäjä on katastrofin partaalla, heidän äskeiset oppilaansa ovat olleet aivan toista mieltä. Äskettäin kovien korruptiosyytteiden vastaajaksi joutunut talousministeri Aleksei Uljukajev ilmoitti liberaalissa talouskonferenssissa tammikuussa 2016, että kaikki läntiset talousennusteet ovat väärässä, että mitään ”business as usual” ei enää ikinä tule ja että on totuttava uuteen normaaliuteen. Lisäksi hän muistutti, kuinka hän lapsena heräsi joka aamu ajatukseen: ”Kuinka hienoa onkaan, että asun Neuvostoliitossa!” [Mihail Zygarin käsikirjoituksesta]

Venäjän ongelmia osittain pahentanut pakotekierre ei ole ilman suuria muutoksia kansainvälisessä politiikassa muuttumassa.

Tutkija Lilia Ševtsova muistuttaa, että maailman mittakaavassa pakotteita on käytetty kymmeniä kertoja ja suurin osa niistä ilman menestystä. Venäjän vastaiset pakotteet ovat osoittautuneet häkellyttävän tuloksekkaiksi. Kysymys ei ole edes siitä, että ne alkoivat kuristaa Venäjän taloutta, vaan tärkeämpää on niiden poliittinen ulottuvuus. Ensinnäkin, pakotteet näyttivät Venäjän riippuvuuden kehitysmaista ja sen omavaraisuuden puutteen jopa palveluroolinsa täyttämisessä lännen raaka-ainelisänä. Toiseksi, Kremlin ulkopolitiikan epäonnistuminen kävi ilmiselväksi. Se oli tähdännyt lännen yhtenäisyyden horjuttamiseen ja pyrkinyt luomaan lännen yhteisöön omat lobbausvoimansa.

Liberaalit demokratiat näyttivät kykynsä säilyttää yhtenäisyys pakotekysymyksessä. Kolmanneksi, venäläisen itsevaltiuden itsetuhon partaalla pakotteet voivat horjuttaa sitä, jos länsi haluaa vaikuttaa Venäjän hallitsevaan luokkaan, jonka edustajia on jo muuttanut paljon länteen.

Suurvallan intressit näkyvät

Olivatpa Venäjän tavoitteet mitkä vaan, maantieteelle emme voi mitään. Tämä suomalaisten moneen kertaan todistama viisaus on iskostettu kaikkien mieliin. Siksi on luontevaa, että koetamme pysyä mukana siinä joukossa, joka tunnetaan myös yhtä hyvin Pekingissä kuin Washingtonissa. Trump on jo soittanut melkein kaikille pohjoismaisten kuningaskuntien pääministereille. Sitä missä määrin soittojärjestyksessä kyse on vain sattumasta, me voimme vain arvuutella.

Suomessa olemme saaneet osamme Venäjän infosodasta, mutta samaan aikaan on muistettava, että se kohdistaa arvaamattomia toimiaan kaikkiin maihin. Näitä toimia on nähty muun tänä syksynä muassa Moldovan presidentinvaaleissa ja Montenegrossa, jonka liittymistä Natoon Venäjä on jarruttanut hyvin monin eri keinoin jo vuosia.

Mediaa seuraavan on mahdollista nähdä, että nykypäivän Venäjä on (ainakin Putinin silmin) jälleen nousevien arvojen maa. Nuo arvot eivät ole luonnollisia, yhteiskunnasta nousevia, vaan Kreml on ne valinnut ja päättänyt, että ne ovat sopivia ja syöttää niitä yhteiskunnalle. Ne nojaavat venäläisissä ihmisissä itsessään oleviin arvoihin. Tällä hetkellä vahvistetaan tiettyjä ja heikennetään toisia. Kreml menettelee näiden orastavien arvojen kanssa kuin ne olisivat uskontoa suodattaen ne arvot, joita voi käyttää kommunikoinnissa sen jälkeen, kun se on ”adoptoinut uskonnon”.

Venäjän tutkimuksen professori, emeritus Timo Vihavainen kirjoittaa, että Venäjällä 2000-luvulla yhä tärkeämmäksi noussut suuntaus ”suvereeni demokratia” on informaatiosodassa läntistä sivilisaatiota vastaan. ”Liberaalin demokratian vastapainoksi tarjotaan omaa olennaisesti poikkeavaa venäläistä ideologiaa, joka paljolti perustuu ortodoksisen uskon pohjalle. Siihen liittyy myös ajatus euraasialaisesta Venäjän johtamasta maantieteellisestä alueesta, joka luonnostaan kuuluu yhteen ja saman johdon alaisuuteen.”

Neuvostojärjestelmä tarvitsi vähemmän ideologista johdonmukaisuutta ja sillä oli varaa kaksoisajatteluun ja kaksoispuheeseen, koska se pystyi jatkuvasti sensuroimaan. Mediatutkija Vasili Gatov sanoo, että on myös ymmärrettävä se, kuinka yksi Putinin propagandan perusperiaatteista on kieltäminen, ei sensuuri vaan sen kieltäminen, mitä ei haluta.

Se perustuu umpimähkäiseen päätökseen. Jopa Putin itse jää yleensä tähän loogiseen ansaan, sanoo Gatov, joka työskenteli RIA Novosti -uutistoimiston kehitysjohtajana ennen Yhdysvaltoihin muuttamistaan.

Venäjän vaikutusvallan ulottumisesta Suomen kaltaiseen demokratiaan on pidetty mahdollisena, mutta epätodennäköisenä. Nimenomaan Suomeen kohdistuvia uhkia on siloteltu. Entinen ulkoministeri, kansanedustaja Erkki Tuomioja (sd.) on tuonut useaan otteeseen esille sen, että jopa Krimin valtaus oli paniikkireaktio Ukrainan kansannousuun Maidaniin [Maidan alkoi Kiovassa vuonna 2013].

Totta kai suunnitelmat olivat olemassa.” Hybridisodasta puhuminen Suomen yhteydessä on Tuomiojan mielestä liioittelua. Venäjän käyttämät keinot ja voimapolitiikka ovat merkki pikemminkin heikkoudesta, kuin vahvuudesta.

Liberaali Gaidar-insituutin tutkija Kirill Rogov sanoo The New Times –lehdessä pitävänsä Krimiä (tai sen liittämistä) eräänlaisena kumouksena. ”Se oli kumous, jonka toteutti hyvin pieni ryhmä ihmisiä, ja se muutti suuresti eliittien voimatasapainoa. Ne eliitit, jotka olivat kytköksissä länteen ja olivat hyvinkin vaikutusvaltaisia, alkoivat menettää vaikutustaan. Se puolestaan avasi uusille eliiteille mahdollisuuden nousta ylöspäin ja vallata asemia.

Rogovin mielestä nyt voidaan nähdä kaikissa kerroksissa, kuinka tietynlaiset henkilöt astuvat esiin, tulevat johtoasemiin ja syrjäyttävät muut. Kilpailu ja eliitin taistelu ovat Putinin vallan vakauden säilymisen vahva resurssi.

 Aiemmin Putinin Naapurissa -blogissa on julkaistu artikkelit 19.11. ja 26.11.

Putinin naapurissa: Venäjällä on vain Navalnyi

Putinin naapurissa: Tunne vie ja turruttaa

Putinin kletka – häkki

Venäläisen lavean luonnon asiantuntija tohtori Ilmari Susiluoto (1947-2016) kirjoitti viimeiseksi jääneessä Plan Putina -kirjassaan mainioita kaskuja. (Auditorium 2015)

Mutta kirjan todellista antia on se, miten tarkkanäköisesti hän käsittelee Venäjän kehitystä ja luonnetta – eikä ainoastaan anekdoottien pohjalta.

Ulkopuolisen on vaikea tajuta se, kuinka valtavaa maata johdetaan ja ketkä tekevät tärkeitä päätöksiä.  Suomalaista ulkopoliittista keskustelua seuratessa tulee sellainen olo, ettei todellisuutta edes haluta tietää vaan pitäydytään mieluummin toiveissa. Erityiseen arvoon nousee Susiluodon kanssa Venäjää seuranneen miehen näkemys presidentti Vladimir Putinin vallan uusista ydinsanoista.

Ulkopolitiikka - sisäpolitiikka. Sergei Jelkinin pilapiirros Deutsche Wellen verkkosivulla. http://bit.ly/2c8fspM

Ulkopolitiikka – sisäpolitiikka. Sergei Jelkinin pilapiirros Deutsche Wellen verkkosivulla. http://bit.ly/2c8fspM

Nämä havainnot teki suurlähettiläs Antti Karppinen (1923-2015), pitkän uran ulkoministeriössä tehnyt diplomaatti ja Venäjän tuntija.

Kyse on – ei enempää eikä vähempää – Venäjän todellisen salaisuuden avaamisesta länsimaisille tutkijoille.

Käsitteet ovat ”otkat” ja ”sistema”.

Otkat – vierittää takaisin.

Sistema – systeemi, mutta ei mikä tahansa systeemi.

Susiluoto sai vuoden 2014 loppupuolella Karppiselta ohjeen tutkia näitä kahta sanaa ja niiden merkitystä Venäjällä.

Kirjassaan tutkija muistelee joutuneensa ensin harhaan, koska sana systeemi vei systeemiteoreetikkoa väärään suuntaan.

Sistema ei nimittäin ole mikä tahansa systeemi, vaan kun sana määrittyy sanan otkat (vierittää takaisin) yhteydessä, se saa oikean merkityksensä: takaisin vierittämisen systeemi. Tässä järjestelmässä lahja ja vastalahja muodostavat kiinteän riippuvuuden.

Venäjän todellisuudessa uusi on vanhaa

Venäjän vaalien lähestyessä on hyvä muistaa se, että KGB on edennyt (salanimillä) kaikilla poliittisilla rintamilla. Susiluoto huomauttaa, että tämä jäi lännessä huomaamatta koska pluralismin tulkittiin merkitsevän demokratian voittoa.

Demokratisoitumiskehitystä on toistettu samanlaisena mantrana ja toiveena kuin Venäjän modernisoitumista  – lännessä asetettujen tavoitteiden mukaisesti. Kun länsimaissa muutoksia tarkkailtiin erilaisten politologisten (demokraattisten) vallanjakoteorioiden kautta, jäi useilta tarkkailijoilta huomaamatta, mitä fasadin takana tapahtui.

Entiseen aikaan, siis Neuvostoliitossa komentojärjestelmä oli kolmijakoinen. Politbyroon alla oli puoluelinja, valtion ja armeijan linja ja KGB. KGB vastasi kummankin linjan salatuista kommunikaatioväylistä, mutta johtavan kommunistisen puolueen NKP:n luhistuessa tilanne muuttui. Vaikka puolueesta tuli laiton, oli jättiläisvaltakunnan kommunikaatioyhteydet silti turvattava.

”Josef Stalinin kerrotaan sanoneen, että vaaleissa tärkeintä on se kuka laskee äänet. Uudella Venäjällä asiat ratkaistiin siten, että keskusvaalilautakunnan tieto- ja ääntenlaskujärjestelmä siirtyi vuonna 2003 suoraan presidentin alaiselle turvallisuusvirasto FSO:lle. Se otti hoitaakseen myös gallup-järjestelmän johtamisen.”

Parin viikon kuluttua saamme nähdä sen, miten Venäjän valtapuolue Yhtenäinen Venäjä pärjää kun sillä on monella alueella vastassaan yksittäisiä tunnettuja henkilöitä. Lähtevätkö kansalaiset uurnille ja miten paljon vaaleissa huijataan.

Ilmari Susiluoto Plan Putina (Auditorium 2015)

Ilmari Susiluoto Plan Putina (Auditorium 2015)

Pärjätäkseen nyky-Venäjällä on tunnettava järjestelmä, jonka ymmärtämiseksi ja poliittisen yhteyden tajuamiseksi tarvitaan kokemusta ja hiven kaupallista tuntemusta.

Yksi ilmentymä sistemasta on se, että kuvernööreistä on Venäjällä tullut esikuntineen taloudellisen vallan käyttäjiä. Poliittinen ja taloudellinen valta ovat edelleen yhteen kietoutuneita, mutta eri tavoin kuin neuvostovallan aikoina.

Suunnitelma Putinin Venäjäksi on pitkän ja järjestelmällisen kehityksen tulos. Plan Putina pitää ymmärtää KGB:n verkoston uudelleen vakiintumiseksi. Putinin voidaan Susiluodon mukaan nähdä keskittyneen tiettyihin strategisiin avainkohtiin: kommunikaatioon, rahaan ja kaaderistoon.

Lännessä kiiruhdettiin 1990-luvulla antamaan Venäjälle markkinatalouden leima. Susiluoto muistuttaa, että anekdootti oli nokkelampi.

Jeltsin jakoi vallan horisontaalisesti.

Putin luo vallan vertikaalin.

Mikä saadaan?

Vastaus: kletka, häkki.

Venäjän ensimmäisen presidentin Boris Jeltsinin kuvernööreille antamat lupaukset vedettiin 2000-luvulla takaisin. Edeltäjältään tilkkutäkin perinyt Putin palautti vallan keskushallinnolle.

Siksi kletka voidaan ymmärtää Venäjäksi, jonka koossa pitämisen Putin on asettanut korkeimmaksi tavoitteekseen. Vallan yhdistelmästä ei synny entisen neuvostojärjestelmän muotoista ylhäältä alas ulottuvaa sokeaa komentovaltaa, vaan ”lokeroiden valtaa”.

**

Kirjan alaotsikkona on Punaiselta torilta Maidanin aukiolle. Ukrainan sota avasi kokonaan uuden anekdoottien vyöryn. Vaikka Susiluoto ei ole enää näkemässä sitä, mihin Venäjän sotilaallinen virhe johtaa, ehti hän todistaa uuden ukrainalaisen, maidanilaisen ja anti-putinilaisen huumorin synnyn.

”Kuten talvisota, joka Suomen olisi pitänyt hävitä muutamassa viikossa, nostikin ryssä-vitsein tuetun kansallisen identiteetin, joka kesti katkeraan loppuun asti.”

Vitsit kertovat karuttomasti elämästä ja voivat olla todellisuudessa tapahtuneita sanailuja, kuten tohtori Arseni Svynarenkon Plan Putinan anekdoottien joukkoon kertoma osoittaa.

Aikaisin aamulla tullitarkastaja tuli junanvaunuuni ja kyseli väsyneeltä matkustajalta:

Aseita, huumeita, vodkaa, tupakkaa? Johon Arseni: Kahvia vaan, kiitos!

Kirja-arvio: Arto Mansala – Kohti kaaoksen pitkää tietä

Moskovan suomalaiset luettiin Neuvostoliitossa läntiseen siirtokuntaan. ”Myös neuvostoviranomaiset lähtivät tästä suurlähetystöön päin asioidessaan.” Suurlähettiläs Arto Mansalan (s. 1941) kirja on katsaus vahvan ja hankalan naapurimaan kanssa työskentelyyn ja Suomen ulkopolitiikan hoitoon 1960-luvulta 2000-luvun alkuun.

Kohti kaaoksen pitkää yötä, WSOY

Kohti kaaoksen pitkää yötä, WSOY

Kirjassaan Mansala ei väitä tai argumentoi mitään sellaista, jota ei tunne. Venäjän nykyjohtaja mainitaan puhuttaessa Pietarin kaupunginjohtaja Anatoli Sobtšakista 1990-luvulla. ”Esimiehensä ja opettajansa valovoimaisen persoonan rinnalla tuolloin nelikymppinen Putin ei jäänyt sen kummemmin mieleeni.”

Venäjän kanssa toimitaan se tuntien, ei vain järjellä tai muualla toimivan logiikan mukaan. Mutta aina ajassaan sopivalla tavalla. Mansalan muistelmateos pulppuaa kokemusten ja lähihistoriaa valaisevien kiinnostavien yksityiskohtien kautta tietoa diplomatiasta, Venäjästä ja mielikuvapolitiikasta.

Katsaus historiaan on paikallaan. Vaikka Neuvostoliitto on kadonnut kartalta, konservatiivisuuden henki elää vahvempana kuin aikoihin. Venäjä ei ole liikkunut mihinkään, mutta sen mielestä maan on saartanut puolustusliitto Nato. Neljän vuosikymmenen takainen saavutus ETYK ja kokouksista periytyvä turvallisuusyhteistyöelin ETYJ ei enää Ukrainan sodan oloissa oikein kelpaa. Eikä KGB näytä jättäneen Venäjää.

Muistelmissa nousee usein esiin oma kokemus ja kyky, joskus jopa ihmisten korvaamattomuus. Todellinen ja kuviteltu. Hätäisimmät voivat pitää verkkaista ja paljastuksia kaihtavaa sekä lähteisiin tiukasti pysyttäytyvää kirjoitustyyliä tylsänä; minusta tyyli on vahvasti kirjoittajansa näkemys eikä muuta pyri olemaankaan. Hillitty tyyli on diplomaatille ominaista. Mansalan oma ääni kuuluu silti kirjassa hyvin.

Venäjällä työskennelleet suurlähettiläämme tuntevat niin diplomatian kuin talouselämän kytkyt, joita ei julkisuudessa käsitellä. Diplomaateilla on omat näkymättömät tehtävänsä. Heidän ammattitaitoonsa kuuluu pyrkimys pitää huolta siitä, ettei toisen maan vaikutusvalta levittäydy hallitsemattomasti. Mahdottomassa tilanteessa nousevat toiset esiin persoonallisuutensa vuoksi. Diplomatia on kuitenkin mitä selvimmin työtä, jossa ei ole varaa sooloiluun. Mansala ei ole ollut julkisuudessa lausuntoja antava automaatti.

Jokainen diplomaatti oppii varomaan puheitaan, kuten virkamiehet 1960-luvulla.

”Jossain määrin varoimme kuitenkin puheitamme suurlähetystömme sisätiloissa. Kun päälliköllä oli tähdellistä kerrottavaa, hän pani levysoittimen päälle tai tuhersi asiansa lapulle.”

Materiaalia on paljon ja kirjassa on läsnä niin henkilökohtaisesti tavattuja ihmisiä kuin monen vaikuttajan henkilökuvia syventäviä viittauksia näiden kirjoittamiin teoksiin. Kokeneen diplomaatin näkemys Kekkosesta ja neuvostojohtajista vahvistaa käsitystä henkilökohtaisten ambitioiden merkityksestä. Työskentelin itse Mansalan alaisena Moskovassa 1990-luvulla.

**

mansala – Kopio

Venäjän-vuosistaan kirjoittamansa jälkeen Mansala on jo ehtinyt syventyä ajatukseen kirjoittaa Kiinasta, jossa hän oli suurlähettiläänä ennen nimitystään Moskovaan. Myös Venäjä on koettanut lähentyä Kiinaa.   ”Kiinan ja Venäjän yhteisenä etuna näyttäisi tämän päivän maailmassa olevan lännen heikkous sekä Yhdysvaltain ylivoima-aseman vastustaminen. Ne toimivat myös välistä samalla tavoin kansainvälisiä kriisejä YK:ssa käsiteltäessä.” Haastattelu on kokonaisuudessaan blogin lopussa.

**

Ulkopoliittisen virkamieskunnan päällikkönä, valtiosihteerinä, vuonna 2008 eläkkeelle jäänyt Mansala kirjoitti paljon asemapaikoissaan ollessaan. Ehdin odottaa teosta. 25-vuotiaana ensimmäiselle ulkomaan komennukselle lähtenyt Mansala on suurlähettiläänä alansa kokeneimpia. Kirjassa pääsee kurkistamaan moneen tilaisuuteen, ja kerrottavaa riittää niin Suomen Moskovan-suurlähetystön henkilökunnasta kuin maailman tapahtumista.

Toimittajana minua kiinnostaa se, millaista medianlukutaito oli 1970-luvulla. Tiedonantaja-lehti oli 1980-luvulla minunkin lukulistallani. 1970-luku on nykyisin jo tutkittua, mutta suomettumisen taustat moni tuntee huonosti. Neuvostohivutus oli kovaa.

Mansala valottaa vähemmistökommunistien lehden roolia Neuvostoliiton viestinviejänä: mikäli tarvetta ilmeni, saatiin Tiedonantaja julkaisemaan kriittiset neuvostokommentit omina kantoinaan. Lehteä lukemalla pystyi päättelemään sen, millaisia painotuksia Moskovassa haluttiin korostaa. ”Lehden julkaisemien juttujen avulla saattoi saada vihiä tulossa olevista neuvostotahojen hyökkäyksistä ja näin varautua etukäteen niitten torjumiseen.”

Nykyään puhumme trolleista

Mielipidevaikuttamista on ollut aina. Kekkosen Suomessa varmistettiin, että Neuvostoliiton näkemykset menevät perille. Mediaa kannustettiin itsesensuuriin. Rauhansopimus muistutti suomalaisia siitä, että mikä tahansa propaganda Neuvostoliittoa vastaan oli kielletty.

Suomessa suometuttiin. Suomen Moskovan-suurlähetystössä nähtiin se, miten venäjänkielisessä mediassa vahvistui käytäntö jättää Suomen ulkopoliittisista lausunnoista pois sanoja tai lauseita. Keskeisenä motiivina oli usein Suomen puolueettomuuden karsastaminen. Moskovasta kerrottiin virallisesti, että kyse oli ”teknisistä virheistä.”

Kun Neuvostoliitto asettui vastustamaan ”eräissä oikeistolehdissä” olleita neuvostovastaisia ja loukkaavia kirjoituksia, Kekkonen esitti juhlapuheessaan naapurille sille riittäneen vastauksen: ”Ne ns. argumentit, joilla nämä vanhoissa muistoissa piehtaroivat henkilöt vastustavat Suomen ja Neuvostoliiton välille syntynyttä luottamuksellista yhteistyötä, ovat niin avuttomia ja elämälle vieraita, että monikaan ei katso aiheelliseksi tähän toimintaan kiinnittää huomiota. Mutta näitä ilmiöitä ei saa jättää tarkkailua vaille, sillä tässäkin sama, minkä ruhtinas Suvorov ilmaisi lyhyesti pölkkypäisyys, aiheuttaa paljon onnettomuutta.”

Kekkonen oli pakkomielle

Diplomatiassa askeleet ovat tuskin huomattavia. Autoritaarisen maan naapurissa olevat koettavat koko ajan saada lisää liikkumatilaa. Maailman ”johtava kommunisti” oli vakuuttunut Kekkosen jatkon välttämättömyydestä. Kekkosen vierailua Neuvostoliitossa vuonna 1975 seurannut lähetystöneuvos kirjasi onnistuneen metsästysretken jälkeen: ”En voi sille mitään, että vaikutelmakseni jäi, että vanhat herrat, hehän ovat kaikki yli 70-vuotiaita, olivat taas kerran keskenään panneet asiat kuntoon.”

Oman elämänsä ehtoopuolella ollut neuvostojohtaja Leonid Brežnev viestitti tukeaan Kekkoselle. Ulkoministeriölle raportoitiin, että ”…kaikki tuntuu viittaavan siihen, että presidentti on päättänyt jatkaa osin sopivan seuraajan vielä puuttuessa ja osin Neuvostoliiton suhteittemme vuoksi.”

Moskovassa haluttiin, että Suomi säilyy ohjattavana liennytyksestä huolimatta. Siellä pelattiin varman päälle presidentin henkilön suhteen. Neuvostoliitto osoitti pyrkivänsä siihen, että Kekkonen jatkaa vuoden 1978 vaalien jälkeen. Ensimmäisen kerran jatkuvuus oli varmistettu poikkeuslailla vuonna 1974.

Diplomaattien raportoinnin merkitystä on arvioitava myös sitä taustaa vasten, että läntisiin uutispalveluihin panostanut Helsingin Sanomat nimitti kirjeenvaihtajan Moskovaan vasta kun ”maan tapa” sitä edellytti vuonna 1975.

Tavoitteena puolueeton Suomi

Puolueettomuus oli Suomen ulkopolitiikan keskeinen mantra, josta luovuttiin vasta Neuvostoliiton hajotessa. Sisäpolitiikan alistaminen ulkopolitiikalle on otettu mukaan ajankohtaiseen keskusteluun. Kekkosen näkemys Suomesta mieluummin lääkärinä kuin tuomarina puhuttaa edelleen. Kekkosen tähtihetkiä oli eittämättä vuoden 1975 ETY-kokous, jonka järjestämisestä ikääntynyt valtion päämies toivoi itselleen jopa Nobelin palkintoa. Henkilökohtainen motiivi ajoi ilmeisesti myös Brežneviä.

Neuvostoliitto edisti 1970-luvulla ETYK-prosessia turvallisuuspoliittisena hankkeenaan. Se ei halunnut luopua rajojen loukkaamattomuuden periaatteesta. Pitemmän päälle se ei onnistunut tavoitteessaan ja menetti arvovaltaansa vähätellessään kulttuurisuhteiden ja ihmisoikeuskysymysten edistämistä.

Vuotta ennen Helsingin huippukokousta Tiedonantajalle antamassaan haastattelussa kirjailijaliiton puheenjohtaja Sergei Mihalkov kertoi Alexander Solženitsynin ja Andrei Saharovin kaltaisia niin sanottuja toisinajattelijoita, olevan Neuvostoliitossa ”ehkä tusinan verran”. Läntinen propaganda paisutteli heidän merkitystään. Varsinaisia neuvostokirjailijoita oli maassa Mihalkovin mukaan kaikkiaan 8000. Mihalkov oli vuosina 1970–1990 Venäjän SFNT:n kirjailijaliiton puheenjohtajana. Vuonna 1975 Nobelin rauhanpalkinnon sai Andrei Saharov.

”Mihalkov joutui sittemmin pitkän elämänsä aikana moneen otteeseen toteamaan arvioineensa paitsi dissidenttien määrän ja myös heidän vaikutuksensa neuvostoyhteiskunnassa pahasti vikaan”, Mansala kirjoittaa.

Neuvostoliiton synkkä perintö

Neuvostoliiton läsnäoloa nykyajassa kuvaa se, mitä Mansalan tapaama ja arvostama, Neuvostoliiton viimeisen johtajan Mihail Gorbatšovin perestroikan harmaa kardinaali, Alexander Jakovlev kirjoittaa omassa ”henkiseksi perinnökseen jättämässään” kirjassa. Jakovlevin mielestä eettiset ja moraaliset arvot tuhottiin Neuvostoliitossa täysin yhteiskunnan perustuessa väkivaltaan ja valheeseen. ”Väkivalta ja laiskuus rehottivat.”

Suomessa vastaavanlaisia mielipiteitä alettiin kuulla julkisuudessa vasta kun selusta oli varmistettu. Neuvostoliiton vaikutusta ihmisten mieliin pohdittiin pienissä piireissä.

Poliittisia nimityksiä oli luonnollisesti paljon. Suomen Moskovan-suurlähetystön väkeä valittiin myös sopivuuden mukaan. Vähemmistökommunistien Aarre Nojonen ei kuitenkaan kelvannut lehdistövirkamieheksi. Eriskummallisen suomalainen piirre on se, että virkamiehen valintaan osallistuivat myös Neuvostoliiton suurlähettiläs ja presidentti Kekkonen. Ulkoministeriö oli presidentin ministeriö. Nojosen nimityksen katsottiin herättävän kiusallista huomiota Moskovan ulkomaalaiskoloniassa.

Tehtävään nimitettiin lopulta Ylen toimittaja Reino Paasilinna, joka sittemmin valittiin kansanedustajaksi ja Euroopan parlamenttiin SDP:n jäsenenä. Paasilinnan kommunistitkin hyväksyivät varsinkin kun tekijän Kolhoosi-televisio-ohjelmaa oli NKP:n pää-äänenkannattaja Pravdakin arvioinut myönteisesti.

Yhä autoritaarisempi naapuri

Suomalaista historiankirjoitusta aina tarkasti seurannut Mansala ymmärtää sodan hävinneen osapuolen politiikan hienosäädön. Lapsuutensa kirjoittaja vietti Kuopiossa, mutta historian opinnot toivat 1960-luvun Helsinkiin. Historia opettaa, ettei siitä voi ennustaa. Neuvostoliiton kanssa alkanut rauhanomainen rinnakkaiselo pitkitti maan hajoamista. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen syntynyt Venäjä oli se sama naapuri kuin ennenkin.

Venäjän demokratisoitumiskehitys on jäissä. Se ei nykyisin näytä luopuvan autoritaarisesta suunnastaan. Vielä on vaikea sanoa, jääkö maa valitulle tielle pitkäksikin ajaksi.

Suurlähettiläs muistuttaa ulkoministeri Andrei Kozyrevin lehtihaastattelusta, jossa Kozyrev kertoi, että Venäjää uhkasi ”kylmän sodan toinen painos, joka tulisi olemaan vielä edellistäkin pahempi”. Näin siitä huolimatta, ettei Venäjästä saisi enää tekemälläkään Neuvostoliittoa ja yrityskin siihen päättyisi onnettomasti. Seurauksena olisi kuitenkin verenvuodatusta sekä entisissä liittolaismaissa, jotka ”jo kolkuttelivat Naton ovia.”

”…Miten hyvin Kozyrev oli perillä Venäjän sisäpolitiikan syövereistä, jäi minulle arvoitukseksi. Ylipäätään hän jätti vaikutelman enemmän länsimaisesta kuin venäläisestä poliitikosta…”

Kirjan ansio ovat lukuisat yhteenvedot keskusteluista, joita Mansala kävi säännöllisesti laajan vierasjoukon kanssa. Yksi näistä keskustelukumppaneista aivan Kremlin ytimestä 1990-luvulla oli presidentti Boris Jeltsinin ulkopoliittinen avustaja ja neuvonantaja Dmitri Rjurikov. Mansalan mielestä Rjurikov oli armoitettu keskustelukumppani, joka oli hyvin perillä myös Venäjän sisäisestä tilanteesta. Hän hallitsi niinikään maansa historian, aina viikinkien ja Kiovan Venäjän sekä esi-isänsä, Venäjän perustajan Rurikin, ajoista asti.”

”Paljolti hänen ansioitaan oli, että perehtymiseni uuden Venäjän poliittisiin realiteetteihin pääsi heti Moskovaan palattuani hyvää vauhtiin.”

Keidas Moskovassa

Mainittakoon myös, että Mansalan intohimo on teatteri. Näytökset ja näyttelyt hän kolusi kaupungilla jo 1960-luvulla ja hallitsi 1990-luvun puolivälissä myös suurlähetystön residenssiä niin kuin armoitetulle kulttuurintuntijalle sopii. Hän jatkoi sujuvasti sitä perintöä, jota oli itsekin ollut jo vuosikymmeniä aikaisemmin luomassa Kropotkinski pereulokilla Moskovassa. Suurlähetystömme on ensimmäinen tarkoitukseensa rakennettu talo Moskovassa ja toimii edelleen mainiona näyttämönä suomalaisille taiteilijoille.

Ja tietenkin suurlähetystössä on esiintynyt ja kestitty aina venäläisiä taitelijoita, Moskovan kermaa, joilla on ollut mitä monimuotoisimpia suhteita suomalaisiin. Mansala ehti myös itse poseeraamaan eri vuosikymmeninä suosiossa paistatelleen taidemaalari Ilja Glazunovin mallina. Tämä maalasi Mansalan mukaan ilmeisen rahapulassa hänestä 1970-luvulla muotokuvan, joka ei ansaitse esillä oloa, mutta maininnan kuitenkin: ”Kun teos sitten valmistui siinä oli parasta juuri Sibeliuksen musiikin innoittama abstrakti talvinen tausta, tällä kertaa kuitenkin ilman puun oksalla istuvaa punatulkkua. Kätkin potretin visusti ja vähin äänin ullakolleni Helsingissä, enkä ole sitä myöhemminkään esitellyt. Tämä oli viimeinen kerta kun tapasin Glazunovin.”

Kirjassa on myös kuvaus siitä, kuinka Venäjän parlamentin hajottamisen jälkeen vuonna 1993 tunnelma suurlähetystössä oli hyvin latautunut ja mieleenpainuva, kun Jorma Hynnisen taide kohtasi Moskovassa vallinneen pelon ja ahdingon ilmapiirin. (Venäjän presidentti hajotti kohtuuttomalla voimalla Venäjän parlamentin. Moskovassa järjestetyissä mellakoissa kuoli 187 ja haavoittui 437 ihmistä.)

”Kulttuurielämän käydessä itänaapurissa läpi historiallista murrosta Suomen taholta haluttiin päättäväisesti, vaikeuksista piittaamatta, solmia yhteyksiä Venäjälle. Vieraitten joukossa oli 93-vuotias aikansa johtava tenori Ivan Kozlovski, joka oli esiintynyt vuosikymmeniä sitten yhdessä Aino Ackten kanssa”, Mansala kirjoittaa.

**

Venäjää tunteva saa yksityiskohtia pursuilevasta teoksesta irti kylläkseen, lähihistoriasta kiinnostuneen kannattaa kahlata teos läpi.

Presidentti Tarja Halonen sai tammikuussa kirjan suurlähettiläs Arto Mansalalta ulkoministeriössä pidetyssä tilaisuudessa.

Presidentti Tarja Halonen sai tammikuussa kirjan suurlähettiläs Arto Mansalalta ulkoministeriössä pidetyssä tilaisuudessa.

 

**

Pitkä urasi ulkopolitiikan asiantuntijana jatkuu taustalla, kirjailijana ja keskustelijana. Mikä on seuraava tavoitteesi?

Kymmenen Moskovan-vuoteni aikana seurasin kolmena eri vuosikymmenenä innolla Moskovan ja Pekingin välisiä suhteita. Taustalla tässä oli maitten välinen monivaiheinen menneisyys.

Tsaarinvallan aikana Venäjä oli Kiinasta nähtynä yksi imperialistisista valtioista, joka käytti läntisten suurvaltojen tavoin häikäilemättä hyväkseen Kiinan heikkoutta saadakseen lisää maa-alueita aina Tyynen valtameren rannikoita myöten. Kommunistien noustua valtaan Kiinassa 1949 maa kuului vuosikymmenen ajan Stalinin ja Moskovan johtamaan sosialistiseen leiriin. Sen jälkeen seurasi kolmen vuosikymmenen ajan lähes täydellinen suhdekatko sekä massiivinen sotilaallinen vastakkainasettelu maitten välisillä yhteisillä rajoilla, eikä sotatoimiltakaan tuolloin kokonaan vältytty.

Vanha suola on nyttemmin alkanut taas janottaa, kun euraasialainen vaihtoehto Venäjän ulkopolitiikassa on jälleen kerran ajankohtainen.

Voisitko arvioida peilaten 40 vuotta sitten tehtyyn työhön sitä, miten ETYJ voi säilyttää mandaattinsa eurooppalaisena turvallisuusrakenteena?


Olin postilla Moskovassa 40 vuotta sitten, kun liennytysprosessi huipentui Helsingin ETYK-huippukokoukseen. Eri puolille Moskovaa levitettiin jättiplakaatteja, joissa vakavasti sairastunut puoluejohtaja Brežnev allekirjoitti päätösasiakirjan. Ja kuten neuvostotulkinta tuolloin kuului, samalla toisen maailmansodan jälkeisen lopullisen rauhansopimuksen, jolla sodan jälkeiset rajat tunnustettiin sekä taattiin puolin ja toisin. Nyttemmin juuri Venäjän toimesta näitä rajoja on voimatoimin muutettu.

Jeltsinin loppuvuosina, suhteitten länteen jo alettua Primakovin ulkoministerikaudella selvästi kiristyä, saatiin kuitenkin erimielisyyksistä huolimatta vielä sentään sovittua pelisäännöistä suurvaltojen välisessä kanssakäymisessä. Tilanne muuttui viimeistään Putinin ensimmäisen presidenttikauden lopulla. ETYK:in perillisenä – ovathan myös Yhdysvallat ja Kanada mukana – Etyj:llä on YK:hon verrattuna paremmat mahdollisuudet saada aikaan muuttuneessa tilanteessa uudet pelisäännöt. Kuten SK:n päätoimittaja Pernaa on lehdessään todennut, on kansainvälisen politiikan ”uuden manuaalin luomisen aika”.

Venäjän panostus Kiinan suhteisiin on ilmeinen. Millainen on Kiinan rooli maailmanlaajuisena toimijana, Suomen kauppakumppanina?

Kiinasta on hitaasti mutta varmasti tullut globaali suurvalta Yhdysvaltain seuraksi. Silti Kiina on edelleen voittopuolisesti keskeinen toimija omilla lähialueillaan sekä merillä, saarilla ja luodoilla. Koko Obaman presidenttikauden ajan kahdenväliset suhteet Kiinaan, toisin kuin Venäjään, ovat olleet Washingtonin prioriteetti. Tässä myös kansainvälisellä taloudella sekä sotilasmahdin kasvattamisella ydinasevalta Kiinassa on keskeinen sijansa.

Kiinan preferenssejä lähialueitten ja Yhdysvaltain ohella ovat Venäjä, Keski-Aasia, Afrikka, Latinalainen Amerikka sekä EU-maat. Euroopan rooli Pekingistä käsin katsottuna on selvästi taantunut Kiinan globaalin politiikan ja roolin myötä.

Kiinan ja Venäjän yhteisenä etuna näyttäisi tämän päivän maailmassa olevan lännen heikkous sekä Yhdysvaltain ylivoima-aseman vastustaminen. Ne toimivat myös välistä samalla tavoin kansainvälisiä kriisejä YK:ssa käsiteltäessä. Toisaalta juuri Ukrainan kriisi on osoittanut, etteivät Pekingin ja Moskovan intressit ole yhteneväiset. Kiina ei tukenut YK:ssa Venäjän tekemää Krimin valtausta.

Kiinalle tärkeintä ylipäätään on kansainvälinen vakaus jo maan taloudenpidon sekä puolueen legitimiteetin säilymisen kannalta.

Suomi oli ensimmäisten länsimaitten joukossa tunnustamassa Kiinan kansantasavallan ja solmimassa diplomaattisuhteet sen kanssa. Suomen kauppasuhteet Kiinaan ovat nekin vanhaa perua. Menneitten vuosikymmenten aikana ne ovat kokeneet lupaavan alun jälkeen monia eri vaiheita kulttuurivallankumouksen vuosista aina Suomen EU-jäsenyyteen. Viime vuosina Kiina on ollut 3.-6. sijalla Suomen viennin, tuonnin tai kokonaiskauppavaihdon osalta kaupankäynnin vuosittaisen arvon noustessa parhaimmillaan aina seitsemään miljardiin.

Suomen intressissä on vastedes, että Kiina säilyy vakaana sekä yhtenäisenä valtakuntana ja jatkaa Deng Xiaopingin lähes neljä vuosikymmentä sitten matkaan saattamaa avointen ovien politiikkaa ulkomaailmaan nähden.

Arvosteluja:

Aamulehti

Helsingin Sanomat

Suomenmaa

Ulkoministeriö

Ilta-Sanomat

Historia jatkuu -blogi

Agricola-sivusto