Putinin naapurissa: Venäjällä on vain Navalnyi

Venäläinen miljardööri Mihail Hodorkovski haastaa Venäjän nykyjohdon. Kun Hodorkovski puhui poliittisen Avoin Venäjä -liikkeensä kokouksen jälkeen Helsingissä marraskuussa 2016, hän nosti esiin opposition mahdollisena yhteisenä presidenttiehdokkaana Aleksei Navalnyin.  (Josta lisää tämän Putinin naapurissa blogauksen loppupuolella. Videoon voi napsauttaa oikealta neljännestä kuviosta englanninkieliset teksititykset. Videossa kerrotaan Putinin kokista trollienkin isännästä.)

Monet ovat sitä mieltä, että Venäjän entisen ja jo edesmenneen presidentti Boris Jeltsinin (presidentti vuosina 1991-1999) lisäksi Navalnyi on ainoa täysverinen poliitikko Venäjällä. Navalnyi nousi vääjäämättä koko kansan tietoisuuteen nimitettyään radiossa vuonna 2011 valtapuoluetta ”varkaiden ja huijareiden” puolueeksi. Yhtenäinen Venäjä –puolue ei kyennyt estämään internetin voimaa: meemi voimistui päivä päivältä. Navalnyin merkitystä vähäteltiin ja hänen yhteyksiään ääriliikkeisiin selvitettiin, mutta mainetta ei mieheltä saatu vietyä.

Vuonna 2012 oli selvää, että niin kauan kuin oppositio ei ryhtyisi oikeaan poliittiseen taisteluun, mielenosoitukset olivat tavallisille kansalaisille ainoa keinoa osoittaa vallassa oleville tyytymättömyytensä. Tämän takia monet halusivat osallistua riippumatta puhujien kokoonpanosta ja retoriikasta.

En osaa sanoa millaisia mahdollisuuksia tällä 40-vuotiaalla poliitikolla voisi olla seuraavissa presidentinvaaleissa vuonna 2018, mutta ehkä ne jonkinlaisiksi lasketaan, koska voi hyvin olla, että Putin koetetaan nimittää Venäjän johtoon jo aiemmin, jos enää koskaan uudelleen. Hyviä veikkauksia on vaikka kuinka monta. Venäjän kehittymistä muuksi kuin sotilaalliseksi suurvallaksi on minusta mahdotonta ennustaa varsinkaan kun emme voi sanoa sitä, miten muu maailma pystyy vastaamaan Venäjän vaatimuksiin uuden maailmanjärjestyksen luomisesta.

Venäjän virkamiesten kytkeytyminen korruptioon ei yllätä ketään, mutta kilpailevien turvallisuupalveluiden jatkuvasti esiin nostamat tapaukset ovat karmeata seurattavaa. Tätäkin taustaa vasten on luontevaa, että Navalyin työryhmää epäillään siitä, että he tekevät korruptiotutkimuksia tilaustyönä – tonkivat kansioita ja löytävät kansaa ”huvittavaa” aineistoa tarvittaessa. Navalnyi kiistää syytökset.

(C) Aleksei Merinov

(C) Aleksei Merinov

Venäjän kehityksen 2000-luvun alun länsimaisittain toiveikas ilmapiiri liittyi ennen muuta kaupan kasvuun. Ihmisoikeuskysymyksissä takapakkia on tullut monessa muodossa. Välillä innostuttiin liikaakin. Vaalivilppi 2011 oli räikeää. Seurasin elävää keskustelua internetistä; näin suoria lähetyksiä mielenosoituksista. Löysin itseni kannustamassa ihmisiä kadulle, mitä enemmän luin ihmisten innostuneen eri puolilla Venäjää. En osannut odottaa, että vastaisku on valtiovallan taholta niin kova kuin se oli vuoden 2011 jälkeen.

Putinin kolmannen kauden aikana ovat venäjäläisiin itseensä kohdistuneet yleistä moraalia koettelevat määräykset ja lait, kuten homopropagandan levittämisen vastaiset asetukset ja Venäjällä vuonna 2012 hyväksytty laki ulkomaista rahoitusta saavien poliittisiksi katsottujen kansalaisjärjestöjen rekisteröitymisestä ”ulkomaisiksi agenteiksi” panneet koetukselle uskon mihinkään uudistuksiin.

Venäjän kehitystä Putinin aikana voi käsitellä tuhansista eri kulmista venyttämällä. Mediaa seuraamalla voi tehdä vain sen johtopäätöksen, että Venäjällä on tehty populistista politiikkaa, joka on toki näyttäytynyt kovin toisella tavalla kuin Euroopassa tai nyt presidentin vaaleissa Yhdysvalloissa. Putinin huimat kannatuslukemat ja ihmisten lähes varaukseton usko asevoimien kehittämisen merkitykseen ja maan rikkaimpien älytön vallan ja omaisuuden kahmiminen ovat jääneet lähes kaiken laajan kansalaiskeskustelun ulkopuolelle.

Venäjän mediaa ei voi kuitenkaan tästä täysin syyttää, koska huolimatta valtiovallan panostuksesta monet mediatalot ja toimittajat työskentelevät kieli keskellä suuta verotarkastuksia ja muun muassa vihamielisiä yrityskaappauksia uhmaten.

Valtiojohdon päätöksille saadaan yleensä positiivinen kaiku. Niinpä yhteiskunnallisen tietoisuuden selvittämiseen johtaa muun muassa se, että tunnustetaan, oikeudellisella tasolla, uhka maan turvallisuudelle. Tuo uhka lähtee siitä tosiasiasta, että suuret valtiolliset tiedotusvälineet täyttävät markkinat. Lisäksi on tunnustettava, että poliittisiin tarkoitusperiin käytetyt mielipidetiedustelut yleisen mielipiteen selvittämiseksi ovat luonteeltaan manipuloivia.

Toimittaja Maxim Trudoljubov kirjoitti Vedomosti-lehden kolumnissaan tammikuussa 2016, että: ”Tällä lähestymistavalla ylimmän johdon kaikki päätökset näyttäytyvät yleisesti suosittuina ja vaikka ne johtavatkin kriisiin, niiden takia pitää tuomita kaikki eli ei ketään. Jos tehdään vain yleisesti hyväksyttyjä päätöksiä, voidaan päätyä loppujen lopuksi hyvin ”ei-populääriin” tilanteeseen. Se on populismin ikuinen kohtalo eikä siinä ole mitään periaatteellisesti venäläistä. Jotta tämä kuitenkin tunnustettaisiin, venäläisen yhteiskunnan on peruttava allekirjoituksensa Kremlin tärkeimmistä päätöksistä viimeisen 15 vuoden ajalta. Se on helppoa, jos käsitetään, että allekirjoitus on väärennetty. Mielipidetiedustelut, jotka tehdään muokkaamalla propagandalla jatkuvasti väestöä ja mielipidetiedustelut, joiden ainoa päämäärä on suojautua yleisen tuen taakse poliittisia päätöksiä tehtäessä, ovat alusta loppuun vääristelyä.”

Mielipidemittauksien harha

Luottamukseni venäläisiin sosiologisiin selvityksiin on laskenut sitä mukaa, kun median kyky tarttua tilastoihin on heikentynyt. Venäläiset eivät pysty seuraamaan tilastojen ja esimerkiksi kyselytutkimusten aineistoja. Edes esitetyt kysymysvaihtoehdot eivät ole aina esillä. Minun silmissäni näiden selvitysten merkitys on kadonnut, koska ammattitaitoiset ihmiset eivät niihin enää usko. Tilastojen lukeminen vaatii taitoa, eikä tarkoitushakuisen todistuksen selvittäminen ole kenellekään lukijalle kiinnostavaa. Paitsi niille, joille salaliitot ja kaiken viranomaislähtöisen tiedon kumoaminen epäolennaisuuksia korostamalla on itseisarvo.

Venäjällä sosiologisia tutkimuksia tekevän Levada-keskuksen johtajan Lev Gudkovin mielestä venäläiset tukevat hallintoa, josta he eivät oikeastaan pidä. Tsaari on kaukana ja ihmiset ovat pieniä. Ihmisillä ei ole käsitystä vallanpitäjien vastuusta ja siitä, miten heihin pidetään yhteyttä.

Kun hieman ennen vuoden 2016 parlamentin alahuoneen duuman vaaleja ilmoitettiin, että merkittävimpiin kuuluva tutkimuslaitos luokiteltiin ulkomaiseksi agentiksi, moni otti tapahtuneen vain ilmoituksena. Toki mediatietojen mukaan Levada-keskuksen lehdistösihteeri Karina Pipija sanoi Dožd-televisiokanavalla, että uutinen tuli työntekijöille yllätyksenä. Gudkov puolestaan sanoi, ettei nähnyt mahdolliseksi toteuttaa sosiologisia mielipidetutkimuksia, jos oikeusministeriön päätös jää voimaan.

Gudkov on hyvin tietoinen siitä, millaisissa oloissa hänen johtamansa laitos on työtä tehnyt.

Eurooppalainen demokratia on omanlaisensa valtiorakenne. Se ei ole vain poliittinen vaan erityinen kulttuurin luomus, jonka puitteissa omanarvon tuntevilla ihmisillä on oikeus olettaa, että valtio on heistä riippuvainen. Venäjällä tilanne on täsmälleen päinvastoin: ihmiset ovat kuluerä ja näin kansalaiset itsekin asemansa kokevat.”

Voittoisat sodat tukkivat suut

Putinin koneiston ratkaisut hämmentävät usein. Myös Syyriassa valittu taktiikka on ristiriitainen. Venäjä sanoo pommittavansa terroristijärjestö Isisin asemia, vaikka toisenlaistakin on kyetty todistamaan ja nähty, kuinka hyökkäyksiä on kohdistunut maltillisiin kapinallisryhmiin ja siviileihin. Suomen Kuvalehdessä toimittaja Andrei Kolesnikovin kerrotaan muistuttaneen, että myös viranomaisten lausunnot Syyrian tilanteesta ovat ristiriitaisia. Putin kertoi joulukuun alkupuolella, että Venäjä olisi ryhtynyt tukemaan ja aseistamaan Yhdysvaltain tukemaa Vapaan Syyrian armeijaa. Armeijan johto vahvisti tiedon, mutta presidentinhallinto kiisti sen myöhemmin. ”Se oli erittäin omituista ja iso pr-tappio Putinin hallinnolle”, Kolesnikov arvioi. ”He käyttäytyivät kuin hullut, mutta se ei muuta yleistä käsitystä Putinista miksikään.

Joulukuussa 2015 Suomessa vieraillut Kolesnikov on Venäjällä tunnettu toimittaja ja nykyään myös Carnegie-tutkimuslaitoksen Venäjän sisäpolitiikan asiantuntija Moskovassa. Hänen mielestään Venäjän tilanne on paljon synkempi kuin mitä se meidän ulkopuolisten mielestä näyttää olevan.

Kolesnikovin mielestä Putin rakentaa itsestään kuvaa tehokkaana johtajana ja järjestelijänä, kuten Stalin oli aikoinaan. Putin ei esimerkiksi ole ottanut osaa tilaisuuksiin, joissa on kunnioitettu vankileireille menehtyneitä sortopolitiikan uhreja.

Kun Kolesnikov vieraili Suomessa vuonna 2009 Suomen Venäjän kaupan ykkösketjun East Office of Finnish Industries ´n vieraana, tapasimme hänet Venäjän-tuntija Jukka Mallisen kanssa. Kolesnikov kirjoitti kirjan Venäjän yhden liberaalin talousuudistajan Anatoli Tšubaisin elämästä ja oli tätä esittelemässä Helsingissä. Tuolloin pihvin lomassa Plevna-ravintolassa keskustellessa Kolesnikov kertoi, että näki Venäjän uudistumisen valkopesuna, jollaisella ei ole mitään pysyvämpää vaikutusta. Jälkeenpäin on helppoa nähdä Kolesnikovin synkän näkemyksen olevan yhä totta.

Moskovan paikallisvaalit olivat niin törkeät, että jopa presidentin oli arvosteltava Venäjää johtavan Yhtenäinen Venäjä -puolueen menestystä. – Venäjä elää kaukana tietokoneistumisestakin. Presidentin esittämä laajakaistan vetäminen syrjäseuduille tarkoittaa lähinnä helpompaa pääsyä pornosivuille, Kolesnikov sanoo. Presidentin puheet ja aloitteet on selvästi suunnattu kotimaan älymystölle ja ulkomaille, Putin pyrkii tavoittamaan venäläiset kotimaassa. Medvedevin valinta on ennakoidusti johtanut suojasään sijaan loskakeliin. Ilmapiiriä on ikävä havainnoida. Stalin on läsnä, lähes elävänä henkilönä. Medvedevin asema Stalin-kultin jarruttajana on näköharha, koska Venäjällä puhutaan nykyisin hirmuhallitsijasta suurena organisaattorina. Vuonna 1965 syntynyt Kolesnikov sanoo, ettei hän 1990-luvun puolivälissä voinut kuvitella Stalinista ajateltavan kuten tänään. -Nykynuorilla ei ole sosialismin ajan vastarokotetta veressään, Kolesnikov tuumaa.US Puheenvuoro Venäjän loskakelit 9.12. 2009

Nyt vuoden 2014 jälkeen huomaamme tilanteen aina vaan synkentyvän. Krimin miehitys ja sota Itä-Ukrainassa ovat yhtä aikaa juhlittuja voittoja ja välttämätöntä kehitystä kuin täysin käsittämätöntä suurvaltauhoa, joka henkilöityy Putiniin. Kuten autoritaariselle johtajilla usein käy heidän tekemisiään perustellaan yleisellä paineella ja välttämättömyytenä kansakunnan yhtenäisenä pitämiseksi.

 

(c) Aleksei Merinov

(c) Aleksei Merinov

Kiellettyjen puheenaiheiden lista kasvaa. Niin Suomessa kuin Venäjällä.

Pessimistisen näkemyksen mukaan Venäjä voi kehittyä vain kahteen suuntaan: nykyisen, rajoituksiin perustuvan kansalaisten terrorisoinnin suuntaan ja laajaan sotaan tai Venäjän taloudelliseen tuhoutumiseen ja putinismin kaatumiseen. Venäjällä on isoja kansainvälisen politiikan kysymyksiä ratkaistavanaan: Miten Venäjän kehittymiseen ja asevoimien modernisoimiseen pystyy vastaamaan sopimusjärjestelmä, jossa toimivat niin ETYJ, EU kuin Nato?

Putinistinen järjestelmä ei kuitenkaan ole sosiologi Igor Eidmanin mielestä niinkään natsi-Saksan kuin miedompien fasismin muotojen kaltainen. Huolestuttavaa kehityksessä on se, että nyky-Venäjä pyrkii kaikin keinoin hallitsemaan ja hillitsemään julkista keskustelua: itsesensuuri sulkee suita.

Synkimpien mielestä Venäjällä ei ole enää kolmatta vaihtoehtoa, kolumnisti Gleb Kuznetsov kirjoittaa. Tämä selvittää sen, miksi Venäjällä ajetaan yleistä mielipidettä ”meihin” ja yhteiskunnan vihollisiin. Jopa oppositiopoliitikko Boris Nemtsovin murha on joidenkin mielestä ”viharikos”. Vaikuttaa siis siltä, että nämä ihmiset uskovat ”liberaalien koston” ja ukrainalaisten jälkeen vielä ”venäläisen Maidanin” olevan mahdollinen.

Monet toki olettivat jo vuonna 2008, että Putin jatkaa presidenttinä, kun olosuhteista tehdään sopivammat. Välillä presidentiksi nousseen Dmitri Medvedevin tulevaisuudesta ei kai kukaan pitänyt lukua. Huomasin olevani eri mieltä myös monien venäläisten ystävieni kanssa. Vaikka minulla ei äänioikeutta olekaan Venäjällä, ajattelin että suomalaisena tohdin toivoa Venäjälle joitain oikeusvaltion ja sosiaalisesti oikeudenmukaisen valtion piirteitä.

Tuttavani Fjodor Lukjanov on Russia in Global Affairs –lehden päätoimittaja. Kun Lukjanov arvioi päättymässä olevaa tandem-hallintoa hän kirjoitti: ”Pääministeri Putin ja Yhtenäinen Venäjä hallitsevana puolueena ovat kansan silmissä enemmän yhteydessä todelliseen elämään ja ongelmiin. Sekin on edistystä verrattuna perinteiseen venäläiseen kaavaan ´hyvä tsaari – huonot pajari´” Pääministerinä Putin pystyi joukkoineen ohjaamaan Dmitri Medvedevin Venäjän hallintoa, mutta ei ihmisiä eikä aikaa. Medvedev alkoi käyttää iPadia ja Twitteriä. Hän innosti varmasti kansaakin enemmän kuin oli vakauden nimessä tarpeellista.

Samaan aikaan syntyi myös uusia ilmiöiksi asti nousseita nuoria tekijöitä, joiden motiiveja nyky-Venäjän johdon haastamiseen yritettiin monin tavoin hämärtää. Yksi näistä ilmiöistä on jo blogin alussa mainittu uuden ajan poliitikon Aleksei Navalnyin, huijarit ja varkaat -sloganin kehittäjän nousu vaikuttajaksi. Navalnyin työ on jatkunut vuosien ajan. Paljastuksia maan johtavista poliitikoista ja liikemiehistäkin tekevän korruptionvastaisen sivuston johtaja pyörittää yritystään lahjoitusvaroin. Jokainen onnistunut kampanja saa ihmiset avaamaan kukkaronsa entistä innokkaammin kertoo Navalnyi itse varainhankintavideossaan.

Viime kuukausina kohteena on ollut maan johdon ökyily: mielettömät yksityistetyt huvilat. Medvedeville kuuluvaa huvilaa on kuvattu Volgan varrella.

 

Suomen passin itselleen sekä perheelleen keplotelleen presidentti Putinin ystävän ja ehkä liiketuttavan Gennadi Timtšenkon huvila sijaitsee Moskovan keskustassa. Aiemmin talo tunnettiin siitä, että se kuului kommunistisen puolueen pääsihteeri Nikita Hruštšoville. (Venäjäksi)

Navalnyin kaltaiselle poliitikolle oli 2010-luvulla tilausta, mutta hän sai roolinsa hyvin pitkälle sen vapauden myötä jota uudenlainen tekniikka ja omien vankkojen tukipiirien ja rahoituksen epäsovinnainen järjestäminen mahdollisti.

Lähes tulkoon tuntemattomuudesta noussut aktivisti-blogisti on yksi Venäjän tunnetuimpia poliitikkoja. Samoin kuin esimerkiksi edesmennyttä Nemtsovia, julkisuus suosii häntä, vaikka mediasta merkittävin eli televisio vähättelisi: Navalnyin ”joukkue” on paljastanut korruptiotapauksia, jotka ovat härskiydessään ylittäneet uutiskynnyksen myös ulkomailla. Varsinkin kun lännessä tunnettu Pyssy Riot –ryhmä teki Tšaikan perhedynastiasta videon.

Yleisen syyttäjän perheen vetäminen lokaan ulkomaisen hotellibisneksen myötä. Aiheesta tehtyä elokuvaa ladataan ahkerasti netissä.

 

Navalnyin nousu on kuitenkin osoitus siitä, että poliittinen voimahahmo voi kasvaa mittaansa muutaman vuoden aikana, mutta on hyvin epätodennäköistä, että vallankumouksellista muutosta voitaisiin salakuljettaa Venäjälle. Sanotaan, että vallanpitäjät suojelevat ihmisiä kuin pieniä lapsia. Olkoonkin että yksinkertaistus on karkea, se on minusta kuvaava sille, miksi Navalnyin merkitystä on vuosia vähätelty ja miksi hänellä toisaalta on kannattajia kovin erilaisissa yhteiskuntaluokissa ja piireissä. Politiikassa Moskovan kaupunginjohtajan vaaleissa hyvin menestynyt Navalnyi on esimerkki siitä, mihin pitkäjänteisellä työllä ja mediataidoilla voi päästä.

Navalnyi rikkoo harmoniaa.

Kun Navalnyi palasi vuonna 2013 oikeudenistunnosta Kirovista Navalnyi sai Venäjän tunnetut toimittajat ja julkisuuden ihmiset muistelemaan olleensa samalla tavalla vastassa Venäjän merkittävintä rauhanaktivistia Andrei Saharovia kun tämä palasi karkotuksesta Gorkista, nykyisestä Nižnyi Novgorodin kaupungista.

Arvostetun tutkijan Lilia Ševtsovan mukaan Navalnyista oli tulossa marttyyri, uusi Venäjän Mandela. Toimittaja Sergei Parhomenko muistutti eilen, että hän oli Moskovassa Jaroslavlin asemalla vastassa arvovierasta vuonna 1986. Tuolloin asemalle saapui sisäisestä karkotuksesta akateemikko Andrei Saharov. Vuonna 1994 Parhomenko oli ollut vastassa Solženitsynia, kun tämä pääsi perille matkaltaan Venäjän halki. ”

Navalnyin menestys blogimaailmassa ei ole ihme, mutta häntä ovat auttaneet myös virkamiehet. Kun Navalnyi heinäkuussa 2013 tuomittiin ”tekaistujen kavallussyytteiden” (Englund & Lally 2013) perusteella ja vapautettiin päivää myöhemmin, hän pääsi kuin pääsikin osallistumaan Moskovan pormestarin vaaleihin. ”Huikean kampanjansa aikana hän mobilisoi tuhansia vapaaehtoisia ja perustason mediatoimijoita. Navalnyin pääsy tärkeimmille televisiokanaville estettiin, mutta siitä huolimatta hän tuli toiseksi ja vaalien toinen kierros jäi pitämättä vain hyvin täpärästi. Tämä tapaus on osuva esimerkki blogien poliittisesta vaikutuksesta.” (Idäntutkimus 1/2014 Dmitry Jagodin. Suomennos Jukka Pietiläinen)

[EIT totesi, että kansallinen tuomioistuin ei ottanut kantaa Navalnyin poliittiseen asemaan. Kansainvälisellä tuomioistuimella on ongelma, jos valtiot eivät noudata ihmisoikeustuomioistuimen päätöksiä, sanoi, oikeusneuvos Päivi Hirvelä YLEn Ykkösaamussa helmikuussa 2016.]

