Turkkilainen gambiitti

Eurooppa on vanha mutta ei väsynyt tai sairas. Sen vahvuudet ovat myös heikkouksia. Vapaa liikkuvuus on uhattuna, mutta ei vielä kriittisesti. Kehitystä voi olettaa tapahtuvan vain vapauden oloissa. Koulutuksen ja kulttuurin saavutusten on saatava muuttua vuorovaikutuksessa ja jopa ristiriidassa vallitsevan yleisen käsityksen kanssa.

Haasteita toki on. Eikä vähiten hyvään tottuneiden liian ruusuisten toiveiden vuoksi. Euroopan unionilla riittää selvitettävää niin omasta takaa virkamiesten vallan ja byrokratian vuoksi kuin ulkoapäin tulevien paineiden takiakin.

Yhteisen eurooppalaisen talon rakentaminen ei ole enää samalla tavalla tätä päivää kuten kylmän sodan päättymisen aikaan ajateltiin. Keskinen Itä-Eurooppa nikottelee ylhäältä kantautuvia ohjeita eikä talousapua tai poliittista ohjausta haluta ottaa vastaan toisten komentamana. Pohjolassakin vaaditaan rajoja kiinni.

Eurooppa on lisäksi sen vakavan kysymyksen edessä, ettei sen enempää Turkkia (maahanmuutto ja pakolaiskysymyksen vuoksi) kuin Venäjää (Ukrainan sodan takia) voi aliarvioida vaan ne on saatava kaikkiin yhteisiin pöytiin, kuten sanonta kuuluu. Kumpikaan maista ei vaikuta kiinnostuneelta Euroopasta muuten kuin omilla ehdoillaan, eikä muu Eurooppa tahdo pärjätä edes kaikkien nykyisten jäsentensä kanssa.

Sergei Jelkinin piirros, jossa irvaillaan Venäjän ja Turkin suhteille. Ukrainalta miehitetyn Krimin merkitys matkailukohteena on iso, mutta niemimaa ei vedä vertoja Mustan meren ja Välimeren kohteille.

Sergei Jelkinin piirros, jossa irvaillaan Venäjän ja Turkin suhteille. Ukrainalta miehitetyn Krimin merkitys matkailukohteena on iso, mutta niemimaa ei vedä vertoja Mustan meren ja Välimeren kohteille.

Politiikka Euroopassa on moninapaisempaa, kuten 1800-luvulla. Venäläinen ulkopolitiikan tarkkailija Fjodor Lukjanov kirjoittaa kolumnissaan, että sata vuotta sitten eurooppalaiset suurvallat kävivät normaalia keskinäistä kilpailua, pienet maat olivat riitojen aiheina ja kaikkien yhteisenä päänsärkynä, ja ”Attilat porteilla” – Venäjä ja Turkki – kokivat jatkuvaa viha-rakkaussuhdetta Euroopan ytimen kanssa.

Päätoimittaja Lukjanov muistuttaa siitä, kuinka joka tapauksessa Turkin ja Venäjän tilanne kuvaa hyvin nykymaailman suuntauksia. Ensinnäkin suhteiden epävakaus ja heilurin liike puolelta toiselle jopa aivan ääriasentoihin. Toiseksi rikkomattomat ja kestävät liittoutumat ovat mennyttä aikaa, ja niiden jäsenet pyrkivät joustamaan joka suuntaan, jotta eivät hukkaisi yhtään mahdollisuutta parempaan. Tähän voidaan vielä lisätä ideologinen liikkuvuus: tarvittaessa lujinkin ja muka sitova retoriikka voidaan yksinkertaisesti unohtaa.

Tietenkin näin on ollut aina, mutta ei kuten nyt, jolloin täydellisen informaatiovalloituksen voi tehdä, kun pystyy laajamittaiseen häirintään. Lisäksi talouselämä on täysin riippuvainen politiikasta (eikä päinvastoin). Neljänneksi on halu toimia kaikkialla, jopa sellaisilla alueilla, joilla muut tuntuisivat olevan vahvemmilla (Venäjä Lähi-Idässä tai Turkki Keski-Aasiassa).

Näin yllemme Euroopassa kasautuu yhä tummempia pilviä poliittisten päätösten mutkistuessa ja kaventaessamme itse ulkopoliittista liikkumavaraamme.

Demokratioita horjuttaa yhä useamman ihmisen kaipuu selkeisiin ratkaisuihin nopeasti vaikka ”kymmenen hyvää lupaavan” autoritaarisen johtajan alaisuudessa. Populistien työtä helpottaa se, että monimutkaisilta tuntuvia ratkaisuja ei oikein missään kaivata vaan mieluummin kuunnellaan yksinkertaistavia totuuksia tarjoavia. Aika ajoin näitä keskivertoa itsekeskeisempiä poliitikkoja on aina ilmestynyt ja vihollinen haettu syötiksi läheltä – ihan vaikka naapurista. Ilmiö on globaali ja näkyy myös Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa.

