Kirja-arvio: Itsenäisyyden ilmansuunnat

Poikkeuksellisen diplomaatin pitkä ura on kertomisen väärtti. Suurlähettiläs Heikki Talvitie on ahkera puhuja ja esiintyjä, edelleen. Takanaan 40-vuotinen kokemus. Toimittaja Risto Repo on istunut kauan Talvitien kanssa. He ovat tavanneet Moskovassa ja olleet yhdessä töissä Tukholmassa. Kirjassa heidän tarinansa kulkevat lomittain. Välillä jopa yhdessä.

IMG_0246

Repo käy Talvitien kanssa keskustelun kuin jatkaisi siitä, mihin he päätyivät vuonna 1992. Tuolloin Suomen viimeisenä Neuvostoliiton- ja ensimmäisenä Venäjän-suurlähettiläänä ollut Talvitie oli Suomen Kuvalehden juttua varten useita kertoja Revon haastateltavana. Keskustelu tätä kirjaa varten alkoi syksyllä 2014.

**

Kirjan Itsenäisyyden ilmansuunnat (Auditorium) aiheena ei ole yhtään sen pienempi asia kuin itsenäinen Suomi Venäjän naapurina: yksityiskohtaisempia aiheita ovat suurvallan etupiiripolitiikan ymmärtäminen, Talvisota tietoisesti isolla T-kirjaimella ja Puola sekä Ruotsi. Kaikki ilmansuunnat koetetaan ottaa huomioon. ”Purjehtija ei arvota, ei syyllistä säätä ja tuulen suuntaa, mannerten muotoja, aaltojen korkeuksia, virtausten vauhtia, kuun ja tähtien asentoja: Hänen on otettava ne huomioon omasta tahdosta riippumattomina tekijöinä.”

Kielikuva on vanha mutta osuva. Kun väki alkoi kerääntyä maailman risteilyaluksen toiselle laidalle, Heikki Talvitie kipusi omalle reelingilleen. Talvitie on realisti. Diplomatiaa on harjoitettava realiteettien, eikä kuvitelmien pohjalta. Suurlähettiläs miettii, etteivät suomalaiset oikein ota Venäjää Venäjänä.

”Aina se on joko pimeys tai valo. Tosin niin venäläiset mielellään itsekin itsensä näkevät.”

**

Muutos Euroopassa, Neuvostoliiton hajoaminen, vuonna 1991 oli joidenkin näkemysten mukaan historian loppu, joka vei monen suomalaisenkin ajatukset pois tutuksi tulleesta idänpolitiikasta. Naapurin koon muutokset eivät Talvitien mielestä muuttaneet läheisyyden ja koon sanelemia perusehtoja:

”Jos Suomen tilannetta verrataan Keski-Euroopan tilanteeseen, niin Keski-Euroopassa tilanne muuttuu hyvin radikaalisti, kun neuvostojoukot poistuvat Keski- ja Itä-Euroopasta. Suomen osalta tilanne ei muutu mihinkään, koska Leningrad ei vetäydy mihinkään. Oli se Pietari tai Leningrad, se on meidän turvallisuuspolitiikkaamme voimakkaimmin vaikuttava fakta tällä alueella. Ja se toinen fakta on Suomen itsenäisyys.”

Nyt elämme maailmassa, jossa Venäjää painostetaan pakotteilla. Talvitie ei usko, että länsi kestää loputtomiin sitä, että EU-maiden taloutta rokotetaan pakotteilla. Pakoterintamassa suurvaltain ja Venäjän konflikti on meidän rajallamme.

”Se, että Suomi on pakotteilla siirtänyt täysimääräisesti lännen suurvaltain ja Venäjän välisen konfliktin Suomen ja Venäjän välisiin suhteisiin, tulee jatkossa merkitsemään sitä, että pakotteiden poistuttuakin niiden kertautumismahdollisuus nostaa Venäjän maariskin suomalaisille yrityksille tasolle, jolla tulee olemaan erittäin kielteiset vaikutukset Suomen kaupallisiin suhteisiin Venäjän kanssa.”

**

Suomi ei ollut vielä ollut itsenäisenä 50:tä vuotta, kun Talvitiestä tuli virkamies.

