Kirja-arvio: Timothy Snyder – Tyranniasta

Isänmaallisuuteen kuuluu palvella omaa maata. Muista ihmisistä välittäminen on inhimillistä, mutta se ei ole politiikan tavoite. Politiikka on mahdollisuuksien taidetta. Kompromissit, sovitellut sopimukset liimaavat poliitikot toisiinsa, mutta karkottavat politiikan änkyrät omiin kuppikuntiinsa.

Suomalaisen eliitin, niin tunnetun pankkiirin kuin entisten puoluejohtajien, näkemykset osoittavat, että historian kertaus on paikallaan. Pankkiiri käy kirjasellaan demokratian perusteita vastaan ja kansanedustaja hakee vihamiehiä väärästä paikasta.

Poliittisessa pamfletissaan Tyranniasta [20 opetusta 1900-luvulta] (Siltala)  historioitsija Timothy Snyder muistuttaa meitä, mitä meidän on syytä ymmärtää, kun alkaa vaikuttaa siltä, että demokratiamme on uhattuna.

”Politiikassa ei riitä tekosyyksi, että on tullut petetyksi”, kuuluu kirjan motto, lainaus Leszek Kolakowskilta. Kolakowski oli merkittävä puolalainen filosofi ja kirjailija, joka menetti oppituolinsa Varsovan yliopistossa siksi, että ilmaisi vastustavansa kommunistihallitusta, eikä saanut julkaista teoksiaan.

Snyder on kiertänyt luennoimassa kirjastaan, kuten hän itse sanoo, kyllästymiseen asti. Kirjan voi lukea pieninä annoksina. Ei sen laajuuden vuoksi vaan koska jokainen luku herättää ajattelemaan ja tuntuu joka päivä ajankohtaiselta. Se ikään kuin selittää sen, missä juuri nyt mennään.

Mihin kaikki läheisten ajatusten ymmärtäminen ja myötätunto on kadonnut? Jokainen aikalaisnäkemys on tärkeä, eikä historiasta oppimista voi pitää kovin kummoisena viisautena, jos hakee analogioita, ja vertaa tapahtunutta kritiikittä nykypäivään.

Mutta jos ymmärtää edes osan siitä, miksi maailmamme on sellainen kuin se nyt on siksi, että jotkut asiat toistuvat ihmisten käyttäytymisen vuoksi, ollaan jo paljon pidemmällä. Samalla on viety osa poliittisten helppoheikkien ja pahinta laatua olevien älykkäiden opportunistien, tilaisuuteen tarttuneiden ihmisten voimavaroista.

Snyder on juutalaisten kansanmurhan ja natsien hirmutöiden tuntija. Hänen kirjansa Musta maa ja Tappotanner, joka kertoo niin Stalinin kuin Hitlerin hirmutöistä, ovat merkittäviä kokonaisteoksia Euroopan synkästä lähihistoriasta.  Molemmat ovat Siltalan kustantamia.

Snyder kirjoittaa, että demokratia epäonnistui Euroopassa 1920-, 1930- ja 1940-luvulla ja epäonnistuu nykyään suuressa osassa Eurooppaa ja eri puolilla maailmaa. Sen historia ja kokemus paljastavat meille mahdollisen tulevaisuutemme synkät vaihtoehdot. Nationalisti sanoo: ”se ei voi tapahtua täällä”, mikä on ensimmäinen askel kohti tuhoa. Patriootti sanoo: ”se voisi tapahtua täällä, mutta me pysäytämme sen”.

Kokemus isänmaasta on hyvin henkilökohtainen

Snyderin kirja on seurausta maailman myllerryksestä. Katalonian itsenäisyys on yhtä aikaa pelottava ja samalla oikeutettu päätös.

 

kataloniayle

Snyder sanoo, että omaksumalla vaihtoehdottomuuden politiikan on kasvatettu sukupolvi, jolla ei ole historiaa. Venäjä ei hajota Eurooppaa kansojen itsemääräämisoikeutta tukeakseen, vaan omaa vaikutusvaltaansa lisätäkseen.  Voimme vain huomata joutuneemme sen tosiasian eteen, että Yhdysvalloissa isänmaallisuuden käsite muokkautui toisenlaiseksi Donald Trumpin noustua presidentiksi.

”Ei ole isänmaallista nimittää kansallisen turvallisuuden neuvonantajaksi henkilö, joka on ottanut rahaa venäläiseltä propagandaelimeltä. Ei ole isänmaallista nimittää ulkoministeriksi öljyalan mies, jolla on taloudellisia etuja ajettavana Venäjällä, joka on venäläis-yhdysvaltalaisen energiayhtiön johtaja ja joka on saanut ystävyyden kunniamerkin Putinilta.”

Tyranniasta-kirja on syntynyt tarpeesta vastata muuttuneeseen tilanteeseen Yhdysvalloissa. Kuitenkin myös jokaisen eurooppalaisen olisi syytä huomata Euroopan demokratioiden joutuneen vastaamaan kotimaisten haasteiden lisäksi myös suurvaltaintressiensä ohjaamana toimivan Venäjän tekoihin.

”Vuoden 2016 alussa Venäjä lavasti valheellisen terroriteon Saksaan. Samaan aikaan kun Venäjä pommitti syyrialaisia siviilejä ja siten ajoi muslimipakolaisia Eurooppaan, se koetti perhedraamaa hyväksi käyttämällä opettaa saksalaisille, että muslimit olivat lasten raiskaajia. Tavoitteena näyttää taas olleen demokraattisen järjestelmän horjuttaminen ja äärioikeiston puolueiden tukeminen. ”

Lisan tarina on kasvattanut äärioikeistolaisen AfD-puolueen kannatusta. (Venäjän televisio kertoi 13-vuotiaan venäläissyntyisen tytön raiskaamisesta.) Kuva Nikolai Mitrohinin artikkelista Idäntutkimus-lehdessä.

Lisan tarina on kasvattanut äärioikeistolaisen AfD-puolueen kannatusta. (Venäjän televisio kertoi 13-vuotiaan venäläissyntyisen tytön raiskaamisesta.) Kuva Nikolai Mitrohinin artikkelista Idäntutkimus-lehdessä.

Venäjää ei voi pitää totalitaarisena yhteiskuntana, mutta jo vuosia on sanottu maan muuttuvan autoritaarisesti itsevaltaiseksi.

Vuoden 2018 presidentinvaalit ovat varmasti yksi rajapyykki, kuten oli Trumpin valinta Yhdysvalloissa viime vuonna. Yhdysvalloissa muutosta avittivat monet tietoisesti ja toiset ymmärtämättä yksittäisten tekojen vaikutusta. Media sokaistui omista mahdollisuuksistaan.

Yksityisyyden suojaa avaamalla annettiin työkaluja demokratiaa halveksiville ihmisille. Yhdysvaltoihin vaikutettiin uudella tavalla maan sisällä.

Snyder reagoi kaivamalla historian opetukset esiin.

”Poliittinen ajattelija Hannah Arendt ei tarkoittanut totalitarismilla kaikkivoipaa valtiota, vaan yksityisen ja julkisen elämän rajan murenemista. Olemme vapaita vain niin kauan kuin pystymme valvomaan sitä, mitä ihmiset meistä tietävät ja missä tilanteessa he saavat tietonsa.”

Yhdysvalloissa astuttiin vuoden 2016 vaalikampanjassa aivan huomaamatta askel kohti totalitarismia, kun sähköisen tietosuojan loukkaaminen hyväksyttiin normaaliksi. Snyder kirjoittaa, että olipa loukkaajana yhdysvaltalainen tai venäläinen tiedusteluvirasto tai mikä instituutio tahansa, yksityisten viestien varastaminen, käsitteleminen tai julkaiseminen tuhoavat länsimaisen käsityksen oikeuksistamme.

”Jos emme voi määrätä, kuka lukee mitä ja milloin, meidän ei ole mahdollista toimia tässä hetkessä eikä suunnitella tulevaisuutta.”

tyranniasta

Puolusta yksityiselämää

Liberaali ja avoin maailmankäsitys on haavoittuvainen. Snyderin mukaan ihmisten on voitava luottaa mediaan. Nyt tuota luottamusta horjutetaan koko ajan ja erityisesti näin kävi Yhdysvaltojen presidentinvaalien yhteydessä.

Yleensä on ajateltu, että journalistisen ärhäkkyyden tasoittavat toimitusten linjaukset, joilla tuetaan olemassa olevaa yhteisymmärrystä, konsensusta, näkemystä kaikkien hyvästä. Toimituksissa tehdään journalismia. Yksittäinen mielipide ei ole yhtä arvokas kuin kollektiivin luoma, mutta ei se välttämättä ole väärä tai rikollinen. Suunta on kuitenkin ehdottoman väärä, kun pääuutiseksi nousee halu paljastaa jotain, joka on joskus ollut luottamuksellista.

(Snyder kertoo esimerkiksi sen, että on ällistyttävää kuinka uutismedia onnistuu luottamuksellisuuden säilyttämisessä paljon kehnommin kuin esimerkiksi muoti- tai urheilutoimittajat, jotka tietävät mitä takahuoneissa tapahtuu, mutta eivät mässäile suihkukuvauksilla tai kertomuksilla vaatteiden vaihdosta.)

Vikaan mentiin ja pahasti, kirjoittaa Snyder, silloin kun media alkoi seurata sähköpostipommeja ikään kuin ne olisivat olleet uutisia, ne pettivät oman tehtävänsä.

”Harva toimittaja edes yritti selittää, miksi ihmiset sanoivat tai kirjoittivat niin kuin he siinä tilanteessa tekivät. Kertoessaan yksityisyyden loukkauksista uutisina media harhautui jättämään tärkeät päivän varsinaiset tapahtumat kertomatta. Eräs melko tärkeä esimerkki: mediamme ei kertonut perusoikeuksien loukkaamisesta, vaan piti usein tärkeämpänä mässäillä luontaisella kiinnostuksella muiden ihmisten asioista. ”

Valemedia olemme me

Mediaa on tietenkin syyttäminen muustakin kuin yksittäisistä ylilyönneistä, mutta varsinkin silloin, kun lähdetään ruotimaan yksittäisen ihmisen tekemisiä porukalla kaikissa mahdollisissa julkaisuissa, on yhteiskunnallisen merkittävyyden oltava erittäin hyvin perusteltua.

Sananvastuu on ymmärrettävä olipa kyse #meetoo –kampanjan paljastamasta häirinnästä tai jonkun ihmisen huumeiden käytöstä aiheutuneesta keskustelusta.

Tietenkään kyse ei ole enää pitkään aikaan ollut vain toimituksista, vaan meistä kaikista internetin miljoonista kirjoittajista ja vaikuttajista. Yksittäinen meemi voi olla paljon vaikutusvaltaisempi mielipiteenmuokkaaja kuin hyvä ja ajateltu kirja. Mutta toisten ajatusten levittäminen onkin aina helpompaa.

”Internet-ajassa me kaikki olemme julkaisijoita, joten kukin meistä kantaa henkilökohtaista vastuuta suuren yleisön totuuskäsityksestä. Jos haluamme vakavissaan etsiä tosiasioita, jokainen voi tehdä pienen vallankumouksen internetin tavassa toimia. Jos tarkastaa hankkimansa informaation, ei välitä valheuutisia edelleen muille. Jos päättää seurata toimittajia, joihin on syytä luottaa, heidän selvittämiään tietoja voi välittää myös muille. Jos tviittaa eteenpäin vain sellaisten ihmisten töitä, jotka ovat tehneet oikeaa toimittajantyötä, ei kovin todennäköisesti pilaa aivojaan vuorovaikutuksessa bottien ja trollien kanssa.”

Snyder pureutuu oleelliseen todetessaan, että emme näe keiden ajatuksia loukkaamme julkaistessamme valheita, mutta se ei tarkoita, että emme vahingoita heitä.

”Ajattelepa autolla ajamista. Emme näe toista kuljettajaa, mutta tiedämme, että hänen autoonsa ei pidä törmätä. Tiedämme, että vahinko olisi yhteinen. Suojelemme toista ihmistä häntä näkemättä kymmeniä kertoja joka päivä. Emme liioin näe toista ihmistä tietokoneensa ääressä, mutta kannamme osavastuun siitä mitä hän siellä lukee. Jos kykenemme olemaan internetissä tekemättä vääryyttä näkymättömien ihmisten ajatuksille, toiset oppivat tekemään samoin. Ehkä internetliikenteemme lakkaa silloin näyttämästä suurelta veriseltä onnettomuudelta.”

Jotenkin kohtalon ivalta tuntuvat tämän päivän uutiset Tšekistä, jossa vaihtoehtomedialla on vahva jalansija.  

Tuoreiden selvitysten mukaan Venäjän tiedusteluelimet hyödyntävät hybridivaikuttamisessaan kaikkia käytettävissään olevia keinoja. Vaikuttamistoiminta pyritään mediatietojen mukaan mitoittamaan siten, että ”se ei ylitä vastustajan reaktiokynnystä, vaan johtaa joko halvaantumiseen tai vääränlaisiin reaktioihin.”

Snyder tuntee hyvin itäisen Keski-Euroopan historian ja muistuttaa siitä, kuinka toisinajattelija Vaclav Havel kirjoitti kolme vuosikymmentä sodan jälkeen vuonna 1978 teoksensa ”Vallattomien valta”, jossa hän selitti sortovallan jatkumista, vaikka sen päämääriin ja ideologiaan harva enää uskoi.

Snyder kirjoittaa, kuinka Havel, tärkein ajattelija 1970-luvun kommunistidissidenttien joukossa, esitti vertauksen vihanneskauppiaasta, joka tekstaa puotinsa ikkunaan kyltin ”Maailman työläiset, liittykää yhteen!” Se ei tarkoita, että kauppias todella kannattaisi kommunistisesta manifestista otetun lainauksen viestiä. Hän asettaa kyltin ikkunaansa, jotta voisi jatkaa arkielämäänsä joutumatta vaikeuksiin viranomaisten kanssa.

”Vihanneskauppias ilmoittaa lojaalisuutensa ainoalla tavalla, jota hallitus pystyy kuulemaan; toisin sanoen hyväksymällä määrätyn rituaalin, hyväksymällä ulkokuoren todellisuudeksi, hyväksymällä annetut pelisäännöt ja siten mahdollistamalla pelin jatkumisen, sen koko olemassaolon.”

Kun ihmisluonto antaa periksi, se valitsee helpomman tien

Snyder opastaa myös näin: säilytä maltti kun tapahtuu mahdottomia. Nykyajan tyrannia on terrorin hallintaa. Kun terrori-isku tapahtuu, autoritaariset vallanpitäjät käyttävät sitä valtansa vahvistamiseen.

Laumaväkivallan tarkoitus oli muuttaa poliittinen ilmapiiri, minkä se myös sai aikaan.

”Jotta väkivalta voisi muuttaa sekä ilmapiirin että koko järjestelmän. Joukkokokousten mielenliikutukset ja poissulkemisen ideologia on liitettävä osaksi aseellisten joukkojen koulutusta. Ensin ne uhmaavat poliisia ja asevoimia, sitten ne tunkeutuvat poliisiin ja asevoimiin, ja lopuksi ne muuttavat poliisin ja asevoimat. ”

Snyderin kirjan helmiä on vaikea erotella. Yksi niistä on kuitenkin tämä: ”Jos todella tavoittelemme tosiasioita, internet antaa kadehdittavan mahdollisuuden välittää niitä. Aiemmin lainatuilla auktoriteeteilla ei ollut sellaisesta tietoakaan.”

 

Kirja-arvio: Hannu Himanen – Länttä vai itää

Suomi Natoon! Länteen! Ulkopolitiikka perustuslain mukaiseksi, pääministerille hänelle kuuluva asema.

Venäjällä suurlähettiläänämme vuosina 2012-16 palvelleen Hannu Himasen kirja Länttä vai itää – Suomi ja geopolitiikan paluu (Docendo) on raikas tuulahdus joka pöyhii tunkkaista jaarittelua ja panee miettimään propagandaan vastaamisen tärkeyttä.

Diplomaatilta ei kuulla salassa pidettäviä asioita, mutta julkisissa lähteissä oleva tietokin riittää. Kyse on siitä, miten näkemykset tarjotaan lukijalle. Himanen osaa taidon.

himanenkansi

Länttä vai itää koostuu esseistä, jotka tarjoavat ulkopolitiikasta kiinnostuneille mahdollisuuden kurkistaa kansainvälisen politiikan teorioihin ja käytännön työhön ilman elämäkertojen henkilökohtaisuuksia.

Himanen ei sijoita itseään tärkeänä tekijänä mihinkään merkittävään paikkaan historiassa, vaan kokenut diplomaatti paukuttaa jääräpäisimmällekin, että itsevaltaisesti johdetun Venäjän tavoitteet saattavat olla edelleen hämäriä, mutta toimillaan maa on jo joutunut oman propagandansa loukkuun.

Kolmatta kertaa diplomaatin postilla Venäjällä olleella Himasella on luonnetta sanoa asiat suoraan. Toimittajan koulutuksen jälkeen diplomaatiksi lähtenyt Himanen muistelee nyt 95-vuotiaan isänsä sanoneen:

Luulin jotain ymmärtäväni, kunnes se selitettiin minulle.”

Suurlähettiläs Hannu Himanen esitteli juuri julkaistua teostaan 20.10. 2017 Helsingissä.

Suurlähettiläs Hannu Himanen esitteli juuri julkaistua teostaan 20.10. 2017 Helsingissä.

Eläkkeelle vastikään siirtyneen ja ulkoministeriön virkamieskunnan johtopaikoillakin olleen ammattilaisen näkemyksillä on erityistä painoarvoa. Kokenutta ei huijata. Jokainen diplomaatti voi valita tapansa palvella Suomea.

Himasen kirja tarjoaa ajateltavaa ja kehottaa aloittamaan uudenlaisen keskustelun ulkopolitiikastamme, jotta voimme vastata alati haasteelliseen Venäjän painostukseen: informaatiohyökkäysten perimmäinen tavoite on synnyttää hämmennystä ja hajaannusta länsimaiden sisällä ja niiden välillä.

Suomessa on edelleen vankka joukko ihmisiä, erityisesti heitä on poliitikkojen parissa, jotka eivät syystä tai toisesta halua uskoa Venäjän pyrkivän vaikuttamaan ulkomailla. Samalla maa muodostaa epäsuoran uhkan, koska tiedonvälityksen ammattilaiset on valjastettu valtion ohjaamaan propagandatyöhön.

Venäläisen arjessa on täysin mahdollista kuvitella Venäjä yhdeksi maailman johtovaltioksi. Televisio tarjoilee Kremlin päättämän todellisuuden.

Suurlähettiläs Hannu Himanen kätteli kesäkuun 1. päivä vuonna 2016 Vladivostokin 1. apulaiskaupunginjohtajaa Aleksandr Jurovia.

Suurlähettiläs Hannu Himanen kätteli kesäkuun 1. päivä vuonna 2016 Vladivostokin 1. apulaiskaupunginjohtajaa Aleksandr Jurovia.

”Maakunnissa matkustaessani sain usein eteeni useita paikallisia toimittajia tv-kameroineen. Etupäässä toimittajat olivat nuoria ja kokemattomia ja kykenivät esittämään vain paperille kirjoitettuja ja ilmeisesti jostain saatuja kysymyksiä. Kysymykset olivat pääsääntöisesti täysin yllätyksettömiä ja merkityksettömiä. Joskus lapsikiistojen kuohuissa minulle esitettiin tutuiksi tulleita kysymyksiä suomalaisesta lastensuojelusta, selvästikin muualta (päätoimituksista) valmiina saatuja kysymyksiä. Syntyi vaikutelma, että nuoret toimittajat koulitaan uransa alussa toteuttamaan yhteistä valtiollista projektia.”

Himasen kirjan suoruus voi yllättää

Toki aktiivisena sosiaaliseen mediaan, ennen muuta Twitteriin @Himantero, kirjoittavan suurlähettilään on voinut olettaa käyvän asioihin kiinni kirjassaan samalla tavalla, kuin hän on julkisissa puheenvuoroissaan kehottanut Venäjää ja venäläisiä kohtelemaan: suoraan ja rehdisti.

Venäjä käyttäytyy naapureitaan ja muuta maailmaa kohtaan niin kuin sen voi olettaa tekevän. Suurvallan itseymmärrys on toinen kuin meidän.

Tiedotusvälineistä ja vaikuttamisesta Himanen puhuu kirjassaan monessa yhteydessä. Media on asetettava raameihinsa, kuten muukin poliittinen vaikuttaminen. Se on aina jollain tasolla aikansa peili.

Nyky-Venäjällä median merkitystä on tarkasteltava Venäjän johdon valitsemana strategiana. Jo presidenttiytensä alkuvaiheessa Vladimir Putin nosti valtion kaasuyhtiön Gazpromin keskeiseksi työvälineekseen, jonka avulla Kremlistä johdetut yrityselämän lonkerot ulottuivat kaikkialle, myös mediaan.

Kremlin mediaoperaatiot ovat julkisia

Himanen muistuttaa, että Kremlin virtuaalisessa kontrollissa oleva mediajärjestelmä tuottaa uutisilta, artikkeleilta, ajankohtaisohjelmilta ja dokumenteilta vaikuttavia sisältöjä, jotka on tuotettu vaikuttamistarkoituksessa. Niiden sisältöjen tarkoituksena on korostaa Venäjän kykyjä ja hakea oikeutusta myös väkivallan tekoihin.

Eikä vain Venäjällä.

”Moskovassa ollessani seurasin monta kertaa reaaliaikaisesti, miten todellisten tai fiktiivisten asiantuntijoiden valheelliset lausunnot tai tekaistut tarinat monistetaan hetkessä venäläisten uutistoimistojen ja somen piirissä toimivien automaattiohjattujen robottitilien (bottien) kautta. Joskus huonoilta vitseiltä vaikuttavat valeuutiset vyöryvät väkevällä voimalla eteenpäin ja saattavat päätyä koviksi uutisiksi läntisten uutistoimistojen ja muun median sivustoille. Alkuperäistä lähdettä on usein lähes mahdotonta jäljittää, varsinkin jos valeuutiset synnytetään venäjänkielisessä ympäristössä. Jäljet katoavat tehokkaasti ja täydellisesti.”

Ylätason korruptio selittää Venäjän poliittisia ongelmia

Venäjällä eliittiin voi päästä kykyjen perusteella. Himanen muistuttaa, että siellä pysyminen edellyttää useimmiten korruptiivisten käytäntöjen hyväksymistä ja korruptioon sekaantumista. Tästä johtuen on arvioitu, että hallitsevan eliitin täysimittainen jäsenyys – niin julkisella kuin yksityiselläkin sektorilla – edellyttää jonkinlaisten liittymisriittien läpikäymistä.

”Tärkeään tehtävään ehdolla olevalle tehdään pirullinen tarjous, josta ei voi kieltäytyä: ulottuvilla on merkittävän suuria, mutta laittomiksi tiedettyjä taloudellisia etuja; samalla ehdokkaalle tehdään selväksi, että eduista kieltäytyminen johtaa syrjäyttämiseen ja täydelliseen henkilökohtaiseen katastrofiin.”

Vastaavalla tavalla sanotaan Stalinin toimineen ja myös uskoneen tietävänsä kaikista sen verran, että näitä voitiin hallita, ilman että hallituilla oli itsellään mitään mahdollisuuksia vaikuttaa omaan asemaansa.

Venäjällä käytetään kovan vallan kieltä

Himasen Venäjällä suurlähettiläänä viettämät vuodet ovat olleet merkittäviä ennen muuta maan suuruuden palauttamiseen tähtäävän projektin vuoksi. Krimin kaappaus vuonna 2014 on monella tapaa vedenjakaja. Putin esitti parikymmentä vuotta sitten demokraattia, mutta enää hän ei julkista keskustelua kaipaa, vaan näennäisen lailliselta vaikuttava autoritaarinen johtajuus kelpaa valtaosalle venäläisiä. Tämä vaikutus ulottuu myös Venäjän rajojen yli.

”Venäjän muuttunut retoriikka on taitavaa ja strategista informaatiovaikuttamista, joka Suomen kohdalla on saavuttanut tavoitteensa hyvin. Venäjän narratiivi on usein huomaamatta omaksuttu sellaisenaan. Monet haluavat ymmärtää Venäjää ja muistuttavat, että vikaa on myös lännessä. Suomalainen tasapainoilu muistuttaa kylmän sodan aikaista puolueettomuuskompleksia ja halua asettua ´suurvaltaristiriitojen ulkopuolelle.`”

Himanen muistuttaa, että Suomen kaltaisen maan rooli maailmanpolitiikassa on sopeutujan rooli, mutta se ei merkitse alistumista ja tahdottomuutta. Suomen poliittinen johto on sadan itsenäisyyden vuoden aikana osoittanut, miten vaikeistakin tilanteista voi selvitä eteenpäin, kuten olemme tehneet. Olemme säilyttäneet poliittisen itsenäisyyden ja alueellisen koskemattomuuden ja uhattuna osoittaneet kyvyn ja halun määritellä oman historiamme kulun.

Kohtalon hetkillä Suomesta on tullut historian näkijä ja historian tekijä.”

Suomalaisten poliitikkojen on syytä ottaa kirjan viesti tosissaan. Emme ole nähneet vielä sitä, mihin kuuliainen nöyristely voi johtaa Suomessa. Venäjällä voi maan mediasta nähdä joka päivä, miten televisiossa määritellään Venäjän nykypolitiikalle raamit.

Meistä mitättömiltä ja absurdeilta tuntuvat asiat ovat todellisuutta: Puhe lapsien kaappaamisesta Suomessa ei ole vain jonkun yksittäisen tiedotusvälineen tai toimittajan, puhumattakaan Suomessa operoivan hyödyllisen idiootin, aikaansaannosta.

Vaikka Suomi-kuva ei rapaudu pysyvästi, on harmillisia keskusteluja jouduttu käymään jo ihan liikaa. On muistettava, että virallinen Venäjä on ollut mukana monessa ja käyttänyt tunteisiin vetoavasti lapsia hyväkseen propagandassa. Himanen muistuttaa, että vastaajaksi ovat joutuneet diplomaatitkin. Viennin edistäminen on tärkeää ja yksi julkisuusdiplomatian perustehtäviä.

”Yhdellä maakuntamatkoistani vuonna 2014 olin tutustumassa valtakunnallisesti merkittävään tuotantolaitokseen suomalaisen yritysvaltuuskunnan kanssa. Lyhyen, muodolliseksi jääneen tapaamisen lopussa yrityksen kiireinen toimitusjohtaja kertoi saaneensa kollegoiltaan toivomuksen kysyä suurlähettiläältä erikseen sitä, onko Suomeen turvallista matkustaa perheen kanssa. Miksi teidän sosiaaliviranomaisenne ottavat venäläisiä lapsia huostaan?, toimitusjohtaja kysyi.”

Venäjä vielä virittelee media-asettaan

Venäjän informaatiovaikuttamisen onnistuminen johtuu monista samaan suuntaan vaikuttavista tekijöistä. Venäläiset valtiojohtoiset uutistoimistot ja muu media tarjoavat kansainväliseen käyttöön runsaasti journalistisesti laadituilta näyttäviä, mutta Venäjän valtiollisen propagandakoneiston tuottamia uutisia ja analyysejä, joita tasapuolisuuteen pyrkivä läntinen journalismi ei voi helposti sivuuttaa. Itämeren tilanteen kiristyminen on suoraa seurausta Venäjän toimista Ukrainassa.

”Ei ole käsikirjaa, ei mitään historian oppituntia, jonka perusteella Putinin kaltainen yksinvaltainen johtaja päätti, miten toimia Georgiassa 2008 tai Ukrainassa 2014. Johtajan valinnat ovat samanaikaisesti sekä olosuhteiden sanelemia että subjektiivisia, aikaan ja paikkaan sidottuja. Päätöksentekijä ei voi ratkaisun hetkellä tietää, mitä hänen päätöksistään seuraa. Ne voivat tuottaa juuri sellaisia tuloksia kuin lähdettiin hakemaan, mutta useimmiten tulokset poikkeavat halutuista. Joka tapauksessa päätöksistä on aina myös sellaisia seurauksia, joita päätöksenteon hetkellä ei lainkaan ajateltu.”

Näistä tilanteista kasvaa ”Nato-kiima” ja syntyneen asetelman vuoksi Venäjä käyttää ulkoministeri Sergei Lavrovin suulla muita vähättelevää sanallista painostusta. Kyse on hybridivaikuttamisesta.

”Venäjä pitää meteliä omasta ajattelustaan luodakseen käsityksen siitä, että Natoon liittyminen johtaisi välittömiin ja merkittäviin vastatoimiin. Se käyttää hyväkseen ajatusmallia, joka kansainvälisen politiikan realistisen koulukunnan kirjoissa tunnetaan nimellä turvallisuusdilemma (security dilemma): turvallisuuden ratkaisematon ongelma syntyy siitä, että omaa turvallisuutta lisäävät toimet aiheuttavat uhkaksi koetun valtion reaktion, mikä taas heikentää omaa turvallisuutta.”

Venäjä pyrkii horjuttamaan länsimaiden perusinstituutioita

Se on häpeilemättä tukenut populistisia virtauksia ja poliitikkoja monissa länsimaissa. Erityisesti Venäjän suhteet marraskuussa 2016 valittuun Yhdysvaltain presidenttiin Donald Trumpiin ja Ranskan äärioikeistolaisen Kansallisen rintaman johtajaan Marine Le Peniin ovat herättäneet paljon kysymyksiä.

Tätä taustaa vasten ei ole erikoista lukea, että kun Himanen suosittaa Suomelle jäsenyyttä puolustusliitto Natossa, hän ei halua, että merkittävää jäsenyyspäätöstä tehtäisiin kansanäänestykseen nojaten. Himasen mielestä poliitikot osaavat asiansa, ja voivat tehdä kansakunnan kannalta sopivimmat ratkaisut.

Suomalaisen ulkopoliittisen keskustelun rajalinjat eivät kulje edelleenkään puoluekartan mukaan. Poliitikot ovat jättäneet ylimmän sanan mieluusti vaikka presidentille, ja virallisesti sanotaan muutenkin, ettei Nato-kysymys ole ajankohtainen. Outoa on myös se, että Natosta puhujat ovat kuin jollain tavalla tarttuvaa tautia kantavia.

eskos

Syksyn turvallisuuspoliittista keskustelua ovat sähköistäneet RKP:n presidenttiehdokas, meppi Nils Torvalds ja nyt Himanen puhumalla Natoon liittymisestä. Somessa heidät on leimattu myös kummallisiksi entisiksi kommunisteiksi, jotka ovat Naton kannattajia, vaikka opiskeluaikoina näkemykset olivat täysin toiset.

Todellakin. Reilussa 40 vuodessa näkemykset voivat muuttua. Venäjä vaan näyttää yhä enemmän retro-Neuvostoliitolta. Maan pääpropagandakanava RT ilakoi Putinin englanninkielisellä puheella maailman nuorisolle Sotšissa juuri päättyneessä suurtapaamisessa, joka taitaa olla maailmankuulu vain Venäjällä. ”Future is your´s! All the best!”

https://russian.rt.com/russia/video/441781-putin-vfms-sochi-angliyskyi

Historialla voidaan selittää Suomen vääjäämätöntä kohtaloa ja sitoutumista Venäjään ihan yhtä paljon kuin maantieteellä. Mutta elämme tässä ja nyt. Ajassa, jolloin Venäjä hyödyntää neuvostopropagandan parhaita elementtejä, ja osaa käyttää uusia mediavirtoja siten, että heidän kätensä jälki ei edes näy missään.

