Kirja-arvio: Mihail Zygar – Putinin sisäpiiri

Journalistista juoruilua, punnittuja johtopäätöksiä ja herkullisia yksityiskohtia. Niistä on tunnetun ja arvostetun venäläistoimittaja Mihail Zygarin kirja tehty. Venäjä-tuntija Jukka Mallisen suomentama teos Putinin sisäpiiri antaa monelle tapahtumalle selkeän kehyksen. Lukija pääsee kurkistamaan Venäjän päätöksenteon ytimeen.

Mihail Zygar Putinin sisäpiiri

Mutta ”kirja sisäpiiristä” ei kerro, kuka Venäjää johtaa.

Eikä kirja anna varmuutta presidentti Tarja Halonen toiveeseen siitä, että Venäjä tietäisi, mitä se tekee.

Venäjän johdossa voi sanoa olevan kollektiivinen äly. Presidentti Vladimir Putin on yksi keskeinen tekijä, mutta yhtä hyvin voidaan sanoa, että Putineja on useita.

Kirjan nimi Putinin sisäpiiri on osuva. Venäjäksi kirjan otsikossa viitataan Kremlin sotajoukkoon, mutta samalla tehdään selväksi, että kyse on poliitikon kasvutarinasta kuten amerikkalaisessa teoksessa All the King’s Men. Joka tapauksessa kyseessä on Venäjän lyhyt uudemman ajan poliittinen historia: nykyVenäjän hallitsija on johtaja, jonka avustajien joukko esittelee päämiehelle sopivasti niin maailmalla tarvittavat pehmeän diplomatian ja propagandan keinot kuin selittää tarvittaessa parhain päin syitä ja seurauksia. Kirjan pääosassa ovat eri intressiryhmien joukkueet. Näitä on niin silovikeilla, maan turvallisuusviranomaisilla, kuin patriarkka Kirillillä. Puhumattakaan siitä porukasta, joka on Putinin lähintä piiriä Kremlissä.

zygar_plus

Kirjan lukijalle aukenee, kuka määrää, mutta nimiä vilahtelee sen enempää selittämättä sitä tahtia, että ilman perustietoja lukeminen voi olla haastavaa. Toisaalta lukija saa monta ahaa-elämystä, kun malttaa mielensä ja jatkaa sinnikkäästi lukemista. Vaihtuvuus Putinin lähipiirissä on edellisten 15 vuoden aikana ollut sitä luokkaa, ettei jatkosta voi tietää. Todennäköistä on, että Putin istuu virassaan vuoteen 2024 ja ehkä pitempäänkin.

Mies 80-vuotispäivänään. (Poimittu internetistä. Tekijä tuntematon.)

Mies 80-vuotispäivänään. (Poimittu internetistä. Tekijä tuntematon.)

Venäjän itsevarmuus on mielestäni ollut silmiinpistävää. Zygarin kirjassa yllättää hienohipiäisyys. Olen itse kirjoittanut näistä tuntemuksista, mutta en ole voinut olla varma missä määrin Putinin persoonalla on merkitystä. Kysymys Venäjän ohjailemisessa ei ole yksittäisistä Kremlin miehistä, vaan tuhansista venäläisistä, jotka pyrkivät Putinin läheisyyteen. Vallan tärkein piirre tuntuu olevan se, kuinka helposti voi todistaa yhteyden Kremlin isäntään. Totta kai Kremlissä on monia sisäpiirejä. Ja monia erilaisia vallan kerrostumia, jotka ovat liikkeessä.

Kirjan pääluvuissa esiintyvät, paitsi henkilökohtaiset ystävät, myös maan turvallisuusneuvosto ja elinkeinoelämän ihmiset. Yllättävää on sekin, että Putin ei salli keskustelua päätöksistään. Meidän suomalaisten hyvin tuntemat Suomen kansalaiset – Rotenbergin veljekset ja Gennadi Timtšenko – rikastuvat öljyn ja kaasukaupan, raaka-aineiden viennin ja putkistojen valmistuksen avulla, mutta he sen enempää kuin muutkaan liikemiehet eivät ole Zygarin mukaan saaneet paljoakaan valtaa ulkopoliittisissa asioissa.

Venäjää seuraavien on edelleen pidettävä silmällä erityisesti Putinin ikätovereiden kenraalien Nikolai Patruševin ja Sergei Ivanovin puheita. He jakavat Putinin näkemykset politiikasta. Tähän ajatteluun kuuluu se, että Venäjää vastaan on hyökätty. Sen on puolustauduttava Yhdysvaltoja vastaan. Ukrainan ensimmäinen Maidan vuonna 2004 oli Venäjän Pearl Harbour. Krimin miehityksen aaton Maidan vuonna 2014 oli Venäjän Hiroshima.

**

Parasta kirjassa on, että sen avulla voi ymmärtää, miten Venäjä toimii Moskovasta nähtynä. Venäjän johdon suhtautuminen Natoon ja antipatia, jopa vihamielisyys, muita valtioita tai paremminkin niiden johtajia kohtaan on käsin kosketeltavaa. Putinin ajautuminen yhä enemmän oman roolinsa vangiksi ja vainoharhaiseksi johtajaksi ei jää epäselväksi, vaikka samaan aikaan Zygar onnistuu todistamaan, ettei kyse ole vain Putinista, vaan maasta ja maailmantilanteesta. Kehityksestä, joka ei ole yhden miehen ohjailtavissa. Pikemminkin päinvastoin. Venäjä vaikuttaa ajelehtivan yllättävän hyvin vaikeissa ja muuttuvissa tilanteissa.

Zygarin kirjassa nousevat esiin tunteet, joita tutkijat eivät pääse kertomaan. Heidän on oltava varovaisia. Lähteiden puuttumisen lisäksi valveutuneempi lukija huomaa kirjoittajan olettavan lukijoiden tietävän paljon entuudestaan. Venäjälläkin monet uutisissa vilahtavat ministerit ovat kansan keskuudessa tuiki tuntemattomia. Venäjää Moskovan ulkopuolella tämäkään teos ei avaa.

Kokenut journalisti osaa kuljettaa kirjaansa kuin rikosdekkaria. Kovin positiivisista asioita ei näköjään pysty kirjoittamaankaan, kun tehdään selkoa valtavan Neuvostoliiton omaisuuden jaosta ja varojen piilottelusta sekä ulkomaille salakuljettamisesta. Taloudessa toimivat toiset säännöt, jotka ovat tavalla jos toisella alisteisia Kremlin päätöksille. Esimerkiksi Chelsean jalkapallojoukkueen omistajana useimpien ihmisten tuntema venäläismiljardööri Roman Abramovitš joutui olemaan vuosia sidottuna Jakutian tasavaltaan. Timanttien tuottajavaltion senaattorina ja paikallisen duuman puheenjohtajana toimiminen oli kuin pallo jalassa.

Toinen minut yllättänyt tieto (toki näitä on useampiakin) liittyy Krimin miehityksen järjestelyihin. Taustalla Krimin miehittämisessä oli puolustusministeri Sergei Šoigun avustaja Oleg Belaventsev. Hän junaili ”oikeanlaiset” johtajat niemimaalle jatkaen näin työtään kuten ennenkin Šoigun avustajana kaikkein arkaluontoisimmissa asioissa. Näitä on ollut paljon, koska jo vuodesta 1991 Venäjän johdon tukena ollut puolustusministeri on ihanteellinen brutaali mies. Kuvaavaa on, että kun vuonna 2006 televisio-ohjelmassa murrosikäinen kansalainen esitti tuolloin vielä hätätilaministeriön johtajalle kysymyksen: ”Kuvitelkaa että olemme kaikki lentämässä ja kone putoaa. Mitä komennatte tekemään?” Šoigu vastasi miettimättä: ”En mitään. Sehän putoaa.”