Ulkoministeriö, presidentti Urho Kekkosen ministeriö, veti nuoren Talvitien virkauralle. Yliopiston opinnot tähtäsivät vain diplomaatin töihin.

Talvitie muistelee, että 1960-luvulla ei ulkopolitiikan kuvioita sotkettu vaan ulkoministeriö valvoi, että kansainväliset asiat saatiin hoidettua. Talvitie viittaa nykyisiin lapsiongelmiin, joiden ratkaisuissa on aiheutettu maiden välisiä sotkuja, ihmisille ahdinkoa. Haaskattu hupenevia resursseja.

Monessa mukana ollut Talvitie on tehnyt useamman uran. Ulkoministeriöstä hän jäi eläkkeelle vuonna 2002, mutta jatkoi EU:n erityisedustajana Etelä-Kaukasiassa jo vuonna 2003.

Talvitie tuntee kriisien taustoja ja ymmärtää, miksi Venäjä toimii omalla tavallaan ja pyrkii ratkaisemaan ongelmiaan, niin jäätyneitä konflikteja kuin Ukrainan sodan vuoksi avoimia kysymyksiä yhdessä lännen kanssa siten, ettei sen asemia heikennetä.

”Tähän länsi ei ole ollut halukas.”

Talvitie muistuttaa, että Venäjä on ollut valmis käyttämään sotilaallista voimaa tilanteissa, joissa sen asemia pyritään horjuttamaan voimapolitiikalla.

**

Diplomatia on Talvitien mielestä analyyttista harkintaa. Analyysin tekijän, sen enempää tutkijan kuin diplomaatinkaan, ei pitäisi ryhtyä suosittelemaan poliitikoille sellaista mikä heidän omasta mielestään on tavoiteltavaa ja ehkä mukavaakin.

”Ja jos näin pääsee käymään, niin sekä se mahdollisuuksia ymmärtämätön tai ei huomioiva diplomaatti tai tutkija ovat aika hyödyttömiä.”

Pakolaiset Etelä-Ossetiasta  ohittavat venäläissotilaat Georgiassa vuonna 2008.

Pakolaiset Etelä-Ossetiasta ohittavat venäläissotilaat Georgiassa vuonna 2008.

”Ihminen ei muutu, mutta ihmisten välisiä suhteita voidaan muuttaa.” Mika Waltarin sitaatti toistuu Revon mukaan usein Talvitien puheissa ja teksteissä.

Historia on symbolien tulkintaa. Talvitie kertoo, kuinka oli vuonna 2008 ennakoinut, että tuuli oli kääntynyt. Se että Moskovassa järjestettiin tauon jälkeen sotilasparaati, osoitti maan olevan valmis voiman käyttöön. Venäjä esitteli aseitaan, ei ehkä hyökätäkseen vaan osoittaakseen, että asein voidaan myös vastata. Muutamaa kuukautta myöhemmin tuli Georgian ja Venäjän lyhyt sota.

Talvitie muistuttaa että ilmatilasta voi lukea samaa kieltä.

”Ihan samanlainen näyttö ovat nämä Venäjän ikivanhat ydinpommittajat Suomenlahden yläpuolella. Tahdotaan kai sanoa, että tällaistako Kylmän sodan maailmaa halutaan takaisin, ja sanotaan se sotilaiden kovalla kielellä.”

**

Diplomatiassa on kyse paitsi merkkien oikein lukemisesta myös kansainvälisten sopimusten ylläpitämisestä. Suomen YYA-kieli oli Talvitielle tuttu työkalu, vaikka hän kertoikin Revolle, kuinka tulkitsi sopimuksen omalla tavallaan jo aloittaessaan diplomaattina. Talvitie kertoo järkeilleensä ministeriön kypsyyskokeessa, että rauhantila on Suomen ja Neuvostoliitto/Venäjän välillä molemmille edullisin tila.

Venäjä ei ole pääsääntöisesti Suomen itsenäisyyttä vastaan. Paasikiveläinen ajatus on kirjan pohjana: Stalinin Neuvostoliitto oli ulkopolitiikassaan jo ideologiansa puolesta laajentumishaluinen. Suomi ei olisi voinut estää miehitysyritystä.

Vapaussotamme, Talvisota, oli eri juttu.

YYA-sopimus olisi UM:n kokeen laatijoiden mukaan pitänyt ymmärtää Suomelle pelkästään vahingolliseksi.

Revon taitavasti rakennetussa tekstissä kirjautuvat monet huomiot siitä, kuinka Talvitie on pohtinut myöhemminkin ristiriitaisuuksia Suomen ulkopolitiikassa. Toisaalta pysyttelemistä suurvaltojen ristiriitojen ulkopuolella ja toisaalta läntisesti ymmärrettyjen kansalaisvapauksien soveltamista.

**

Talvitien diplomaatin taidot ja henkilökohtainen panos esitellään kirjassa useasta kulmasta. Kun Neuvostoliitto natisi ja Venäjä oli ottanut paikkansa, Suomessa puuhattiin edelleen uutta HNY (Hyvän naapuruuden ja ystävyyden) –sopimusta. Ulkoministeri Paavo Väyrynen (kesk.) oli tulossa allekirjoittamaan sopimusta Moskovaan, mutta Talvitie sai perille viestin, ettei vierailu ollut järkevää.

”Tässä tapauksessa ´minun pelini´ oli, että sille, että Väyrynen ei tule, ja että Suomen ja Neuvostoliiton välille ei tehdäkään uutta sopimusta, oli hankittu siunaus sekä Suomesta että Venäjältä että Neuvostoliitosta, se oli kolmikantayhteisymmärrys. Meillä oli edelleen suhteet kaikkiin suuntiin riippumatta siitä, mitä käytännössä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Mutta meillä ei ollut myöskään rasitteena jotain uutta sopimusta sellaisen tahon kanssa, joka mahdollisesti kohta kokonaan lakkaisi olemasta.”

**

Olen pitänyt itseäni jonkinlaisena Venäjän tuntijana. Talvitie ja Repo panevat minut miettimään sitä, miten vakuutan kuulijoitani tai lukijoitani näkemyksistäni. Venäjä toimii oman logiikkansa mukaan riippumatta siitä, kuka maata johtaa, vaikkei se, Talvitien sanoin, merkityksetöntä ole, ajoitusten kannalta etenkään.

Toimittajana tulee usein korostaneeksi Venäjän presidentin merkitystä. Mielestäni osittain siksi, että Putin on se henkilö, jonka yleisö Suomessa tuntee Venäjältä nimeltä.

”Putin-keskeinen Venäjän selitystapa on tuomittu epäonnistumaan paitsi siksi, että se ei ota huomioon kaikkia niitä tekijöitä, mitkä päätöksentekoon maassa vaikuttavat, myöskään historiaa, ei missään mielessä historiaa: toisin sanoen vallitsevien tilanteiden taustoja ja niitä historian muokkaamia tapoja reagoida eri tilanteisiin, jotka Venäjällä ovat muodostuneet satojen vuosien keisarinvallan aikaan, neuvostovallan ajan käytäntöjen läpi suodattuneena.”

Venäjä on suurvalta; manner, joka haikailee merelle. Suurvalta voi sotia. Yhdysvaltojen hyökkäys Irakiin perustui kuvitellulle, osittain jopa keksitylle uhalle. Venäjä reagoi herkästi, osittain johtuen sen raja-alueen valtavasta koosta.

**

Georgian sodan kulminoituminen vuonna 2008 on Talvitien mukaan helposti selitettävissä. Georgia hyökkäsi iltayöstä Etelä-Ossetiaan ja sai aikaan suuria tappioita venäläisille.

Talvitie oli saanut illalla 7. elokuuta soiton Wienistä. Georgian Etyj-lähettiläs tavoitteli illallisella ollutta Talvitietä, koska halusi Suomen tekevän jotakin, sillä muuten Georgiassa syttyy sota. Soittajan mukaan ihan lähitunteina. Talvitie kertoo, ettei tajunnut soittajan yrittäneen sanoa, että Georgia hyökkäisi.

”Mutta eihän hän voinut omasta maastaan sellaista suoraan puhelimessa sanoa.”

Georgialaiset etenivät valmistautumattomia venäläisiä vastaan kohti strategista tavoitettaan, Roki-tunnelia. Tunnelin kautta venäläiset olisivat voineet tulla Georgiaan.

”Georgialaiset pääsivät melkein tunneliin asti, mutta venäläisjoukot olivat jo ehtineet tulla siitä läpi. Kahden päivän sisällä oli selvää, että venäläiset tulevat georgialaisten linjoista läpi joka puolella, ja itse asiassa Georgian armeija hajosi täydellisesti. Seurasi vaihe, jolloin odotettiin, että venäläiset marssivat Tbilisiin.”

Talvitie kertoo olleensa itse paikalla ja nähneensä, kuinka ihmiset alkoivat paeta.

Pakolaisia Etelä-Ossetiasta vuonna 2008.

Pakolaisia Etelä-Ossetiasta vuonna 2008.

 

Olin itsekin vuonna 2008 Georgiassa Uuden Suomen toimittajana, keikkakirjeenvaihtajana, ja siis suurlähettiläs Talvitien kanssa todistamassa Venäjän uusinta käännettä.

Näin paenneita ihmisiä ja haastattelinkin heitä sairaaloissa ja pakolaisleireillä. Suurvaltapolitiikasta ei paikalla ollut toimittaja voinut raportoida. Se kuuluu kotitoimituksille, jotka katsovat etäisyyden päästä tapahtumia.

En tavannut myöskään rauhanneuvottelijoita, mutta haastattelin sotilaita. Niin Tšetšeniasta tulleita Venäjää tukevia tunnuksettomia miehiä kuin epämääräisissä ryhmissä karkuun lähteneitä georgialaissotilaitakin. Nämä olivat odottaneet täydennyksiä kansainvälisissä tehtävissä olleista rauhanturvaajista. He eivät kertoneet hyökänneensä vaan puolustaneensa Georgiaa. Sodasta tehdyn kansainvälisen selvityksen mukaan Georgia aloitti, mutta Venäjä vastasi kohtuuttomalla voimalla. Genevessä jatketaan neuvotteluja.

Pakolaisleiri Tbilisin lähistöllä.

Pakolaisleiri Tbilisin lähistöllä.

Minäkin olen toki kohdannut Talvitien aiemmin myös Moskovassa. Mielikuvani oli ensihetkestä positiivinen. Talvitie oli suorapuheinen ja maanläheinen lähettiläs.

Kirjassa kuvataan hyvin Neuvostoliiton hajoamiseen liittyviä neuvotteluja ja keskusteluja kulissien takana. Montaa asiaa en edes muista, saati ole koskaan aiemmin kuullutkaan. Vuonna 1991 kaikilla oli kiire omien töidensä parissa; ylipäätään toimittajien työt kohtaavat diplomaatit vain muutaman kerran vuodessa. Vastaanotoilla ja valtiovierailujen aikana. Satunnaisesti lounailla tai vaikkapa kirjeenvaihtajille järjestettävien tiedontasaustapaamisten aikana.

Toimittajat kirjaavat muistilappuja tulevaisuuden historiankirjoittajille, diplomaattien raportit ovat salassa pidettävinä aikansa arkistoissa.

Talvitien seuraajaksi valittiin Moskovaan suurlähettilääksi Arto Mansala. Minä olin hänen alaisenaan lehdistöneuvoksena vuosina 1994-1996. Mansala tuli Moskovaan Kiinasta. Talvitie jatkoi Helsingin kautta Tukholmaan, jossa sai Risto Revon alaisekseen lehdistöneuvokseksi.

Kirja-arvio: Roman Sentšin – Jeltyševit, erään perheen rappio

Venäjä on valtava. Mutta kuinka joku voi asua tiettömillä taipaleilla, jossa ei tuoteta muuta kuin pirtua juomakelpoiseksi laimennettuna. Yhden kuoppaisen raitin varrella, ilman mukavuuksia, ei missään, asuvat myös Jeltyševit.

Kirjailija tuntee maaseudun. Roman Sentšin on lunastanut paikkansa eturivin venäläisen realismin kirjoittajana. Kirjan suomentajan Kirsti Eran käsissä Sentšinin kieli taipuu suomeksi nautittavalla tavalla.

jeltyshevit

Vuonna 1971 syntyneen Sentšinin oma perhe joutui lähtemään 1990-luvulla kansallisuuskiistojen vuoksi Tuvan tasavallasta. Venäläiset kokivat monin paikoin jääneensä altavastaajaksi.

Jeltyševit, erään perheen rappio (Into) sijoittuu jonnekin Siperiaan. Mutta kovin paljon ei tarvitsisi kertomusta muuttaa niin oltaisiin Karjalassa.

**

Moskovassa asuessani kuulin suomalaisten rakennusmiesten pomoilta, ettei ryyppäämään sortuneita tai valittavia miehiä kannata lähettää Suomeen vaan syvemmälle maahan. Loppuu valittaminen. Negatiivisen kierteen katkaiseminen voi joskus onnistua.

Kaikki me odotamme, että ahkeruutemme palkitaan.

Miliisikapteeni Nikolai Jeltyšev oli ollut töissä miliisissä 30 vuotta näkemättä yhtään ainoaa ammattirikollista. Hän muisti surkeat häiriköt, perhetappelut ja alkkikset – alkkiksia ja alkkiksia. Sekä selviämisasemalla että jo ennen sitä.

”Joten mitä tässä enää voikaan…muuta kuin ryypätä”, Nikolai Mihailovitš ärisi itsekseen.

Nikolain vaimo, kirjastonhoitaja Valentina tunnisti vajoamisen elämän pohjamutaan ollessaan kaupungissa torilla myymässä marjoja. ”Marjakuusamaa. Taigasta poimittua kuusamaa. Olkaa hyvät, myyn edullisesti…”

**

Venäjän 1990-luku oli ristiriitaisuuksien aikaa. Valtavan taloudellisen toimeliaisuuden varjossa entiset sosialistisen todellisuuden ammattilaiset, kuten kirjastonhoitajat, eivät enää olleet samaan tapaan arvostettuja keskiluokkaisia kansalaisia. Miliiseillä oli kysyntää yksityisissä turvapalveluissa, mutta ammattia vaihtavalle olisivat tulleet eteen myös muut kovan kapitalismin vaatimukset.

Sentšinin kirjan päähenkilö on perhe ja kylä, venäläinen maailma. Siinä maailmassa voi koettaa pelata varman päälle, mutta elämäänsä ei voi kukaan täysin ohjata. Synkkä aihe on avattu ja kirjoitettu tavalla, joka kietoo otteeseensa.

Kun Nikolain ura miliisinä loppuu virhearvioon – selviämisaseman asiakkaiden valvomatta jättämiseen, Valentina vie perheensä turvaan ja samalla turmioon.

Venäjän maaseutu ja pienet kaupungit ovat taantuneet vuosikymmeniä. Harva näkee toivoa.

Ihmisten epätoivo voi kuitenkin versoa jotain vaikuttavaa ja raskaan kaunista. Siis historian näkökulmasta tai jälkipolville jäävän vuoksi.

**

Kuten elokuva Leviathan, Andrei Zvjagintsevin keväällä ensi-illassa ollut teos, myös Jeltyševit, erään perheen rappio on valtavan kaunis työ.

Molemmissa on kaikin puolin tajunnan laajentava kuvaus pohjoisen Venäjän tavallisen ihmisen perheen ja yhteiskunnan keskinäisestä suhteesta vallitsevassa todellisuudessa. Yksittäinen ihminen ei voi yleiselle kehitykselle mitään.

Leviathanin tavoin Jeltyševit voi jäädä yhdeksi aikakautensa merkkiteokseksi. Häpeä ja nöyryytys sekä toisaalta vastoinkäymisten hyväksyminen ovat universaaleja tunteita.

**

Senchin_Rina_Belenko

Toivottavasti saamme pian luettavaksi suomeksi myös Sentšinin uusimmat työt Tulva-alue (Zona zatoblenija) ja Tšego vy hotite?, (Mitä te haluatte?). Jälkimmäinen käsittelee talven 2011-12 protestiaaltoa ja sen tukahtumista Moskovassa.

**

Sentšin esitteli näkemyksiään venäläisestä kulttuuri-ilmapiiristä Helsingissä Kirjamessujen aattona. Kirjasin Facebook-päivitykseeni nykyisin Moskovan kirjallisuusinstituutissa luennoivan Sentšinin puhetta.

Kuvassa Tomi Huttunen (vas), Artjom Troitski Maria Pettersson, Roman Sentšin, Irina Prohorova, ja Kalle Kniivilä.

Kuvassa Tomi Huttunen (vas), Artjom Troitski Maria Pettersson, Roman Sentšin, Irina Prohorova, ja Kalle Kniivilä.

”Venäjällä tehtiin kulttuurin (konservatiivinen) vallankumous vuosina 2011-2012. Kulttuurin odotetaan toimivan tiettyyn suuntaan. Kirjallisuuteen vaikutus ei ole niin suuri, mutta tv-sarjoissa se on nähtävissä. Nikita Mihalkovin uusimman elokuvan suhde Ivan Buninin alkuperäiseen teokseen on kovin ohut. Kirjalla ei ole mitään tekemistä elokuvan kanssa. Jotkut taiteilijat yrittävät löytää uuden tavan työskennellä. Ylhäältä tuleva paine on edelleen vähäinen. Normaalisti paine stimuloi taiteilijoita ”jyrkempään” työhön. Vapaus tappaa (heikentää) jotkut taiteilijat. Venäläiset tietävät, että mikä ei tapa, se vahvistaa. Tulevaisuus on sumussa.”

Arvio: Suomi lukee

 

 

 

 

 

 

 

Mielenrauhaa

Suomalainen infosotakeskustelu on henkilökohtaista. Nykyään on monilla paitsi tahto myös välineet propagandan levittämiseen. Kuka tahansa voi kokea olevansa päätoimittaja vailla vastuuta. Uskon että liika venäläisen propagandan seuraaminen Sputnikin ja RT:n kautta vaarantaa terveyden, mielenrauhan.

Kirjailija Boris Akunin (oik.) Helsingin Sanomien toimittaja Jukka Petäjän haastattelussa Helsingin Kirjamessuilla 25. päivä lokakuuta 2015.

Kirjailija Boris Akunin (oik.) Helsingin Sanomien toimittaja Jukka Petäjän haastattelussa Helsingin Kirjamessuilla 25. päivä lokakuuta 2015.

Sunnuntaina päättyneillä Helsingin Kirjamessuilla puhunut kirjailija Boris Akunin sanoi kirjoittavansa venäjäksi historiaa, koska häntä on aina kiinnostanut, miksi maassa ei ole opittu virheistä, vaan niitä toistetaan: niin tsaarin ajan yksinvaltaa kuin neuvostoaikojen henkilökulttia.

Ajat eivät ole paljon muuttuneet. Yhdessä hujauksessa on siirrytty takaisin aikaan, jolloin puhutaan yhtä kieltä julkisuudessa ja toista ystävien kesken.

**

Emeritusprofessori Timo Vihavainen on kirjoittanut, että Suomessa vallitsee lustraatiomania (puhdistautuminen kommunistihallintojen jälkeen) ”Juuri tällä hetkellä näyttää vallitsevan suoranainen lustraatiomania, jossa hyvinajattelun mallioppilaat katkaisevat informaatioyhteytensä pahoinajatteleviin.”

Kuin palaisi Neuvostoliittoon. Yhdysvalloista en tiedä. En ole perehtynyt sen pahimpiin ylilyönteihin, esimerkiksi kommunistivainoihin 1950-luvulla, muuten kuin elokuvista ja kirjallisuudesta.

Maailmanpolitiikan jännitys näkyy Suomessakin, jossa myöntyväisyyspolitiikalla on aina ollut sijansa ajattelevien ihmisten parissa.

Agenttitarinoissa, kuvitteellisissa ja todellisissa, kerrotaan vihollisen nousemisesta yhteiskunnassa merkittäviin asemiin.

Kirjailija, kolumnisti Artjom Troitski nosti yhdessä tuoreen kirjansa artikkelissa entisen liittokansleri Gerhard Schröderin nimen. Kaasuputkiyhtiön hallituksessa hänellä on vaikutusvaltaa Euroopan energia-asioissa. Välillistä ja välitöntä.

Uutinen Ukrainan sodan alusta kertoo paljon: ”Sunnuntaina Saksasta kantautui EU:n pitkäaikaista Ukrainan-politiikkaa arvosteleva jyrähdys. Siitä vastasi pitkäaikainen Venäjän ystävä, Saksan entinen liittokansleri Gerhard Schröder. Hän on edelleen Itämeren kaasuputkiyhtiön Nordstreamin hallituksen puheenjohtaja. Kaasuputki Viipurista Pohjois-Saksaan valmistui vuonna 2012.”

**

Venäjän tapa toimia on provokatiivinen. Näin sanoo Ruotsin uusi puolustusvoimien komentaja Micael Bydén Helsingin Sanomien haastattelussa.

Kyse on vaikuttamisesta mieliin. Avoimuus on demokraattisen yhteiskunnan vahvuus.

Joskus joku haluaa kääntää näkemyksen nurinniskoin ja on jopa valmis luopumaan oikeudestaan ilmaista itseään vapaasti paremman aatteen vuoksi.

Näin on ollut aina. Tiedotusvälineillä on oma roolinsa, tutkijoilla omansa. Välittäjien velvollisuus on jakaa tietoa: välillä tehtävä on mieluisa, toisinaan ei.

**

Kun ihmiset kokevat tuleensa kaltoin kohdelluiksi, heillä on tapana uhriutua. Tämä ei sovi julkisuuden ihmisille. Heidän kynnyksensä vastaanottaa arvostelua pitää olla korkeampi.

Nyt tällaista uhriutumista nähdään puhuttaessa Venäjän vaikutuksesta Suomessa. Presidentti Sauli Niinistön mukaan infosotaa käydään, mutta tämä on muutamien kirjoittajien mielestä harhaa.

Oma blogini on otettu mukaan nokitteluun. Aiheesta enemmän täältä. 

Media-alan ammattilainen Rysky Riiheläinen ruoti mieltäni askaruttanutta kritiikkiä. Tekstin löytää Ryskyn sivulta.

En syytä tai nosta ketään tikun nokkaan. Ei kannata väittää mustaa valkoiseksi. Myöntyväisyys on perinne. Jokainen voi olla uskossaan väkevä tavallaan.
Uskon julkiseen keskusteluun, vaikka tilanne olisi hankala.

**

Toimittaja Arto Nurmi kirjoitti omassa Facebook-päivityksessään tavallisesta tilanteesta.  ”Törmäsin ilmeiseen trollaukseen jo somen ulkopuolellakin. Olin vetämässä keskustelua ja esitelmää ex-kollegan Jarmo Koposen kanssa Venäjän mediasta ja Venäjä-kuvasta Salon Kansalaisopistossa. Yleisössä oli pari osanottajaa, jotka halusivat saada aikaan jännitettä suhteessa luennoitsijaan ja muuhun yleisöön. Mielenkiintoinen kokemus. Eräs paikalle saapunut kuulija sanoi törmänneensä viime aikoina ilmiöön, ja jotkut tilaisuudet olivat olleet suorastaan ikäviä.”

**

Kertauksen vuoksi: Venäjän nykyjohto ei voi sensuroida todellisuutta.

He ovat päättäneet, ettei heidän diskurssiinsa kuulu totuus. Virallinen lehti Rossijskaja Gazeta on oma lukunsa. Televisio toistaa Venäjän arvoja. Arvot ovat Kremlin valitsemia.

Se päättää, mikä sopii yhteiskunnalle ja mistä kerrotaan julkisesti. Venäjällä aiheet päätetään etukäteen, mikä on tietenkin normaalia jossain määrin kaikkialla.

Mutta ei viikoittaisissa kokouksissa tai tarkkailuryhmissä, joihin osallistuvat media-ammattilaiset, virkamiehet ja turvallisuuspalvelut (Kaikki muu on marginaalia.)

Kuka on minkäkinlainen vatnikki? Wiktionaryn mukaan vatnikki on henkilö, joka on typerä ja rakastaa isänmaataan sokeasti. Blogisti Joensuussa tai pääkaupunkiseudulla? Vai EU-asioita käsittelevä valiokuntaneuvos?