Navalnyi ei ole hahmo joka saa äänensä kuuluviin valtamediassa. Mutta vaikka valtiovalta kuinka nostaa blogistina on koetettu nostaa myös pääministeri Medvedeviä, ovat häntä karismaattisemmat hahmot ovat suosituimpia. Medialogija yrityksen vertailussa suhdelukuja määriteltiin suosituimmille seuraavasti:   siteeratuimpia venäläisessä blogosfäärissä olivat vuoden 2016 alussa Tšetšenian itsevaltainen Ramzan Kadyrov (477,33), Aleksei Navalnyi (380,94) ja puolustusteollisuudesta vastaava ministeri Dmitri Rogozin (321,10).

Aiemmin Putinin Naapurissa -blogissa on julkaistu artikkeli 19.11.2016

Putinin naapurissa: Tunne vie ja turruttaa

 

Putinin naapurissa: Tunne vie ja turruttaa

Venäjällä media on perinteisesti ollut ennen muuta tiedonvälityskanava ylhäältä alas, keskuksesta periferiaan, Moskovasta muuhun maahan. Venäjän uuden aallon toimittajista ovat julkisuudessa edelleen esillä kovimmat. Sellaiset nimet kuin Sergei Dorenko, Mihail Leontjev ja Dmitri Kiseljov muistetaan 1990-luvulta. Tuolloin heidän sanomansa oli kuitenkin vain osa vapaata mediaa. Yhteistä toimittajille oli, että he pärjäsivät kilpailluilla markkinoilla.

Aika aikaa kutakin. Tuttavani, joka opettaa Pietarissa journalismia, muistuttaa journalistisista tiedekunnista valmistuvien olevan vakuuttuneita siitä, että heidän täytyy ”olla mukana muokkaamassa yleistä mielipidettä” eli harjoittaa propagandaa.

(c) Aleksei Merinov

(c) Aleksei Merinov

Kun työskentelin 1990-luvun alussa Venäjällä toimittajana, tapasin ulkomaisiin tehtäviin koulutettuja ikäisiäni toimittajia. Ne kirjeenvaihtajat, jotka aiottiin lähettää töihin ulkomaille kurssitettiin Neuvostoliitossa erikseen vakoilun perusopein: miten seurataan ihmisiä väkijoukossa ja miten ammutaan eri tyyppisillä aseilla. Tehokkain koulutus propagandasta annettiin ihan kaikille journalismia opiskelleille Moskovan valtionyliopistossa.

Toimittajina työskennelleet ovat aina olleet myös halukkaita vaikuttamaan. Venäjän nykyisen ulkopolitiikan arkkitehdiksikin syystä mainittu Jevgeni Primakov oli ammatiltaan Lähi-idän tuntija ja kirjeenvaihtaja. Ennen pääministeriksi tuloaan hän oli myös Venäjän ulkoisen turvallisuuden organisaation FSB:n johtaja, kuten Vladimir Putinkin ennen kuin siirtyi presidentiksi.

Venäjän yhtenäisyyttä nakertavat toimittajat, jotka päättävät luopua urastaan.

The Guardian kertoo, kuinka Venäjän Rossija-kanavalla työskennellyt Lisa Lerer otti lopputilin, koska häntä alkoi etoa Putinin markkinointi. Lerer teki ohjelmien ennakkomainoksia muun tv-ohjelman välissä esitettäviksi. Äkkiseltään voisi ajatella, että tulevista ohjelmista kertominen ei ole propagandaa, mutta kun yhdentekevästä ohjelmasta tehdään televisiossa säännöllisesti toistuva ennakkomainos, alkaa vaikutus kertautua ja iskostua ihmisten mieliin.

Putinin henkilön korostaminen toimii

Tasoja on monia, mutta päämäärä on sama. Eri yhteyksistä tuttuja kehyksiä ja henkilökultin rakentamista. Vuonna 2007 Putin ilmestyi julkisuuteen ilman paitaa. Mies ratsasti hevosella kuin metsästäjä konsanaan jossain Altailla karhujen kanssa. Presidentillä ei ollut muuta sanomaa kuin esitellä paljasta yläruumistaan.

Vuonna 2015 Putinin julkisessa esiintymisessä siirryttiin seuraavalle tasolle, kun hänen haastatteluillaan selitettiin laajalle yleisölle, miten päätöksiä tehdään. Putin kertoi elokuvassa Krimin liittämisestä Venäjään. Elokuvassa esitellyn retoriikan analysointi osoittaa tutkijoiden mielestä hänen todellakin uskovan puheeseensa.

Putin sanoi päättäneensä sodasta itse lähimpien neuvonantajiensa kanssa keskusteltuaan. Viesti oli tärkeä, puhe Putinin yksi parhaista. Ja tämän yhden haastattelun ympärille rakennettiin valtavan ennakkorummutuksen myötä elokuva Krim – paluu kotimaahan. Elokuva käännettiin välittömästi usealle kielelle ja linkit levisivät vauhdilla sosiaalisessa mediassa.

 

Propagandistien rinnakkaistodellisuus

Ammattipiireissä on tiedetty, että venäläinen kirjeenvaihtaja joutuu työnsä vuoksi kertomaan ”totuutta”, joka häneltä on tilattu. Aina materiaalin toimittaja ei voi edes tietää sitä, missä yhteydessä se tulee esille. Olen itsekin antanut haastattelun venäjäksi Helsingissä. Sain muistutuksen siitä, että pääjuttu eurooppalaisesta alkoholipolitiikasta kootaan Saksassa. Oli siis varauduttava siihen, että Töölön torilla tekemämme haastattelu on ilmestyessään jotain ihan muuta. Osuuteni olisi voinut olla esillä väärässä asiayhteydessä ja täysin käänteisessä merkityksessä ymmärrettäväksi leikattuna.

Siksi suosittelen, että kollegat lähtisivät mukaan vain suoriin lähetyksiin. Toimittajien ammattikunnassa moraalikato on ymmärrettävää, mutta motiiveja ei voi hyväksyä yksiselitteisesti. Yleisin selitys on raha, mutta muitakin näkemyksiä on.

Mediatutkija Vasily Gatov muistuttaa, että on myös otettava huomioon tärkeä asia: kun julkaisee propagandaa päivittäin, sille altistuu. Siitä tulee ikään kuin ”toinen minä”. On mentävä propagandistin nahkoihin, jotta saa sanoman toimimaan etenkin radiossa ja televisiossa. Venäjän aloitettua sodan Syyriassa jotkut toimittajat aloittivat aikaa vievän ”toisen minän” rakentamisen.

Sen joka syytti [Ukrainan] banderovtseja ja Oikeaa sektoria, on nyt syytettävä ISIS:tä ja Turkkia”, Gatov kertoi Facebook-haastattelussani joulukuussa 2015. Todellisuus on Venäjällä osittain orwellilaista, mutta ei niin totaalista. Tuskin kukaan huomaa päivittäistä, viikoittaista tai jopa kuukausittaista agendan ja sävyn muuttumista eikä välitä toisesta tärkeästä huomiosta.

Varsinkin meidän, jotka totuimme 1990-luvulla Venäjän tiedonvälityksen täydelliseen vapauteen on kiusallista seurata itsesensuurin valtaavan alaa. Venäjällä valtiovallan rooli korostui nopeasti lyhyen uuden ”suojasään” jälkeen. Tietenkin jo vuosia on ollut selvää, että omistaja määrää suuret linjat.

Oligarkit ja liberaalimman maailman mukaan virittäytyneet toimittajat olivat täysillä mukana Boris Jeltsinin uudelleenvalinnan takana. Kellot soivat ja rehellisimmät siirtyivät muihin töihin. On muistettava, ettei Jeltsin kyennyt vuonna 1996 äänestämään kuin kannateltuna, hän pysyi tuskin pystyssä nimitysseremoniassaan ja katosikin julkisuudesta puoleksi vuodeksi esiinnyttyään virkaanastujaisissaan Kremlissä. Mitä enemmän valta kirposi Jeltsinin otteesta, sitä enemmän televisiolla alkoi olla merkitystä suurten linjojen esittämisessä. Venäjällä television ja suurten linjojen takana olevien PR-toimistojen väki on hyvin verkostoitunutta. Muutamat hämäräperäiset murhat ovat koetelleet alaa.

Merkelin painostus kovaa

Suomessa kuulee sanottavan, että venäläisten kiinnostusta propagandaoperaatioihin ulkomailla liioitellaan. Epäilijöille vastaukseksi luulisi riittävän vuoden 2016 alussa esiin noussut Saksan venäjänkielisten kautta toteutettu propaganda-isku. Lapsi- ja pakolaisasioilla pyritään saamaan aikaan myös poliittista jännitettä. Saksassa selvät merkit ja ”suuttuneiden siirtolaisten” kokoukset odottivat keinoja, joilla voidaan vaatia entistä kovempaan ääneen liittokansleri Angela Merkelin eroa sekä syyttää pakolaisia ja poliisia. Kysymys kuuluu: tilattiinko kohu? [Jarmo Mäkelä kolumnissaan Maaseudun Tulevaisuudessa 12.2.2016 Kansainvälisissä arvioissa on paljon pohdittu sitä, miksi Putin halusi lähteä horjuttamaan Merkelin asemaa. Siitä ollaan lähes yhtä mieltä, että Putin on onnistunut – Merkelin asema on juuri nyt heikompi kuin koskaan ja tällä kertaa myös EU todella natisee liitoksissaan. ]

Saksan ja Venäjän välille saatiin suukopua tammikuussa venäjänkielisen tytön oletetusta raiskauksesta ja asiasta Venäjällä tietoisesti nostatetusta kohusta. Kohu nousi propagandan tekijöiden perinteisin keinoin, kun tunteisiin vetoava uutinen paisuteltiin televisioon sopivaksi. Tilanteen purkautumisen myötä on ymmärretty, että Venäjä saattaa käyttää Saksan venäjänkielistä väestöä luomaan lisäopposition Merkelille, vähän samaan tapaan kuin se yrittää käyttää hyväkseen Baltian maissa olevia venäläisiä yhdyskuntia.

Merkel on helppo maali varsinkin Saksassa eläville venäläisille ja oman maan kansalaisille myös. Kremlin yllätykseksi ja kiusaksi Merkel on kyennyt pitämään EU:n yhtenäisenä Venäjän pakotteiden takana sen liitettyä Krimin itseensä maaliskuussa 2014 ja valloitettua Ukrainan itäosan. Toisaalta presidentti Putinia lohduttaa se, miten pakolaiskriisi on jakanut ja heikentää Eurooppaa ja tekee päivä päivältä Merkelin elämän vaikeammaksi.

Tämä saattaa selittää sitä, miksi Venäjän media otti Lisan tapauksen omakseen. Lisa on venäläisen maahanmuuttajaperheen 13-vuotias tytär. Venäjän valtiollisen ykköskanavan kirjeenvaihtaja Ivan Blagoi raportoi, että tyttö oli ollut kateissa 30 tuntia ja että hänet olivat raiskanneet ”etelämaalaisen” näköiset turvapaikanhakijat. Raportti levisi viruksen lailla Facebookissa.

Virallisen Venäjän linjasta näytti tekevän se, että 26. päivä tammikuuta 2016 Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov yhdisti Lisan tapauksen pakolaiskriisiin. ”Toivomme, ettei tule sellaisia tapauksia kuin meidän Lisa-tytöllemme kävi Saksassa. Me teemme yhteistyötä hänen perheensä asianajajan kanssa. On selvää, että tyttö ei ole kadonnut vapaaehtoisesti 30 tunniksi. Lähdemme siitä, että ongelmia maahanmuuttajien kanssa ei lakaista maton alle poliittisen korrektiuden vuoksi”, sanoi Venäjän diplomatian johtava hahmo.

Saksan ulkoministeri Frank-Walter Steinmeier vastasi syyttämällä Lavrovia sisäisiin asioihin sekaantumisesta. Saksassa, aivan kuten Suomessakin, on myös keskusteltu vaikutuksesta, jossa valtava määrä Kremliä puolustavia trolleja yrittää vaikuttaa Saksan poliittiseen tilanteeseen.

Deutsche Wellen nettisivuille kirjoittaneen Igor Eidmanin mielestä on merkillepantavaa, että äärioikeistolaiset tukevat Kremliä aktiivisimmin. Eristäytyneet, antiliberaalit ja muukalaisvihamieliset näkemykset yhdistävät heitä ja venäläisiä putinisteja. [13-vuotias tyttö myönsi myöhemmin valehdelleensa: hän olikin ollut yötä poikaystävänsä luona eikä uskaltanut sitä myöntää vanhemmilleen. Kännykän paikallistamistiedot vahvistivat asian.] Myöhemmin on selvinnyt että Berliinin mielenosoituksesta alkaneen ja kymmeniksi ”Lisan tukiliikkeiksi” kasvaneen kampanjan järjestämisen teknologia sekä Saksan ulkoministeriön voimakas reaktio viittaavat siihen, että ”isoveljen” rooli tässä on ollut merkittävä. Itä-Suomen yliopiston venäjänkielisiä mediankäyttäjinä selvittävän tutkimusryhmän jäsenen Teemu Oivon suomentama Nikolai Mitrohinin teksti Saksan virtuaalitapahtumista on paljastava:

Kielioppivirheitä vilisevä venäjänkielinen kutsu liittyä mielenosoituksiin oli epäilemättä kirjoitettu Saksassa. Sen jakaminen kuitenkin tapahtui uudella tavalla – poikkeuksetta henkilökohtaisten kutsujen kautta. Kutsua ei löydy hauilla internetin sosiaalisista verkostoista (ennen kaikkea ’Odnoklassnikista’ tai Facebookista) eikä viestiohjelmilla (ennen kaikkea WhatsApp). Sitä ei ollut edes suosituissa saksanvenäläisten ´Vkontakten´ tai ´Odnoklassnikin´ sosiaalisen median ryhmissä. Kutsua eivät saaneet he, jotka olivat selvästi ilmaisseet Putinin vastaisuutensa tai olivat lojaaleja Saksan hallinnon kannalle. Kuitenkin mielenosoitusten järjestäjät ehtivät hoitaa viralliset mielenosoitusilmoitukset, valmistaa banderollit ja kerätä aukioille paljon väkeä, josta suurin osa ei selvästikään ollut aiemmin osallistunut politiikkaan. On kiinnostavaa, että ainoa internet-sivu, josta oli voinut löytää ylimalkaista tietoa mielenosoituksista, oli tuntematon ja tietysti anonyymi ”ISIS-info”, joka oli aiemmin erikoistunut Syyrian ja Irakin uutisointiin. Tämän sivuston ylläpitäjä Andrei Dudnik itse oleskeli samaan aikaan Venäjällä.” [Itä-Suomen yliopistossa tutkitaan venäjänkielisten median seuraamista Suomessa.]

(c) Aleksei Merinov

(c) Aleksei Merinov

Dožd-kanavalla käytiin keskustelua internetin vääristellyistä uutisista. Siinä mediaa hyvin tuntevat BesTToday-blogialustan perustaja Marina Litvinovitš ja toimittaja Aleksei Kovaljov vertasivat Saksan väitettyä raiskausta Itä-Ukrainan sotaan liittyvään feikkiuutiseen, jonka mukaan Slavjanskissa olisi ristiinnaulittu lapsi. Uutisessa ei ollut totta kuin paikannimi. Berliinin kohussa oli hieman enemmän villoja, mutta aivan kuten Suomessa, uutiseen oli vaikea lisätä faktoja, koska viranomaiset eivät voi paljastaa tietojaan. Kovaljov muistutti, että Venäjällä ei kunnioiteta ihmisten yksityisyyttä tai syyttömän julkista teilaamista lehtien etusivuilla. Berliinissä tehty tv-juttu oli rakennettu alusta loppuun: toimittajan taustalla liikkuivat oikeanlaiset uusfasistien liput. ”On varmasti mahdollista, että on olemassa ihmisiä, jotka saavat palkkioita Putinin ylistämisestä”, Kovaljov kertoo.

Saksalaisessa mediaympäristössä toimivan venäläisen uutistoimiston ANNA-Newsin nettisivulla on vielä äskettäin ollut avoimesti pitkä lista saksalaisia journalisteja, bloggaajia ja politiikan tutkimuksen ammattilaisia, joiden kanssa uutistoimisto työskentelee.

Emeritus suurlähettiläs René Nyberg tietää, että Saksa on Suomen suurin kauppakumppani ja että maalla on taloudellinen ja poliittinen johto Euroopassa myös meidän näkökulmastamme. Nyberg arvioi jo elokuussa 2015, ettei tilanne anna vaihtoehtoa Merkelille.

Niin kauan kuin Putin jatkaa, Merkelinkin on jatkettava, Nyberg sanoo. Hän muistuttaa historian paradoksaalisuudesta: liittokansleri Konrad Adenauer olisi (vuonna 1963) halunnut Paasikiven ikäisenä jatkaa. Helmuth Kohl yritti (vuonna 1998), mutta Gerhard Schröder voitti vaalit. Merkelille ei ole vaihtoehtoa.

Sisäpoliittisesti se ei näy, mutta asiallisesti se on näin. Tilanne ei ole sama kuin kuin Kekkosella. Kyse ei ole korvaamattomana pitämisestä. Siitä ei ole kysymys. Saksassa tilanne on todellinen”, Nyberg täsmentää. Sanasota Saksan ja Venäjän välillä ei kuitenkaan ole se asia, joka rikkoo rauhan kokonaan. Pakolaisten vuoksi Saksallekin on tärkeää saada rauha Syyriaan.

Elämisvalheen itseteeskentely

Itseteeskentelyssä vastataan hankaliin kysymyksiin sivuuttamalla niiden asialliset perustelut ja toiminta selitetään hyväksyttäväksi vetoamalla johonkin kiistattomana pidettyyn arvoon, kuten kansalliseen kunniaan. [Neuvostoliiton politiikassa oli keskeisellä sijalla pyrkimys siihen, että Yhdysvallat tunnistaisi sen tasavertaiseksi osapuoleksi suurvaltapolitiikassa. Paastela. Valhe ja politiikka. Gaudeamus, 1995]

Venäläinen media suosii erityisiä propagandatekniikoita, jotka perustuvat monien stereotyyppien ja myyttien käyttämiseen ja jotka ovat johtaneet yleisen tietoisuuden täysimittaiseen manipulointiin. Näin saadaan aikaan koko virtaviivainen ja ohjailtavissa oleva media. Vuoden 2015 aikana Putinin totuttuihin tv-esiintymisiin – suora linja, lehdistötilaisuudet, protokollalähetykset – tuli yksi elementti lisää – hienolta näyttävä paraatihaastattelu.

Näin toteutettiin kolme ”elokuvaa” valtakunnallisella Rossija-1 –kanavalla: ”Krim – matka kotimaahan”, ”Presidentti” ja ”Maailmanjärjestys”. (Maailmanjärjestys esitettiin YLE:n Docventuresin neljännen kauden aluksi.  ”Informaatiosodan välineenä toimiva dokumentti esittelee Moskovan mahtimiesten virallista näkemystä maailmanjärjestyksestä ja maailman suunnasta.” Nähtävissä vielä marraskuussa 2016 Areenassa.)

Muka-dokumenttien toteutuksessa on huomionarvoista niiden taiteellinen valaistus, kamerakuvien sulavat liikkeet, dramaattiset suuret suunnitelmat, haastattelijan juhlavat päännyökkäykset. Colta-verkkolehden arvion mukaan kaikki tämä antaa näytännölle eeppiset mittasuhteet. Näennäisesti tehdyssä haastattelussa ei kukaan kysele ikäviä kriisistä tai korruptiosta, eivätkä esiin nouse maailmanlaajuiset teemat, maailman kohtalonkysymykset. Haastattelua ryydittävät sankarin veroiset oheisaineistot: katsaus tapaamisiin maailman johtajien kanssa, huippukokoukset, polttopisteet, välähdykset kuuluisista aikalaisista. Tätä nimitetään harhaanjohtavasti dokumenttielokuvaksi.

Median ja vallan suhdetta tutkivan, Jekaterinburgissa mediahistorian professorina työskentelevän Dmitri Strovskin näkemyksen mukaan on tultu omanlaisensa todellisuuden äärelle.

Historiasta käy ilmi, että Neuvostoliiton median kattavuustaso ei riittänyt takaamaan kansainvälisten tapahtumien harkittua journalistista arviota. Vallinnut armeijakeskeinen ideologia tuotti primitiivistä sanastoa. Siksi ne tutkijat, jotka pitävät journalisteja pääasiassa korkea-arvoisten viranomaisten poliittista agendaa edistävinä yleisosaajina, tuntuvat olevan oikeassa. Olettamus siitä, että journalisti voi olla asiantuntija, on ”pikemminkin myytti kuin tunnustettu tosiasia”.

Neuvostojournalistit, jotka kirjoittivat kansainvälisistä aiheista, vetivät johtopäätöksensä sallittujen trendien perusteella. Täten suunnaton enemmistö kansainvälisiä konflikteja käsitelleestä aineistosta oli melko pinnallista tai triviaalia. Näin media provosoi sosiaalista liennytystä ja lietsoi erilaisia konflikteja kansainvälisissä kysymyksissä.”

Kirjoittajan mukaan samanlainen prosessi oli 1990-luvulla, vaikka silloin Venäjän median poliittiset olot lienevät olleet täysin erilaiset. Tuolloisella presidentillä Boris Jeltsinillä ei ollut yksityiskohtaista kansainvälistä strategiaa, etenkään median suhteen, ja aiemmat ideologiset vastustajat, kuten USA ja Länsi-Euroopan valtiot, osoittautuivatkin yhtäkkiä ystäviksi.

Samaan aikaan median näkemys monista kansainvälisistä kysymyksistä oli hyvin kaoottinen, epätäydellinen ja Kremlin ohjeista riippuvainen. Kun ajatellaan historiallista taustaa ja muutoksia, jotka tapahtuivat siirryttäessä Neuvostoliiton valtiosta Venäjän valtioon, tilanne ei ole muuttunut. Käsittelen gradussani yhtä mediakohua ns. Kirjailijoiden tapausta vuonna 1996.