Maailmalla jyräävät USA ja Kiina. Meidän lähiajan ulkopolitiikassa maanosamme iso kysymysmerkki ovat Turkki ja Venäjä. Molemmat maita, jotka ovat tasaisella tahdilla kiristäneet valvontaa ja syöksyneet syvemmälle korruptioon.

Venäjällä jylläävät konservatiiviset, vanhoilliset arvot.

Muutosten hidastaminen on sopinut pitkään myös muiden muassa Turkille. Vielä muutama vuosi sitten Turkki oli tulossa EU:n jäseneksi. Jos Turkki kolkuttelikin entisen Jugoslavian maiden kanssa jäsenyyttä, on tänä päivänä selvää, ettei sisäistä yhtenäisyyttä historiastaan ja uskonnosta ammentava Turkki jaa eurooppalaisia arvoja sen enempää kuin Venäjäkään.

Eliitillä on eri tarpeet kuin vapauksista omassa maassaan kiinnostuneilla kansalaisilla.

Heitä on koko joukko niin Turkissa kuin Venäjällä. Turkissa toimittajilta on viety keinot hallituksen arvosteluun ja silti maassa hyväksytään laajasti virallinen totuus vallankaappausyrityksestä. Toimittajia epäillään kytköksistä maanpaossa elävään Güleniin. Turkissa on estetty pääsy maata arvostelleiden ulkomaalaisten ihmisten Twitter-tileille.

Vain harvat epäilevät hallituksen esittämää näkemystä. (Asiasta YLE1 Ykkösaamussa oiva keskustelu.)

Venäjän johtaja puolestaan ymmärtää vain rahaa ja voimaa.

Venäjä uhkailee paitsi pienempiä maita myös koettaa jatkuvasti lyödä kiilaa yhteiseen eurooppalaiseen ajatteluun. Ulkopolitiikka on sitä, että vaikutetaan ulkomailla ja saadaan muut käyttäytymään haluamallasi tavalla vastoin painostamiesi tahtoa. Me olemme nähneet kuinka Venäjän täytyy vain käyttää hyväkseen olemassa olevia epäluuloja, kasvavaa populismia ja pakolaisten asemaa.

Venäjä on jo jäänyt kiinni populistien ja maahanmuuttovastaisten mielialojen lietsomisesta.

Karkein esimerkki on tietysti vuoden alusta, jolloin ulkoministeri Sergei Lavrovia myöten paheksuttiin nuoren raiskausta Saksassa vaikka todellisuudessa uutisiin noussutta pahoinpitelyä ei ollut koskaan tapahtunut.

Turkki on Venäjälle monesta syystä strateginen ja luonteva partneri.

Venäläiset saatiin muutamassa kuukaudessa kääntymään massiivisen propagandan avulla turkkilaisia vastaan ja nyt on muutamissa viikoissa saatu tapahtumaan käännös päinvastaiseen suuntaan. Monen mielestä tämä on vain osoitus propagandan mahdista.

Venäjä käyttää hyväkseen kaiken sen tilan joka on otettavissa.

Monelle on tullut yllätyksenä se, että Venäjän valtion politiikkaan hyvin sopivaan tyyliin pyritään valtaamaan osuuksia mediasta, levittämään Venäjän näkökulmasta tehtyjä uutisia ja kestitsemään kulttuuriväkeä sekä poliitikkoja sopivilla tavoilla. Normaalin mielipidevaikuttamisen ja maakuvan kirkastamisen aika on ohi kun mahdollisuudet aggressiiviseen vaikuttamiseen ovat parantuneet. Populismin aallonharjalla voidaan käyttää kovia suoria keinoja: houkutella ihmiset mukaan salaliittoteorioihin ja vastustamaan pitkään vallassa olleita.

**

Yhteenvetona Gazeta.ru:n kolumnissaan Lukjanov arvioi, että Venäjän ja Turkin uusi lähentyminen voi osoittautua pysyvämmäksi, kuin miltä nyt näyttää. Kumpikaan ei ole pysynyt siinä, mihin on pyrkinyt, vaan on ottanut käyttöönsä taktiikan, jota voisi nimittää vaikka ”rakenteelliseksi opportunismiksi”. Tarkoittaa sitä, että mitkä ovatkaan pitkän ajan suunnitelmat ja ambitiot (Venäjällä ja Turkilla selvästi erilaiset), politiikan lähtökohtana ovat juuri nyt esille nousevat mahdollisuudet. Se saattaa osoittautua lähiaikoina kestävämmäksi perustaksi kuin menneen maailman perusteelliset geopoliittiset ja arvomaailmaan perustuvat liitot.

**

Sanaa gambiitti käytetään vain avauksessa tehdyistä uhrauksista. (Wikipedia)