**

Zygarin kirja perustuu satoihin haastatteluihin. Monia ihmisiä on jututettu useaan kertaan. Näin selviää, kuka valehtelee, koska eroavuudet tarinoissa ovat paljastavia. Kuka ihan tarkkaan mitäkin sanoo, sitä kirjailija ei kerro, eikä se ole välttämätöntäkään. Kiinnostavaa on sekin, että väliajaksi ja kansan hämäämiseksi presidentiksi valitun Dmitri Medvedevin kausi olisi saattanut yksinkertaistaen ajateltuna jatkua, jos hän ei olisi osoittanut sellaista kiinnostusta tehtävässään pysymisessä kuin osoitti.

Yksi hämmentävä tekijä oli se, että Medvedevin julkisuuskuva oli ristiriitainen: Jos Putin ihaili George W. Bushia, Medvedevistä alettiin presidenttinä muokata Barack Obamaa: hänelle avattiin video-blogi ja Twitter-tili. Facebook-imagoon sopivat myös iPhone ja iPad.

”Jos lukee tarkkaan niin Medvedevin ensimmäinen esiintyminen oli vielä paradoksaalisempi kuin maailman lehdistö huomasi. Tekstillä oli suuri määrä kirjoittajia. Perusjuoksutuksia keksivät (rinnakkain ja joskus toisistaan riippumatta) sekä Dmitri Medvedev että Vladimir Putin ja uuden presidentin molemmat ideologit Vladislav Surkov ja Natalia Timakova.”

Mediavelhojen vahvimpana pysyi 2000-luvun alussa Surkov, jonka periaatteena oli ottaa ja omistaa vastustajien tunnukset. Paljastaessaan ongelmat puhuja ikään kuin irrottautuu niistä, esittää, että hän ei ole osallinen moiseen törkeyteen.

Halosen toiveeseen emme siis saa Putinin sisäpiiri –kirjasta vastausta, mutta se on selvää, että Venäjän järjestelmä on luotu kestämään koviakin iskuja ja tilanteen niin vaatiessa se on kyennyt puolustautumaan – reagoimaan nopeasti. Sitä emme tiedä, mihin saakka se kestää ja onko nykyinen hallinto täysin riippuvainen Putinista. Odotamme, kuten aina on tehty Venäjän vieressä. Zygar on ihan varma, ettei ole minkäänlaista suurta suunnitelmaa, ei ole ollut aiemmin eikä sitä ole vastaisuudessakaan.

Toivottavasti venäläiset tietävät, mitä he tekevät…

Vihollista etsimässä

Panaman papereista kohkaaminen on luontevaa: meillä on Nordea ja sen selittelyissä rämpivä tiedotus. Venäjällä on edetty rauhassa. Maan johtaja kertoi kantansa ystäväpiiriään koskeviin veroparatiisijärjestelyihin torstaina Mediafoorumissa Pietarissa.

Venäjän presidentti Vladimir Putin Mediafoorumissa Pietarissa 7. päivä huhtikuuta 2016.

Venäjän presidentti Vladimir Putin Mediafoorumissa Pietarissa 7. päivä huhtikuuta 2016.

Panama-paperien mukaan Venäjältä kotoisin olevien sijoitusten keskushahmo on presidentti Vladimir Putinin läheinen ystävä, sellisti Sergei Roldugin. Hänen nimissään on hoidettu valtavia rahansiirtoja eri veroparatiisiyhtiöiden välillä. Roldugin on kuitenkin vain liikenero. Ilmeisen samaan tapaan kuten Jokerien omistaja, öljynvälittäjä Gennadi Timtšenko ja yksinoikeudella kaasuputkia valmistavat Rotenbergitkin.

Putin on tyytyväinen. Erityisesti nuoruuden muusikkotutusta, jonka sijoituksista saaduilla rahoilla on enimmäkseen ostettu maahan arvosoittimia. Moni on kysynyt, missä ovat ne 300 Stradivariusta, jotka veroparatiisien kahdella miljardilla olisi voitu ostaa?

”Hänellä on toki joitakin pieniä tuloja liike-elämästä. Melkein kaikki tulot hän on käyttänyt instrumenttien hankkimiseen ja ne soittimet hän on tuonut Venäjälle. Olen ylpeä tällaisista ihmisistä”, Putin sanoi Pietarissa.

Panama-paperit kuohuttavat maailmaa. Tunnettu sellisti on sijoittanut veroparatiisiyhtiöihin merkittävästi rahaa. (Sergei Jelkinin pilapiirros)

Panama-paperit kuohuttavat maailmaa. Tunnettu sellisti on sijoittanut veroparatiisiyhtiöihin merkittävästi rahaa. (Sergei Jelkinin pilapiirros)

Tähän sopii mainiosti siirtymäksi sanonta – samaan aikaan toisaalla.

Kulttuuriväkeä on Venäjällä käytetty ennenkin järjestäytyneen rikollisuuden tarpeisiin. Venäjällä riittää kun muistellaan laulaja-kansanedustaja Iosif Kobzonia tai Moskovan lempiarkkitehtia Zurab Tseretelia.

Panama-paperien paljastuttua Putin on voinut hyvin paistatella julkisuudessa ihmisenä, joka osoittaa pelkällä olemuksellaan ja länsimedian tuella olevansa kaiken juonittelun yläpuolella. Toisin kuin hän Venäjällä, lännessä eliitti, poliitikot ja raharikkaat, ovat valmiita väistelemään veroja ja vaikeuttamaan tavallisten ihmisten elämää. Mikä olisi sen selvempi osoitus läntisten arvojen rappiosta?

Mutta kuluneen viikon suuri uutinen on tietenkin se, että Venäjällä on järjestelty uudelleen vallanpitäjän mahdollisuuksia hillitä levottomuuksia, kuten he itse asian ilmaisevat.

Venäjälle perustetaan kansalliskaarti

Putinin täydellinen uppoutuminen ulkopolitiikkaan on päättymässä: kansalliskaartin perustaminen tarkoittaa presidentin paluuta sisäpoliittisiin kysymyksiin, kirjoittaa politiikan tutkija Tatjana Stanovaja.

Venäjän presidentti Vladimir Putin keskusteli Kremlissä 8. päivä huhtikuuta 2016 uuden kansalliskaartinsa päällikön Viktor Zolotovin kanssa. (Kuva Kremlin.ru)

Venäjän presidentti Vladimir Putin keskusteli Kremlissä 8. päivä huhtikuuta 2016 uuden kansalliskaartinsa päällikön Viktor Zolotovin kanssa. (Kuva Kremlin.ru)

Uuden, mahdollisesti repressiivisen voimaorganisaation päätyminen presidentin läheisen ystävän Viktor Zolotovin johtamaksi on Kremlin vastaus maan poliittisen tilanteen selvään aktivoitumiseen. Tuollaisilla päätöksillä on riskinsä ja voidaan pohtia, eikö olisi ollut parempi, että presidentin huomio olisi kohdistunut täysin ulkoisiin vihollisiin ja uhkiin?

Politiikan taustavaikuttaja Marat Gelman puki asetelman Facebook-postauksessaan yksinkertaiseen muotoon: Ihan jotta ymmärtäisitte, tämä on askel poliisivaltiota kohden. Poliisien muuttaminen kansalliskaartilaisiksi on Venäjän tšetšenisaatiota.

Vastausta uudistukseen ei tarvinnut kauan odottaa kun juuri uudelle viisivuotiskaudelle nimitetty Tšetšenian johtaja Ramzan Kadyrov ilmoitti:

Olen jo soittanut Tshetsheniaan sijoitettujen erikoisosasatojen komentajille. He kannattavat yksimielisesti uudelleenjärjestelyä. Sotilaat pitävät kunnia-asianaan palvella kansalliskaartissa. Kansalliskaartin perustaminen nostaa huomattavasti uuden elimen statusta, parantaa palveluolosuhteita ja kohottaa osastojen taisteluvalmiutta.”

Kriitikot ovat koettaneet osoittaa ilmeisen

Entinen Kremlin ja talouselämän vaikuttaja Alfred Koh pyytää päättelemään itse: enimmillään Moskovan protesteihin kerääntyi vuonna 2012 alle 100 000 ihmistä. Putinin uudelleen valintaa ja vaalivilppiä vastaan protestoijia oli muilla alueilla vielä vähemmän.

Siksi kysymys kuuluu, miksi on luotava 400 000 hampaisiin saakka aseistetun sotilaan armeija, jos protesteihin kokoontuu 20 000 – 40 000 aseetonta nörttiä?

Miksi sellainen armeija taisteluun terrorismia vastaan? Onko maassamme terroristien valtaamia enklaaveja, jotka pitäisi likvidoida sotilasoperaatioin? Toimiiko ISIS Venäjällä? Ja vaikka toimisikin, miksei tätä enklaavia vastaan voisi käydä jo olemassa olevan armeijan voimin?”

Politiikan tutkija Stanovaja toteaa, että mitä tulee presidentin turvallisuuspalvelun entisen johtajan Zolotovin uusiin valtuuksiin, hän vastaa maan sisäisestä vakaudesta.

Hänestä tulee maan tärkein henkilö, joka vastaa poliittisesta vakaudesta, vaalien rauhallisesta läpiviemisestä, joukkomielenosoitusten järjestyksen säilymisestä ja kohtaamisesta voimaministeriöiden edustajien kanssa jne.”, Stanovaja sanoo.

Myös toinen politiikan tutkija Aleksei Makarkin on samaa mieltä. Hänestä talouden taantuman aikana ja sosiaalisen hyvinvoinnin huononemisen takia järjestettyjen todennäköisten massiivisten protestien takia kansalliskaartin ”on taisteltava sisäistä vihollista vastaan”. Makarkinin mielestä tällaisia sisäisiä vihollisia voivat olla mm. protestitoimiin osallistuvat.

Yhä kovempi komento

Kun uuden nyrkin rooli sijoitetaan isompaan kuvioon alkaa kokonaisuus hahmottua. Vuosien ajan Venäjällä on säädetty joukko lakeja ja asetuksia, jotka vahvistavat autoritaarista hallintoa.

Kansalliskaartin perustamisella presidentti palasi muodollisesti valtion sisäisten asioiden uudelleenjärjestelyyn: sen lisäksi, että hän toi esiin kansalliskaartin, hän myös aloittaa tapaamiset talouden asiantuntijoiden kanssa (talousneuvoston puhemiehistö ei ole kokoontunut kahteen vuoteen, kun Putin on ”sotinut”), alisti valtionarkiston valtaansa ja perusti Isänmaan historia -säätiön.

Venäjän paluu sisäisiin asioihin voidaan tulkita myös välttämättömyydeksi järjestellä uudelleen vallassa olevan eliitin tasapainoa, joka toki muuttui myös sen jälkeen, kun oli päätetty keskittyä ulkopolitiikan tehtäviin sisäisten ongelmien sijasta. Voimaministeriöissä tämä on jo näkyvissä.

Vaalit vaikuttavat ja näkyvät poliittisessa aktivoitumisessa. Valtapuolueen värit loistavat. Pian keskitytään täysillä myös historian esittelyyn. Voiton päivää juhlitaan suuren isänmaallisen hurmoksen vallassa Yrjön nauhat hulmuten.

Tähän sopii toinen ajaton lausahdus: nähtäväksi jää

Venäläisnäkemyksen mukaan taisteleminen ulkoisia vihollisia vastaan on näyttävämpää ja vähemmän ongelmallista. Lisäksi sen tuloksia on vaikeampi arvioida, toisin kuin yritettäessä hoitaa hintojen nousua, inflaatiota, työttömyyttä, sosiaalista apatiaa ja maan tilaa kohtaan koettavan tyytymättömyyden potentiaalista kasvua.

Ensin meillä oli Wikileaks nyt Panama-paperit. Vasta tulevaisuus näyttää sen, miten ajattelumme kehittyy, ja kuinka vastaisuudessa suhtaudumme liikesalaisuuksiin tai muuten salaisina pidettäviin asioihin silloin kun niitä paljastetaan urakalla. Jo nyt on turvallista sanoa, että vuodot ovat meidän rivikansalaisten puolella. Rajat ylittävä journalismi on yksi vastavoima ikuisuuksiin jatkuvaa ahneutta vastaan.