Kirja-arvio: Sergei Dovlatov – Neuvostotodellisuutta

Ensin luin yhden kirjan. Sen perään toisen ja kolmannen. Sitten kysyin jo kirjailija Sergei Dovlatovia suomentaneelta Pauli Tapiolta, että miksi nyt? Tänä vuonna useampi suomalainen lukija tuntuu löytäneen kirjailijan, joka kuvaa Neuvostoliittoa ilolla ja kulmikkaasti.

[Suomalainen lukija tunnistaa Dovlatovissa ehkä Huovista, Merta tai Paasilinnaa. Dialogi on hetkittäin silkkaa Kaurismäkeä. Professori Tomi Huttunen Pentti Tapion Dovlatov suomennoksien arviossaan HS:ssa vuonna 2012]

[Suomalainen lukija tunnistaa Dovlatovissa ehkä Huovista, Merta tai Paasilinnaa. Dialogi on hetkittäin silkkaa Kaurismäkeä. Professori Tomi Huttunen Pauli  Tapion Dovlatov suomennoksien arviossaan HS:ssa vuonna 2012]

”Dovlatov on jo suosikki nyky-Venäjällä, joten mitään nousua [hänen] ei tarvitse suorittaa. Ainakin Pietarissa, jossa asun, häntä ovat lukeneet ja häntä siteeraavat kaikki. Dom Knigissä Nevskin varrella on oma Dovlatov-hyllynsä. Useissa teattereissa pyörii hänen tekstiensä sovituksia. On ilmestynyt jo useita kunnianhimoisia dokumenttielokuvia Dovlatovista ja ensimmäinen näytelmäelokuva tulee syksyllä”, Pauli Tapio vastaa kysymykseeni Dovlatovin kasvaneesta suosiosta.

”Jonkin verran tulee vastaan niitä, jotka kehuskelevat Dovlatovin tunteneensa. Se tuntuu olevan hyvä pääoma.”

Dovlatov esittelee elinpiiriään sellaisena kuin minäkin muistan naapurimaan neuvostotodellisuuden 1970-luvulta, jolloin me votkaturistit opimme, että vasta ravintolan portsarin kolmas ei tarkoitti, ettei meitä todellakaan aiota päästää sisään. Ensimmäinen ei sanottiin viranpuolesta, toinen oli epäilevä ehkä.

IMG_6915

Jotain kertoo kirjailijan asemasta nyky-Venäjällä se, että Venäjällä elokuvaohjaaja Aleksei German nuoremman on täytynyt todistella Dovlatovista tekemänsä elokuvan merkitystä. German kertoo hänelle sanotun: ”Ei Dovlatovia kukaan lue, sehän on intelligenttien kirjailija”. Tapion vastauksia lisää Koponen-blogin kirja-arvion lopussa.

**

Dovlatov kirjoittaa napakasti. Teksti tuo neuvostotodellisuuden iholle. En tiedä, onko kyse älymystön tulkista, vaan vain siitä, että muistoissa Neuvostoliitto on hauska kuriositeetti. Valtion piittaamattomuus ihmisistä on rajussa ristiriidassa kaiken lämmön ja ymmärtämisen kanssa. Tapion kääntämät kertomukset ovat selkeää kieltä, sujuvaa suomea.

”Kenties isä vihasikin tyranniaa, mutta tunsi samalla kunniaa sen suuruutta kohtaan. Vanhempani tiesivät kyllä hyvin, että Stalin on murhaaja, ja vanhempieni ystävät tiesivät myös. Ei talossa juuri muusta puhuttukaan. Yhtä asiaa en ymmärrä. Miksi minun tuiki tavalliset vanhempani tiesivät kaiken tämän, mutta Ilja Ehrenburg ei?” (Meikäläiset/Nashi/Ours/1983)

Kirjailija, toimittaja Dovlatov (1941-1990) joutui lähtemään Neuvostoliitosta vuonna 1978. Kirjoista saa sen kuvan, että kyse oli ajautumisesta ja sopeutumattomuudesta, ei ulkomaille muuttamisen autuudesta tai paremman elämän toiveesta. Kirjoissaan Dovlatov oli vaimonsa mielestä mies, joka olisi jäänyt maahan vain siksi, että häntä laiskotti. Voi olla. Kirjailija pohtii kaikissa kolmessa kirjassa suhdettaan vaimoonsa. Kirjailija valitsee tyylilajinsa, toiset jäävät aloittamansa vangiksi.

”Lena ei lukenut kertomuksiani, enkä minä sitä hänelle ehdottanutkaan. Eikä hän halunnut tehdä aloitetta. Nainen voi tehdä venäläisen kirjailijan hyväksi kolme asiaa. Hän voi ruokkia tämän. Hän voi uskoa vilpittömästi tämän nerouteen, ja viimeisenä hän voi jättää tämän rauhaan. Kolmas ei muuten sulje pois toista ja ensimmäistä.” (Matkalaukku/Tšemodan/The suitcase/1983)

Dovlatov syntyi sodan aikana Ufassa mutta hän oli kotoisin läheltä, Leningradista, josta hän myös kertoo kirjoissaan. Dovlatovin tiedetään opiskelleen muutaman vuoden Suomea yliopistossa ja toimineen kesäisin Puškinin museossa oppaana. Toimittajan työt veivät hänet 1970-luvulla muutamaksi vuodeksi Tallinnaan.

Ihmisten kuvauksessa Dovlatov on lyömätön. Henkilöt ovat helposti tavoitettavia ja rehellisiä. Dovlatov kertoo ihmisen tavallisista tarpeista olosuhteissa, joissa virheet voivat olla kohtalokkaita. Heistä, jotka tekevät työtään nurkumatta, kuten tädistään (vai äidistään), joka oli tunnettujen kirjailijoiden kustannustoimittaja.

”Kerran tätini kohtasi kadulla Mihail Zoštšenkon. Kirjailijan asema yhteiskunnassa oli käynyt jo tukalaksi. Zoštšenko katsoi syrjään ja kulki nopeasti ohi. Täti juoksi hänet kiinni ja kysyi: – Mikset tervehtinyt minua? Zoštšenko hymähti: -Anteeksi. Autan ystäviäni olemaan tervehtimättä minua.” (Meikäläiset/Nashi/Ours/1983)

Suku on paras, vaimo on tyttären äiti.

”Me vain päädyimme kotiin. Siitä on kaksikymmentä vuotta. Noina vuosina ystävämme ovat rakastuneet, menneet naimisiin ja eronneet. He ovat kirjoittaneet aiheesta romaaneja ja runoja. He ovat muuttaneet yhdestä neuvostotasavallasta toiseen, vaihtaneet ammattejaan, vakaumuksiaan ja tottumuksiaan. Heistä on tullut toisinajattelijoita ja alkoholisteja. He ovat yrittäneet viedä hengen itseltään ja muilta. Ihania salaperäisiä maailmoja on syntynyt ja luhistunut ympärillämme. Ihmissuhteet ovat katkeilleet kuin liian kireät kielet. Ystävämme ovat kerta toisensa jälkeen kuolleet ja uudesti syntyneet etsiessään onnea. Entä me? Kaikkia elämän houkutuksia ja kauheuksia vastaan olemme puolustautuneet kyvyllämme: välinpitämättömyydellä. Mikä voisi olla hiekkalinnaa kestävämpi tekee mieli kysyä. Mitä luotettavampaa ja lujempaa voisi perhe-elämässä olla kuin molemminpuolinen selkärangattomuus? Onko mitään onnekkaampaa kuin kaksi toisiaan vastaan puolustuskyvytöntä vihollisvaltiota?” (Matkalaukku/Tšemodan/The suitcase/1983)

”Kului vuosia. Tyttäremme kasvoi. –Siirsin biibiisiisi ikkunalle, hän sanoi tarkoittaen japanilaista transistoriradiota. Olimme köyhiä, riitelimme usein. Minä raivostuin, vaimo vaikeni. Vaikenemisen voima on suunnaton. Se tulisi kieltää biologisena aseena.” (Meikäläiset/Nashi/Ours, 1983)

Emigroitunut kirjailija työskenteli myös Yhdysvalloissa toimittajana. Haarakonttori –kirjan Hän on työssä venäläisemigranttien radio-asemalla. Toimittajan dokumentoiva tarkkaavaisuus tulee esiin Dovlatovin kuvatessa viimeiseksi jääneessä kirjassaan maanmiehiään kirjailijoiden vastaanotolla Kaliforniassa. Venäjäläiset hamstraavat tarjoilupöydältä valkoviiniä ja makkaraa siinä missä amerikkalaiset suosivat hedelmiä ja vihanneksia. Amerikkalaisten alkaessa keskustella keskenään, Dovlatovin maanmiehet katoavat nurkkiin.

Venäläisyyttä on aina kannattanut lähestyä kirjallisuutta lukemalla. Kirjallisuudentuntijat muistuttavat, että me suomalaiset emme aina ymmärrä venäläisten klassikkojen rajua yhteiskuntakritiikkiä. Suomalaista lukijaa Dovlatov naurattaa, mutta on syytä muistaa, että myös Fjodor Dostojevskin kuvauksissa on kohtauksia, jotka ovat alusta loppuun absurdin huumorin kyllästämiä niiden sisältämästä surkeudesta huolimatta.

Venäläistä sielua käännöksillään avannut Tiina Kartano muistuttaa, että esimerkiksi Nikolai Gogolin yhteiskuntakritiikkiin suhtauduttiin aikanaan vaihtelevasti sen mukaan, minkä kirjoittamisen lajityypin tämä valitsi.

Satiirin keinoin pystyi tekemään huomioita yläluokan teennäisyydestä, valheellisuudesta, korruptoituneisuudesta ja omaneduntavoittelusta. Sisäisen ahdistuksen tuskaa on siis kautta aikojen lievitetty huumorilla ja absurdeilla näkökulmilla.

”Aikaisemmin kunnon ihmisellä oli oltava lampaannahkatakki ja kandidaatintutkinto. Nyt näihin lisättiin viisumikutsu Israeliin. Siitä haaveili jokainen älykkö. Siinäkin tapauksessa, ettei ollut aikeissa emigroitua. Varmuuden vuoksi nyt kuitenkin.” (Matkalaukku/Tšemodan/The suitcase/1983)

Suomentaja Tapio on tavoittanut mainiosti kuvauksen älymystön omanlaisesta ajatuksenjuoksusta. Kyse on runoilija Abrikosovin pohdiskelusta yhdessä Kaliforniassa pidetyn seminaarin tilaisuuksista.

”Abrikosov on huomattavan kiihtynyt. Hänen äänensä soi yhä lujemmin ja vakuuttavammin. –Jalkasia kyllä on, mutta Käsisiä löytyy suoraan sanottuna hiton vähän. Kanervia ja Kuismia on pilvin pimein, mutta Daalioita ja Krasseja en ole henkilökohtaisesti tavannut. Abrikosov lisäsi paatosta: – Särkilahtia ja Ahvenjärviä tulee kyllä vastaan, mutta missä ovat Harrikosket ja Forellinniemet. Runoilijan äänessä kajahtelivat dramaattiset nuotit: – Kettusia on vaikka kuinka paljon, mutta kuka on tavannut ketään, jonka nimi on Naalinen?” (Haarakonttori/Filial/1990)

Neuvostoliitto on historiaa. Dovlatovin kirjoista minulle tulevat mieleen elinkautiset – koko tutkintonsa Neuvostoliitossa opiskelleet suomalaiset. He jotka menivät täynnä ideologista paatosta, palasivat anti-kommunisteina, kertoo useampi kuin yksi Neuvostoliitossa opiskellut. Neuvostoliitto oli aina paljon muuta kuin juhlista ja korulauseista saattoi päätellä. Vappumarssit olivat perhejuhla. Ensimmäisen avaruuslentäjän mukaan nimettiin Juri-poikia. Neuvostoliitossa tunnettiin aitoa ylpeyttä kehityksen edetessä hurjaa vauhtia.

-Mennään Sovetskaja-hotellille, siellä asuu ystäviäni Lvivistä. Ystävät osoittautuivat kolmeksi verrattain nuoreksi naiseksi. Naisten nimet olivat Sofia, Rita ja Galina Pavlovna. Dokumenttielokuva, jota he olivat kuvaamassa oli nimeltään Mahtava sointu. Se kertoi sikojen sekaruokinnasta. Sovetskaja-hotelli oli rakennettu kuusi vuotta sitten. Aluksi siellä asui pelkästään ulkomaalaisia. Sitten ulkomaalaiset asutettiin toisaalle. Juttu oli siinä, että ylimpien kerrosten ikkunoista saattoi valokuvata Admiraltejets-telakan halleja. Pahat kielet nimesivät Sovietskaja-hotellin uudelleen Antisovetskajaksi.” (Matkalaukku/Tšemodan/The suitcase/1983)

Muisti on petollinen. Dovlatovin voi ottaa esiin, jos alkaa epäillä ettei kaikki ollut ihan niin kuin haluttiin uskotella. Dovlatovin ironia puree minuun – kirjoissa on läsnä enemmän kuin yhden ihmisen mittainen aikakausi.

**

Puškinin kotitilalla Mihailovskojessa museo on talossa, jossa Dovlatov asui toimiessaan matkaoppaana 70-luvulla. Kuva: Pauli Tapio

Puškinin kotitilalla Mihailovskojessa museo on talossa, jossa Dovlatov asui toimiessaan matkaoppaana 70-luvulla. Kuva: Pauli Tapio

Miten Pauli Tapio löysit kirjailijan ja tavoitit hänen rytminsä käännöksiin?

Dovlatovilta on vaikea välttyä, sillä hän on Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen klassikon asemaan nousseista kirjailijoista kenties lähestyttävin ja varmasti yksi luetuimmista. Niinpä minäkin kuulin hänestä, lainasin satunnaisen teoksen Kallion kirjaston venäjänkielisestä hyllystä ja totesin, että tämä on helkkarin hyvä. Aloin kääntää. Myöhemmin sovittiin Idiootti-kustantamon Tuukka Sandströmin kanssa kustantamisesta.

Dovlatovin tyylihän on erittäin selkeä ja tiivis. Selkeys ja tiiviys ovat hänen tyylinsä määritelmä, joten rytmin tavoittaa kun keskittyy. On hyvä myös tiedostaa, ettei Dovlatov sallinut lauseessa yli kahta pilkkua eikä kahta samalla kirjaimella alkavaa sanaa. Suomessa jälkimmäisen ehdon täyttäminen on kielen koo- ja peemäisyydestä johtuen mahdotonta, joten pyrin välttämään peräkkäisien sanojen aloittamista samoilla kirjaimilla. En tehnyt sitä systemaattisesti, mutta se oli hyvä tapa pakottaa itsensä keskittymään muotoon.

Dovlatovista leivotaan klassikkoa. Millaiset mahdollisuudet emigranttikirjailijalla on nousta suosikiksi nyky-Venäjällä? Elokuvan avulla?

Ensimmäinen näytelmäelokuva tulee syksyllä. Se valtavirtaistanee kirjailijan lopullisesti.  Myös elämäkertojen ja muistelukirjojen määrä on valtaisa ja kaikki elämäkerturit ja muistelijat ovat riidoissa keskenään.

Pushkinin kotitilalla on hirveä tönö, juuri sellainen, joksi se romaaneissa kuvataan. Katto on romahtamaisillaan eikä sitä voi korjata, koska se oli romahtamaisillaan jo Dovlatovin asuinaikana. Se on tuettu ylös rautapalkeilla. Paikka on hyvin tunnelmallinen ja opas varsin joviaali. Hän kertoi aivan oikein, että kyseessä on maailman ainoa Dovlatov-museo. New Yorkissa on viime vuodesta lähtien ollut katu ja Pietarissa on Ulitsa Rubinshteinilla komea muistolaatta, mutta ainoa museo on madonsyömä mökkerö syvällä landella, Pushkinin aateliskartanon kupeessa, mikä on loistavaa, sillä se osoittaa, ettei Dovlatovia voi ylevöittää ja nostaa marmoripäänä kaapin harjalle. Hän on kuvannut itsenään liian totuudenmukaisesti ja liian mustalla huumorilla.

20150702_172134

Kenen muun venäjäksi kirjoittavan teoksia kääntäisit mielellään tai kenen töitä pitäisi suomentaa?

Paljon hyvää on viime vuosina käännetty ja tiedän sanoa, että paljon hyvää ollaan myös kääntämässä. Minulla ei ole mitään suurta projektia meneillään eikä tietoa sellaisesta. Vieläkin on vähän epäselvää, miten kirjallisuuden kääntäjänä voi toimia. Ja sitten on nämä suhdanteet. Olen aikaisemmin puhunut Sasha Sokolovin kääntämisestä. Hän on melko kokeileva, erinomainen kirjoittaja ja lähinnä hänen teoksiensa kääntäminen kävisi haasteesta. Runojen kääntämistä olen tekemässä elokuun Runokuu-festivaalille ja kirjamessuille Helsinkiin. Järjestän työpajaa kääntäjille ja käännän myös itse. Silloin tulee pietarilaisia nuoria runoilijoita esiintymään. Toivon myös, että heidän tekstejään sitten ilmestyy lehdissäkin.

Kirjakauppa – Idiootti

Tomi Huttunen: Tätä naurua romahtaneessa Neuvostoliitossa kaivattiin

Pentti Stranius:  Sergei Dovlatov – Matkalaukku

Jorma Melleri:  Hatunnosto Idiootille!

Ilmari Schepel: Sergei Donavitš Dovlatov

Aleksei German nuoremman haastattelu (ve):  Довлатова никто не читает, это писатель для интеллигенции

Elokuvan traileri: Конец прекрасной эпохи

 

 

 

 

Kommentit
  1. 1

    Ilmari sanoo

    Terve, hieno blogi, jossa paljon lisätietoa. Kävin vuonna 1980 Pushkinin tilalla Mihailovskojessa enkä silloin vielä ollut perillä Dovlatovista. Nyt kävisin takuulla Sergei Donatovitshin ”kotimuseossa”.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *