Kirja-arvio: René Nyberg – Viimeinen juna Moskovaan

Juutalaisten tarinaa on kerrottava. Suurlähettiläs René Nyberg kirjoittaa sukunsa selviäjistä. Nybergin ja hänen sukunsa tarina vie meidät matkalle historian syvänteisiin: äidin kuolleeksi julistamisen seurauksiin, juutalaisten joukkomurhiin, suomalaisen urheiluelämän tähtihetkiin sekä baltianjuutalaisen pariskunnan pakomatkalle Keski-Aasian.

Maschan hääkuva 1938

Maschan hääkuva 1938

Oma perhe julisti Nybergin äidin kuolleeksi, rituaalinen kunniamurha siis. Yhteydestä erottaminen eli ekskommunikaatio vaatii selityksen, vaikka itse asia ei ole tavaton vaan juutalaiseen kulttuurin kuuluva tapahtuma.

Suomen juutalaisten historiaa ei ole kirjoitettu valmiiksi. Nyberg kertoo onnistuneensa laskemaan leikkiä taustastaan: ”ensimmäisen asteen sekarotuinen”, niin kuin asia määriteltiin Nürnbergin vuoden 1935 rotulaeissa, kun kaksi isovanhempaa ovat juutalaisia.

Suomen Moskovan- ja Berliinin-edustustojen päällikkönä toiminut Nyberg (s. 1946) on arvostettu diplomaatti.

Kirjassa on kosketuspintaa nykypäivään. Teos on ajankohtainen sen maahanmuutosta, kotoutumisesta ja sopeutumisesta kertovan tarinan vuoksi. Ihmisten on ylitettävä kulttuurirajat. Rajapinnassa syntyy myös kitkaa.

Vielä sotien välisenä aikana juutalaiset olivat Suomessa vieras elementti. Itämeren äärellä juutalaisia oli Venäjällä merkittävästi. Juutalaisille ei myönnetty kansalaisuutta automaattisesti Suomeen, mutta myös juutalaiset sotilaat saivat jäädä asumaan paikkakunnalle, jolla he vapautuivat palveluksesta. Maahanmuuttajien pelon vuoksi tehty päätös muuttui ajan myötä antisemitismiksi, vaikka muuttorajoitusta ei ollut sellaiseksi tarkoitettu.

-Juutalaisten kansalaisuuden vastustaminen tuntuu hassulta. Äitini syntyi Helsingissä vuonna 1910. Hänestä tuli Suomen kansalainen vasta vuonna 1920, Nyberg sanoo haastattelussa joka on laajempana blogin lopussa

René Nybergin omilta Anselm-kotisivuilta löytyvät muun muassa videokeskustelut pianisti Olli Mustosen, koulukaveri I- C Björklundin ja serkku Hillel Tokazierin kanssa.

Muutamassa sukupolvessa suvun tausta voisi häipyä kokonaan. Nybergin äidin Fanny Feigen (o.s. Tokazier) juutalaisuudesta ei puhuttu ulkopuolisille. Äidin synnyinperhe oli katkaissut välit tyttäreen, koska tämä rakastui urheilussa veljiensä rinnalla menestyneeseen Bruno Nybergiin ja meni tämän kanssa ensin salakihloihin ja vuonna 1937 naimisiin.

Erityisesti äidin isä, syvästi uskonnollinen ortodoksijuutalainen Meier Tokazier oli leppymätön aina kuolemaansa saakka. Syksyn 1937 jälkeen tytärtä ei hänelle enää ollut.

Viimeinen juna Moskovaan kirjan kuvitusta.

Viimeinen juna Moskovaan kirjan kuvitusta.

”Isä luki synagogassa kuolinrukouksen eli kaddishin elävästä tyttärestään ja perhe istui shivan. Shivan istumiseen kuuluu myös ottaa vastaan sukulaisten ja ystävien surunvalittelut ja lohdutuksen sanat. Kuka mahtoi käydä lohduttamassa Tokazierien perhettä elävän tyttären poismenon johdosta syksyllä 1937?”

Kirjassa kuvataan mitä irtaantuminen omasta uskonnosta, perheestä ja ystäväpiiristä tarkoitti rakkausavioliiton solmineelle äidille. Nyberg piti etäisyyttä juutalaisuuteen, eikä äitinsä pyynnöstä käynyt tämän elinaikana juutalaisen seurakunnan tiloissa Helsingissä. Sukulaisten ja ystävien puuttuminen oli asia, johon äiti muistelijan mielestä sopeutui.

Diplomaatin urallaan Nyberg ei törmännyt tilanteisiin, jossa hänen olisi pitänyt erityisesti miettiä juutalaista taustaansa. Yhdessä kohtaamisessa vuonna 1976 tähän kuitenkin viitataan. Helsingin Saksalaisen koulun kasvatti aloitti diplomaatin uransa vuonna 1971 ja oli yhdessä ensimmäisistä asemapaikoistaan Leningradissa. Tuolloisesta kaupungin puoluejohtajasta povattiin jopa Neuvostoliiton päämiestä.

”Heinäkuun viimeisenä sunnuntaina 1976, jolloin konsulikunta oli kutsuttu Nevalle ankkuroidun risteilijä Kirovin kannelle juhlistaman neuvostolaivaston vuosipäivää. Pääkonsuli [Antti] Karppinen oli lomalla Suomessa, joten hänen sijastaan laivaan nousi varakonsuli. Vaaleaan kesäpukuun pukeutunut pienikokoinen mutta tanakka [Grigori] Romanov tervehti konsulikuntaa ja katseli nuorta ruskeasilmäistä mustatukkaista ja -viiksistä varakonsulia todeten: Ette ole suomalaisen näköinen. Vastasin tottuneesti: Olen suomalainen. (Ja finn).”

Äidin poismeno tapahtui Nybergin ollessa Saksassa vuonna 2006. Tuolloin hän pyysi kuolinviestin saatuaan ystäväänsä lukemaan kaddishin Saksassa ja serkkuaan tekemään saman vielä uudestaan Helsingin synagogassa.

”Ensimmäinen synagoga, jonka näin sisältä, oli Leningradin vaikuttava pääsynagoga kesällä 1971, jossa myös ensimmäistä kertaa kuulin jiddisiä ja vastasin saksaksi. Kunnioitin äitini tahtoa enkä käynyt Helsingin synagogassa ennen kuin vasta hänen kuolemansa jälkeen.”

”Olin kuitenkin hyvissä ajoin päättänyt pyytää serkkuani Hillel Tokazieria lukemaan äitini kuolinrukouksen eli kaddishin, kun sen aika on tullut. En suinkaan uskonnollisista syistä, vaan koska isoisäni oli lukenut sen elävästä tyttärestään.”

**

Oiva taustoitus tekee Nybergin kirjasta mikrohistoriallisen selkeän kertomuksen, jossa liikutaan sujuvasti ajassa Suomen lähihistoriasta autonomian aikaan.

Juutalaiset olivat Venäjän keisarikunnan nopeimmin kasvava ryhmä vailla kansallista kotia. He asuivat muita kansallisuuksia useammin kaupungeissa. Venäjän 1800-luvun modernisaatio vaikutti juutalaisiin syvemmältä kuin muihin kansoihin, sillä kysymys oli juutalaisten olemassaolosta.

”Toivottomassa kurjuudessa eläviä juutalaisia kutsuttiin ilmaisulla Luftmensch eli ilmasta elävä ihminen, joka aamulla ei tiedä, mitä illalla tekee. Käsitteen kuuluisin taiteellinen ilmaisu on Marc Chagallin Vitebskin kattojen yllä leijuva Luftmensch, seIässä reppu ja kädessä keppi.”

Maaorjuuden lakkauttamisen myötä juutalaiset joutuivat luopumaan maataloustuotteiden välittäjän roolistaan. Venäjän kaupunkeihin muuttaneista juutalaiset oivalsivat ensimmäisten joukossa kaikkien, ei ainoastaan eliitin, kouluttamisen merkityksen. Sotapalveluksensa jälkeen Suomeen jääneellä Nybergin isoisällä oli Helsingissä menestynyt vaatetusliike.

Valokuvia Viimeinen juna Moskovaan -kirjan sivulta.

Valokuvia Viimeinen juna Moskovaan -kirjan sivulta.

Kirjalle nimen antanut tapahtumasarja sai alkunsa Riian rautatieasemalta, josta lähti sunnuntaina 29.6.1941 Viimeinen juna Moskovaan. Pari päivää sen jälkeen Hitlerin joukot valtasivat kaupungin.

Neuvostoviranomaiset ehtivät kyyditä ”saksalaiset” eli Latviasta turvapaikan saaneet Saksan ja Itävallan juutalaiset. Heitä käsiteltiin vihollisina, mikä pelasti heidän henkensä. Marraskuuhun 1941 mennessä Neuvostoliito evakuoi 12 miljoonaa ihmistä maan länsiosista. Heidän joukossaan oli noin miljoona vuoden 1938 rajojen sisällä asunutta ”itäjuutalaista”.

Viimeisen Latviasta lähteneen junan matkustajien joukossa olivat Nybergin äidin serkku Mascha (o.s. Tukatsier) ja tämän aviomies Josef Jungman. Jungmanit päätyivät lopulta Kazakstaniin saakka ja selvisivät hengissä. Kaikki heidän Riikaan jääneet sukulaisensa – muun muassa Maschan vanhemmat ja kolme pikkusisarta – murhattiin. Vain noin 200  000 eli 10-12 prosenttia kaikista ”länsijuutalaisista” pääsi pakenemaan miehitetystä Puolasta ja Baltian maista. Heidän matkansa vei syvälle selustaan, Uralin taakse Siperiaan sekä Kazakstaniin ja Keski-Aasiaan.

”Baltian juutalaisia auttoi heidän venäjän kielen taitonsa, joka oli parempi kuin esimerkiksi Puolasta siirrettyjen. Sen enempää Puolasta kuin Baltiasta tulleet pakolaiset eivät voineet tietää, että kolmasosa Kazakstanin asukkaista oli vain kymmenen vuotta aiemmin kuollut nälkään pakkokollektivisoinnin seurauksena.”

Neuvostoliiton väestösiirrot ja miljoonien ihmisten tappaminen ovat vielä monien kirjojen aiheena. Historioitsija Timothy Snyder kirjoittaa kirjassaan The Bloodlands (Tappotanner, Siltala), että Hitler oli antisemitistinen poliitikko maassa, jossa oli vain pieni juutalaisvähemmistö – prosentti väestöstä vuonna 1933. Meidän tuntemamme joukkomurhat tapahtuivat Puolassa, Liettuassa, Latviassa ja Neuvostoliitossa. Myös volgansaksalaiset karkotettiin Kazakstaniin. Stalinin yli 400  000 volgansaksalaisen kyyditystä on pidetty ylivertaisena suorituksena saksalaisten sekaviin väestösiirtoihin verrattuna.

Baltiassa tapahtuneet kyyditykset ovat viime vuosina olleet esillä kirjailija Sofi Oksasen teoksissa. Myös Nyberg muistuttaa siitä, kuinka uudelleen itsenäistyneen Viron ensimmäinen presidentti, kirjailija Lennart Meri päätteli, että kysymyksessä oli dekapitaatio eli yritys tuhota eliitti.

”Ironisesti hän kuitenkin toteaa, että neuvostologiikan mukaan se tapahtui pidättämällä kaikki, joiden nimet löytyivät puhelinluettelosta. Neuvostoliitossa puhelin oli harvoilla, joten kotipuhelinten omistajien täytyi edustaa eliittiä. Se miksi joku karkotettiin, mutta toista ei, oli sattuman varassa.”

Jungmanit kiersivät sodan jälkeen Israelin kautta Saksaan, jossa Josef Jungman oli 1920-luvulla saanut muusikon koulutuksen. Saksa takasi kovia kokeneille ikäihmisille eläkkeen.

**

Nybergin teos on ylitsepursuavan antelias ja samalla sen täyttää typerryttävän mehukas yksityiskohtien kirjo. Kuvaavaa on se, että kirjan Viimeinen juna Moskovaan ovat heti tuoreeltaan arvostelleet sekä entinen pääministerimme Paavo Lipponen että kulttuurielämän elävä legenda Jörn Donner. Puhuimme Nybergin kanssa yleisesti kirjan minussa herättämistä asioista: maahanmuutosta, Israelin ja Saksan suhteesta sekä pari sanaa nyky-Venäjästä ja Saksasta.

Kirjaansa varten suuren määrän taustaselvitystä tehnyt Nyberg sanoo, että maahanmuuttajien on autettava itseänsä. Maahanmuuttajina juutalaiset ovat työllistäneet itsensä ja toisensa niin Suomessa kuin New Yorkissa. He ovat aina tehneet kovasti töitä.

-En halunnut paisuttaa kirjassa Venäjän osuutta, mutta juutalaisten parissa syntyvyys oli korkeampi ja lapsikuolleisuus oli juutalaisten keskuudessa muuta väestöä pienempi. Syynä tähän olivat rituaaliset puhtausmääräykset. Heidän hygieniansa taso oli korkeampi. Juutalaisilla oli vahvuuksia, jotka tänä päivänä skandinaavisessa yhteiskunnassa tuntuvat itsestään selviltä. Primitiivisessä yhteiskunnassa se ei ollut itsestään selvää, Nyberg selvittää.

Nyberg kehuu historioitsija Timothy Snyderin Tappotanner –kirjassa tekemää synteesiä järisyttäväksi. Merkittävä lähdeteos on ollut myös tuhatsivuinen Aleksandr Soltženitsynin Kaksisataa vuotta yhdessä (1795-1995), Dvesti let vmeste -kirja.

-Soltžsenitsynia ei kiinnosta juutalaisten kohtalo vaan talonpoikien tuhoaminen. Venäjäksi lukemani kirja on tiedollinen aarreaitta. Kirjailija pohtii sitä, oliko anti-bolševikkien joukossa juutalaisia. Siis kaikkea sellaista, joka ei tunnu kauhean relevantilta tällä hetkellä.

Venäjällä juutalaisille jäi Soltžsenitsyn mukaan ainoaksi vaihtoehdoksi tulla bolševikeiksi. Se antoi oikeudet osallistua uuden yhteiskunnan rakentamiseen vihatun tsaarivallan tilalle.

Nybergin suhde Israeliin ei ole välinpitämätön

Kirjassaan Nyberg toteaa diplomaattisesti, että ”Suhtautumiseni Lähi-idän ainoaan avoimeen demokraattiseen yhteiskuntaan Israeliin ei ole välinpitämätön. Liittokansleri Angela Merkelin toteamus vuonna 2012, että Israelin turvallisuus on osa Saksan valtioetua, Staatsräsonia, teki myös minuun vaikutuksen.”

Nybergin mukaan kyse on turvallisuustakuusta. Saksan vahva sitoutuminen Israeliin on pitkän kaaren yksi pääty. Israel-raportointi on Saksassa yksityiskohtaista, syvällistä. Myös Palestiinaa käsitellään hyvin objektiivisesti, mutta äärimmäisen tarkkaan mietityllä tavalla. Menemättä sen syvemmälle Israelin tilanteeseen Nyberg toteaa Merkelin lausunnosta, ettei kukaan liittokansleri ole koskaan sanonut mitään vastaavaa. Nyberg luonnehtii Israelia napakasti neljällä sanalla: vaikuttava, nuorekas ja dynaaminen sekä neuroottinen.

East Office of Finnish Industries toimitusjohtajan tehtävästi eläkkeelle jäänyt Nyberg tietää, että Saksa on Suomen suurin kauppakumppani ja että maalla on taloudellinen ja poliittinen johto Euroopassa myös meidän näkökulmasta. Valitettavasti kielitaidon yksipuolistuminen on vähentänyt kontakteja Saksaan. Nyberg sanoo panevansa toivon nuoriin: he haluavat Berliiniin.

Tilanne on Merkelille vaihtoehdoton

-Niin kauan kuin Putin jatkaa, Merkelinkin on jatkettava, sanoo Nyberg. Hän muistuttaa historian paradoksaalisuudesta: liittokansleri Konrad Adenauer olisi (vuonna 1963) halunnut Paasikiven ikäisenä jatkaa. Helmuth Kohl yritti (vuonna 1998), mutta Gerhard Schröder voitti vaalit. Merkelille ei ole vaihtoehtoa.

