Kasarmi nimeltä Venäjä

Venäjän sotilaallinen uhittelu kasvaa. Maa valtaa tilaa mielikuvissamme. Uho on suurta ja ihmiset kärsivät. Yhä koveneva kieli on vakava merkki diplomaattisten keinojen vähäisyydestä.

Alun perin ajattelin kirjoittaa siitä, miten suomalaisten kannattaa nyt satsata Venäjälle ja olla mukana maan talouden kehittämisessä. Modernisaatiota on kaikki, vaikka vähän takkuinenkin kehitys. Ostin jopa Venäjään sijoittavaa rahastoa.

Mutta sitten avasin radion. Siellä puhui Kremlin politiikkaa aikansa tehnyt ammattilainen Gleb Pavlovski, jonka mielestä vihjauksia sodasta on jo ihan liikaa. Kun johtajat puhuvat sodan mahdollisuudesta, kuka tahansa voi tehdä samoin. Piiritetyn linnakkeen syndrooma vaikuttaa käsin kosketeltavalta, kun seuraa Venäjää mediasta.

Sota (sanan sudet tilalle) Sergei Jelkinin pilapiirros.

Sota (sanan sudet tilalle) Sergei Jelkinin pilapiirros.

Kyseessä ei tietenkään ole koko totuus sen enempää kuin sota ei ole mikään ratkaisu. Se, että televisiossa esitellään rautaa, aseita ja väkivaltaa, on kaukana yleisestä mielipiteestä, jonka tunnistaminen kaiken propagandan alta vaatii jonkun verran vaivaa. Politiikan tutkija Kirill Rogov kertoo ihmettelevänsä television spektaakkeleita voiman osoituksista.

Tuo kaikki on hyvinkin hyödyllistä puolustukselle, mutta näyttää televisiosta lavastukselta, vieläpä kalliilta ja turhalta: jos huomenna syttyy sota, se on aivan toisenlainen. Miksi silloin ajeltaisiin rauhan pelloilla toisen toisensa perässä raskailla panssareilla? Jotta kohotetaan yleistä sotilashenkeä, rautaisen lihasvoiman, metallisen äänen ja johdon komean päättäväisyyden esittelemiseksi. Kaikki nuo haarniskat pyörillä ovat juuri niiden alastomien torsojen symbolisia proteeseja. On vaikea uskoa, että nykyään alettaisiin haaskata rahaa tuollaisiin touhuihin, ellei korkea-arvoisista käskyistä ja reippaista raporteista tiedotettaisi tehokkaasti ja ellei olisi joka päivä tarpeen näyttää televisiossa pomppivia tankkeja, muodostelmassa nousevia hävittäjiä ja asevelvollisuuskutsuntoja.”

Venäläisen ex-kansanedustajan ja KGB-upseerin Gennadi Gudkovin mielestä Venäjä on jo suuri kasarmi. Budjetissa on varoja aina vaan vähemmän ihmisiä varten, mutta aseiden kehittämiseen riittää ruplia. Eivätkä Gudkov tai Rogov ole mielipiteineen yksin.

Maa on nykyisin kuin huoneisto, jossa on juhlat. Yhdessä huoneessa on juhla-ateria ja johdon jatkuvia maljapuheita, vieressä tupakkapaikalla toisenlainen touhu, sotaisa tarve päästä täräyttämään jotain kunnolla. Jos nämä kampanjat kohtaavat yhtäkkiä, huomenna on sota.”

**

Joku aika sitten Venäjällä ja varmaan hieman muuallakin mietittiin, että Putinille voisi antaa Nobelin rauhanpalkinnon työstä Syyrian hyväksi. Vuonna 2013. Muistatteko?

Syyrian Aleppon pommituksiin ja murhiin Venäjä on varmasti osallinen, mutta tietenkin syitä ahdinkoon on muissakin.

Presidentti Vladimir Putin teki tv-haastattelussa selväksi, että kaiken takana on länsi, joka tuki Arabikevään tapahtumia.  Kukapa meistä ei olisi tukenut demokratiaan pyrkiviä.

Kreml on tuskin tosissaan pyrkinyt sotaan kenenkään kanssa: sillä ei ole liittolaisia, ei rahaa, ei riittäviä voimavaroja. Kuten Gudkov sanoo: Sitäpaitsi turmeltunut johtomme on tottunut elämään yltäkylläisyydessä eikä ole valmis vaihtamaan palatsiensa, jahtiensa ja Maybachiensa yllä paistavaa pilvetöntä taivasta kenttäolosuhteisiin vahvistetuissa bunkkereissa. Lisäksi Kremlissä ymmärretään hyvin, ettei mitään tuontia korvaavaa tuotantoa tule, vaan maa on 99-prosenttisesti riippuvainen länsimaisesta teknologiasta. ”

Maybachinsa kyydissä maailmaa arvioiva venäläispoliitikko Vladimir Žirinovski on sitä mieltä, että Yhdysvallat ja maailma saavat varautua ydinsotaan, jos Hillary Clinton valitaan presidentiksi.

Venäjän ja Yhdysvaltojen välit eivät voi enää mennä huonommiksi. Ainoa, miten ne voivat mennä huonommiksi on jos sota syttyy, Zhirinovski sanoi valtavassa toimistossaan duuman kymmenennessä kerroksessa.

Rogovin mielestä vieläkin tärkeämpää on, että tämä närkästyksen aalto tekee länsimaiden yleisestä mielipiteestä ulkopoliittisen vastarinnan aktiivisen toimijan, joka vaikuttaa hallitusten päätöksiin.

Tästä syystä Donald Trumpin leirille tuli kiire muuttaa sävyään suhtautua Putiniin ja ottaa etäisyyttä kompromettoituun mediaan. ”Kuka Valkoisessa talossa onkaan vaalien jälkeen, rajoittaa huomattavasti toimiaan Moskovan-suhteissaan – yleinen mielipide ei hevin unohda Aleppoa.”

Venäjä tuskin välttää uusia pakotteita. Eikä ole ollenkaan varmaa, etteikö Aleppon pommituksia alettaisi tutkia sotarikoksina. Tällaisia sanoja Moskovan puoleen ei ole kuultu sitten kylmän sodan 80-luvun alkupuolella.

Putin puolestaan ei ole lähdössä mihinkään. Pikemminkin päinvastoin. Yksi arvio on, että Suomessakin tunnettu atomiteollisuusyhtiö (myös Venäjän ydinaseiden raaka-ainetoimittajan) Rosatomin johtajan Sergei Kirijenkon nostamisen presidentin lähipiiriin on arveltu tarkoittaneen, että maata oltaisiin jälleen viemässä samaan kuosiin, jossa se oli 15 vuotta sitten, kun Putin valittiin ensi kertaa presidentiksi.

On muistettava, että vuoden 2000 kampanjassa, jolloin mm. Kirijenkon ja tämän Oikeistovoimien liiton ansiosta Putin lähti toisen tšetšeenisodan melskeissä vaaleihin sekä revanssihenkisen voimankäytön keulahahmona että talousuudistusten kannattajien ainoana toivona. Ehkäpä Putin haluaisi palata poliittisen uransa lopuksi juuri tuohon tilanteeseen.

Rogovin mielestä nyt ero on kuitenkin siinä, että silloin nähtiin Venäjän vahvistuvan ja liittyvän läntisiin rakenteisiin ja markkinoihin ja sitä juuri liike-elämä odotti Putinilta. Nykyään taas Putin näyttäytyy päinvastoin tuollaisen kehityksen suurimpana esteenä. Lisäksi Aleppon katastrofi toi vielä yhden esteen lisää tuonkaltaisen geoekonomisen rakenteen kehittämiselle.

Kuka sitten haluaa sotaa? Toimittaja Oleg Kashin väittää, että puolustusministeri Sergei Shoigu esiintyy mielellään koristellussa asussaan, mutta tuskin hän bunkkeriin menisi.

Alhaisen itsetunnon omaavia miehiähän tämä kiihottaa ja nostaa heitä ylemmäs kuin he ovatkaan; naisiakin miellyttää, kun on metallia, univormuja ja pullistelua. Tosin mokailut oikean sodan melskeissä hävittävät vähitellen nämä uutisaiheet.”

Gudkov sanoo, ettei hän usko mihinkään ”vallanperijäoperaatioihin”. Kaikki nämä kenraalien ja Putinin henkilökohtaisten suojelijoiden pyörittelyt valtiollisiin virkoihin ovat vain hämäystä.

Näettehän, että istuva presidentti haluaa taas kriittisenä ajanjaksona taata henkilökohtaisesti rauhan ja maan vakauden ainakin kuudeksi vuodeksi ja sen jälkeen herran haltuun. On todennäköistä, muttei välttämätöntä, että presidentinvaalit siirretään vuoteen 2017. Ja on täysin mahdollista, että yleisen mielipiteen hitaus ja piiritetyn linnakkeen syndrooma antavat Kremlille mahdollisuuden venyttää vaalien järjestämistä kevääseen 2018 asti.

**

Voidaan varmaan sanoa, että ainoa mitä Venäjän kansalaiset voivat pelätä on se, että maan asevoimat osallistuvat paikallisiin konflikteihin jossain Keski-Aasiassa tai Lähi-Idässä. Kaikki muu on asettumista NATOa ja muita sellaisia vastaan, mikä taas olisi lähinnä tappavaa Kremlille.  Tämä on Gudkovin mielestä kuolettavan vaarallista miljoonille venäläisille, joilla ei ole mitään väliä eikä Kreml ole mokomaa edes ajatellut pitkiin aikoihin.

**

Rogov muistuttaa, että Aleppon katastrofin seurauksena Kreml riisti itseltään aloitteet vastakkainasettelussa länsimaiden kanssa. Tämä on sääli, sillä edeltäneiden kahden vuoden aikana pääasiassa Moskova sääteli vastakkainasettelun tasoa ja nosti liennytysvalmiutensa hintaa. Putinin tukijana on ollut muitakin kuin fanaattisia putinisteja. Lienee oikein sanoa, että tänään tilanne on täysin muuttunut. ”Jos Kreml haluaakin yhtäkkiä liennytystä, hinta voi olla sille melkoinen”, Rogov kirjoittaa.

**

Armenian oikeudenmukainen Göbbels!

Rennosti sohvan selkämykseen nojaavaa Nora Ananyania naurattaa. Takana on koko päivä oppia kirjoittamiseen. Yliopistossa Armeniassa Nora kirjoitti toimittajan opintojensa lopputyön propagandasta. Sodan runtelemien pienten maiden toimittajiakin syytetään helposti jonkun asian ajamisesta ja ihmisten yllyttämisestä ties minkä politiikan taakse.

Toimittajat Nora Ananyan Armeniasta (vas) ja Angelica Kahyrҧҳa Abhasiasta

Toimittajat Nora Ananyan Armeniasta (vas) ja Angelica Kahyrҧҳa Abhasiasta

-Minä voisin olla viiden vuoden kuluttua Armenian oikeudenmukainen Göbbels, Nora hykertelee.

Georgialainen Margarita Akhlevidiani ja Abhasiassa omaa lehteään päätoimittanut Inal Hashig vetävät rutinoituneesti koulutusta, johon osallistuu kerrallaan neljä opiskelijaa.

Go Group Median johtaja Margarita Akhlevidiani

Go Group Median johtaja Margarita Akhlevidiani

Samaan aikaan kirjoittajien kanssa toisaalla Turkin Antalyan Kemerin kylässä sijaitsevassa hotellissa on käynnissä myös valokuvauksen ja videokuvaamisen kurssitusta.

Yhteensä oppilaita on 12. Tällä kurssilla kukaan ei ole märkäkorva toimittajan töissä, mutta moni asia on nyt toisin kuin kotona toimituksissa tai yliopistolla, jossa opetus on hyvin teoreettista. Kun kurssilaisilta kysyy journalismin opinnoista, saavat tuomion kaikkien entiset opinahjot. Tämä tietysti nostaa Vikesin kumppanin Go Group Median järjestämän koulutuksen arvoa.

Turkissa on koolla tyytyväinen joukko CAC:n (Caucasus Authors Coursen) vuoden 2016 kurssin oppilaita ja opettajia. Samassa paikassa on oltu edellisten vuosien oppilaiden kanssa pari kertaa aiemmin. Illansuussa on aikaa pulahtaa vaikka Välimereen, mutta päivä on tiukkaa opiskelua. Ulkoministeriön kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyörahoilla ylläpidetty hanke on jatkunut nykymuodossaan jo kolmatta vuotta.

Päätoimittaja Inal Hazig

Päätoimittaja Inal Hashig

Margaritan ja Inalin oppilaat, joita on tässä ryhmässä Azerbaidžanista, Armeniasta, Abhasiasta ja Georgiasta, saivat päivän päätteeksi tehtäväkseen miettiä oman reportaasin aiheen. Se on määrä toteuttaa ennen kurssin seuraavaa tapaamista Prahassa. CAC järjestää koulutuksia ulkomailla, koska monet kansallisuudet Etelä-Kaukasuksella kantavat toisilleen kaunaa. Käytännössä tämä tarkoittaa, että jotkut oppilaat eivät mielellään esiinny samoissa kuvissa naapurimaan edustajan kanssa, vaikka ihmisillä sinänsä ei ole mitään toisiaan vastaan. Sen näkee hyvin, kun viettää muutaman päivän kurssin kanssa lähiopetuksessa.

Nora (21 v.) miettii kirjoittavansa kotonaan kurssitehtävänsä taiteilijoista: heidän koulutuksestaan, oppilaiden ja opettajien ristiriidoista. Näitä aiheuttavat sukupolvierot ja Noran näkemyksen mukaan vanhojen opettajien haluttomuus hyväksyä muutoksia ja uutta taidetta opintosuunnitelmiin. Noran aihe hyväksytään työsuunnitelmaan, mutta keskustelun aikana monet aiheet tyrmättiin varovaisesti. Opettajat ohjaavat lähestymään ihmisiä ja hankkimaan aineistoa, joita ihmiset haluavat lukea. Liian yleinen aihe jää kaukaiseksi. Eikä tässä tietenkään ole kaikki: kyse on oppimisprosessista. Opettajat haluavat, että oppilaat pystyvät rytmittämään kirjoituksensa siten, että asian välissä on loogisesti haastatteluja ja kuvailevia osuuksia. Tarkoitus on koukuttaa lukija mukaan alusta tekstin loppuun. Uutista ei pidä piilottaa, mutta pidempi kirjoitus vaatii oman taitonsa.

Toimittajat Teymur Maksutov (vas), Toma Sayer ja Aynura Aliyeva

Toimittajat Teymur Maksutov (vas), Toma Sayer ja Aynura Aliyeva

Niin kuin vaatii oikealla tavalla tiedottaminenkin. Tiedottaminen ja journalismi ovat eri asioita. Sen tietää azerbaidzanilainen Teymur Maksutov (29 v.). Hänen kotimaansa on autoritaarisesti hallittu maa, jossa jotkut aiheet ovat totaalisesti kiellettyjä. Näitä on muun muassa maan presidentin perhe.

-Journalistit saavat itse päättää työskentelevätkö tilauksen vai omantuntonsa mukaan, Teymur sanoo. Miltei 10 vuotta alalla ollut toimittaja on työskennellyt niin uutistoimistossa kuin lehtien palveluksessa ja tietää, että jos työn määrää nostetaan kohtuuttomasti, työn laatu laskee luonnonlain voimalla.

Osa toimittajien työstä vaatii vastedeskin myös yhteiskunnan tukea. Vähemmistöjen elämää on kaikkialla käsiteltävä oikealla tavalla, koska muuten nämä jäisivät kokonaan huomiotta. Aynura Aliyeva (28 v.) on koulutukseltaan juristi, mutta hän on työskennellyt jo kuusi vuotta Marneulin, Georgian azerbaidžanilaisalueen, televisiossa, juontajana ja ohjaajana ja viimeksi radiossa.

Oppilaita CAC-kurssilla on tänäkin vuonna myös Vuoristo-Karabahista ja Pohjois-Ossetiasta. Vladikavkazista kotoisin oleva Toma Sayer (28 v.) on koulutukseltaan ekonomi, mutta osallistuu kurssille vloggaajana. Toma keskittyy videoblogissaan erityisesti ympäristönsuojelukysymyksiin. Hänen kotikaupunkinsa Vladikavkazin ekologinen tila on surkea, koska suurin työllistäjä jatkaa saastuttamista vuodesta toiseen. Pienin askelin jotain voidaan toivottavasti tehdä yleiseen mielipiteeseen vaikuttamalla.

Koulutuksessa otetaan huomioon myös kurssilaisten yksilöllisiä tavoitteita, mutta kaikki käyvät läpi niin kirjoittamisen, valokuvauksen kuin videoiden teon peruskurssit. Videoiden pariin opiskelijat johdattava David Pipia tietää, miten koukuttavaa kuvaaminen ja lyhyiden elokuvien teko on kaikille.

-Jokainen haluaa syvällä sisimmässään olla elokuvatähti tai ohjaaja, David puntaroi.

Lyhyiden dokumenttielokuvien teko on kurssilaisille iloinen yllätys. Pienien dokumenttien kuvaamiseen valmistaudutaan tekemällä ensin mikroelokuva, jossa jokainen saa vuorollaan olla käsikirjoittaja, näyttelijä ja kuvaaja. Videoiden leikkaamisen yhteydessä tulevat tutuksi erilaiset kuvakulmat ja kuvakoot. Hauskaa on jo suunniteltaessa elokuvaa, mutta erityisesti sitä työstäessä, jolloin kaikki tulevat toisilleen hyvin tutuiksi.

Tv-juontaja Natia Tavdgiridze kuvaajana

Tv-juontaja Natia Tavdgiridze kuvaajana

Sivullisesta tuntuu hieman oudolta, että nämä nuoret toimittajat eivät tunteneet toisiaan ennen Turkkiin kokoontumista. Tai no, teoreettisesti kyllä. Ryhmällä on oma suljettu Facebook-sivusto, mutta ystävyys ja kyky yhteistyöhön muovautuu näissä tapaamisissa. Vikesin periaatteena on edistää sananvapautta, kouluttaa media-alan toimijoita sekä tukea demokratiaa ja ammatillista verkostoitumista. Näillä kursseilla toteutuvat kaikki tavoitteet.

Ulkoministeriön ja Vikesin tukema CAC 2016 -kurssi koolla Turkin Antalayassa Kemerin kylässä.

Ulkoministeriön ja Vikesin tukema CAC 2016 -kurssi koolla Turkin Antalayassa Kemerin kylässä.

Teksti: Jarmo Koponen, Vikes

Kuvat: Maka Tsnobiladze, Go Group Media