Diplomaattisia selkkauksia ja kissanhännänvetoa pian kymmenen vuotta aiheuttanut agenttimurha on yksi näkyvä esimerkki kuohusta pinnan alla.

Ei ole liioiteltua sanoa, että Aleksandr Litvinenkon murha ja murhatapahtumista laadittu brittiraportti kertovat paitsi jännitteistä, myös niistä rajoista, joiden ylittäminen on läntisen arvoyhteisön mielestä liikaa. Putinin johtaman maan käytös alkaen Krimin miehityksestä Syyrian sotaan Bašar al-Assadin rinnalla on osoitus nyky-Venäjän kyvystä. Väliaikaiset tappiot on torjuttu. Propagandaan keskittynyt Sputnik julkaisi Primakovin muistelmia murrosvaiheesta.

CIA ja Englannin MI6 lähettivät asemapaikkoihinsa käskyn käyttää mahdollisimman tehokkaasti hyväksi venäläisten tiedustelupalvelujen vaikeaa tilannetta, jotta voidaan luoda yhteyksiä niiden yksittäisiin edustajiin. Horjuttaakseen vielä enemmän Venäjän tiedustelupalvelujen asemaa etenkin CIA ja MI6 alkoivat toteuttaa tuota taktiikkaa vielä värväämättömiin työntekijöihin. Yleensä pettureita, riippumatta siitä, olivatko nämä sitten ´vapaaehtoisia ilmiantajia´ tai ulkomaisen tiedustelupalvelun värväämiä, pyrittiin pääasiassa pitämään mahdollisimman pitkään ´myyrinä´ ja vain epäonnistumisen uhatessa siirtämään USA:han, Englantiin tai muihin maihin. Tällöin siitäkin huolimatta, että yksittäisillä paljastumattomilla pettureilla olisi ollut edessään lupaava työ, se päätettiin hylätä ja heidät tuupattiin toisinaan pakoon ulkomaankomennuksiltaan.”

Moskovassa 1990-luvun puolivälissä esimiehenäni suurlähettiläänä ollut ja ulkoministeriön valtiosihteerin tehtävästä eläkkeelle jäänyt Arto Mansala arvioi  Kanava-lehdessä, että virkaan astuessaan Primakov näki länsisuhteissa Venäjän kannalta kolme keskeistä häiriötekijää, joitten osalta korjausta oli saatava aikaan.

Länsi oli kylmän sodan päätyttyä nimennyt voittajat ja voitetut, joihin jälkimmäisiin Venäjä oli oitis luettu. Lännessä oli hänen mukaansa ryhdytty myös luomaan yksinapaista Yhdysvaltain johtamaa uutta maailmanjärjestystä. Lisäksi Venäjää kohdeltiin lännen taholta pelkkänä raaka-aineiden tuottajana.

Mansala muistuttaa, että samaan aikaan Primakov oli kuitenkin valmis myöntämään, että Venäjällä ja lännellä oli yhä koko joukko yhteisiä intressejä. Niitten ajaminen ei kuitenkaan saanut viedä takaisin menneitten vuosien kaltaiseen jyrkkään vastakkainasetteluun. Venäjällä heti kylmän sodan jälkeen vallalle päässeen ´yltiöpäisen länsimielisyyden´ sijasta vastedes tuli päästä tasavertaisiin suhteisiin lännen kanssa.

Vaikka tavoitteita ei ole muutettu, ovat keinot vaihtuneet, kuten Krimin valtaus osoitti.

Nyky-Venäjää ohjailevat ambitioidensa mukaan ne toimijat, joilla on tapana määritellä maan voimakas ja voittamaton imago. Näin venäläinen media auttaa noita pyrkimyksiä ja palvelee luotettavasti Kremliä sen toteuttaessa poliittista järjestystään. Tämä järjestys näyttää olevan selvä kuva siitä, miten viranomaiset rakentavat innolla kansainvälistä mainettaan nyt ja tulevaisuudessa.

Venäjä, Venäjä, Venäjä ja Trump

Venäjä sai oman miehen Yhdysvaltojen johtoon. ”Jo riittää Obaman kuseskelu meidän porttikongiin!”

Venäläisessä puhunnassa valkoisen miehen nousu USA:n ja lännessä monen mielestä niin sanotun ”vapaan maailman” keulakuvaksi, voi tarkoittaa monia asioita.

Venäjän valtasi hetkeksi euforia. Ei siksi, että vallanvaihto on aina ihmiskunnan parhaaksi (tai ainakaan parempaa ei ole keksitty edistyksen ja kehityksen vauhdittamiseksi), vaan koska mustasta Barack Obamasta päästiin.

Emme vaikuttaneen millään lailla Yhdysvaltojen vaaleihin! (Sergei Jelkin / Svoboda)

Emme vaikuttaneen millään lailla Yhdysvaltojen vaaleihin! (Sergei Jelkin / Svoboda)

Kun Yhdysvallat siirtyy pian Donald Trumpin aikaan, saamme jälleen todistaa, että politiikka on mahtava voima. Koska vaaleissa kyse on paketista, jossa luvataan yhtä ja valehdellaan toista, on ihmiset saatu tolaltaan ja käännettyä monen maailma nurinniskoin.

Venäjällä Trumpin valinta otettiin massojen parissa innolla ja osoitettiinpa maan parlamentin alahuoneessa duumassa voiton riemua seisten taputtaenkin, koska maassa elää vakaa usko siihen, että Venäjän toimet auttoivat Trumpin Valkoiseen taloon.

Logiikka on selvä, kuten Ksenja Larina ja Nikolai Zvanidze totesivat radio-ohjelmassa Eho Moskvyssa keskustellessaan. Ei, kyse ei ole muutamista sähköposteista.

Venäläisen on omien kokemustensa perusteella helppo ymmärtää, että vaalit voittaa se, joka junailee lopputuloksen haluamakseen. Yhdysvalloissa ei haluttu presidentiksi maan eliitin tukemaa Hillary Clintonia. Niinpä Venäjän ja selvästi myös presidentti Vladimir Putinin ehdokas valittiin.

Trump on meidän

Siitä minkälainen suhde Trumpilla on Venäjään ja sen johtajaan tiedämme yhtä vähän kuin suurvallan johtajana ensi vuoden tammikuussa aloittavan presidentin ulkopolitiikasta ylipäätään voimme tietää. Ehkä sen voi sanoa, että miesten välit eivät ole huonot, kuten ne ovat olleet Clintonin kanssa.

Putinilla ja Trumpilla ei tiettävästi ole mitään suhdetta. Eiväthän he ole koskaan tavanneetkaan. Venäjän ulkoministeriö tosin kertoi, että se on ollut yhteydessä ehdokas-Trumpin kampanjaväkeen ja presidentin lehdistösihteeri Dmitri Peskov tunnisti, että presidenteillä on samansuuntaisia näkemyksiä, joista on saatu esimakua miltei synkronoiduista puheista: siitä minkä Putin piti tavatessaan Sotšiin kutsuttuja Venäjä-asiantuntijoita ja Trumpin vaalien voittopuheessa.

Toistaiseksi voidaan vain toivoa, että Yhdysvaltojen ja Venäjän presidentin tapaaminen onnistuu kahden henkilökultin rakentajan ja selvästi rahaan mieltyneen miehen välillä. Molemmat ovat sellaisia populisteja, joilla ei ole mitään tarvetta muuttaa omia näkemyksiään niin kauan kuin heillä on hyviä neuvonantajia. Trumpilla on aikaa muutama vuosi. Putinilla halutessaan loppu elämänsä.

