Kirja-arvio: Kalle Kniivilä – Neuvostomaan lapset

Baltian venäjänkielisiä sanotaan usein venäläisiksi. Tavallinen yleistys menee kohtalokkaasti pieleen sillä eihän Venäjälläkään asu vain venäläisiä. Toimittaja Kalle Kniivilän kirja Neuvostomaan lapset (Into 2016) antaa asioille mittasuhteet.

Kalle Kniivilä: Neuvostomaan lapset Into 2016

Kalle Kniivilä: Neuvostomaan lapset Into 2016

Kniivilä ottaa selvää ja selittää kolmannessa Venäjä-kirjassaan sen, miten venäjänkielisiin suhtaudutaan Baltiassa, ja miten nämä kokevat itse elämänsä. Kniivilän kirja Putinin väkeä (Into 2014) palkittiin vuonna 2014 niin Suomessa kuin Ruotsissa. Hänen toinen kirjansa Krim on meidän – imperiumin paluu (Into 2015) taustoitti Ukrainan kriisiä ja muun muassa Krimin tataarien kohtaloa.

Baltiassa syntyneet arvostavat kotikontujaan, isänmaataan.  Venäjän nykyiseen tarinaan kuuluu se, että venäläiset pitävät Neuvostoliiton hajoamista tragediana ja ennen kaikkea epäoikeudenmukaisena tapahtumana.  Osa Baltian venäjänkielisistä on ihmisiä, jotka lähtivät työn perässä rakentamaan Neuvostoliittoa, tai niitä jotka ovat heidän perillisinään jääneet sijoilleen.

Neuvostoaikana ihmisiä siirrettiin väkisin. Monet ihmiset revittiin juuriltaan: he ovat tänään erityisen herkkiä Venäjän propagandalle. Suuren tarinan mukaan venäläiset voittivat sodan ja pelastivat koko maailman fasismilta, mutta silti sortuivat ja joutuivat uhreiksi. Eurooppalaisuus on organisoidussa valheessa korvattu oman erityisyyden ja omien arvojen korostuksella.

Kniivilän kirjaa ei kannata tiivistää yhteen lauseeseen, mutta keskeistä on purkaa myytti sorretuista venäjänkielisistä. Kuten kirjoittaja toteaa, vaikuttaa kiistatta siltä, että Venäjän nykyjohdon etu olisi, jos epäluulot Baltian venäläisiä kohtaan lisääntyvät. Vaikka yhä harvempi venäjänkielinen tuntee mitään vetoa Venäjää kohtaan, on Baltian maissa edelleen havaittavissa oleva hyljeksintä ajanut monet televisiosta tutun Venäjän peesaajiksi. Putinin Venäjän tukeminen on yhden näkemyksen mukaan tunteisiin perustuvaa, ei mikään poliittinen vedenjakaja. Venäjän kielen kautta avautuvaan maailmaan liittyy paljon tunteita.

Venäjä yhdistää, mutta myös erottaa. Neuvostoliiton hajoamisesta on kulunut vasta neljännesvuosisata. Venäläisillä oli erityisasema monessa osatasavallassa, vaikka paikallisten annettiin hoitaa näkyviäkin tehtäviä. Asiantuntijoiden kieli oli kuitenkin venäjä.

Venäjänkielisiä ei sorreta tai selkeästi vainota, Kniivilä kirjoittaa ja esittää sanojensa tueksi myös tietokirjailijan varmuudella uusimpia mielipidemittauksia. Viidettä kolonnaa Baltian maihin tuskin syntyy, mutta muutamien vuosien ajan on edelleen heitäkin, jotka kärsivät yhä isovelikompleksista. Neuvostoihmisestä ei ole enää paljon jäljellä, eikä etnisistä venäläisistä tahdo millään saada enää Venäjälle muuttajia, vaikka muun muassa suuren isänmaallisen sodan uhri on otettava huomioon. Siksi venäjänkielisten asemalla ratsastajilla alkaa olla kiire.

Kirjassaan Kniivilä siirtyy sujuvasti paikan vaihtuessa tunnelmasta toiseen. Afganistanin tuoreen sodan veteraanin ja kulttuuriväen parista kansallisbolševikin seuraan. Latviaan Venäjältä käsiraudoissa vuonna 2008 palautettu venäjän kielen aseman puolestapuhuja Vladimir Linderman sanoo, että vaikka hänen hengenheimolaisensa ovat valmiita vaatimaan osia Kazakstanista Venäjälle ja pitivät meteliä Krimin palauttamiseksi Venäjälle jo vuonna 1999, eivät he silti esitä Latvian liittämistä osaksi Venäjää tai valtioliittoa naapurin kanssa, kuten he haluaisivat Ukrainan tekevän.

Aikoinaan ilmeisesti Neuvostoliiton ensimmäistä seksikauppaa pyörittänyt Linderman on tukenut Eduard Limonovia, jonka poliittinen taideprojekti kansallisbolsevismi on muokkautunut liikkeeksi, jolla on kova ääni, ja joka on sisällöltään epämääräistä kommunismia venäläiseen nationalismiin ja suurvaltasovinismiin sekoitettuna. Kniivilä muistuttaa, että vuodesta 2012 Limonov on lähestynyt Kremlin yhä taantumuksellisempaa politiikkaa tai, kuten kansallisbolševikit näkevät, Kreml on lähestynyt Limonovin linjaa. Linderman on ajanut venäjän kielelle Latviassa vahvempaa asemaa, jotta samalla tuettaisiin ”venäläistä maailmaa” myös muissa entisen Neuvostoliiton alueen maissa. Latvian ja Venäjän kiinteämpää yhteyttä Lindermankaan ei sano suunnittelevansa.

Se kysymys ei ole nyt ajankohtainen. Pitää unohtaa kuvitelmat. Kaikki on toki mahdollista, mutta Latvia on nyt Naton jäsen, ja on tyhmää miettiä mitään edes sen suuntaista. Eikä Venäjän johdolla ole mitään sellaisia suunnitelmia. Siitä olen sataprosenttisen varma. Baltia on jo lentänyt pesästä, se kysymys on tässä vaiheessa mahdoton ratkaista”, Kniivilä kirjaa Lindermanin sanoneen.

Kniivilä on huomannut, että monet venäjänkieliset eivät suostu sopeutumaan. Nämä elävät imperiumiunelmassaan. He eivät halua olla tasa-arvoisia, he haluavat olla niskan päällä. Tämän Kniivilälle kertoo toimittaja Jevgenia Volhonskaja-Sauman, joka on naimisissa vironkielisen miehen kanssa. Heidän lapsensa ovat kaksikielisiä. Jevgenia on tv-toimittaja, maahanmuuttaja.

Kaksikielisyys on Baltiassa luontevaa siinä missä Kanadassa tai Suomessakin, eikä kansalaisuuden hankkimatta jättäneidenkään tunteita nykyisiä kotikontuja kohtaan tarvitse epäillä. Venäjänkieliset eivät ole yhtenäinen ryhmä, vaikka se sellaisena yksinkertaistaen koetetaan ymmärtää.

Venäjänkieliset eivät ole yhtenäistä biomassaa, se on pelkkä klisee, ennakkoluulo. Venäjänkieliset ovat keskenään hyvin erilaisia. Jotkut eivät halua vieläkään ymmärtää, että elämme eri maassa kuin ennen, maassa jossa on toinen kieli ja toinen kulttuuri.”

Venäjän painostus on jatkuvaa.

Läpikotaisin Venäjänsä tunteva ja maan asukkaista aidosti kiinnostunut toimittaja osaa työnsä myös Baltiassa. Neuvostoliitossakin kirjeenvaihtajana asunut Kniivilä ottaa huomioon lukijansa ja antaa haastatelluille tilaa. Kniivilä jakaa lukijan kanssa tuntemuksensa haastateltavia odotellessa.

Matkat Baltian venäläisten asumiskeskittymiin taittuvat junissa ja busseissa. Keskustelut rannoilla ja toimituksissa avaavat maailman, jonka tulkitseminen ei ole yksinkertaista, jos ei osaa antaa arvoa sille, mitä vastaaja sanoo. Kniivilä osaa kysyä. Hän ei ota kantaa vaan toteaa lakoniseen tapaansa, kuivalla huumorillaan, monet asiat sellaisiksi kuin ne ovat. Tuputtamatta ja tyrkyttämättä.

Venäjänkielisille on annettu Viron, Latvian ja Liettuan selviytymistarinoissa roiston osa. Todellisuudessa myös venäläiset olivat kansalaisiaan sortaneen neuvostojärjestelmän uhreja. Sama jatkuu siinä mielessä, että Venäjän nykyjohto lietsoo epäluuloja Baltian venäjänkielisten keskuuteen. Niin kauan kuin ihmisiä ei kirjaimellisesti vainota, tuskin kovinkaan moni olisi halukas lyömään hynttyitään yhteen Venäjän kanssa. Suhteessa rakkaudesta vihaan on vain askel. Ukraina on asia, josta monet Kniivilän tapaamat ihmiset eivät halua puhua missään olosuhteissa.

(Latvialaisdokumentti propagandasta kokoaa hyvän tilannekatsauksen: Venäjän informaatiosodassa Baltiassa ei enää puolusteta Baltian venäläisiä, Master Plan on suurempi: horjuttaa Naton ja EU:n asemaa ja pakottaa lännen johtajat kuuntelemaan Kremlin kelloja. Katsottavissa YLE Areenassa. )