-Sisäpoliittisesti se ei näy, mutta asiallisesti se on näin. Tilanne ei ole sama kuin Kekkosella. Kyse ei ole korvaamattomana pitämisestä. Siitä ei ole kysymys. Saksassa tilanne on todellinen, Nyberg täsmentää.

Nybergin kirja Viimeinen juna Moskovaan on hieno teos. Kunnianosoitus kulttuurille, joka säilyy vaikka olosuhteet ympärillä muuttuvat. Kirjasta on otettu jo toinen painos.

René Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan. 221 s. Siltala.

René Nybergin kotisivut –  www.anselm.fi 

Jörn Donner: Viimeinen juna Moskovaan, HBL

Paavo Lipponen: Juutalaissuvun historia järisyttää lukijaa, Suomen Kuvalehti

Arja Paananen: Ex-suurlähettiläs: Äitini julistettiin kuolleeksi, Ilta-Sanomat

 

 

Kirja-arvio: Sergei Dovlatov – Neuvostotodellisuutta

Ensin luin yhden kirjan. Sen perään toisen ja kolmannen. Sitten kysyin jo kirjailija Sergei Dovlatovia suomentaneelta Pauli Tapiolta, että miksi nyt? Tänä vuonna useampi suomalainen lukija tuntuu löytäneen kirjailijan, joka kuvaa Neuvostoliittoa ilolla ja kulmikkaasti.

[Suomalainen lukija tunnistaa Dovlatovissa ehkä Huovista, Merta tai Paasilinnaa. Dialogi on hetkittäin silkkaa Kaurismäkeä. Professori Tomi Huttunen Pentti Tapion Dovlatov suomennoksien arviossaan HS:ssa vuonna 2012]

[Suomalainen lukija tunnistaa Dovlatovissa ehkä Huovista, Merta tai Paasilinnaa. Dialogi on hetkittäin silkkaa Kaurismäkeä. Professori Tomi Huttunen Pauli  Tapion Dovlatov suomennoksien arviossaan HS:ssa vuonna 2012]

”Dovlatov on jo suosikki nyky-Venäjällä, joten mitään nousua [hänen] ei tarvitse suorittaa. Ainakin Pietarissa, jossa asun, häntä ovat lukeneet ja häntä siteeraavat kaikki. Dom Knigissä Nevskin varrella on oma Dovlatov-hyllynsä. Useissa teattereissa pyörii hänen tekstiensä sovituksia. On ilmestynyt jo useita kunnianhimoisia dokumenttielokuvia Dovlatovista ja ensimmäinen näytelmäelokuva tulee syksyllä”, Pauli Tapio vastaa kysymykseeni Dovlatovin kasvaneesta suosiosta.

”Jonkin verran tulee vastaan niitä, jotka kehuskelevat Dovlatovin tunteneensa. Se tuntuu olevan hyvä pääoma.”

Dovlatov esittelee elinpiiriään sellaisena kuin minäkin muistan naapurimaan neuvostotodellisuuden 1970-luvulta, jolloin me votkaturistit opimme, että vasta ravintolan portsarin kolmas ei tarkoitti, ettei meitä todellakaan aiota päästää sisään. Ensimmäinen ei sanottiin viranpuolesta, toinen oli epäilevä ehkä.

IMG_6915

Jotain kertoo kirjailijan asemasta nyky-Venäjällä se, että Venäjällä elokuvaohjaaja Aleksei German nuoremman on täytynyt todistella Dovlatovista tekemänsä elokuvan merkitystä. German kertoo hänelle sanotun: ”Ei Dovlatovia kukaan lue, sehän on intelligenttien kirjailija”. Tapion vastauksia lisää Koponen-blogin kirja-arvion lopussa.

**

Dovlatov kirjoittaa napakasti. Teksti tuo neuvostotodellisuuden iholle. En tiedä, onko kyse älymystön tulkista, vaan vain siitä, että muistoissa Neuvostoliitto on hauska kuriositeetti. Valtion piittaamattomuus ihmisistä on rajussa ristiriidassa kaiken lämmön ja ymmärtämisen kanssa. Tapion kääntämät kertomukset ovat selkeää kieltä, sujuvaa suomea.

”Kenties isä vihasikin tyranniaa, mutta tunsi samalla kunniaa sen suuruutta kohtaan. Vanhempani tiesivät kyllä hyvin, että Stalin on murhaaja, ja vanhempieni ystävät tiesivät myös. Ei talossa juuri muusta puhuttukaan. Yhtä asiaa en ymmärrä. Miksi minun tuiki tavalliset vanhempani tiesivät kaiken tämän, mutta Ilja Ehrenburg ei?” (Meikäläiset/Nashi/Ours/1983)

Kirjailija, toimittaja Dovlatov (1941-1990) joutui lähtemään Neuvostoliitosta vuonna 1978. Kirjoista saa sen kuvan, että kyse oli ajautumisesta ja sopeutumattomuudesta, ei ulkomaille muuttamisen autuudesta tai paremman elämän toiveesta. Kirjoissaan Dovlatov oli vaimonsa mielestä mies, joka olisi jäänyt maahan vain siksi, että häntä laiskotti. Voi olla. Kirjailija pohtii kaikissa kolmessa kirjassa suhdettaan vaimoonsa. Kirjailija valitsee tyylilajinsa, toiset jäävät aloittamansa vangiksi.