Trumpin missiota odotellessa on muistettava, että Euroopan heikkeneminen on Venäjän tavoite. Mitä Venäjä aikookaan tehdä, se vetää muut maat mukaansa. Yhdysvaltojen kanssa Venäjällä on käytännössä vain kansainväliseen politiikkaan kytköksissä olevat ylätason suhteet. Kauppaa maat käyvät keskenään saman verran kuin Venäjä Pohjois-Afrikan kanssa; putkistoja ei kannata vetää Tyynen valtameren poikki.

Yhdysvaltojen vaalit toivat esiin jakolinjan myös Suomessa

Eduskunnassamme avoimesti Trumpin valintaa liputti muutama kansanedustaja, joista näkyvimpiä ovat olleet perussuomalaiset. Ero Trumpin ja Clintonin kannatuksessa vaikuttaa olevan myös kannanotto suhteessa maahanmuuttoon.

Perussuomalaisten linja on näkynyt, toteaa Helsingin Sanomille verorahoilla pyörivän Suomen Uutisten päätoimittaja Matias Turkkila johtamastaan lehdestä: ”Jos Suomen Uutisissa näkyi tyytyväisyyttä, niin ei se väärä havainto ole”, hän sanoo.

Voi hyvin olla ihan paikallaan kutsua Trumpin valintaa jytkyksi, joka yllätti monen mielestään valppaan ihmisen. Jälkeenpäin voidaan aina käydä vaalit vaikka mielikuvituksessa uudelleen.

Itse veikkasin presidenttiä vain kerran ja silloin vastasin tweettiin kirjoittamalla, että ”Kun tunne peittää valheen, ei järjellä ole tilaa. Mutta kv. politiikassa Trump avannee enemmän kuin Clinton. Veikkaan Trumpia.”

Näkemykseni on se, että halutessaan Trump voisi avata jonkun mahdollisuuden liennytykseen. Venäjä ei voi enää vetäytyä sen tekosyyn taakse, että sovun esteenä on Obama.

Venäjän ratkaisuja on tietenkin mahdotonta ennustaa, mutta välillä tunteet näyttävät ottavan kokonaisen hallinnonalan valtaansa.

Venäjä sai näyttämään siltä, että Obama joutui pari vuotta sitten ”painostettuna” vaihtamaan Moskovaan nimittämänsä suurlähettilään. Kuin pisteenä tapahtuneelle samainen ex-lähettiläs, Stanfordin yliopiston professori, Michael McFaul pantiin presidentin vaalien alla Venäjän mustalle listalle. McFaulille selvisi listalle joutuminen, kun hän oli menossa Venäjälle valmistelemaan Hillary Clintonin Venäjä-ohjelmaa. Vaikka matka ei ole enää ajankohtainen, on jo listalle joutuminen historiaa, koska McFaul on ensimmäinen suurlähettiläs sitten ns. Pitkän sähkeen vuonna 1946 kirjoittaneen George F. Kennanin, jolta on evätty pääsy entiseen asemamaahansa.

Tolkun taputtajat

Suomen valtiojohdon suhde Trumpiin on tunteen paloa jäähdyttelevää, vaikka somekansan keskuudessa Trump tuskin saa varauksetonta tukea. Yleisesti voi sanoa, että Yhdysvallat on toisille ihmisille punainen vaate, kun taas suhteemme Venäjään on muuten vaan vaikea ja taloudellisista syistäkin mutkikkaampi.

Yhdysvaltojen merkitys tiedetään, vaikka valtavaa maata ei kovin hyvin tunneta. Pakko on kuitenkin sanoa, ettei naapuriakaan tunneta, koska Venäjän kehityksen seuraamista vaikeuttaa se, että Venäjällä vallanpitäjien politiikkaa tukevan median karkeudet nousevat esiin ja silloin kytätään vain mielestämme Venäjää läntisestä maailmasta loitontavia tekijöitä, kuten sensuuriin liittyviä ilmiöitä ja selkeitä ihmisoikeusrikkomuksia.

Toki tosiasiat kertovat myös Venäjän hyötyvän maailman epätasapainoisesta eripurasta. Energiaa myyvä Venäjä on kuitenkin taloudellisesti riippuvainen Euroopasta, ei Yhdysvalloista, joten ulkopoliittisen pullistelun ihmettely jatkaa vinoutumistaan, vaikka Venäjän todellisuutta kuinka selittäisi.

Yksi asia kannattaa pitää mielessä. Ihmisiltä menevät helposti sekaisin Venäjää ohjaavat isot päämäärät: valtion tavoitteet ja kansalaisten tarpeet ja toiveet. Visioita – suunnitelmia tulevaisuudesta on molemmilla.

Venäjän valinta

Euroopassa on tunnistettu, että Venäjä on uhka, koska se haluaa olla vakavasti otettava suurvalta, joka voi sopia asioista pienempien yli. Kadunmiestä ei kuvernööri juuri kiinnosta, mutta voi hyvin ajatella, että Krimin miehitys on vähintään yhtä merkittävä Venäjän voiman osoitus kuin presidentti Putinin vallassa pysymisen merkitys yleiselle käsitykselle oikeasta ja väärästä, välttämättömyydestä ja oikeudenmukaisuudesta.

Putin näyttää vähentävän entisestään lähipiirinsä mahdollisuuksia vaikuttaa päätöksiin. Liberaalien uudistusten mahdollisuus on mitätön, vaikka tulevaisuuden vaihtoehtona on esitetty niin hiipivää yhteiskunnan demokratisoitumista kuin talouden liberalisointia. Käytännössä keskitetty talous hyödyntää harvoja ja pienemmät yritykset ovat vaarassa tulla jopa väkivaltaisesti kaapatuiksi ihan 1990-luvun hurjimpien vuosien malliin.

Samaan aikaan kun Venäjällä mietitään, millainen kansakunta maasta pitää kehittää, maan nykyisen johtajan asemaa pönkitetään monin tavoin: uusi Vladimirin patsas Moskovan Kremlin muurin kupeessa on yksi tällainen hanke.

Kun asema maailmanpolitiikassa halutaan säilyttää, ei siinä pienillä valtioilla ole sanottavaa. Siksi on ihan ymmärrettävää pitää mielessä, että Venäjä on osoittanut kykynsä toimia. Venäjän turvallisuuspalvelun mahdollinen osallistuminen Montenegron pääministerin salamurhan suunnitteluun tai Moldovan Putin-mielisen presidenttiehdokkaan avoin tukeminen ovat näkyviä asioita. Syyriassa intressit ovat moninaisemmat, mutta Ukraina on jo kovempi pala.

Kun Venäjä puhuu Yhdysvalloista vastapuolenaan, se ikään kuin huutaa samalla sitä apuun oman maansa ongelmien ratkaisuun. Ihmiskunnan suuri kysymys on väestönkasvun ohella ilmastonmuutoksen ehkäisy. Obaman onnistuminen päästöneuvotteluissa kiinalaisten kanssa on perintö, joka riittää yksinään kohottamaan hänet yhdeksi merkittävistä amerikkalaisista johtajista.

Venäjään Trumpin suora vaikutus ei ulotu. Vastakin venäjäläiset tunnistavat sen, että suuren maan asukkaiden elinolot huononevat. Tämä on todistettu monille mittareilla. Kun muualla keskitytään vaihtoehtoiseen energiaan, vaikuttaa tulevaisuus Venäjällä näkyvääkin huonommalta. Valtioita ei johdeta kuin yrityksiä, mutta ei niitä soisi johdettavan kuin sukutilaa tai uhkapeli-imperiumiakaan.