 

 

Kirja-arvio: Kalle Kniivilä – Tanjan katu

Venäjä on kirjoittajalle ehtymätön aiheiden lähde. Sen kun poimit. Parhaat tarinat on kuitenkin haettava itse, ja silloin oma viha ja/tai rakkaus -suhteesi tuohon valtavaan aineistoon on koetuksella. Sanotaan tämä jo kärkeen: toimittaja Kalle Kniivilä lunastaa neljännellä Venäjästä ja entisestä Neuvostoliitosta kirjoittamallaan teoksella paikan Venäjä-kirjoittajien etujoukossa. Tanjan katu – Elämää Pietarissa 1917-2017 (INTO) on kirja, joka kannattaa lukea, koska siinä kuuluu jälleen ihmisten – venäjäläisten ääni: yhdessä ja yksilöinä. Kniivilä on tehnyt työnsä venäjäksi ja kääntänyt kaiken materiaalin ja haastattelut itse.

tanjan_katu

”Tanjan katu on hädin tuskin puolentoista kilometrin mittainen. Silti tänne sopii koko Neuvostoliiton ja uuden Venäjän historia. Sata vuotta tavallisten ihmisten epätavallisia kohtaloita.”

Kniivilä on kasvanut kirjoittajana jokaisen teoksensa myötä. Aiemmissa kirjoissaan, Putinin väkeä (2014) ja Neuvostomaan lapset (2016) sekä Krim on meidän – imperiumin paluu (2015) Kniivilä on jo osoittanut pystyvänsä sijoittamaan kirjojensa henkilöt tähän aikaan ja antamaan heidän kertomalleen sen vaatiman tilan. Sydsvenska Dagbladetin toimittaja Kniivilä sanoo tehneensä pohjatyön niin kuin toimittajat yleensä tekevät. Tanjan katu –kirjasta muotoutuu vuosikymmenestä toiseen edeten koskettava kuvaus ihmisten elämästä muutaman sukupolven aikana kaupungissa Neva-joen suistossa. Eikä vain Pietarissa vaan Petrogradissa ja Leningradissa sekä vaikkapa viivähtäen timanttien etsintäretkellä geologisissa kaivauksissa Siperiassa.

Kirja on enemmän kuin 100 vuoden tarina. Kniivilä kertoo miettineensä aluksi kirjoittavansa juhlavuotta merkkaavan kirjansa Petroskoin vinkkelistä, mutta päätyneensä lopulta vanhan opiskelupaikkansa innoittamana Vasilinsaarelle Pietariin. Monet Kniivilän lukijoista tuntevat varmasti kadulla asuneen Leningradin piirityksessä menehtyneen Tanja Savitševin päiväkirjat.

Kadulla asui joskus myös Venäjän presidentti Vladimir Putin, ja siellä voi edelleen törmätä Helsingin yliopiston professoriin Vladimir Gelmaniin. Hän jo kyseli omassa Facebookissaan Kniivilän kirjasta: joko venäjännös on tulossa? Kuulemma kustantajaan on oltu Venäjältä yhteydessä.

“Vuoteen 1996 asti entinen KGB-agentti Vladimir Putin on Pietarin varakaupunginjohtaja. Hänellä on asunto Tanjan kadulla, vastapäätä kiinteistönvälittäjä Aleksandr Dymnikovin taloa. – Mutta ei häntä täälläpäin juurikaan näkynyt. Ehkä hän osti asunnon vanhemmilleen. Presidentiksi tultuaan hän kävi joka tapauksessa täällä pari kertaa. Silloin koko katu suljettiin.”

Kniivilä osaa haastatella ja kertoa väliin nippelitiedonkin niin, ettei mikään vaikuta Wikipediasta kaivetulta. Reportaasikirjojen tekijä ja ammattitoimittaja on myös oiva blogisti. Teksteissään Kniivilä on lehtimiehen perushyveiden mukaisesti yhtä aikaa lakoninen, toteava ja kuvaileva. Tutkijalle tai Venäjän historian perehtyneelle harrastajalle asiat eivät ole uusia, mutta kun yleisestä mennään pieniin yksityiskohtiin ja historian hämärästä, paperin kahinasta, päästään kuulemaan, mitä asioita itse kokeneet ihmiset ajattelevat, saadaan tarinoihin eloa. Ja kuten niin usein, vuosisadassa ovat jotkut vakiintuneiksi luullut asiat jo toisen tarinan arvoisia.

Venäjän suuren lokakuun vallankumouksen merkittävyyttä arvioidaan tänään aivan eri tavoin kuin vielä pari vuosikymmentä sitten, mutta samalla kaatuu myös monia ikoneiksi nostettuja kuvia. Neuvostoliitossa henkilöpalvonta nostettiin arvoonsa rakentamalla kuva sankariteoista, joita ei edes tapahtunut. Neuvostovaltion perustajaa säilytetään edelleen mausoleumissaan Moskovassa, mutta yhtenäistä ja vääristeltyä historiaa voidaan joiltain osin oikoa totuudenmukaisempaan suuntaan. Lukutaidottomille ja ylipäätään helposti levitettävän propagandan vuoksi kehitetty elokuva Talvipalatsin valtauksesta joutaa unohdettavaksi ja toisenlaiseksi kertomukseksi. Kniivilän kirjassa tarina on todemman kuuloinen.

”Nyt jo eläkkeelle siirtynyt Aleksandr Uralov, joka sata vuotta vallankumouksen jälkeen asuu Savitševin perheen entisessä huoneistossa, muistelee miten hän pienenä ihmetteli, miksei hänen isänsä, vanha ratsuväen upseeri, halunnut kertoa rynnäköstä Talvipalatsiin, vaikka oli itsekin osallistunut vallankumoukseen. – Meille oli näytetty kaikenlaisia elokuvia, joissa matruusit mursivat Talvipalatsin portit ja niin edelleen. Mutta hän ei koskaan suostunut kertomaan, miten se oikein tapahtui. Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, ettei hän halunnut kertoa, koska mitään rynnäkköä ei koskaan ollutkaan. Todellisuudessa bolsevikit pääsivät sisään takakautta, ja suuri osa laukauksista ammuttiin ilmaan.”

Avatessaan lukijalle kirjan tekemisen taustoja Kniivilä kertoo, että varsinainen kultakaivos olivat taiteilija ja taidehistorioitsija Alexandre Benois’n päiväkirjat vuosilta 1916–1918. Benois´n tytär Anna Tšerkesova luovutti ne University of Texasille 1980-luvulla. Ehtona oli, ettei mitään päiväkirjojen sisällöstä saanut julkaista kahteenkymmeneen vuoteen. Päiväkirjat julkaistiin lopulta Moskovassa vuonna 2003, Kniivilä kirjoittaa.

Kuten aiemmissa kirjoissaan, Kniivilä avaa lukijalle monia Venäjän historian kannalta oleellisia asioita. Ikäpolveni lukija muistaa Neuvostoliiton YYA-sopimuksen toisena osapuolena ja sodan voittaneena suurvaltana, mutta varhaisempi Neuvostoliitto on jäänyt tuntemattomammaksi. Historian jatkumossa Neuvostoliiton valtiohistoria on lyhyt jakso, mutta monelle se oli koko elämä. Ihan alkua on enää harva ääneen muistelemassa. Kniivilä kirjoittaa, että 1920-luku oli monin tavoin absurdia aikaa. Kuten kirjailija sanoo tuosta vuosikymmenestä:

“Sillä kukaan ei tiedä, minne maa on menossa. Pitäisikö englantilaiset lyödä ällikällä valmistamalla laadukkaita tulitikkuja – vai sotilaslentokoneita? Mitä on tapahtunut kommunistiselle utopialle, maailmanvallankumoukselle, valtiolle, jonka oli määrä kuihtua pois? Voiko kommunisti käydä ostoksilla yksityisessä kaupassa? Ja jos ei voi, miksi ainoa sallittu puolue sitten sallii yksityiset kaupat? Kukaan ei tiedä, ei edes puolue, sillä niin kummalliselta kuin se saattaa vaikuttaakin, puolueen sisälläkin on yhä eri mielipiteitä. Mutta siihen tulee pian muutos.”

Vähänkään historiaa harrastanut tuntee ja tietää – lännessä, ehkä jopa keskiverto venäjäläistä paremmin Stalinin hirmutyöt, joita monet pitävät nykyään välttämättöminä maan modernisoimiseksi. Me suomalaiset olemme katkeran tietoisia myös suomalaisia ja suomensukuisia kohdanneista vainoista. Suomalaisia enemmän taidettiin inhota vain saksalaisia. Vähemmistön kohtalot olivat karuja.

Venäjää ei kuitenkaan voi edes yrittää ymmärtää, jos ei tunne maan kulttuuria: monille tulevat neuvostoajoistakin ensimmäisinä mieleen kansantanssiryhmät tai keisarillisen loiston kaikelle kansalle tarjonneet balettiseurueet ja tunnetut säveltäjät. Mutta heitäkin tärkeämpiä kansoille ovat omat lauluntekijät. Kyky sulatella yhdessä tuskaiset asiat kantaa. Näiden neuvostotodellisuuden tulkkien muistelemiseen on useimmilla venäjäläisillä hyvä syy. Joillakin vielä parempi tarina. Kniivilä muistuttaa, neuvostobardien perinteeseen kuuluneen, että laulaja, kuten Vladimir Vysotski, keskusteli yleisön kanssa ja vastasi kysymyksiin, joita kirjoitettiin paperilapuille ja lähetettiin näyttämölle. Liian arkoja aiheita koskeneet kysymykset laulaja saattoi näin jättää lukematta. Kniivilän haastattelema Galina Barhudarova kertoo olleensa geologisella tutkimusmatkalla kaukana idässä, kun hän kuuli Kiinan radion venäjänkielisestä lähetyksestä Vysotskin kuolleen. Isku oli kova.

”Vysotski ja [Bulat] Okudžava olivat meille puolijumalia. Surimme hänen kuolemaansa kovasti. Tarkoituksena oli ollut viettää minun syntymäpäivääni, mutta uutisen kuultuamme peruimme juhlat. Kiinan radio kertoi Vysotskista, ja Ranskan radion venäjänkieliset lähetykset myös, ne kuuluivat hyvin siellä Mongolian rajan tuntumassa. Häirintälähettimet, joilla ulkomaisten radiolähetysten kuuluvuutta rajoitettiin, oli sijoitettu suurkaupunkien tuntumaan, mutta maailman suurimman maan koko aluetta niillä ei mitenkään pystytty kattamaan.”

Monille näyttelijä ja itseään usein kitaralla säestänyt esiintyjä oli kansan omatunto. Neuvostoliiton virallisissa tiedotusvälineissä Vysotski oli epähenkilö – hänen tekstinsähän eivät noudattaneet puolueen linjaa ja yksityiselämäkin oli moraalitonta. Kniivilä kirjoittaa, kuinka jopa hänen kuolemansa yritettiin sensuroida. Vysotski kuoli heinäkuun 25. päivänä 1980, kun Moskovan olympialaiset olivat meneillään, eikä mikään saanut häiritä neuvostourheilun voittokulkua. Kaksi lehteä uskaltautui julkaisemaan lyhyen muistokirjoituksen, toisen päätoimittaja sai pian potkut.

”Suojasää oli ollut ohi jo pitkään, ja viimeistään Vysotskin kuolemaan päättyi vanha hyvä aika. Neuvostoliitto oli nimittäin jälleen sodassa.”

**

Lopulta Neuvostoliiton sota Afganistanissakin loppui, ja Neuvostoliitto lakkasi olemasta. Venäjän 1990-luku oli sekin voimakkaiden ristiriitojen aikaa. Asuin itse Pietarissa ja tein töitä ennen muuta Yleisradion toimituksille. Tuohon aikaan vuokra-asunto löytyi helposti ja vaihdoin asumusta moneen kertaan – aina halvempaan ja parempaan. Markkinat olivat todella murroksessa. Myös Kniivilän kirjaansa haastattelema Aleksandr Dymnikov alkoi olosuhteiden pakosta järjestellä asunnonvaihtoja. Dymnikov huomasi osaavansa homman ja vaihtoi väitöskirjan perustyön asunnonvälittäjän työhön. Kniivilä kertoo, miten Dymnikovista tuli menestyvä kiinteistönvälittäjä, yksi Leningradin ensimmäisiä.

“Kun yhteiskunta muutti muotoa, oli tärkeää hypätä mukaan ensimmäisenä. Joka epäröi, jäi jälkijunaan. Joka ei uskaltanut hypätä ollenkaan, menetti pelin. Mutta hyppäämisen aika tulisi vasta muutaman vuoden kuluttua. Vuonna 1987 Aleksandr Dymnikov vielä epäröi.

– Kuuluin puolueen nuorisojärjestöön Komsomoliin, ja pelkäsin erota. Oli jo ihan selvää, että se homma oli järjetöntä. Mutta minua pelotti. Pelkäsin, että pilaisin elämäni, jos eroaisin Komsomolista. Juuri silloin minulle yllättäen tarjottiin mahdollisuutta liittyä puolueeseen. Pelkäsin kieltäytyä, mutta keksin selityksen. Sanoin, etten vielä voinut ottaa kantaakseni puolueen jäsenyyden suurta vastuuta, koska halusin muutaman vuoden ajan omistautua täysin tieteelle. Ja minut jätettiin rauhaan.”

Yksi julkisuudessa ollut, mutta melko pienelle huomiolle jäänyt seikka on Venäjän ja Neuvostoliiton suhde Pohjois-Koreasta tuotettuun orjatyövoimaan. Pohjoiskorealaisia on ollut työssä rakennuksilla Pietarissa ihan viime aikoinakin. Aiemmin on puhuttu heidän roolistaan laajoilla hakkuualueilla syvällä Siperiassa.

”Retkillään Neuvostoliiton Kaukoidässä Galina Barhudarova käy myös Tšegdomynin kylässä, jonka tuntumasta Pohjois-Korea 1960-luvulta alkaen on saanut kaataa metsää. Tarkoituksena oli alun alkaen tukea Pohjois-Korean ystävällismielistä hallitusta. 40 prosenttia pohjoiskorealaisten metsätyömiesten kaatamasta puutavarasta lähetettiin Pohjois-Koreaan, loput Neuvostoliitto sai maksuksi hakatusta metsästä. Alue on harvaan asuttua, eikä vankejakaan enää Stalinin kuoltua ollut metsätöihin riittävästi. Siksi järjestely oli edullinen myös neuvostohallitukselle. Pohjoiskorealaisten metsätyömiesten elinolot muistuttivat Stalinin vankileirejä, eikä korealaisilla ollut paikalliseen väestöön mitään kontaktia. Parakkileireissä asuneet korealaiset olivatkin ilmeisesti vankeja. – Näin heitä ensimmäisen kerran jo junassa. He vaikuttivat koulutetulta väeltä, lääkäreiltä ja opettajilta. Heidät oli varmaan lähetetty leiriin uudelleenkoulutettaviksi. Kaikilla oli samanlaiset univormut.”

**

Venäjän tekninen kyky ei tunnu edelleenkään vastaavan lähellekään sitä, mitkä maan mahdollisuudet voisivat olla. Maailmanluokan kulutustavaroita maa tuottaa huomattavan vähän. Joitakin todella käyttökelpoisia tuotteita ovat sovellukset internetissä. Facebookia vastaava Vkontakte on kärsinyt pahoja mainetappioita. Omastakin tuttavapiiristäni olen kuullut, että eräällä tavalla aikuisuuteen liittyy se, että siirrytään pois venäläisestä yhteisömediasta. Itse mietin oikeasti sitä, miksi palvelun päivittäminen tuntuu vaikuttavan puhelimeni toimintaan. Mene ja tiedä.

Kniivilän kirjassa Vkontaktesta kerrotaan seuraavasti:

”Vkontaktesta tuli muutamassa vuodessa yksi Venäjän ja koko entisen Neuvostoliiton suosituimmista internetsivustoista. Sen juuret ovat kuitenkin täällä Vasilinsaarella, vain muutaman sadan metrin päässä Tanjan kadulta. Suositun sosiaalisen median kehittäjä Pavel Durov, jota on kutsuttu Venäjän Mark Zuckerbergiksi, opiskeli yliopiston filologisessa tiedekunnassa aivan Galina Barhudarovan mineralogisen museon naapurissa. Pavel Durov oli 22-vuotias perustaessaan Vkontakte-sivuston. Ensimmäisiä käyttäjiä houkuteltiin kutsumaan kavereitaan mukaan arvonnalla, jossa oli palkintoina Applen suositun iPod-mediasoittimen uusia malleja. Neljä vuotta myöhemmin Durov oli miljonääri, ja hänen yrityksensä saattoi siirtää pääkonttorinsa ompelukonetehdas Singerin entiseen rakennukseen Nevski prospektille, samaan taloon, jossa kaupungin hienoin kirjakauppa oli vallankumouksesta asti sijainnut.”

Durov oli kunniansa kukkuloilla vuoden 2012 tienoilla. Siis samaan aikaan kun Venäjällä nähtiin sitten 1990-luvun ensi kertaa todella isoja mielenosoituksia. 2000-luvulla Venäjä on vaikuttanut tasaantuneen, ja valtaosa kansalaisista näyttää hyväksyvän niin Putinin jatkon presidenttinä kuin Krimin anastamisen Ukrainalta. Kniivilä tosin muistuttaa, että Ukrainan kriisin kärjistyessä vuonna 2014 syntyneen napinan jälkiporuna Durov kieltäytyi yhteistyöstä Venäjän viranomaisten kanssa eikä suostunut luovuttamaan niille ukrainalaisten Vkontakt-käyttäjien tietoja. Tämän seurauksena Durov joutui epäsuosioon. Hänen oli pakko luopua toimitusjohtajan paikasta ja muuttaa pois Venäjältä.

Venäjä elää tavallaan. Valtavassa maassa on paljon ääniä, joista toiset kantavat pidemmälle. Tanjalta ja koko Savitševin perheeltä vietiin mahdollisuus elämään Leningradin piirityksessä, mutta Tanjan päiväkirjamerkinnät ovat edelleen meidän kaikkien yhteistä historiaa.

Kniivilä ei ennusta, mutta lopettelee kirjaansa kokemuksillaan vapun vietosta. Vappujuhlinta on palannut entiseen malliinsa 1990-luvun sekasorron jälkeen. Ihmisiä komennetaan marssille, mutta lippuja on punaisten lisäksi muitakin. Ja onpa näkyvissä myös selvästi se, että monen mielestä Stalinin teot ovat ehkä hirmuisia, mutta sittenkin välttämättömiä. Näinköhän.

**

Kalle Kniivilän kotisivut, jossa on videoita kirjaan haastatelluista, ja kirjailijan esittely.

Kalle Kniivilä YLEn aamutelevisiossa 9.10.2017

Koponen-blogi Kirja-arvio – Kalle Kniivilä: Neuvostomaan lapset