”Lena ei lukenut kertomuksiani, enkä minä sitä hänelle ehdottanutkaan. Eikä hän halunnut tehdä aloitetta. Nainen voi tehdä venäläisen kirjailijan hyväksi kolme asiaa. Hän voi ruokkia tämän. Hän voi uskoa vilpittömästi tämän nerouteen, ja viimeisenä hän voi jättää tämän rauhaan. Kolmas ei muuten sulje pois toista ja ensimmäistä.” (Matkalaukku/Tšemodan/The suitcase/1983)

Dovlatov syntyi sodan aikana Ufassa mutta hän oli kotoisin läheltä, Leningradista, josta hän myös kertoo kirjoissaan. Dovlatovin tiedetään opiskelleen muutaman vuoden Suomea yliopistossa ja toimineen kesäisin Puškinin museossa oppaana. Toimittajan työt veivät hänet 1970-luvulla muutamaksi vuodeksi Tallinnaan.

Ihmisten kuvauksessa Dovlatov on lyömätön. Henkilöt ovat helposti tavoitettavia ja rehellisiä. Dovlatov kertoo ihmisen tavallisista tarpeista olosuhteissa, joissa virheet voivat olla kohtalokkaita. Heistä, jotka tekevät työtään nurkumatta, kuten tädistään (vai äidistään), joka oli tunnettujen kirjailijoiden kustannustoimittaja.

”Kerran tätini kohtasi kadulla Mihail Zoštšenkon. Kirjailijan asema yhteiskunnassa oli käynyt jo tukalaksi. Zoštšenko katsoi syrjään ja kulki nopeasti ohi. Täti juoksi hänet kiinni ja kysyi: – Mikset tervehtinyt minua? Zoštšenko hymähti: -Anteeksi. Autan ystäviäni olemaan tervehtimättä minua.” (Meikäläiset/Nashi/Ours/1983)

Suku on paras, vaimo on tyttären äiti.

”Me vain päädyimme kotiin. Siitä on kaksikymmentä vuotta. Noina vuosina ystävämme ovat rakastuneet, menneet naimisiin ja eronneet. He ovat kirjoittaneet aiheesta romaaneja ja runoja. He ovat muuttaneet yhdestä neuvostotasavallasta toiseen, vaihtaneet ammattejaan, vakaumuksiaan ja tottumuksiaan. Heistä on tullut toisinajattelijoita ja alkoholisteja. He ovat yrittäneet viedä hengen itseltään ja muilta. Ihania salaperäisiä maailmoja on syntynyt ja luhistunut ympärillämme. Ihmissuhteet ovat katkeilleet kuin liian kireät kielet. Ystävämme ovat kerta toisensa jälkeen kuolleet ja uudesti syntyneet etsiessään onnea. Entä me? Kaikkia elämän houkutuksia ja kauheuksia vastaan olemme puolustautuneet kyvyllämme: välinpitämättömyydellä. Mikä voisi olla hiekkalinnaa kestävämpi tekee mieli kysyä. Mitä luotettavampaa ja lujempaa voisi perhe-elämässä olla kuin molemminpuolinen selkärangattomuus? Onko mitään onnekkaampaa kuin kaksi toisiaan vastaan puolustuskyvytöntä vihollisvaltiota?” (Matkalaukku/Tšemodan/The suitcase/1983)

”Kului vuosia. Tyttäremme kasvoi. –Siirsin biibiisiisi ikkunalle, hän sanoi tarkoittaen japanilaista transistoriradiota. Olimme köyhiä, riitelimme usein. Minä raivostuin, vaimo vaikeni. Vaikenemisen voima on suunnaton. Se tulisi kieltää biologisena aseena.” (Meikäläiset/Nashi/Ours, 1983)

Emigroitunut kirjailija työskenteli myös Yhdysvalloissa toimittajana. Haarakonttori –kirjan Hän on työssä venäläisemigranttien radio-asemalla. Toimittajan dokumentoiva tarkkaavaisuus tulee esiin Dovlatovin kuvatessa viimeiseksi jääneessä kirjassaan maanmiehiään kirjailijoiden vastaanotolla Kaliforniassa. Venäjäläiset hamstraavat tarjoilupöydältä valkoviiniä ja makkaraa siinä missä amerikkalaiset suosivat hedelmiä ja vihanneksia. Amerikkalaisten alkaessa keskustella keskenään, Dovlatovin maanmiehet katoavat nurkkiin.

Venäläisyyttä on aina kannattanut lähestyä kirjallisuutta lukemalla. Kirjallisuudentuntijat muistuttavat, että me suomalaiset emme aina ymmärrä venäläisten klassikkojen rajua yhteiskuntakritiikkiä. Suomalaista lukijaa Dovlatov naurattaa, mutta on syytä muistaa, että myös Fjodor Dostojevskin kuvauksissa on kohtauksia, jotka ovat alusta loppuun absurdin huumorin kyllästämiä niiden sisältämästä surkeudesta huolimatta.

Venäläistä sielua käännöksillään avannut Tiina Kartano muistuttaa, että esimerkiksi Nikolai Gogolin yhteiskuntakritiikkiin suhtauduttiin aikanaan vaihtelevasti sen mukaan, minkä kirjoittamisen lajityypin tämä valitsi.

Satiirin keinoin pystyi tekemään huomioita yläluokan teennäisyydestä, valheellisuudesta, korruptoituneisuudesta ja omaneduntavoittelusta. Sisäisen ahdistuksen tuskaa on siis kautta aikojen lievitetty huumorilla ja absurdeilla näkökulmilla.

”Aikaisemmin kunnon ihmisellä oli oltava lampaannahkatakki ja kandidaatintutkinto. Nyt näihin lisättiin viisumikutsu Israeliin. Siitä haaveili jokainen älykkö. Siinäkin tapauksessa, ettei ollut aikeissa emigroitua. Varmuuden vuoksi nyt kuitenkin.” (Matkalaukku/Tšemodan/The suitcase/1983)

Suomentaja Tapio on tavoittanut mainiosti kuvauksen älymystön omanlaisesta ajatuksenjuoksusta. Kyse on runoilija Abrikosovin pohdiskelusta yhdessä Kaliforniassa pidetyn seminaarin tilaisuuksista.

”Abrikosov on huomattavan kiihtynyt. Hänen äänensä soi yhä lujemmin ja vakuuttavammin. –Jalkasia kyllä on, mutta Käsisiä löytyy suoraan sanottuna hiton vähän. Kanervia ja Kuismia on pilvin pimein, mutta Daalioita ja Krasseja en ole henkilökohtaisesti tavannut. Abrikosov lisäsi paatosta: – Särkilahtia ja Ahvenjärviä tulee kyllä vastaan, mutta missä ovat Harrikosket ja Forellinniemet. Runoilijan äänessä kajahtelivat dramaattiset nuotit: – Kettusia on vaikka kuinka paljon, mutta kuka on tavannut ketään, jonka nimi on Naalinen?” (Haarakonttori/Filial/1990)

Neuvostoliitto on historiaa. Dovlatovin kirjoista minulle tulevat mieleen elinkautiset – koko tutkintonsa Neuvostoliitossa opiskelleet suomalaiset. He jotka menivät täynnä ideologista paatosta, palasivat anti-kommunisteina, kertoo useampi kuin yksi Neuvostoliitossa opiskellut. Neuvostoliitto oli aina paljon muuta kuin juhlista ja korulauseista saattoi päätellä. Vappumarssit olivat perhejuhla. Ensimmäisen avaruuslentäjän mukaan nimettiin Juri-poikia. Neuvostoliitossa tunnettiin aitoa ylpeyttä kehityksen edetessä hurjaa vauhtia.

-Mennään Sovetskaja-hotellille, siellä asuu ystäviäni Lvivistä. Ystävät osoittautuivat kolmeksi verrattain nuoreksi naiseksi. Naisten nimet olivat Sofia, Rita ja Galina Pavlovna. Dokumenttielokuva, jota he olivat kuvaamassa oli nimeltään Mahtava sointu. Se kertoi sikojen sekaruokinnasta. Sovetskaja-hotelli oli rakennettu kuusi vuotta sitten. Aluksi siellä asui pelkästään ulkomaalaisia. Sitten ulkomaalaiset asutettiin toisaalle. Juttu oli siinä, että ylimpien kerrosten ikkunoista saattoi valokuvata Admiraltejets-telakan halleja. Pahat kielet nimesivät Sovietskaja-hotellin uudelleen Antisovetskajaksi.” (Matkalaukku/Tšemodan/The suitcase/1983)

Muisti on petollinen. Dovlatovin voi ottaa esiin, jos alkaa epäillä ettei kaikki ollut ihan niin kuin haluttiin uskotella. Dovlatovin ironia puree minuun – kirjoissa on läsnä enemmän kuin yhden ihmisen mittainen aikakausi.

**

Puškinin kotitilalla Mihailovskojessa museo on talossa, jossa Dovlatov asui toimiessaan matkaoppaana 70-luvulla. Kuva: Pauli Tapio

Puškinin kotitilalla Mihailovskojessa museo on talossa, jossa Dovlatov asui toimiessaan matkaoppaana 70-luvulla. Kuva: Pauli Tapio

Miten Pauli Tapio löysit kirjailijan ja tavoitit hänen rytminsä käännöksiin?

Dovlatovilta on vaikea välttyä, sillä hän on Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen klassikon asemaan nousseista kirjailijoista kenties lähestyttävin ja varmasti yksi luetuimmista. Niinpä minäkin kuulin hänestä, lainasin satunnaisen teoksen Kallion kirjaston venäjänkielisestä hyllystä ja totesin, että tämä on helkkarin hyvä. Aloin kääntää. Myöhemmin sovittiin Idiootti-kustantamon Tuukka Sandströmin kanssa kustantamisesta.

Dovlatovin tyylihän on erittäin selkeä ja tiivis. Selkeys ja tiiviys ovat hänen tyylinsä määritelmä, joten rytmin tavoittaa kun keskittyy. On hyvä myös tiedostaa, ettei Dovlatov sallinut lauseessa yli kahta pilkkua eikä kahta samalla kirjaimella alkavaa sanaa. Suomessa jälkimmäisen ehdon täyttäminen on kielen koo- ja peemäisyydestä johtuen mahdotonta, joten pyrin välttämään peräkkäisien sanojen aloittamista samoilla kirjaimilla. En tehnyt sitä systemaattisesti, mutta se oli hyvä tapa pakottaa itsensä keskittymään muotoon.

Dovlatovista leivotaan klassikkoa. Millaiset mahdollisuudet emigranttikirjailijalla on nousta suosikiksi nyky-Venäjällä? Elokuvan avulla?

Ensimmäinen näytelmäelokuva tulee syksyllä. Se valtavirtaistanee kirjailijan lopullisesti.  Myös elämäkertojen ja muistelukirjojen määrä on valtaisa ja kaikki elämäkerturit ja muistelijat ovat riidoissa keskenään.

Pushkinin kotitilalla on hirveä tönö, juuri sellainen, joksi se romaaneissa kuvataan. Katto on romahtamaisillaan eikä sitä voi korjata, koska se oli romahtamaisillaan jo Dovlatovin asuinaikana. Se on tuettu ylös rautapalkeilla. Paikka on hyvin tunnelmallinen ja opas varsin joviaali. Hän kertoi aivan oikein, että kyseessä on maailman ainoa Dovlatov-museo. New Yorkissa on viime vuodesta lähtien ollut katu ja Pietarissa on Ulitsa Rubinshteinilla komea muistolaatta, mutta ainoa museo on madonsyömä mökkerö syvällä landella, Pushkinin aateliskartanon kupeessa, mikä on loistavaa, sillä se osoittaa, ettei Dovlatovia voi ylevöittää ja nostaa marmoripäänä kaapin harjalle. Hän on kuvannut itsenään liian totuudenmukaisesti ja liian mustalla huumorilla.

20150702_172134

Kenen muun venäjäksi kirjoittavan teoksia kääntäisit mielellään tai kenen töitä pitäisi suomentaa?

Paljon hyvää on viime vuosina käännetty ja tiedän sanoa, että paljon hyvää ollaan myös kääntämässä. Minulla ei ole mitään suurta projektia meneillään eikä tietoa sellaisesta. Vieläkin on vähän epäselvää, miten kirjallisuuden kääntäjänä voi toimia. Ja sitten on nämä suhdanteet. Olen aikaisemmin puhunut Sasha Sokolovin kääntämisestä. Hän on melko kokeileva, erinomainen kirjoittaja ja lähinnä hänen teoksiensa kääntäminen kävisi haasteesta. Runojen kääntämistä olen tekemässä elokuun Runokuu-festivaalille ja kirjamessuille Helsinkiin. Järjestän työpajaa kääntäjille ja käännän myös itse. Silloin tulee pietarilaisia nuoria runoilijoita esiintymään. Toivon myös, että heidän tekstejään sitten ilmestyy lehdissäkin.

Kirjakauppa – Idiootti

Tomi Huttunen: Tätä naurua romahtaneessa Neuvostoliitossa kaivattiin

Pentti Stranius:  Sergei Dovlatov – Matkalaukku

Jorma Melleri:  Hatunnosto Idiootille!

Ilmari Schepel: Sergei Donavitš Dovlatov

Aleksei German nuoremman haastattelu (ve):  Довлатова никто не читает, это писатель для интеллигенции

Elokuvan traileri: Конец прекрасной эпохи

 

 

 

 

Näin Venäjä rankaisi Eurooppaa

Ruuan tuhoaminen on syntiä. Venäjällä on poltettu valtavia määriä ruokaa. Tarkoitusta voi vain arvailla, jos kyse ei ole  yksinkertaisesti: raha. Salakuljetus on jopa sotien aiheuttaja. Ruuan kuljetuksissa liikkuu iso raha.

”Venäjän ruokakrematorio” herättää hämmennystä. Venäjän hallituksen päätös tuhota massiivisesti tuontikiellon alaisia läntisiä elintarvikkeita häiritsee maan kansalaisia, koska köyhyys lisääntyy ja neuvostoaikojen nälänhätää koskevat muistot ovat tuoreet. (Lähde: BesTToday/Varlamov)

”Venäjän ruokakrematorio” herättää hämmennystä. Venäjän hallituksen päätös tuhota massiivisesti tuontikiellon alaisia läntisiä elintarvikkeita häiritsee maan kansalaisia, koska köyhyys lisääntyy ja neuvostoaikojen nälänhätää koskevat muistot ovat tuoreet. (Lähde: BesTToday/Varlamov)

Salakuljetetun ruuan hävittäminen Venäjällä tuntuu varmasti turhauttavalta. Venäjän viranomaisilla ei ole mitään mahdollisuuksia pitää joka päivä yllä valmiutta erityisoperaatioihin. Yksiselitteisesti – EI. Laiton elintarviketuonti EU:n alueelta jatkuu, kirjoittaa The New Times.

Venäjän vastaisku ei johtanut EU:n maatalouden merkittäviin mullistuksiin, mutta loi edellytykset monen viejän strategiseen laajentumiseen Aasian markkinoille sekä uusia korruptiovirtoja Venäjälle ja sen EU:n ulkopuolisiin naapurimaihin. Venäjällä on jouduttu ottamaan huomioon viennin kasvu Euraasian liittoon kuuluviin maihin Valko-Venäjälle ja Kazakstaniin.

Ruuan hävittämisen vaikutus näkyy ennen muuta siinä, että laittomin keinoin hankitut tulot jaetaan uudelleen. Lasku järjestelyistä on maltillisesti arvioituna 140 miljoonaa euroa. Siitä kenelle rahat menevät, The New Times aikoo kertoa seuraavissa artikkeleissaan.

Eurooppalaisten juustojen tuhoamiseksi hankittujen siirrettävien polttolaitosten osto osui kutakuinkin tuontikiellon vuosipäivään ja nyt voidaan jo tehdä johtopäätöksiä sen tuloksista.

Valtataistelu

Tutkija Tatjana Stanovaja on realisti. Hänen mielestään ruuan markkinoille pääsyn estämiseen ei tarvitse etsiä mitään erityisiä syitä. Kyse on ihan siitä, miltä näyttääkin. Maan poliittinen johto, joka asetti tuontikiellon näyttää typeryksiltä, koska vuoden ajan voimassa olleet rajoitukset eivät ole toimineet toivotulla tavalla.

”Vähän kuin jos Putinin kaverit, jotka ovat joutuneet länsimaiden pakotteiden kohteiksi, voisivat kaikesta huolimatta oleilla siellä rauhassa ja ottaa lainoja, vaikkakin hieman korkeammalla korolla, mutta kuitenkin edullisemmin kuin Venäjällä.”

Toistaiseksi kenelläkään ei ole yhtä ja pitävää selitystä ruuan hävittämisessä. Ilmeisesti on kyse vallanpitäjien ”remonttihommista”, jotka ovat saaneet erikoisen muodon. (Kuva: Navalnyi)

Toistaiseksi kenelläkään ei ole yhtä ja pitävää selitystä ruuan hävittämisessä. Ilmeisesti on kyse vallanpitäjien ”remonttihommista”, jotka ovat saaneet erikoisen muodon. (Kuva: Navalnyi)

Kremliä lähellä oleva poliitikko Sergei Markov sanoo, että Venäjällä ruuan tuhoamisessa on nyt kyse sekä poliittisesta että yhteiskunnallisesta päätöksestä, jolla on oma logiikkansa. Putin on puun ja kuoren välissä. Venäjällä toimii niin sanottu kuudes kolonna. (”Kuudes kolonna ”ei koostu Putinin vihollisista vaan hänen tukijoistaan.) Markovin mielestä vallanpitäjien olisi lähetettävä pakotteiden alaiset elintarvikkeet humanitaarisena apuna Donbassin alueelle Itä-Ukrainaan.

”Elintarvikkeet ovat peräisin maista, jotka tukevat Donbassin alueella kansanmurhaa toteuttavaa junttaa. Niinpä kaikki ne elintarvikkeet on lähetettävä rangaistukseksi Donbassin alueelle.”

Markov tekee päätelmänsä sen pohjalta, että Venäjällä tunteet ovat pinnassa, koska kaikilla on sukulaisia, jotka ovat nähneet nälkää. Ruuan tuhoaminen on monen mielestä myös heidän työpanoksensa hävittämistä. Puhumattakaan nälkäisistä, joiden on vaikea ymmärtää hävitysvimman järkevyyttä. Kansalaisten pitäisi pystyä luottamaan vallanpitäjien järkeviin päätöksiin. Ruokaa polttamalla valtiovalta rikkoo kansan kanssa tehtyä sopimusta vastaan.

Niinpä. Ei ruuan polttaminen Venäjällä ole järjetöntä, vaan voimattomuuden aiheuttamaa epätoivoa.

Vastaisku

Internetissä tehdyn selvityksen mukaan 87 prosenttia haastatelluista sanoo, etteivät he kannata ruuan tuhoamista.

Venäjällä sanotaan, että nyt on kyse televisiosta vastaan jääkaappi. Venäläiset koettavat selittää, että ruokaa tuhotaan muuallakin. Tästä on uutta tietoakin, mutta syyt ovat kuitenkin aivan toiset kuin Venäjällä.

Vasja Lozhkin: "Jos kansalla on kurjaa ei se mitään, poissa on juusto ja makkara, Mutta onhan Krim meidän sentään, ja Peskovilla kello komea" (Lähde: Facebook/suomennos Päivi Kangas)

Vasja Lozhkin: ”Jos kansalla on kurjaa ei se mitään,
poissa on juusto ja makkara,
Mutta onhan Krim meidän sentään,
ja Peskovilla kello komea” (Lähde: Facebook/suomennos Päivi Kangas)

Venäjän viranomaisten retoriikassa kuuluu kahdenlaisia ajatuksia tuonnista niistä maista, jotka ovat ottaneet käyttöön pakotteita Venäjää vastaan: toisaalta kyseessä on ”vastaisku” ”kumppanien” talouksille ja toisaalta kotimaisen maataloustuotannon edistäminen ja maataloustuotteiden tuonnin supistaminen.

On selvää että Venäjällä maatalouslobby huutaa, että kyseessä on salakuljetus ja samaan aikaan tulli antaa luvan Turkin kautta tulevalle lohelle ja Valko-Venäjän läpi kulkevalle parmesaanille.

Venäjällä on tietysti muistuteltu, että Euroopassa on hyristy tyytyväisyyttä juustojen hintojen laskiessa. Logiikka on kuitenkin ontuva. Jokainen suomalainenkin voi sen todistaa, vaikka Putin-juustoa meillä syötiinkin kun Valion Oltermannit jäivät viemättä.

Eurooppa on kasvattanut vientiään Aasiaan. Sen kertovat tilastot. Monen Euroopan maan viennin supistuminen on aiheuttanut ongelmia niiden maataloustuottajille. Novaja Gazeta kertoo, että Venäjä oli yksi kolmesta päävientimaasta saksalaisille hedelmille, juureksille, lihalle ja juustoille.

Mustavalkoista

Venäjänkielisessä verkkokeskustelussa väännetään ankarasti peistä, koska enää ei oikein tahdo erottaa kuka on hyvä ja kuka paha. Teot kumoavat toisensa.

Keskusteluissa muistutetaan, että tuhotut elintarvikkeet eivät koskaan olisi ajautuneet Venäjälle, jos kyse ei olisi salakuljetuksesta.

Ihmiset ihmettelevät sitäkin, miksi ruokaa ei anneta lastenkodeille tai kuten Markov sanoi, viedä Itä-Ukrainaan. Yksi päätelmä on se, että Venäjällä ruokaa tuhotaan, koska valtiovalta on voimaton tullinsa edesottamusten edessä.

-Haluttaisi tehdä rahaa, mutta se ei olekaan mahdollista, todetaan yhdessä some-kommentissa. Yksi teoriahan on se, että korruptoituneessa maassa kyse on tullin ja valtion joutumisesta nokkelien liikemiesten huijaamaksi. Rahaa ei tullut normaaleja teitä virkamieskunnan käyttöön.

Lopuksi kertaukseksi se, että Venäjän vastapakotteet on asetettu siksi, että EU on asettanut  Venäjälle pakotteita Krimin miehityksen vuoksi.