Kirja-arvio: Luke Harding – Salajuoni

Seksi, raha ja vaikutusvalta. Kaikki sanomalehtiä iät ja ajat myyneet elementit ovat toimittaja Luke Hardingin kirjassa Salajuoni (Into). Kirja kertoo siitä, miten mahdottomasta tuli totta, ja kuinka tarinaa Yhdysvaltojen presidentin valinnasta alettiin valmistella jo aikaa sitten.

Oli vain seurattava seksin ja rahan jälkiä.”

Luke Harding Salajuoni

Luke Harding Salajuoni

Erikoissyyttäjä Robert Mueller selvittää parhaillaan mitä Yhdysvalloissa oikein tapahtui presidentti Donald Trumpin valinnan liepeillä. Maailmassa tuskin on ajattelevaa ihmistä, joka ei olisi pysähtynyt pohtimaan sitä, miten on mahdollista, että Trump voitti vastaehdokkaansa Hillary Clintonin – niukasti, ja saatuaan tätä vähemmän ääniä. Ja miksi ylivoimaisen voiton korostaminen on Trumpille niin tärkeää. Miksi Trump ei sano poikkipuolista sanaa Venäjän presidentistä, vaikka hän on muuten käyttäytynyt typerästi. FBI:n johtaja sai lähteä.

Kesällä 2017 Trumpin viesti tuntui jo olevan: Aivan, me huijasimme. Mitä aiotte tehdä asialle?”

Trump tapasi yllättäen Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovin (vas) ja Venäjän Yhdysvaltojen suurlähettiläs Sergei Kisljakin heti erotettuaan FBI:n johtajan James Comeyn.

Trump tapasi yllättäen Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovin (vas) ja Venäjän Yhdysvaltojen suurlähettiläs Sergei Kisljakin heti erotettuaan FBI:n johtajan James Comeyn.

Hardingin kirja on itsenäinen teos, vaikka se pohjaa hyvin pitkälle brittikonsultin ja entisen tiedustelupalvelun tutkijan tekemän raportin tietojen varmistamiseen. Presidentin yhteydet paljastaneen Christopher Steelen raportti vaikutti Hardingin mielestä pätevältä. Salajuoni-kirjassa on selkeästi tavoitteena varmistaa se, olisiko Trumpin koneisto voinut saada apua – jos ei suoraa niin selvää vetoapua Venäjältä.

Mutta ellei sen keskeisiä väitteitä – joiden mukaan Trump oli aktiivisesti vehkeillyt venäläisten kanssa etenkin varastettujen sähköpostien julkaisemiseksi – pystyttäisi todistamaan, sen julkaiseminen ei ollut todennäköinen vaihtoehto. Mahdollisesti väärän tiedon levittäminen ei ollut kenenkään etu, päinvastoin siinä saattoi tehdä itsestään pölvästin. Lisäksi saattoi päätyä keskelle juridista taistoa. Putin tuskin haastaisi ketään oikeuteen, KGB:llä riitti muitakin menetelmiä.

**

Hardingille Venäjän turvallisuuselinten nykyäänkin käytössä olevat tavat ovat tuttuja. Niistä tämä kertoo kirjassaan Mafiavaltio. Salajuoni-kirjaansa varten Harding haastatteli lukuisia ihmisiä ja melkoinen osa aineistosta on kertynyt muiden aiheiden parissa työskennellessä. Hän kuuluu niihin tutkivan journalismin perussäännöt oppineisiin, jotka voivat palata muistiinpanoihinsa vielä vuosien jälkeen.

Salajuoni-kirjaansa hän löysi sopivia huomioita vanhoista Ukrainan vallanvaihtoa koskevista haastatteluistaan. Yksi tällaisista aineistoista lojui vuosia kaapin päällä. Kuva Ukrainan syrjäytetyn presidentin Viktor Janukovitsin konsulttina useiden vuosien ajan toimineesta Paul Manafortista täydentyy vanhan aineiston pohjalta. Manafort on parasta aikaa tutkinnan keskipisteessä ja kotiarestissa.

**

Suhteita luodaan aina vuosikymmeniä. Hardingin kirjaa voi lukea kuin lähteistä huolehtivan tutkivan toimittajan käsikirjaa: Trumpin yhteyksiä venäläisiin tahoihin tarkastellaan seikkaperäisesti. Palaset loksahtelevat paikalleen hieman sovittamalla. Yhtään johtopäätöstä ei jätetä yhden arvion varaan. Aukotonta todistusketjua ei synny, mutta vaikuttaa siltä, että on syytä epäillä Trumpin olleen sellaisten joukossa, jotka rekisteröitiin jo Neuvostoliiton KGB:n ohjeistuksen mukaan ihmiseksi, josta voi olla hyötyä myöhemmin.

Harding on kova luu kirjoittajana ja kertomuksen rakentajana. Välillä omakohtaisia kokemuksia hieman liikaakin tyrkyttävä. Lukija hengästyy vähemmästäkin, ja aineisto kyllä puhuisi puolestaan. Välillä henkilökohtainen ote tuntuu hieman turhan alleviivatulta, mutta toisaalta, jos puhuisimme muutaman vuosikymmenen takaisilla termeillä, sanoisin että Harding on perinteinen lehtimies, joka ei pelkää liata käsiään painomusteella pyrkiessään paljastamaan epäkohtia.

Voi varmaan sanoa, että Harding on hyvä innostuessaan ja mainio kuuluisan Watergate-skandaalin muokkaaman ammattikunnan työn jatkaja, joka tuntee nykyjournalismin työtavat (kirja Wikileaksista). Eikä Harding pelkää henkilökohtaista sitoutumista (kirjat Mafiavaltio ja Vaiennettu). Hardingin kirjoja enemmän lukenut toivoisi hieman tasaisempaa, hillitympää menoa, mutta tyylilleen uskollisen kirjailija-toimittajan teokset myyvät hyvin. Ruotsissa Salajuoni ohitti kaupan tilastossa hetkeksi Dan Brownin uutuuden.

 

**

Lyhyessä ajassa on myös journalismissa tapahtunut paljon. Vielä liki vuosi sitten tuntui selvältä, että vain moneen kertaan tarkastetut Trump-raportit voisivat läpäistä seulan ja päästä julkisuuteen. Liian raflaaviin teksteihin on aina suhtauduttu hieman kylmäkiskoisesti ja ne on helposti leimattu viihteeksi.

Tammikuussa 2017 alkoi julkisuudessa näkyä tietoja Trumpin Moskovan vierailuista ja niiden aikana kerätystä kompromaatista eli henkilöä raskauttavasta aineistosta, jota Venäjän nykyisen tiedustelupalvelun edeltäjät alkoivat jo Stalinin hallitessa kerätä mahdollista myöhempää kiristämistä varten. Ensimmäisissä raportista kertoneissa uutisissa oltiin varovaisia. Tiedot Trumpin kampanjan yhteistyöstä Kremlin kanssa tuntuivat liian selviltä.

Steelen raporttiin nojautuvien uutisjuttujen eteneminen julkisuudessa oli monen päätöksen tulosta, sillä sisäpiireissä oli jo kuukausikaupalla tiedetty asiasta, mutta suuri yleisö oli pidetty pimennossa. Koko raporttia ei haluttu julkaista. Harding muistuttaa, että julkisuuteen raportti (englanniksi täältä) tuli kokonaisuudessaan, kun verkkomediayhtiö BuzzFeed teki yhden Yhdysvaltojen julkaisuhistorian merkittävimmistä päätöksistä. BuzzFeedistä on muutamassa vuodessa kasvanut hyvin varteenotettava journalistinen resurssi, jolla on joukoissaan päteviä toimittajia ja erittäin hyvin aineiston jakamiseen käyvät julkaisusovellukset.

Raportin saateartikkelissa BuzzFeed totesi julkaisevansa tämän vahvistamattoman asiakirjan, ´jotta amerikkalaiset saavat itse muodostaa mielipiteensä´. Sen mukaan kansion sisältämät väitteet olivat ´kiertäneet Yhdysvaltojen hallinnon korkeimmilla tasoilla´. Artikkelissa huomautettiin, että raportti oli vahvistamaton ja siinä oli muutama virhe. Tulevan presidentin reaktio oli myrskyisä. Hän välitti sen tavanomaisen väylänsä kautta, halveksimansa liberaalin median päiden yli ja suoraan miljoonille kiihkeille äänestäjilleen.

Tammikuun 11. päivänä kello 01.19 Trump tviittasi:
VALEUUTINEN – PELKKÄÄ POLIITTISTA NOITAVAINOA!
Väite valeuutisesta paisui vähitellen ja sitä toistettiin.”

**

Trumpin ja Venäjän tarinassa onkin koko ajan muistettava myös mediamurros. Perinteisen median vaikeudet ja sosiaalisen median nousu ovat tehneet mahdolliseksi aivan toisenlaisen suoran yleisön kosiskelun. Trump vetoaa tunteisiin ja hänen henkilökohtainen kaunansa mediaa kohtaan toimii ja toimi bensana liekeissä. Trump käyttäytyy twitterissä kuin pahin esiteini. Tämä osoittaa heikkouden myös yhdysvaltalaisessa (ja samalla tavalla) myös meikäläisessä tavassa käsitellä asioita mediassa. Mitä selkeämmin tuodaan esille koko ajatusrakennelman perustuvan valheeseen eikä vain värinkäsitykseen, sitä enemmän Trump (tai joku muu populisti) puhuu välittämättä seurauksista.

Harding kirjoittaa, että vaikka Trump kuinka suolsi herjojaan toimitusten niskaan, ”kamerat sen kuin pyörivät”. Trumpin mediakielteisyydessä oli hysteerinen sävy, mutta hänen vaalien jälkeisissä väitteissään oli tiettyä loogisuutta. Demokraattinen puolue oli heikko ja lyöty. Trumpin – ellei peräti Yhdysvaltojen kansan – päävastustaja oli hänen mukaansa liberaali media ja eritoten tutkintaryhmät, jotka yrittivät täyttä häkää selvittää hänen yhteyksiään Venäjään.

Hardingin kirjan ilmestymisen jälkeen on aina vaan selvempää, että Trump toimii niin kuin hänen tavoitteenaan olisi hyödyttää erityisesti Venäjää, vaikka kyse olisi vain halusta suitsia liian liberaalina pitämäänsä Yhdysvaltain mediaa. Kansainvälisistä uutistoimistoista parhaimpiin kuuluva CNN on Trumpin mukaan valemedia.

Viimeisten kuukausien aikana Trump ei ole antanut yhtään haastattelua sellaisille toimittajille, jotka voisivat haastaa hänet asiakysymyksissä. Yhdysvalloissa tällaisia kysymään pääseviä toimituksia vielä on, Venäjällä Putinin haastaminen on jo sellaista masokismia, ettei siihen juuri kukaan julkisesti antaudu. Toki samaan aikaan on muistettava, että kovaakin päämiehen arvostelua julkaistaan myös Venäjällä.

**

Jostain syystä Putin on ollut usein ja monen valtiojohtajan arvioinnin kohteena. Brittien pääministeri Theresa May sanoo maan tiedustelun näyttäneen toteen Venäjän osallisuuden hakkerointiin.

Tuskin kenellekään on epäselvää, että Yhdysvallat joutuu Venäjän aktiivisten toimien vuoksi sietämään yhä syvenevää eripuraa ja kahtiajakoa. Voidaan jo hyvin kysyä, onko läntisen maailman johtajaksi tituleerattu presidentti hyötynyt siitä, että Venäjällä salaisia operaatioita hoitavat tahot ovat saaneet touhuta sosiaalisessa mediassa ja kylvää epäluuloa ja vihaa Yhdysvalloissa kuten myös monessa naapurimaassa.

Harding osoittaa monin eri tavoin sen, kuinka Trumpin valtaantulo on muuttanut myös meidän lähipiirimme elämää. Nimittäin siinä missä EU ja virkansa kahdeksan vuoden jälkeen jättäneen Barack Obaman hallinto olivat yhdessä sopineet, miten ne vastaavat Venäjän Ukrainaan kohdistuneeseen hyökkäykseen, ollaan nykyisin ihan eri tiellä.

Tähän asti sodanjälkeinen transatlanttinen suhde on ollut vakaalla pohjalla. Se perustuu yhteisiin arvoihin, vaikka niiden käytännön toteutus usein horjuu. Harding muistuttaa, että arvoihin kuuluvat kansainväliset järjestöt, Nato ja sen yhteinen puolustussopimus, kansainvälinen oikeus, ihmisoikeudet ja yleinen säädyllisyys.

Salajuoni-kirja ei ole maailman selitys. Se on journalismia. Vetävästi ja nopeasti kirjoitettu ajankohtainen teos.

Paljon epäselvää ja kyseenalaista tarkistettavaa on jäljellä. Yhdysvalloissa on kyettävä näkemään Trumpin valehtelun ohi. Valehtelusta ei saa tehdä uutta normaalia, eikä epätotuuksilla saa hämätä kansalaisia näkemästä sitä, millaisia päätöksiä mielipuolen johtamassa maassa tehdään. Ei siis niin paljon huonoa, ettei tiivistyneessä ja kehittyneemmässä faktojen tarkistamisessa olisi jotain hyvääkin.

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Washington Post tuotti voittoa. Trumpin valinta oli koitunut siunaukseksi: Watergate-skandaalin aikanaan paljastanut lehti pystyi nyt palkkaamaan kuusikymmentä uutistoimittajaa ja kahdeksan tutkivaa journalistia. Uudella presidentillä oli tervehdyttävä vaikutus myös faktojen tarkistukseen. Trump lasketteli niin paljon valheita, että kokopäiväinen faktantarkistuspiste oli tuplattava kahteen työntekijään. Lehti loi itselleen jopa uuden vetävän tunnuslauseen: ”Democracy dies in darkness”, demokratia kuolee pimeydessä.”

Vaikuttaa hyvinkin todennäköiseltä, että Venäjä on pyrkinyt vaikuttamaan Yhdysvaltoihin monella eri tavalla saadakseen lopetettua sitä vastaan asetetut pakotteet. Pakotteita on säädetty Venäjälle monesta syystä. Niin sanottu Magnitsky-laki (Yhdysvallat kieltäytyy myöntämästä maahantuloviisumeja venäläisviranomaisille) on suunnattu suoraan Venäjän johtoa ja maan rahamaailmaa vastaan.

Krimin miehityksen vuoksi asetetuilla pakotteilla yritetään niilläkin saada painetta Venäjän johdon suuntaan. Venäläiset eivät ole kuitenkaan toimettomia, vaan ovat onnistuneetkin omilla tuonninrajoittamislaeillaan eli vastapakotteilla luomaan painetta varsinkin Euroopassa, jossa monet ovat sitä mieltä, että Venäjää vastaan ei pidä käydä sitä ärsyttämällä.

Kreml auttoi Trumpin Valkoiseen taloon ensisijaisesti yhdestä syystä. Se halusi lopettaa Yhdysvaltojen asettaman taloussaarron. (Toissijainen tavoite oli kaivella Yhdysvaltojen olemassa olevia sosiaalisia ja ideologisia haavoja. Se oli onnistunut aika hyvin.)

Putinin operaatio oli rohkea, jopa ylimielinen. Siihen kuului hakkerointia, väärennettyjä Facebook-tilejä ja perinteisiä KGB:n huijaus- ja värväystaktiikoita. Voisi kuitenkin väittää, että suunnitelma oli kääntynyt tekijäänsä vastaan. Kremlin virkamiehet kuvittelivat usein, että Yhdysvallat oli Venäjän peilikuva. He eivät ymmärtäneet Yhdysvaltojen institutionaalista politiikkaa.

**

[Luke Harding on The Guardianin kiitelty ja palkittu toimittaja. Into on suomentanut häneltä muun muassa kirjat Assange, Snowden ja Vaiennettu, joka kertoo venäläisen agentti Litvinenkon murhasta Lontoossa. Kirjan ovat suomentaneet Ulla Lempinen ja Tiina Ohinmaa.]

**

Antti Kuronen –  YLE Toimittajalta: Paljastuskirja ei löydä savuavaa asetta Trupin Venäjä-kytköksistä, mutta tarjoaa kosolti ihmeteltävää

Jorma Melleri – US Vapaavuoro: Onko Trump Putinin pihdeissä?

Arja Paananen – IS KGB kiinnostui Donald Trumpista jo 1977 – ”Tehosi häneen kuin hunaja mehiläiseen”

 

 

Venäjä, Venäjä, Venäjä ja Trump

Venäjä sai oman miehen Yhdysvaltojen johtoon. ”Jo riittää Obaman kuseskelu meidän porttikongiin!”

Venäläisessä puhunnassa valkoisen miehen nousu USA:n ja lännessä monen mielestä niin sanotun ”vapaan maailman” keulakuvaksi, voi tarkoittaa monia asioita.

Venäjän valtasi hetkeksi euforia. Ei siksi, että vallanvaihto on aina ihmiskunnan parhaaksi (tai ainakaan parempaa ei ole keksitty edistyksen ja kehityksen vauhdittamiseksi), vaan koska mustasta Barack Obamasta päästiin.

Emme vaikuttaneen millään lailla Yhdysvaltojen vaaleihin! (Sergei Jelkin / Svoboda)

Emme vaikuttaneen millään lailla Yhdysvaltojen vaaleihin! (Sergei Jelkin / Svoboda)

Kun Yhdysvallat siirtyy pian Donald Trumpin aikaan, saamme jälleen todistaa, että politiikka on mahtava voima. Koska vaaleissa kyse on paketista, jossa luvataan yhtä ja valehdellaan toista, on ihmiset saatu tolaltaan ja käännettyä monen maailma nurinniskoin.

Venäjällä Trumpin valinta otettiin massojen parissa innolla ja osoitettiinpa maan parlamentin alahuoneessa duumassa voiton riemua seisten taputtaenkin, koska maassa elää vakaa usko siihen, että Venäjän toimet auttoivat Trumpin Valkoiseen taloon.

Logiikka on selvä, kuten Ksenja Larina ja Nikolai Zvanidze totesivat radio-ohjelmassa Eho Moskvyssa keskustellessaan. Ei, kyse ei ole muutamista sähköposteista.

Venäläisen on omien kokemustensa perusteella helppo ymmärtää, että vaalit voittaa se, joka junailee lopputuloksen haluamakseen. Yhdysvalloissa ei haluttu presidentiksi maan eliitin tukemaa Hillary Clintonia. Niinpä Venäjän ja selvästi myös presidentti Vladimir Putinin ehdokas valittiin.

Trump on meidän

Siitä minkälainen suhde Trumpilla on Venäjään ja sen johtajaan tiedämme yhtä vähän kuin suurvallan johtajana ensi vuoden tammikuussa aloittavan presidentin ulkopolitiikasta ylipäätään voimme tietää. Ehkä sen voi sanoa, että miesten välit eivät ole huonot, kuten ne ovat olleet Clintonin kanssa.

Putinilla ja Trumpilla ei tiettävästi ole mitään suhdetta. Eiväthän he ole koskaan tavanneetkaan. Venäjän ulkoministeriö tosin kertoi, että se on ollut yhteydessä ehdokas-Trumpin kampanjaväkeen ja presidentin lehdistösihteeri Dmitri Peskov tunnisti, että presidenteillä on samansuuntaisia näkemyksiä, joista on saatu esimakua miltei synkronoiduista puheista: siitä minkä Putin piti tavatessaan Sotšiin kutsuttuja Venäjä-asiantuntijoita ja Trumpin vaalien voittopuheessa.

Toistaiseksi voidaan vain toivoa, että Yhdysvaltojen ja Venäjän presidentin tapaaminen onnistuu kahden henkilökultin rakentajan ja selvästi rahaan mieltyneen miehen välillä. Molemmat ovat sellaisia populisteja, joilla ei ole mitään tarvetta muuttaa omia näkemyksiään niin kauan kuin heillä on hyviä neuvonantajia. Trumpilla on aikaa muutama vuosi. Putinilla halutessaan loppu elämänsä.

Trumpin missiota odotellessa on muistettava, että Euroopan heikkeneminen on Venäjän tavoite. Mitä Venäjä aikookaan tehdä, se vetää muut maat mukaansa. Yhdysvaltojen kanssa Venäjällä on käytännössä vain kansainväliseen politiikkaan kytköksissä olevat ylätason suhteet. Kauppaa maat käyvät keskenään saman verran kuin Venäjä Pohjois-Afrikan kanssa; putkistoja ei kannata vetää Tyynen valtameren poikki.

Yhdysvaltojen vaalit toivat esiin jakolinjan myös Suomessa

Eduskunnassamme avoimesti Trumpin valintaa liputti muutama kansanedustaja, joista näkyvimpiä ovat olleet perussuomalaiset. Ero Trumpin ja Clintonin kannatuksessa vaikuttaa olevan myös kannanotto suhteessa maahanmuuttoon.

Perussuomalaisten linja on näkynyt, toteaa Helsingin Sanomille verorahoilla pyörivän Suomen Uutisten päätoimittaja Matias Turkkila johtamastaan lehdestä: ”Jos Suomen Uutisissa näkyi tyytyväisyyttä, niin ei se väärä havainto ole”, hän sanoo.

Voi hyvin olla ihan paikallaan kutsua Trumpin valintaa jytkyksi, joka yllätti monen mielestään valppaan ihmisen. Jälkeenpäin voidaan aina käydä vaalit vaikka mielikuvituksessa uudelleen.

Itse veikkasin presidenttiä vain kerran ja silloin vastasin tweettiin kirjoittamalla, että ”Kun tunne peittää valheen, ei järjellä ole tilaa. Mutta kv. politiikassa Trump avannee enemmän kuin Clinton. Veikkaan Trumpia.”

Näkemykseni on se, että halutessaan Trump voisi avata jonkun mahdollisuuden liennytykseen. Venäjä ei voi enää vetäytyä sen tekosyyn taakse, että sovun esteenä on Obama.

Venäjän ratkaisuja on tietenkin mahdotonta ennustaa, mutta välillä tunteet näyttävät ottavan kokonaisen hallinnonalan valtaansa.

Venäjä sai näyttämään siltä, että Obama joutui pari vuotta sitten ”painostettuna” vaihtamaan Moskovaan nimittämänsä suurlähettilään. Kuin pisteenä tapahtuneelle samainen ex-lähettiläs, Stanfordin yliopiston professori, Michael McFaul pantiin presidentin vaalien alla Venäjän mustalle listalle. McFaulille selvisi listalle joutuminen, kun hän oli menossa Venäjälle valmistelemaan Hillary Clintonin Venäjä-ohjelmaa. Vaikka matka ei ole enää ajankohtainen, on jo listalle joutuminen historiaa, koska McFaul on ensimmäinen suurlähettiläs sitten ns. Pitkän sähkeen vuonna 1946 kirjoittaneen George F. Kennanin, jolta on evätty pääsy entiseen asemamaahansa.

Tolkun taputtajat

Suomen valtiojohdon suhde Trumpiin on tunteen paloa jäähdyttelevää, vaikka somekansan keskuudessa Trump tuskin saa varauksetonta tukea. Yleisesti voi sanoa, että Yhdysvallat on toisille ihmisille punainen vaate, kun taas suhteemme Venäjään on muuten vaan vaikea ja taloudellisista syistäkin mutkikkaampi.

Yhdysvaltojen merkitys tiedetään, vaikka valtavaa maata ei kovin hyvin tunneta. Pakko on kuitenkin sanoa, ettei naapuriakaan tunneta, koska Venäjän kehityksen seuraamista vaikeuttaa se, että Venäjällä vallanpitäjien politiikkaa tukevan median karkeudet nousevat esiin ja silloin kytätään vain mielestämme Venäjää läntisestä maailmasta loitontavia tekijöitä, kuten sensuuriin liittyviä ilmiöitä ja selkeitä ihmisoikeusrikkomuksia.

Toki tosiasiat kertovat myös Venäjän hyötyvän maailman epätasapainoisesta eripurasta. Energiaa myyvä Venäjä on kuitenkin taloudellisesti riippuvainen Euroopasta, ei Yhdysvalloista, joten ulkopoliittisen pullistelun ihmettely jatkaa vinoutumistaan, vaikka Venäjän todellisuutta kuinka selittäisi.

Yksi asia kannattaa pitää mielessä. Ihmisiltä menevät helposti sekaisin Venäjää ohjaavat isot päämäärät: valtion tavoitteet ja kansalaisten tarpeet ja toiveet. Visioita – suunnitelmia tulevaisuudesta on molemmilla.

Venäjän valinta

Euroopassa on tunnistettu, että Venäjä on uhka, koska se haluaa olla vakavasti otettava suurvalta, joka voi sopia asioista pienempien yli. Kadunmiestä ei kuvernööri juuri kiinnosta, mutta voi hyvin ajatella, että Krimin miehitys on vähintään yhtä merkittävä Venäjän voiman osoitus kuin presidentti Putinin vallassa pysymisen merkitys yleiselle käsitykselle oikeasta ja väärästä, välttämättömyydestä ja oikeudenmukaisuudesta.

Putin näyttää vähentävän entisestään lähipiirinsä mahdollisuuksia vaikuttaa päätöksiin. Liberaalien uudistusten mahdollisuus on mitätön, vaikka tulevaisuuden vaihtoehtona on esitetty niin hiipivää yhteiskunnan demokratisoitumista kuin talouden liberalisointia. Käytännössä keskitetty talous hyödyntää harvoja ja pienemmät yritykset ovat vaarassa tulla jopa väkivaltaisesti kaapatuiksi ihan 1990-luvun hurjimpien vuosien malliin.

Samaan aikaan kun Venäjällä mietitään, millainen kansakunta maasta pitää kehittää, maan nykyisen johtajan asemaa pönkitetään monin tavoin: uusi Vladimirin patsas Moskovan Kremlin muurin kupeessa on yksi tällainen hanke.

Kun asema maailmanpolitiikassa halutaan säilyttää, ei siinä pienillä valtioilla ole sanottavaa. Siksi on ihan ymmärrettävää pitää mielessä, että Venäjä on osoittanut kykynsä toimia. Venäjän turvallisuuspalvelun mahdollinen osallistuminen Montenegron pääministerin salamurhan suunnitteluun tai Moldovan Putin-mielisen presidenttiehdokkaan avoin tukeminen ovat näkyviä asioita. Syyriassa intressit ovat moninaisemmat, mutta Ukraina on jo kovempi pala.

Kun Venäjä puhuu Yhdysvalloista vastapuolenaan, se ikään kuin huutaa samalla sitä apuun oman maansa ongelmien ratkaisuun. Ihmiskunnan suuri kysymys on väestönkasvun ohella ilmastonmuutoksen ehkäisy. Obaman onnistuminen päästöneuvotteluissa kiinalaisten kanssa on perintö, joka riittää yksinään kohottamaan hänet yhdeksi merkittävistä amerikkalaisista johtajista.

Venäjään Trumpin suora vaikutus ei ulotu. Vastakin venäjäläiset tunnistavat sen, että suuren maan asukkaiden elinolot huononevat. Tämä on todistettu monille mittareilla. Kun muualla keskitytään vaihtoehtoiseen energiaan, vaikuttaa tulevaisuus Venäjällä näkyvääkin huonommalta. Valtioita ei johdeta kuin yrityksiä, mutta ei niitä soisi johdettavan kuin sukutilaa tai uhkapeli-imperiumiakaan.