Kirja-arvio: Arto Mansala – Kohti kaaoksen pitkää tietä

Moskovan suomalaiset luettiin Neuvostoliitossa läntiseen siirtokuntaan. ”Myös neuvostoviranomaiset lähtivät tästä suurlähetystöön päin asioidessaan.” Suurlähettiläs Arto Mansalan (s. 1941) kirja on katsaus vahvan ja hankalan naapurimaan kanssa työskentelyyn ja Suomen ulkopolitiikan hoitoon 1960-luvulta 2000-luvun alkuun.

Kohti kaaoksen pitkää yötä, WSOY

Kohti kaaoksen pitkää yötä, WSOY

Kirjassaan Mansala ei väitä tai argumentoi mitään sellaista, jota ei tunne. Venäjän nykyjohtaja mainitaan puhuttaessa Pietarin kaupunginjohtaja Anatoli Sobtšakista 1990-luvulla. ”Esimiehensä ja opettajansa valovoimaisen persoonan rinnalla tuolloin nelikymppinen Putin ei jäänyt sen kummemmin mieleeni.”

Venäjän kanssa toimitaan se tuntien, ei vain järjellä tai muualla toimivan logiikan mukaan. Mutta aina ajassaan sopivalla tavalla. Mansalan muistelmateos pulppuaa kokemusten ja lähihistoriaa valaisevien kiinnostavien yksityiskohtien kautta tietoa diplomatiasta, Venäjästä ja mielikuvapolitiikasta.

Katsaus historiaan on paikallaan. Vaikka Neuvostoliitto on kadonnut kartalta, konservatiivisuuden henki elää vahvempana kuin aikoihin. Venäjä ei ole liikkunut mihinkään, mutta sen mielestä maan on saartanut puolustusliitto Nato. Neljän vuosikymmenen takainen saavutus ETYK ja kokouksista periytyvä turvallisuusyhteistyöelin ETYJ ei enää Ukrainan sodan oloissa oikein kelpaa. Eikä KGB näytä jättäneen Venäjää.

Muistelmissa nousee usein esiin oma kokemus ja kyky, joskus jopa ihmisten korvaamattomuus. Todellinen ja kuviteltu. Hätäisimmät voivat pitää verkkaista ja paljastuksia kaihtavaa sekä lähteisiin tiukasti pysyttäytyvää kirjoitustyyliä tylsänä; minusta tyyli on vahvasti kirjoittajansa näkemys eikä muuta pyri olemaankaan. Hillitty tyyli on diplomaatille ominaista. Mansalan oma ääni kuuluu silti kirjassa hyvin.

Venäjällä työskennelleet suurlähettiläämme tuntevat niin diplomatian kuin talouselämän kytkyt, joita ei julkisuudessa käsitellä. Diplomaateilla on omat näkymättömät tehtävänsä. Heidän ammattitaitoonsa kuuluu pyrkimys pitää huolta siitä, ettei toisen maan vaikutusvalta levittäydy hallitsemattomasti. Mahdottomassa tilanteessa nousevat toiset esiin persoonallisuutensa vuoksi. Diplomatia on kuitenkin mitä selvimmin työtä, jossa ei ole varaa sooloiluun. Mansala ei ole ollut julkisuudessa lausuntoja antava automaatti.

Jokainen diplomaatti oppii varomaan puheitaan, kuten virkamiehet 1960-luvulla.

”Jossain määrin varoimme kuitenkin puheitamme suurlähetystömme sisätiloissa. Kun päälliköllä oli tähdellistä kerrottavaa, hän pani levysoittimen päälle tai tuhersi asiansa lapulle.”

Materiaalia on paljon ja kirjassa on läsnä niin henkilökohtaisesti tavattuja ihmisiä kuin monen vaikuttajan henkilökuvia syventäviä viittauksia näiden kirjoittamiin teoksiin. Kokeneen diplomaatin näkemys Kekkosesta ja neuvostojohtajista vahvistaa käsitystä henkilökohtaisten ambitioiden merkityksestä. Työskentelin itse Mansalan alaisena Moskovassa 1990-luvulla.

**

mansala – Kopio

Venäjän-vuosistaan kirjoittamansa jälkeen Mansala on jo ehtinyt syventyä ajatukseen kirjoittaa Kiinasta, jossa hän oli suurlähettiläänä ennen nimitystään Moskovaan. Myös Venäjä on koettanut lähentyä Kiinaa.   ”Kiinan ja Venäjän yhteisenä etuna näyttäisi tämän päivän maailmassa olevan lännen heikkous sekä Yhdysvaltain ylivoima-aseman vastustaminen. Ne toimivat myös välistä samalla tavoin kansainvälisiä kriisejä YK:ssa käsiteltäessä.” Haastattelu on kokonaisuudessaan blogin lopussa.

**

Ulkopoliittisen virkamieskunnan päällikkönä, valtiosihteerinä, vuonna 2008 eläkkeelle jäänyt Mansala kirjoitti paljon asemapaikoissaan ollessaan. Ehdin odottaa teosta. 25-vuotiaana ensimmäiselle ulkomaan komennukselle lähtenyt Mansala on suurlähettiläänä alansa kokeneimpia. Kirjassa pääsee kurkistamaan moneen tilaisuuteen, ja kerrottavaa riittää niin Suomen Moskovan-suurlähetystön henkilökunnasta kuin maailman tapahtumista.

Toimittajana minua kiinnostaa se, millaista medianlukutaito oli 1970-luvulla. Tiedonantaja-lehti oli 1980-luvulla minunkin lukulistallani. 1970-luku on nykyisin jo tutkittua, mutta suomettumisen taustat moni tuntee huonosti. Neuvostohivutus oli kovaa.

Mansala valottaa vähemmistökommunistien lehden roolia Neuvostoliiton viestinviejänä: mikäli tarvetta ilmeni, saatiin Tiedonantaja julkaisemaan kriittiset neuvostokommentit omina kantoinaan. Lehteä lukemalla pystyi päättelemään sen, millaisia painotuksia Moskovassa haluttiin korostaa. ”Lehden julkaisemien juttujen avulla saattoi saada vihiä tulossa olevista neuvostotahojen hyökkäyksistä ja näin varautua etukäteen niitten torjumiseen.”

Nykyään puhumme trolleista

Mielipidevaikuttamista on ollut aina. Kekkosen Suomessa varmistettiin, että Neuvostoliiton näkemykset menevät perille. Mediaa kannustettiin itsesensuuriin. Rauhansopimus muistutti suomalaisia siitä, että mikä tahansa propaganda Neuvostoliittoa vastaan oli kielletty.

Suomessa suometuttiin. Suomen Moskovan-suurlähetystössä nähtiin se, miten venäjänkielisessä mediassa vahvistui käytäntö jättää Suomen ulkopoliittisista lausunnoista pois sanoja tai lauseita. Keskeisenä motiivina oli usein Suomen puolueettomuuden karsastaminen. Moskovasta kerrottiin virallisesti, että kyse oli ”teknisistä virheistä.”

Kun Neuvostoliitto asettui vastustamaan ”eräissä oikeistolehdissä” olleita neuvostovastaisia ja loukkaavia kirjoituksia, Kekkonen esitti juhlapuheessaan naapurille sille riittäneen vastauksen: ”Ne ns. argumentit, joilla nämä vanhoissa muistoissa piehtaroivat henkilöt vastustavat Suomen ja Neuvostoliiton välille syntynyttä luottamuksellista yhteistyötä, ovat niin avuttomia ja elämälle vieraita, että monikaan ei katso aiheelliseksi tähän toimintaan kiinnittää huomiota. Mutta näitä ilmiöitä ei saa jättää tarkkailua vaille, sillä tässäkin sama, minkä ruhtinas Suvorov ilmaisi lyhyesti pölkkypäisyys, aiheuttaa paljon onnettomuutta.”

Kekkonen oli pakkomielle

Diplomatiassa askeleet ovat tuskin huomattavia. Autoritaarisen maan naapurissa olevat koettavat koko ajan saada lisää liikkumatilaa. Maailman ”johtava kommunisti” oli vakuuttunut Kekkosen jatkon välttämättömyydestä. Kekkosen vierailua Neuvostoliitossa vuonna 1975 seurannut lähetystöneuvos kirjasi onnistuneen metsästysretken jälkeen: ”En voi sille mitään, että vaikutelmakseni jäi, että vanhat herrat, hehän ovat kaikki yli 70-vuotiaita, olivat taas kerran keskenään panneet asiat kuntoon.”

Oman elämänsä ehtoopuolella ollut neuvostojohtaja Leonid Brežnev viestitti tukeaan Kekkoselle. Ulkoministeriölle raportoitiin, että ”…kaikki tuntuu viittaavan siihen, että presidentti on päättänyt jatkaa osin sopivan seuraajan vielä puuttuessa ja osin Neuvostoliiton suhteittemme vuoksi.”

Moskovassa haluttiin, että Suomi säilyy ohjattavana liennytyksestä huolimatta. Siellä pelattiin varman päälle presidentin henkilön suhteen. Neuvostoliitto osoitti pyrkivänsä siihen, että Kekkonen jatkaa vuoden 1978 vaalien jälkeen. Ensimmäisen kerran jatkuvuus oli varmistettu poikkeuslailla vuonna 1974.

Diplomaattien raportoinnin merkitystä on arvioitava myös sitä taustaa vasten, että läntisiin uutispalveluihin panostanut Helsingin Sanomat nimitti kirjeenvaihtajan Moskovaan vasta kun ”maan tapa” sitä edellytti vuonna 1975.

Tavoitteena puolueeton Suomi

Puolueettomuus oli Suomen ulkopolitiikan keskeinen mantra, josta luovuttiin vasta Neuvostoliiton hajotessa. Sisäpolitiikan alistaminen ulkopolitiikalle on otettu mukaan ajankohtaiseen keskusteluun. Kekkosen näkemys Suomesta mieluummin lääkärinä kuin tuomarina puhuttaa edelleen. Kekkosen tähtihetkiä oli eittämättä vuoden 1975 ETY-kokous, jonka järjestämisestä ikääntynyt valtion päämies toivoi itselleen jopa Nobelin palkintoa. Henkilökohtainen motiivi ajoi ilmeisesti myös Brežneviä.

Neuvostoliitto edisti 1970-luvulla ETYK-prosessia turvallisuuspoliittisena hankkeenaan. Se ei halunnut luopua rajojen loukkaamattomuuden periaatteesta. Pitemmän päälle se ei onnistunut tavoitteessaan ja menetti arvovaltaansa vähätellessään kulttuurisuhteiden ja ihmisoikeuskysymysten edistämistä.

Vuotta ennen Helsingin huippukokousta Tiedonantajalle antamassaan haastattelussa kirjailijaliiton puheenjohtaja Sergei Mihalkov kertoi Alexander Solženitsynin ja Andrei Saharovin kaltaisia niin sanottuja toisinajattelijoita, olevan Neuvostoliitossa ”ehkä tusinan verran”. Läntinen propaganda paisutteli heidän merkitystään. Varsinaisia neuvostokirjailijoita oli maassa Mihalkovin mukaan kaikkiaan 8000. Mihalkov oli vuosina 1970–1990 Venäjän SFNT:n kirjailijaliiton puheenjohtajana. Vuonna 1975 Nobelin rauhanpalkinnon sai Andrei Saharov.

”Mihalkov joutui sittemmin pitkän elämänsä aikana moneen otteeseen toteamaan arvioineensa paitsi dissidenttien määrän ja myös heidän vaikutuksensa neuvostoyhteiskunnassa pahasti vikaan”, Mansala kirjoittaa.

Neuvostoliiton synkkä perintö

Neuvostoliiton läsnäoloa nykyajassa kuvaa se, mitä Mansalan tapaama ja arvostama, Neuvostoliiton viimeisen johtajan Mihail Gorbatšovin perestroikan harmaa kardinaali, Alexander Jakovlev kirjoittaa omassa ”henkiseksi perinnökseen jättämässään” kirjassa. Jakovlevin mielestä eettiset ja moraaliset arvot tuhottiin Neuvostoliitossa täysin yhteiskunnan perustuessa väkivaltaan ja valheeseen. ”Väkivalta ja laiskuus rehottivat.”

Suomessa vastaavanlaisia mielipiteitä alettiin kuulla julkisuudessa vasta kun selusta oli varmistettu. Neuvostoliiton vaikutusta ihmisten mieliin pohdittiin pienissä piireissä.

Poliittisia nimityksiä oli luonnollisesti paljon. Suomen Moskovan-suurlähetystön väkeä valittiin myös sopivuuden mukaan. Vähemmistökommunistien Aarre Nojonen ei kuitenkaan kelvannut lehdistövirkamieheksi. Eriskummallisen suomalainen piirre on se, että virkamiehen valintaan osallistuivat myös Neuvostoliiton suurlähettiläs ja presidentti Kekkonen. Ulkoministeriö oli presidentin ministeriö. Nojosen nimityksen katsottiin herättävän kiusallista huomiota Moskovan ulkomaalaiskoloniassa.

Tehtävään nimitettiin lopulta Ylen toimittaja Reino Paasilinna, joka sittemmin valittiin kansanedustajaksi ja Euroopan parlamenttiin SDP:n jäsenenä. Paasilinnan kommunistitkin hyväksyivät varsinkin kun tekijän Kolhoosi-televisio-ohjelmaa oli NKP:n pää-äänenkannattaja Pravdakin arvioinut myönteisesti.

Yhä autoritaarisempi naapuri

Suomalaista historiankirjoitusta aina tarkasti seurannut Mansala ymmärtää sodan hävinneen osapuolen politiikan hienosäädön. Lapsuutensa kirjoittaja vietti Kuopiossa, mutta historian opinnot toivat 1960-luvun Helsinkiin. Historia opettaa, ettei siitä voi ennustaa. Neuvostoliiton kanssa alkanut rauhanomainen rinnakkaiselo pitkitti maan hajoamista. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen syntynyt Venäjä oli se sama naapuri kuin ennenkin.

Venäjän demokratisoitumiskehitys on jäissä. Se ei nykyisin näytä luopuvan autoritaarisesta suunnastaan. Vielä on vaikea sanoa, jääkö maa valitulle tielle pitkäksikin ajaksi.

Suurlähettiläs muistuttaa ulkoministeri Andrei Kozyrevin lehtihaastattelusta, jossa Kozyrev kertoi, että Venäjää uhkasi ”kylmän sodan toinen painos, joka tulisi olemaan vielä edellistäkin pahempi”. Näin siitä huolimatta, ettei Venäjästä saisi enää tekemälläkään Neuvostoliittoa ja yrityskin siihen päättyisi onnettomasti. Seurauksena olisi kuitenkin verenvuodatusta sekä entisissä liittolaismaissa, jotka ”jo kolkuttelivat Naton ovia.”

”…Miten hyvin Kozyrev oli perillä Venäjän sisäpolitiikan syövereistä, jäi minulle arvoitukseksi. Ylipäätään hän jätti vaikutelman enemmän länsimaisesta kuin venäläisestä poliitikosta…”

Kirjan ansio ovat lukuisat yhteenvedot keskusteluista, joita Mansala kävi säännöllisesti laajan vierasjoukon kanssa. Yksi näistä keskustelukumppaneista aivan Kremlin ytimestä 1990-luvulla oli presidentti Boris Jeltsinin ulkopoliittinen avustaja ja neuvonantaja Dmitri Rjurikov. Mansalan mielestä Rjurikov oli armoitettu keskustelukumppani, joka oli hyvin perillä myös Venäjän sisäisestä tilanteesta. Hän hallitsi niinikään maansa historian, aina viikinkien ja Kiovan Venäjän sekä esi-isänsä, Venäjän perustajan Rurikin, ajoista asti.”

”Paljolti hänen ansioitaan oli, että perehtymiseni uuden Venäjän poliittisiin realiteetteihin pääsi heti Moskovaan palattuani hyvää vauhtiin.”

Keidas Moskovassa

Mainittakoon myös, että Mansalan intohimo on teatteri. Näytökset ja näyttelyt hän kolusi kaupungilla jo 1960-luvulla ja hallitsi 1990-luvun puolivälissä myös suurlähetystön residenssiä niin kuin armoitetulle kulttuurintuntijalle sopii. Hän jatkoi sujuvasti sitä perintöä, jota oli itsekin ollut jo vuosikymmeniä aikaisemmin luomassa Kropotkinski pereulokilla Moskovassa. Suurlähetystömme on ensimmäinen tarkoitukseensa rakennettu talo Moskovassa ja toimii edelleen mainiona näyttämönä suomalaisille taiteilijoille.

Ja tietenkin suurlähetystössä on esiintynyt ja kestitty aina venäläisiä taitelijoita, Moskovan kermaa, joilla on ollut mitä monimuotoisimpia suhteita suomalaisiin. Mansala ehti myös itse poseeraamaan eri vuosikymmeninä suosiossa paistatelleen taidemaalari Ilja Glazunovin mallina. Tämä maalasi Mansalan mukaan ilmeisen rahapulassa hänestä 1970-luvulla muotokuvan, joka ei ansaitse esillä oloa, mutta maininnan kuitenkin: ”Kun teos sitten valmistui siinä oli parasta juuri Sibeliuksen musiikin innoittama abstrakti talvinen tausta, tällä kertaa kuitenkin ilman puun oksalla istuvaa punatulkkua. Kätkin potretin visusti ja vähin äänin ullakolleni Helsingissä, enkä ole sitä myöhemminkään esitellyt. Tämä oli viimeinen kerta kun tapasin Glazunovin.”

Kirjassa on myös kuvaus siitä, kuinka Venäjän parlamentin hajottamisen jälkeen vuonna 1993 tunnelma suurlähetystössä oli hyvin latautunut ja mieleenpainuva, kun Jorma Hynnisen taide kohtasi Moskovassa vallinneen pelon ja ahdingon ilmapiirin. (Venäjän presidentti hajotti kohtuuttomalla voimalla Venäjän parlamentin. Moskovassa järjestetyissä mellakoissa kuoli 187 ja haavoittui 437 ihmistä.)

”Kulttuurielämän käydessä itänaapurissa läpi historiallista murrosta Suomen taholta haluttiin päättäväisesti, vaikeuksista piittaamatta, solmia yhteyksiä Venäjälle. Vieraitten joukossa oli 93-vuotias aikansa johtava tenori Ivan Kozlovski, joka oli esiintynyt vuosikymmeniä sitten yhdessä Aino Ackten kanssa”, Mansala kirjoittaa.

**

Venäjää tunteva saa yksityiskohtia pursuilevasta teoksesta irti kylläkseen, lähihistoriasta kiinnostuneen kannattaa kahlata teos läpi.

Presidentti Tarja Halonen sai tammikuussa kirjan suurlähettiläs Arto Mansalalta ulkoministeriössä pidetyssä tilaisuudessa.

Presidentti Tarja Halonen sai tammikuussa kirjan suurlähettiläs Arto Mansalalta ulkoministeriössä pidetyssä tilaisuudessa.

 

**

Pitkä urasi ulkopolitiikan asiantuntijana jatkuu taustalla, kirjailijana ja keskustelijana. Mikä on seuraava tavoitteesi?

Kymmenen Moskovan-vuoteni aikana seurasin kolmena eri vuosikymmenenä innolla Moskovan ja Pekingin välisiä suhteita. Taustalla tässä oli maitten välinen monivaiheinen menneisyys.

Tsaarinvallan aikana Venäjä oli Kiinasta nähtynä yksi imperialistisista valtioista, joka käytti läntisten suurvaltojen tavoin häikäilemättä hyväkseen Kiinan heikkoutta saadakseen lisää maa-alueita aina Tyynen valtameren rannikoita myöten. Kommunistien noustua valtaan Kiinassa 1949 maa kuului vuosikymmenen ajan Stalinin ja Moskovan johtamaan sosialistiseen leiriin. Sen jälkeen seurasi kolmen vuosikymmenen ajan lähes täydellinen suhdekatko sekä massiivinen sotilaallinen vastakkainasettelu maitten välisillä yhteisillä rajoilla, eikä sotatoimiltakaan tuolloin kokonaan vältytty.

Vanha suola on nyttemmin alkanut taas janottaa, kun euraasialainen vaihtoehto Venäjän ulkopolitiikassa on jälleen kerran ajankohtainen.

Voisitko arvioida peilaten 40 vuotta sitten tehtyyn työhön sitä, miten ETYJ voi säilyttää mandaattinsa eurooppalaisena turvallisuusrakenteena?


Olin postilla Moskovassa 40 vuotta sitten, kun liennytysprosessi huipentui Helsingin ETYK-huippukokoukseen. Eri puolille Moskovaa levitettiin jättiplakaatteja, joissa vakavasti sairastunut puoluejohtaja Brežnev allekirjoitti päätösasiakirjan. Ja kuten neuvostotulkinta tuolloin kuului, samalla toisen maailmansodan jälkeisen lopullisen rauhansopimuksen, jolla sodan jälkeiset rajat tunnustettiin sekä taattiin puolin ja toisin. Nyttemmin juuri Venäjän toimesta näitä rajoja on voimatoimin muutettu.

Jeltsinin loppuvuosina, suhteitten länteen jo alettua Primakovin ulkoministerikaudella selvästi kiristyä, saatiin kuitenkin erimielisyyksistä huolimatta vielä sentään sovittua pelisäännöistä suurvaltojen välisessä kanssakäymisessä. Tilanne muuttui viimeistään Putinin ensimmäisen presidenttikauden lopulla. ETYK:in perillisenä – ovathan myös Yhdysvallat ja Kanada mukana – Etyj:llä on YK:hon verrattuna paremmat mahdollisuudet saada aikaan muuttuneessa tilanteessa uudet pelisäännöt. Kuten SK:n päätoimittaja Pernaa on lehdessään todennut, on kansainvälisen politiikan ”uuden manuaalin luomisen aika”.

Venäjän panostus Kiinan suhteisiin on ilmeinen. Millainen on Kiinan rooli maailmanlaajuisena toimijana, Suomen kauppakumppanina?

Kiinasta on hitaasti mutta varmasti tullut globaali suurvalta Yhdysvaltain seuraksi. Silti Kiina on edelleen voittopuolisesti keskeinen toimija omilla lähialueillaan sekä merillä, saarilla ja luodoilla. Koko Obaman presidenttikauden ajan kahdenväliset suhteet Kiinaan, toisin kuin Venäjään, ovat olleet Washingtonin prioriteetti. Tässä myös kansainvälisellä taloudella sekä sotilasmahdin kasvattamisella ydinasevalta Kiinassa on keskeinen sijansa.

Kiinan preferenssejä lähialueitten ja Yhdysvaltain ohella ovat Venäjä, Keski-Aasia, Afrikka, Latinalainen Amerikka sekä EU-maat. Euroopan rooli Pekingistä käsin katsottuna on selvästi taantunut Kiinan globaalin politiikan ja roolin myötä.

Kiinan ja Venäjän yhteisenä etuna näyttäisi tämän päivän maailmassa olevan lännen heikkous sekä Yhdysvaltain ylivoima-aseman vastustaminen. Ne toimivat myös välistä samalla tavoin kansainvälisiä kriisejä YK:ssa käsiteltäessä. Toisaalta juuri Ukrainan kriisi on osoittanut, etteivät Pekingin ja Moskovan intressit ole yhteneväiset. Kiina ei tukenut YK:ssa Venäjän tekemää Krimin valtausta.

Kiinalle tärkeintä ylipäätään on kansainvälinen vakaus jo maan taloudenpidon sekä puolueen legitimiteetin säilymisen kannalta.

Suomi oli ensimmäisten länsimaitten joukossa tunnustamassa Kiinan kansantasavallan ja solmimassa diplomaattisuhteet sen kanssa. Suomen kauppasuhteet Kiinaan ovat nekin vanhaa perua. Menneitten vuosikymmenten aikana ne ovat kokeneet lupaavan alun jälkeen monia eri vaiheita kulttuurivallankumouksen vuosista aina Suomen EU-jäsenyyteen. Viime vuosina Kiina on ollut 3.-6. sijalla Suomen viennin, tuonnin tai kokonaiskauppavaihdon osalta kaupankäynnin vuosittaisen arvon noustessa parhaimmillaan aina seitsemään miljardiin.

Suomen intressissä on vastedes, että Kiina säilyy vakaana sekä yhtenäisenä valtakuntana ja jatkaa Deng Xiaopingin lähes neljä vuosikymmentä sitten matkaan saattamaa avointen ovien politiikkaa ulkomaailmaan nähden.

Arvosteluja:

Aamulehti

Helsingin Sanomat

Suomenmaa

Ulkoministeriö

Ilta-Sanomat

Historia jatkuu -blogi

Agricola-sivusto

 

 

 

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *