Kirja-arvio: René Nyberg – Viimeinen juna Moskovaan

Juutalaisten tarinaa on kerrottava. Suurlähettiläs René Nyberg kirjoittaa sukunsa selviäjistä. Nybergin ja hänen sukunsa tarina vie meidät matkalle historian syvänteisiin: äidin kuolleeksi julistamisen seurauksiin, juutalaisten joukkomurhiin, suomalaisen urheiluelämän tähtihetkiin sekä baltianjuutalaisen pariskunnan pakomatkalle Keski-Aasian.

Maschan hääkuva 1938

Maschan hääkuva 1938

Oma perhe julisti Nybergin äidin kuolleeksi, rituaalinen kunniamurha siis. Yhteydestä erottaminen eli ekskommunikaatio vaatii selityksen, vaikka itse asia ei ole tavaton vaan juutalaiseen kulttuurin kuuluva tapahtuma.

Suomen juutalaisten historiaa ei ole kirjoitettu valmiiksi. Nyberg kertoo onnistuneensa laskemaan leikkiä taustastaan: ”ensimmäisen asteen sekarotuinen”, niin kuin asia määriteltiin Nürnbergin vuoden 1935 rotulaeissa, kun kaksi isovanhempaa ovat juutalaisia.

Suomen Moskovan- ja Berliinin-edustustojen päällikkönä toiminut Nyberg (s. 1946) on arvostettu diplomaatti.

Kirjassa on kosketuspintaa nykypäivään. Teos on ajankohtainen sen maahanmuutosta, kotoutumisesta ja sopeutumisesta kertovan tarinan vuoksi. Ihmisten on ylitettävä kulttuurirajat. Rajapinnassa syntyy myös kitkaa.

Vielä sotien välisenä aikana juutalaiset olivat Suomessa vieras elementti. Itämeren äärellä juutalaisia oli Venäjällä merkittävästi. Juutalaisille ei myönnetty kansalaisuutta automaattisesti Suomeen, mutta myös juutalaiset sotilaat saivat jäädä asumaan paikkakunnalle, jolla he vapautuivat palveluksesta. Maahanmuuttajien pelon vuoksi tehty päätös muuttui ajan myötä antisemitismiksi, vaikka muuttorajoitusta ei ollut sellaiseksi tarkoitettu.

-Juutalaisten kansalaisuuden vastustaminen tuntuu hassulta. Äitini syntyi Helsingissä vuonna 1910. Hänestä tuli Suomen kansalainen vasta vuonna 1920, Nyberg sanoo haastattelussa joka on laajempana blogin lopussa

René Nybergin omilta Anselm-kotisivuilta löytyvät muun muassa videokeskustelut pianisti Olli Mustosen, koulukaveri I- C Björklundin ja serkku Hillel Tokazierin kanssa.

Muutamassa sukupolvessa suvun tausta voisi häipyä kokonaan. Nybergin äidin Fanny Feigen (o.s. Tokazier) juutalaisuudesta ei puhuttu ulkopuolisille. Äidin synnyinperhe oli katkaissut välit tyttäreen, koska tämä rakastui urheilussa veljiensä rinnalla menestyneeseen Bruno Nybergiin ja meni tämän kanssa ensin salakihloihin ja vuonna 1937 naimisiin.

Erityisesti äidin isä, syvästi uskonnollinen ortodoksijuutalainen Meier Tokazier oli leppymätön aina kuolemaansa saakka. Syksyn 1937 jälkeen tytärtä ei hänelle enää ollut.

Viimeinen juna Moskovaan kirjan kuvitusta.

Viimeinen juna Moskovaan kirjan kuvitusta.

”Isä luki synagogassa kuolinrukouksen eli kaddishin elävästä tyttärestään ja perhe istui shivan. Shivan istumiseen kuuluu myös ottaa vastaan sukulaisten ja ystävien surunvalittelut ja lohdutuksen sanat. Kuka mahtoi käydä lohduttamassa Tokazierien perhettä elävän tyttären poismenon johdosta syksyllä 1937?”

Kirjassa kuvataan mitä irtaantuminen omasta uskonnosta, perheestä ja ystäväpiiristä tarkoitti rakkausavioliiton solmineelle äidille. Nyberg piti etäisyyttä juutalaisuuteen, eikä äitinsä pyynnöstä käynyt tämän elinaikana juutalaisen seurakunnan tiloissa Helsingissä. Sukulaisten ja ystävien puuttuminen oli asia, johon äiti muistelijan mielestä sopeutui.

Diplomaatin urallaan Nyberg ei törmännyt tilanteisiin, jossa hänen olisi pitänyt erityisesti miettiä juutalaista taustaansa. Yhdessä kohtaamisessa vuonna 1976 tähän kuitenkin viitataan. Helsingin Saksalaisen koulun kasvatti aloitti diplomaatin uransa vuonna 1971 ja oli yhdessä ensimmäisistä asemapaikoistaan Leningradissa. Tuolloisesta kaupungin puoluejohtajasta povattiin jopa Neuvostoliiton päämiestä.

”Heinäkuun viimeisenä sunnuntaina 1976, jolloin konsulikunta oli kutsuttu Nevalle ankkuroidun risteilijä Kirovin kannelle juhlistaman neuvostolaivaston vuosipäivää. Pääkonsuli [Antti] Karppinen oli lomalla Suomessa, joten hänen sijastaan laivaan nousi varakonsuli. Vaaleaan kesäpukuun pukeutunut pienikokoinen mutta tanakka [Grigori] Romanov tervehti konsulikuntaa ja katseli nuorta ruskeasilmäistä mustatukkaista ja -viiksistä varakonsulia todeten: Ette ole suomalaisen näköinen. Vastasin tottuneesti: Olen suomalainen. (Ja finn).”

Äidin poismeno tapahtui Nybergin ollessa Saksassa vuonna 2006. Tuolloin hän pyysi kuolinviestin saatuaan ystäväänsä lukemaan kaddishin Saksassa ja serkkuaan tekemään saman vielä uudestaan Helsingin synagogassa.

”Ensimmäinen synagoga, jonka näin sisältä, oli Leningradin vaikuttava pääsynagoga kesällä 1971, jossa myös ensimmäistä kertaa kuulin jiddisiä ja vastasin saksaksi. Kunnioitin äitini tahtoa enkä käynyt Helsingin synagogassa ennen kuin vasta hänen kuolemansa jälkeen.”

”Olin kuitenkin hyvissä ajoin päättänyt pyytää serkkuani Hillel Tokazieria lukemaan äitini kuolinrukouksen eli kaddishin, kun sen aika on tullut. En suinkaan uskonnollisista syistä, vaan koska isoisäni oli lukenut sen elävästä tyttärestään.”

**

Oiva taustoitus tekee Nybergin kirjasta mikrohistoriallisen selkeän kertomuksen, jossa liikutaan sujuvasti ajassa Suomen lähihistoriasta autonomian aikaan.

Juutalaiset olivat Venäjän keisarikunnan nopeimmin kasvava ryhmä vailla kansallista kotia. He asuivat muita kansallisuuksia useammin kaupungeissa. Venäjän 1800-luvun modernisaatio vaikutti juutalaisiin syvemmältä kuin muihin kansoihin, sillä kysymys oli juutalaisten olemassaolosta.

”Toivottomassa kurjuudessa eläviä juutalaisia kutsuttiin ilmaisulla Luftmensch eli ilmasta elävä ihminen, joka aamulla ei tiedä, mitä illalla tekee. Käsitteen kuuluisin taiteellinen ilmaisu on Marc Chagallin Vitebskin kattojen yllä leijuva Luftmensch, seIässä reppu ja kädessä keppi.”

Maaorjuuden lakkauttamisen myötä juutalaiset joutuivat luopumaan maataloustuotteiden välittäjän roolistaan. Venäjän kaupunkeihin muuttaneista juutalaiset oivalsivat ensimmäisten joukossa kaikkien, ei ainoastaan eliitin, kouluttamisen merkityksen. Sotapalveluksensa jälkeen Suomeen jääneellä Nybergin isoisällä oli Helsingissä menestynyt vaatetusliike.

Valokuvia Viimeinen juna Moskovaan -kirjan sivulta.

Valokuvia Viimeinen juna Moskovaan -kirjan sivulta.

Kirjalle nimen antanut tapahtumasarja sai alkunsa Riian rautatieasemalta, josta lähti sunnuntaina 29.6.1941 Viimeinen juna Moskovaan. Pari päivää sen jälkeen Hitlerin joukot valtasivat kaupungin.

Neuvostoviranomaiset ehtivät kyyditä ”saksalaiset” eli Latviasta turvapaikan saaneet Saksan ja Itävallan juutalaiset. Heitä käsiteltiin vihollisina, mikä pelasti heidän henkensä. Marraskuuhun 1941 mennessä Neuvostoliito evakuoi 12 miljoonaa ihmistä maan länsiosista. Heidän joukossaan oli noin miljoona vuoden 1938 rajojen sisällä asunutta ”itäjuutalaista”.

Viimeisen Latviasta lähteneen junan matkustajien joukossa olivat Nybergin äidin serkku Mascha (o.s. Tukatsier) ja tämän aviomies Josef Jungman. Jungmanit päätyivät lopulta Kazakstaniin saakka ja selvisivät hengissä. Kaikki heidän Riikaan jääneet sukulaisensa – muun muassa Maschan vanhemmat ja kolme pikkusisarta – murhattiin. Vain noin 200  000 eli 10-12 prosenttia kaikista ”länsijuutalaisista” pääsi pakenemaan miehitetystä Puolasta ja Baltian maista. Heidän matkansa vei syvälle selustaan, Uralin taakse Siperiaan sekä Kazakstaniin ja Keski-Aasiaan.

”Baltian juutalaisia auttoi heidän venäjän kielen taitonsa, joka oli parempi kuin esimerkiksi Puolasta siirrettyjen. Sen enempää Puolasta kuin Baltiasta tulleet pakolaiset eivät voineet tietää, että kolmasosa Kazakstanin asukkaista oli vain kymmenen vuotta aiemmin kuollut nälkään pakkokollektivisoinnin seurauksena.”

Neuvostoliiton väestösiirrot ja miljoonien ihmisten tappaminen ovat vielä monien kirjojen aiheena. Historioitsija Timothy Snyder kirjoittaa kirjassaan The Bloodlands (Tappotanner, Siltala), että Hitler oli antisemitistinen poliitikko maassa, jossa oli vain pieni juutalaisvähemmistö – prosentti väestöstä vuonna 1933. Meidän tuntemamme joukkomurhat tapahtuivat Puolassa, Liettuassa, Latviassa ja Neuvostoliitossa. Myös volgansaksalaiset karkotettiin Kazakstaniin. Stalinin yli 400  000 volgansaksalaisen kyyditystä on pidetty ylivertaisena suorituksena saksalaisten sekaviin väestösiirtoihin verrattuna.

Baltiassa tapahtuneet kyyditykset ovat viime vuosina olleet esillä kirjailija Sofi Oksasen teoksissa. Myös Nyberg muistuttaa siitä, kuinka uudelleen itsenäistyneen Viron ensimmäinen presidentti, kirjailija Lennart Meri päätteli, että kysymyksessä oli dekapitaatio eli yritys tuhota eliitti.

”Ironisesti hän kuitenkin toteaa, että neuvostologiikan mukaan se tapahtui pidättämällä kaikki, joiden nimet löytyivät puhelinluettelosta. Neuvostoliitossa puhelin oli harvoilla, joten kotipuhelinten omistajien täytyi edustaa eliittiä. Se miksi joku karkotettiin, mutta toista ei, oli sattuman varassa.”

Jungmanit kiersivät sodan jälkeen Israelin kautta Saksaan, jossa Josef Jungman oli 1920-luvulla saanut muusikon koulutuksen. Saksa takasi kovia kokeneille ikäihmisille eläkkeen.

**

Nybergin teos on ylitsepursuavan antelias ja samalla sen täyttää typerryttävän mehukas yksityiskohtien kirjo. Kuvaavaa on se, että kirjan Viimeinen juna Moskovaan ovat heti tuoreeltaan arvostelleet sekä entinen pääministerimme Paavo Lipponen että kulttuurielämän elävä legenda Jörn Donner. Puhuimme Nybergin kanssa yleisesti kirjan minussa herättämistä asioista: maahanmuutosta, Israelin ja Saksan suhteesta sekä pari sanaa nyky-Venäjästä ja Saksasta.

Kirjaansa varten suuren määrän taustaselvitystä tehnyt Nyberg sanoo, että maahanmuuttajien on autettava itseänsä. Maahanmuuttajina juutalaiset ovat työllistäneet itsensä ja toisensa niin Suomessa kuin New Yorkissa. He ovat aina tehneet kovasti töitä.

-En halunnut paisuttaa kirjassa Venäjän osuutta, mutta juutalaisten parissa syntyvyys oli korkeampi ja lapsikuolleisuus oli juutalaisten keskuudessa muuta väestöä pienempi. Syynä tähän olivat rituaaliset puhtausmääräykset. Heidän hygieniansa taso oli korkeampi. Juutalaisilla oli vahvuuksia, jotka tänä päivänä skandinaavisessa yhteiskunnassa tuntuvat itsestään selviltä. Primitiivisessä yhteiskunnassa se ei ollut itsestään selvää, Nyberg selvittää.

Nyberg kehuu historioitsija Timothy Snyderin Tappotanner –kirjassa tekemää synteesiä järisyttäväksi. Merkittävä lähdeteos on ollut myös tuhatsivuinen Aleksandr Soltženitsynin Kaksisataa vuotta yhdessä (1795-1995), Dvesti let vmeste -kirja.

-Soltžsenitsynia ei kiinnosta juutalaisten kohtalo vaan talonpoikien tuhoaminen. Venäjäksi lukemani kirja on tiedollinen aarreaitta. Kirjailija pohtii sitä, oliko anti-bolševikkien joukossa juutalaisia. Siis kaikkea sellaista, joka ei tunnu kauhean relevantilta tällä hetkellä.

Venäjällä juutalaisille jäi Soltžsenitsyn mukaan ainoaksi vaihtoehdoksi tulla bolševikeiksi. Se antoi oikeudet osallistua uuden yhteiskunnan rakentamiseen vihatun tsaarivallan tilalle.

Nybergin suhde Israeliin ei ole välinpitämätön

Kirjassaan Nyberg toteaa diplomaattisesti, että ”Suhtautumiseni Lähi-idän ainoaan avoimeen demokraattiseen yhteiskuntaan Israeliin ei ole välinpitämätön. Liittokansleri Angela Merkelin toteamus vuonna 2012, että Israelin turvallisuus on osa Saksan valtioetua, Staatsräsonia, teki myös minuun vaikutuksen.”

Nybergin mukaan kyse on turvallisuustakuusta. Saksan vahva sitoutuminen Israeliin on pitkän kaaren yksi pääty. Israel-raportointi on Saksassa yksityiskohtaista, syvällistä. Myös Palestiinaa käsitellään hyvin objektiivisesti, mutta äärimmäisen tarkkaan mietityllä tavalla. Menemättä sen syvemmälle Israelin tilanteeseen Nyberg toteaa Merkelin lausunnosta, ettei kukaan liittokansleri ole koskaan sanonut mitään vastaavaa. Nyberg luonnehtii Israelia napakasti neljällä sanalla: vaikuttava, nuorekas ja dynaaminen sekä neuroottinen.

East Office of Finnish Industries toimitusjohtajan tehtävästi eläkkeelle jäänyt Nyberg tietää, että Saksa on Suomen suurin kauppakumppani ja että maalla on taloudellinen ja poliittinen johto Euroopassa myös meidän näkökulmasta. Valitettavasti kielitaidon yksipuolistuminen on vähentänyt kontakteja Saksaan. Nyberg sanoo panevansa toivon nuoriin: he haluavat Berliiniin.

Tilanne on Merkelille vaihtoehdoton

-Niin kauan kuin Putin jatkaa, Merkelinkin on jatkettava, sanoo Nyberg. Hän muistuttaa historian paradoksaalisuudesta: liittokansleri Konrad Adenauer olisi (vuonna 1963) halunnut Paasikiven ikäisenä jatkaa. Helmuth Kohl yritti (vuonna 1998), mutta Gerhard Schröder voitti vaalit. Merkelille ei ole vaihtoehtoa.

-Sisäpoliittisesti se ei näy, mutta asiallisesti se on näin. Tilanne ei ole sama kuin Kekkosella. Kyse ei ole korvaamattomana pitämisestä. Siitä ei ole kysymys. Saksassa tilanne on todellinen, Nyberg täsmentää.

Nybergin kirja Viimeinen juna Moskovaan on hieno teos. Kunnianosoitus kulttuurille, joka säilyy vaikka olosuhteet ympärillä muuttuvat. Kirjasta on otettu jo toinen painos.

René Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan. 221 s. Siltala.

René Nybergin kotisivut –  www.anselm.fi 

Jörn Donner: Viimeinen juna Moskovaan, HBL

Paavo Lipponen: Juutalaissuvun historia järisyttää lukijaa, Suomen Kuvalehti

Arja Paananen: Ex-suurlähettiläs: Äitini julistettiin kuolleeksi, Ilta-Sanomat

 

 

Ei kommentteja.

Trackbacks

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *