Kirja-arvio: Arto Mansala – Kohti kaaoksen pitkää tietä

Moskovan suomalaiset luettiin Neuvostoliitossa läntiseen siirtokuntaan. ”Myös neuvostoviranomaiset lähtivät tästä suurlähetystöön päin asioidessaan.” Suurlähettiläs Arto Mansalan (s. 1941) kirja on katsaus vahvan ja hankalan naapurimaan kanssa työskentelyyn ja Suomen ulkopolitiikan hoitoon 1960-luvulta 2000-luvun alkuun.

Kohti kaaoksen pitkää yötä, WSOY

Kohti kaaoksen pitkää yötä, WSOY

Kirjassaan Mansala ei väitä tai argumentoi mitään sellaista, jota ei tunne. Venäjän nykyjohtaja mainitaan puhuttaessa Pietarin kaupunginjohtaja Anatoli Sobtšakista 1990-luvulla. ”Esimiehensä ja opettajansa valovoimaisen persoonan rinnalla tuolloin nelikymppinen Putin ei jäänyt sen kummemmin mieleeni.”

Venäjän kanssa toimitaan se tuntien, ei vain järjellä tai muualla toimivan logiikan mukaan. Mutta aina ajassaan sopivalla tavalla. Mansalan muistelmateos pulppuaa kokemusten ja lähihistoriaa valaisevien kiinnostavien yksityiskohtien kautta tietoa diplomatiasta, Venäjästä ja mielikuvapolitiikasta.

Katsaus historiaan on paikallaan. Vaikka Neuvostoliitto on kadonnut kartalta, konservatiivisuuden henki elää vahvempana kuin aikoihin. Venäjä ei ole liikkunut mihinkään, mutta sen mielestä maan on saartanut puolustusliitto Nato. Neljän vuosikymmenen takainen saavutus ETYK ja kokouksista periytyvä turvallisuusyhteistyöelin ETYJ ei enää Ukrainan sodan oloissa oikein kelpaa. Eikä KGB näytä jättäneen Venäjää.

Muistelmissa nousee usein esiin oma kokemus ja kyky, joskus jopa ihmisten korvaamattomuus. Todellinen ja kuviteltu. Hätäisimmät voivat pitää verkkaista ja paljastuksia kaihtavaa sekä lähteisiin tiukasti pysyttäytyvää kirjoitustyyliä tylsänä; minusta tyyli on vahvasti kirjoittajansa näkemys eikä muuta pyri olemaankaan. Hillitty tyyli on diplomaatille ominaista. Mansalan oma ääni kuuluu silti kirjassa hyvin.

Venäjällä työskennelleet suurlähettiläämme tuntevat niin diplomatian kuin talouselämän kytkyt, joita ei julkisuudessa käsitellä. Diplomaateilla on omat näkymättömät tehtävänsä. Heidän ammattitaitoonsa kuuluu pyrkimys pitää huolta siitä, ettei toisen maan vaikutusvalta levittäydy hallitsemattomasti. Mahdottomassa tilanteessa nousevat toiset esiin persoonallisuutensa vuoksi. Diplomatia on kuitenkin mitä selvimmin työtä, jossa ei ole varaa sooloiluun. Mansala ei ole ollut julkisuudessa lausuntoja antava automaatti.

Jokainen diplomaatti oppii varomaan puheitaan, kuten virkamiehet 1960-luvulla.

”Jossain määrin varoimme kuitenkin puheitamme suurlähetystömme sisätiloissa. Kun päälliköllä oli tähdellistä kerrottavaa, hän pani levysoittimen päälle tai tuhersi asiansa lapulle.”

Materiaalia on paljon ja kirjassa on läsnä niin henkilökohtaisesti tavattuja ihmisiä kuin monen vaikuttajan henkilökuvia syventäviä viittauksia näiden kirjoittamiin teoksiin. Kokeneen diplomaatin näkemys Kekkosesta ja neuvostojohtajista vahvistaa käsitystä henkilökohtaisten ambitioiden merkityksestä. Työskentelin itse Mansalan alaisena Moskovassa 1990-luvulla.

**

mansala – Kopio

Venäjän-vuosistaan kirjoittamansa jälkeen Mansala on jo ehtinyt syventyä ajatukseen kirjoittaa Kiinasta, jossa hän oli suurlähettiläänä ennen nimitystään Moskovaan. Myös Venäjä on koettanut lähentyä Kiinaa.   ”Kiinan ja Venäjän yhteisenä etuna näyttäisi tämän päivän maailmassa olevan lännen heikkous sekä Yhdysvaltain ylivoima-aseman vastustaminen. Ne toimivat myös välistä samalla tavoin kansainvälisiä kriisejä YK:ssa käsiteltäessä.” Haastattelu on kokonaisuudessaan blogin lopussa.

**

Ulkopoliittisen virkamieskunnan päällikkönä, valtiosihteerinä, vuonna 2008 eläkkeelle jäänyt Mansala kirjoitti paljon asemapaikoissaan ollessaan. Ehdin odottaa teosta. 25-vuotiaana ensimmäiselle ulkomaan komennukselle lähtenyt Mansala on suurlähettiläänä alansa kokeneimpia. Kirjassa pääsee kurkistamaan moneen tilaisuuteen, ja kerrottavaa riittää niin Suomen Moskovan-suurlähetystön henkilökunnasta kuin maailman tapahtumista.

Toimittajana minua kiinnostaa se, millaista medianlukutaito oli 1970-luvulla. Tiedonantaja-lehti oli 1980-luvulla minunkin lukulistallani. 1970-luku on nykyisin jo tutkittua, mutta suomettumisen taustat moni tuntee huonosti. Neuvostohivutus oli kovaa.

Mansala valottaa vähemmistökommunistien lehden roolia Neuvostoliiton viestinviejänä: mikäli tarvetta ilmeni, saatiin Tiedonantaja julkaisemaan kriittiset neuvostokommentit omina kantoinaan. Lehteä lukemalla pystyi päättelemään sen, millaisia painotuksia Moskovassa haluttiin korostaa. ”Lehden julkaisemien juttujen avulla saattoi saada vihiä tulossa olevista neuvostotahojen hyökkäyksistä ja näin varautua etukäteen niitten torjumiseen.”

Nykyään puhumme trolleista

Mielipidevaikuttamista on ollut aina. Kekkosen Suomessa varmistettiin, että Neuvostoliiton näkemykset menevät perille. Mediaa kannustettiin itsesensuuriin. Rauhansopimus muistutti suomalaisia siitä, että mikä tahansa propaganda Neuvostoliittoa vastaan oli kielletty.

Suomessa suometuttiin. Suomen Moskovan-suurlähetystössä nähtiin se, miten venäjänkielisessä mediassa vahvistui käytäntö jättää Suomen ulkopoliittisista lausunnoista pois sanoja tai lauseita. Keskeisenä motiivina oli usein Suomen puolueettomuuden karsastaminen. Moskovasta kerrottiin virallisesti, että kyse oli ”teknisistä virheistä.”

Kun Neuvostoliitto asettui vastustamaan ”eräissä oikeistolehdissä” olleita neuvostovastaisia ja loukkaavia kirjoituksia, Kekkonen esitti juhlapuheessaan naapurille sille riittäneen vastauksen: ”Ne ns. argumentit, joilla nämä vanhoissa muistoissa piehtaroivat henkilöt vastustavat Suomen ja Neuvostoliiton välille syntynyttä luottamuksellista yhteistyötä, ovat niin avuttomia ja elämälle vieraita, että monikaan ei katso aiheelliseksi tähän toimintaan kiinnittää huomiota. Mutta näitä ilmiöitä ei saa jättää tarkkailua vaille, sillä tässäkin sama, minkä ruhtinas Suvorov ilmaisi lyhyesti pölkkypäisyys, aiheuttaa paljon onnettomuutta.”

Kekkonen oli pakkomielle

Diplomatiassa askeleet ovat tuskin huomattavia. Autoritaarisen maan naapurissa olevat koettavat koko ajan saada lisää liikkumatilaa. Maailman ”johtava kommunisti” oli vakuuttunut Kekkosen jatkon välttämättömyydestä. Kekkosen vierailua Neuvostoliitossa vuonna 1975 seurannut lähetystöneuvos kirjasi onnistuneen metsästysretken jälkeen: ”En voi sille mitään, että vaikutelmakseni jäi, että vanhat herrat, hehän ovat kaikki yli 70-vuotiaita, olivat taas kerran keskenään panneet asiat kuntoon.”

Oman elämänsä ehtoopuolella ollut neuvostojohtaja Leonid Brežnev viestitti tukeaan Kekkoselle. Ulkoministeriölle raportoitiin, että ”…kaikki tuntuu viittaavan siihen, että presidentti on päättänyt jatkaa osin sopivan seuraajan vielä puuttuessa ja osin Neuvostoliiton suhteittemme vuoksi.”

Moskovassa haluttiin, että Suomi säilyy ohjattavana liennytyksestä huolimatta. Siellä pelattiin varman päälle presidentin henkilön suhteen. Neuvostoliitto osoitti pyrkivänsä siihen, että Kekkonen jatkaa vuoden 1978 vaalien jälkeen. Ensimmäisen kerran jatkuvuus oli varmistettu poikkeuslailla vuonna 1974.

Diplomaattien raportoinnin merkitystä on arvioitava myös sitä taustaa vasten, että läntisiin uutispalveluihin panostanut Helsingin Sanomat nimitti kirjeenvaihtajan Moskovaan vasta kun ”maan tapa” sitä edellytti vuonna 1975.

Tavoitteena puolueeton Suomi

Puolueettomuus oli Suomen ulkopolitiikan keskeinen mantra, josta luovuttiin vasta Neuvostoliiton hajotessa. Sisäpolitiikan alistaminen ulkopolitiikalle on otettu mukaan ajankohtaiseen keskusteluun. Kekkosen näkemys Suomesta mieluummin lääkärinä kuin tuomarina puhuttaa edelleen. Kekkosen tähtihetkiä oli eittämättä vuoden 1975 ETY-kokous, jonka järjestämisestä ikääntynyt valtion päämies toivoi itselleen jopa Nobelin palkintoa. Henkilökohtainen motiivi ajoi ilmeisesti myös Brežneviä.

Neuvostoliitto edisti 1970-luvulla ETYK-prosessia turvallisuuspoliittisena hankkeenaan. Se ei halunnut luopua rajojen loukkaamattomuuden periaatteesta. Pitemmän päälle se ei onnistunut tavoitteessaan ja menetti arvovaltaansa vähätellessään kulttuurisuhteiden ja ihmisoikeuskysymysten edistämistä.

Vuotta ennen Helsingin huippukokousta Tiedonantajalle antamassaan haastattelussa kirjailijaliiton puheenjohtaja Sergei Mihalkov kertoi Alexander Solženitsynin ja Andrei Saharovin kaltaisia niin sanottuja toisinajattelijoita, olevan Neuvostoliitossa ”ehkä tusinan verran”. Läntinen propaganda paisutteli heidän merkitystään. Varsinaisia neuvostokirjailijoita oli maassa Mihalkovin mukaan kaikkiaan 8000. Mihalkov oli vuosina 1970–1990 Venäjän SFNT:n kirjailijaliiton puheenjohtajana. Vuonna 1975 Nobelin rauhanpalkinnon sai Andrei Saharov.

”Mihalkov joutui sittemmin pitkän elämänsä aikana moneen otteeseen toteamaan arvioineensa paitsi dissidenttien määrän ja myös heidän vaikutuksensa neuvostoyhteiskunnassa pahasti vikaan”, Mansala kirjoittaa.

Neuvostoliiton synkkä perintö

Neuvostoliiton läsnäoloa nykyajassa kuvaa se, mitä Mansalan tapaama ja arvostama, Neuvostoliiton viimeisen johtajan Mihail Gorbatšovin perestroikan harmaa kardinaali, Alexander Jakovlev kirjoittaa omassa ”henkiseksi perinnökseen jättämässään” kirjassa. Jakovlevin mielestä eettiset ja moraaliset arvot tuhottiin Neuvostoliitossa täysin yhteiskunnan perustuessa väkivaltaan ja valheeseen. ”Väkivalta ja laiskuus rehottivat.”

Suomessa vastaavanlaisia mielipiteitä alettiin kuulla julkisuudessa vasta kun selusta oli varmistettu. Neuvostoliiton vaikutusta ihmisten mieliin pohdittiin pienissä piireissä.

Poliittisia nimityksiä oli luonnollisesti paljon. Suomen Moskovan-suurlähetystön väkeä valittiin myös sopivuuden mukaan. Vähemmistökommunistien Aarre Nojonen ei kuitenkaan kelvannut lehdistövirkamieheksi. Eriskummallisen suomalainen piirre on se, että virkamiehen valintaan osallistuivat myös Neuvostoliiton suurlähettiläs ja presidentti Kekkonen. Ulkoministeriö oli presidentin ministeriö. Nojosen nimityksen katsottiin herättävän kiusallista huomiota Moskovan ulkomaalaiskoloniassa.

Tehtävään nimitettiin lopulta Ylen toimittaja Reino Paasilinna, joka sittemmin valittiin kansanedustajaksi ja Euroopan parlamenttiin SDP:n jäsenenä. Paasilinnan kommunistitkin hyväksyivät varsinkin kun tekijän Kolhoosi-televisio-ohjelmaa oli NKP:n pää-äänenkannattaja Pravdakin arvioinut myönteisesti.

Yhä autoritaarisempi naapuri

Suomalaista historiankirjoitusta aina tarkasti seurannut Mansala ymmärtää sodan hävinneen osapuolen politiikan hienosäädön. Lapsuutensa kirjoittaja vietti Kuopiossa, mutta historian opinnot toivat 1960-luvun Helsinkiin. Historia opettaa, ettei siitä voi ennustaa. Neuvostoliiton kanssa alkanut rauhanomainen rinnakkaiselo pitkitti maan hajoamista. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen syntynyt Venäjä oli se sama naapuri kuin ennenkin.

Venäjän demokratisoitumiskehitys on jäissä. Se ei nykyisin näytä luopuvan autoritaarisesta suunnastaan. Vielä on vaikea sanoa, jääkö maa valitulle tielle pitkäksikin ajaksi.

Suurlähettiläs muistuttaa ulkoministeri Andrei Kozyrevin lehtihaastattelusta, jossa Kozyrev kertoi, että Venäjää uhkasi ”kylmän sodan toinen painos, joka tulisi olemaan vielä edellistäkin pahempi”. Näin siitä huolimatta, ettei Venäjästä saisi enää tekemälläkään Neuvostoliittoa ja yrityskin siihen päättyisi onnettomasti. Seurauksena olisi kuitenkin verenvuodatusta sekä entisissä liittolaismaissa, jotka ”jo kolkuttelivat Naton ovia.”

”…Miten hyvin Kozyrev oli perillä Venäjän sisäpolitiikan syövereistä, jäi minulle arvoitukseksi. Ylipäätään hän jätti vaikutelman enemmän länsimaisesta kuin venäläisestä poliitikosta…”

Kirjan ansio ovat lukuisat yhteenvedot keskusteluista, joita Mansala kävi säännöllisesti laajan vierasjoukon kanssa. Yksi näistä keskustelukumppaneista aivan Kremlin ytimestä 1990-luvulla oli presidentti Boris Jeltsinin ulkopoliittinen avustaja ja neuvonantaja Dmitri Rjurikov. Mansalan mielestä Rjurikov oli armoitettu keskustelukumppani, joka oli hyvin perillä myös Venäjän sisäisestä tilanteesta. Hän hallitsi niinikään maansa historian, aina viikinkien ja Kiovan Venäjän sekä esi-isänsä, Venäjän perustajan Rurikin, ajoista asti.”

”Paljolti hänen ansioitaan oli, että perehtymiseni uuden Venäjän poliittisiin realiteetteihin pääsi heti Moskovaan palattuani hyvää vauhtiin.”

Keidas Moskovassa

Mainittakoon myös, että Mansalan intohimo on teatteri. Näytökset ja näyttelyt hän kolusi kaupungilla jo 1960-luvulla ja hallitsi 1990-luvun puolivälissä myös suurlähetystön residenssiä niin kuin armoitetulle kulttuurintuntijalle sopii. Hän jatkoi sujuvasti sitä perintöä, jota oli itsekin ollut jo vuosikymmeniä aikaisemmin luomassa Kropotkinski pereulokilla Moskovassa. Suurlähetystömme on ensimmäinen tarkoitukseensa rakennettu talo Moskovassa ja toimii edelleen mainiona näyttämönä suomalaisille taiteilijoille.

Ja tietenkin suurlähetystössä on esiintynyt ja kestitty aina venäläisiä taitelijoita, Moskovan kermaa, joilla on ollut mitä monimuotoisimpia suhteita suomalaisiin. Mansala ehti myös itse poseeraamaan eri vuosikymmeninä suosiossa paistatelleen taidemaalari Ilja Glazunovin mallina. Tämä maalasi Mansalan mukaan ilmeisen rahapulassa hänestä 1970-luvulla muotokuvan, joka ei ansaitse esillä oloa, mutta maininnan kuitenkin: ”Kun teos sitten valmistui siinä oli parasta juuri Sibeliuksen musiikin innoittama abstrakti talvinen tausta, tällä kertaa kuitenkin ilman puun oksalla istuvaa punatulkkua. Kätkin potretin visusti ja vähin äänin ullakolleni Helsingissä, enkä ole sitä myöhemminkään esitellyt. Tämä oli viimeinen kerta kun tapasin Glazunovin.”

Kirjassa on myös kuvaus siitä, kuinka Venäjän parlamentin hajottamisen jälkeen vuonna 1993 tunnelma suurlähetystössä oli hyvin latautunut ja mieleenpainuva, kun Jorma Hynnisen taide kohtasi Moskovassa vallinneen pelon ja ahdingon ilmapiirin. (Venäjän presidentti hajotti kohtuuttomalla voimalla Venäjän parlamentin. Moskovassa järjestetyissä mellakoissa kuoli 187 ja haavoittui 437 ihmistä.)

”Kulttuurielämän käydessä itänaapurissa läpi historiallista murrosta Suomen taholta haluttiin päättäväisesti, vaikeuksista piittaamatta, solmia yhteyksiä Venäjälle. Vieraitten joukossa oli 93-vuotias aikansa johtava tenori Ivan Kozlovski, joka oli esiintynyt vuosikymmeniä sitten yhdessä Aino Ackten kanssa”, Mansala kirjoittaa.

**

Venäjää tunteva saa yksityiskohtia pursuilevasta teoksesta irti kylläkseen, lähihistoriasta kiinnostuneen kannattaa kahlata teos läpi.

Presidentti Tarja Halonen sai tammikuussa kirjan suurlähettiläs Arto Mansalalta ulkoministeriössä pidetyssä tilaisuudessa.

Presidentti Tarja Halonen sai tammikuussa kirjan suurlähettiläs Arto Mansalalta ulkoministeriössä pidetyssä tilaisuudessa.

 

**

Pitkä urasi ulkopolitiikan asiantuntijana jatkuu taustalla, kirjailijana ja keskustelijana. Mikä on seuraava tavoitteesi?

Kymmenen Moskovan-vuoteni aikana seurasin kolmena eri vuosikymmenenä innolla Moskovan ja Pekingin välisiä suhteita. Taustalla tässä oli maitten välinen monivaiheinen menneisyys.

Tsaarinvallan aikana Venäjä oli Kiinasta nähtynä yksi imperialistisista valtioista, joka käytti läntisten suurvaltojen tavoin häikäilemättä hyväkseen Kiinan heikkoutta saadakseen lisää maa-alueita aina Tyynen valtameren rannikoita myöten. Kommunistien noustua valtaan Kiinassa 1949 maa kuului vuosikymmenen ajan Stalinin ja Moskovan johtamaan sosialistiseen leiriin. Sen jälkeen seurasi kolmen vuosikymmenen ajan lähes täydellinen suhdekatko sekä massiivinen sotilaallinen vastakkainasettelu maitten välisillä yhteisillä rajoilla, eikä sotatoimiltakaan tuolloin kokonaan vältytty.

Vanha suola on nyttemmin alkanut taas janottaa, kun euraasialainen vaihtoehto Venäjän ulkopolitiikassa on jälleen kerran ajankohtainen.

Voisitko arvioida peilaten 40 vuotta sitten tehtyyn työhön sitä, miten ETYJ voi säilyttää mandaattinsa eurooppalaisena turvallisuusrakenteena?


Olin postilla Moskovassa 40 vuotta sitten, kun liennytysprosessi huipentui Helsingin ETYK-huippukokoukseen. Eri puolille Moskovaa levitettiin jättiplakaatteja, joissa vakavasti sairastunut puoluejohtaja Brežnev allekirjoitti päätösasiakirjan. Ja kuten neuvostotulkinta tuolloin kuului, samalla toisen maailmansodan jälkeisen lopullisen rauhansopimuksen, jolla sodan jälkeiset rajat tunnustettiin sekä taattiin puolin ja toisin. Nyttemmin juuri Venäjän toimesta näitä rajoja on voimatoimin muutettu.

Jeltsinin loppuvuosina, suhteitten länteen jo alettua Primakovin ulkoministerikaudella selvästi kiristyä, saatiin kuitenkin erimielisyyksistä huolimatta vielä sentään sovittua pelisäännöistä suurvaltojen välisessä kanssakäymisessä. Tilanne muuttui viimeistään Putinin ensimmäisen presidenttikauden lopulla. ETYK:in perillisenä – ovathan myös Yhdysvallat ja Kanada mukana – Etyj:llä on YK:hon verrattuna paremmat mahdollisuudet saada aikaan muuttuneessa tilanteessa uudet pelisäännöt. Kuten SK:n päätoimittaja Pernaa on lehdessään todennut, on kansainvälisen politiikan ”uuden manuaalin luomisen aika”.

Venäjän panostus Kiinan suhteisiin on ilmeinen. Millainen on Kiinan rooli maailmanlaajuisena toimijana, Suomen kauppakumppanina?

Kiinasta on hitaasti mutta varmasti tullut globaali suurvalta Yhdysvaltain seuraksi. Silti Kiina on edelleen voittopuolisesti keskeinen toimija omilla lähialueillaan sekä merillä, saarilla ja luodoilla. Koko Obaman presidenttikauden ajan kahdenväliset suhteet Kiinaan, toisin kuin Venäjään, ovat olleet Washingtonin prioriteetti. Tässä myös kansainvälisellä taloudella sekä sotilasmahdin kasvattamisella ydinasevalta Kiinassa on keskeinen sijansa.

Kiinan preferenssejä lähialueitten ja Yhdysvaltain ohella ovat Venäjä, Keski-Aasia, Afrikka, Latinalainen Amerikka sekä EU-maat. Euroopan rooli Pekingistä käsin katsottuna on selvästi taantunut Kiinan globaalin politiikan ja roolin myötä.

Kiinan ja Venäjän yhteisenä etuna näyttäisi tämän päivän maailmassa olevan lännen heikkous sekä Yhdysvaltain ylivoima-aseman vastustaminen. Ne toimivat myös välistä samalla tavoin kansainvälisiä kriisejä YK:ssa käsiteltäessä. Toisaalta juuri Ukrainan kriisi on osoittanut, etteivät Pekingin ja Moskovan intressit ole yhteneväiset. Kiina ei tukenut YK:ssa Venäjän tekemää Krimin valtausta.

Kiinalle tärkeintä ylipäätään on kansainvälinen vakaus jo maan taloudenpidon sekä puolueen legitimiteetin säilymisen kannalta.

Suomi oli ensimmäisten länsimaitten joukossa tunnustamassa Kiinan kansantasavallan ja solmimassa diplomaattisuhteet sen kanssa. Suomen kauppasuhteet Kiinaan ovat nekin vanhaa perua. Menneitten vuosikymmenten aikana ne ovat kokeneet lupaavan alun jälkeen monia eri vaiheita kulttuurivallankumouksen vuosista aina Suomen EU-jäsenyyteen. Viime vuosina Kiina on ollut 3.-6. sijalla Suomen viennin, tuonnin tai kokonaiskauppavaihdon osalta kaupankäynnin vuosittaisen arvon noustessa parhaimmillaan aina seitsemään miljardiin.

Suomen intressissä on vastedes, että Kiina säilyy vakaana sekä yhtenäisenä valtakuntana ja jatkaa Deng Xiaopingin lähes neljä vuosikymmentä sitten matkaan saattamaa avointen ovien politiikkaa ulkomaailmaan nähden.

Arvosteluja:

Aamulehti

Helsingin Sanomat

Suomenmaa

Ulkoministeriö

Ilta-Sanomat

Historia jatkuu -blogi

Agricola-sivusto

 

 

 

Älykäs energiapolitiikka – hyvinvoinnin tae

Jokainen kulutuspäätös kuluttaa energiaa. Energian kulutuksessa ei ole kyse teknologisesta ongelmasta, vaan poliittisesta päätöksestä. Niissä maissa, joissa energiasta keskustellaan älykkäämmin menee hyvin. Sattumaako?

Maailman energiajärjestelmät ovat murroksessa. Kirja kertoo, miten Suomen pitää toimia. Into 24 €

Maailman energiajärjestelmät ovat murroksessa. Kirja kertoo, miten Suomen pitää toimia.
Into 24 €

Maailma etenee eri suuntaan kuin Suomi.

-Energiakäännös olisi kuitenkin mahdollinen, kirjoittaa professori Peter Lund tuoreessa kirjassa Maamme energia (Into 2015). Aalto-yliopiston teknillisen fysiikan professori Lund on yksi teokseen kirjoittaneista kymmenestä professorista.

Tanska ja Saksa ovat Lundin mukaan mallimaita. Molemmissa maissa on päätetty siirtyä uusiutuviin energianlähteisiin: Tanskassa kaikki energia ja Saksassa 80 prosenttia sähköstä pitäisi olla uusiutuvaa vuonna 2050. Valittu linja tuottaa jo nyt. Saksassa on parissakymmenessä vuodessa syntynyt 400 000 uutta työpaikkaa uusiutuviin energianlähteisiin, enemmän kuin Suomessa on työttömiä.

Energiavallankumous on käynnissä

Maailmalla suhtautuminen energian kulutukseen uudistuu vauhdilla. Pamfletissa esitellään uusinta tutkimusta ja ehdotetaan, että Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitra voisi toisen vuosisadan rahaston turvin puskea Suomen vihreän talouden mestarimaaksi.

Vihreässä taloudessa yhdistyvät biotalous ja polttoaineettomat energiamuodot resurssien perustana, cleantechin tuotedesignit ja –prosessit sekä digitalisaatio yleisteknologiana mahdollistamassa älykkyyden ja tehokkuuden.

-Periaatteelliset mahdollisuudet tähän ovat olemassa, kirjoittaa puolestaan Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun ympäristö- ja innovaatiojohtamisen professori Raimo Lovio.

Suomi vihreän talouden mestariksi

Puusta tuli vuonna 2012 uudelleen Suomen tärkein energianlähde öljyn 40-vuotisen valtakauden jälkeen. Lämpöpumput ovat yleistyneet niin, että ne tuottavat uusiutuvaa energiaa jo Loviisan yhden voimala verran. Tuulivoiman osuus oli helmikuussa 2015 sähkönkulutuksesta kolme prosenttia ja kotimaisesta tuotannosta neljä prosenttia.

Öljyn käyttö on Suomessa vähentynyt jo 1970-luvulta lähtien. Shell ja Esso eivät enää ole Suomessa, ja meidän onneksemme Neste ja ST1 ovat pyrkimässä pelastamaan itsensä biopolttoaineiden, tuulivoiman ja viimeksi geotermisen energian avulla.

Suomessa energiaintensiivinen teollisuus ei aja uusiutuvan energian lisäämistä, vaikka sillä olisi selvä sähkön markkinahintaa laskeva vaikutus. Alan toimijoiden kanssa keskustellut Oskari Nokso-Koivisto pitää havaintoa hieman yllättävänä, mutta tulkitsee hiljaisuuden peloksi joutumisesta uusiutuvan energian tukien maksumiehiksi.

–Toinen syy voi löytyä poliittisesti vaikeista ydinvoimaluvista, joiden läpimenoa ei ole haluttu vaarantaa uusiutuvaa energiaa lobbaamalla, Nokso-Koivisto kirjoittaa. Nokso-Koivisto on ollut pamfletin kirjoittaneen professorityöryhmän sihteeri.

Yllätys monelle – syömme öljyä

Suomessa energia- ja ilmastopolitiikka pitäisi lähestyä vahvemmin työpaikkojen ja talouskasvun kautta. Suomessa käännytään tuontitavara ydinvoimaan kun Saksassa luotetaan uusiutuvaan energiaan, joka on kotimaista.

Mitä tämä voisi olla Suomessa? Kirjassa otetaan esiin ajatuskoe, jonka kohteena on se, että puolet suorasähkölämmitteisistä omakoti ja rivitaloista sekä kaikki öljylämmitteiset talot muutettaisiin maalämmölle. Muutos synnyttäisi 8 miljardin euron kotimaisen liiketoiminnan. Pelkästään maalämpöpumppujen asennustyö tarjoaisi lähes 20 000 henkilötyövuotta.

Monille saattaa olla yllätys, että syömme öljyä. Tai ainakin toisin päin. Ilman öljyä emme syö. Ruuantuotannon kasvu on saatu aikaan lisäämällä fossiilisen energian panoksia lannoitteisiin, torjunta-aineisiin, keinokasteluveden pumppaamiseen, maatalouskoneiden käyttämiseen ja ruuan kuljettamiseen, valmistamiseen ja pakkaamiseen.

-Tarvitsemme 1-3 litraa öljyä yhtä ruokakiloa kohden, kirjoittaa Lassi Linnanen, Lappeenrannan teknillisen yliopiston ympäristötalouden ja -johtamisen professori.

Energiapolitiikkaa vanhentuneilla tiedoilla

Maailmalla resurssitehokkuusbuumi on käynnistymässä emmekä ole vielä pudonneet toivottomasti kelkasta. Globaalit investoinnit puhtaaseen teknologiaan kuusinkertaistuivat vuosina 2004-2013 ja tämä on todennäköisesti vasta alkua.

Suomen politiikka on ollut luokattoman tempoilevaa. ”Kun päälle lasketaan nyt rakentamis- tai suunnitteluvaiheessa olevat uudet ydinvoimalat, jotka ovat osoittautumassa sietämättömän kalliiksi, poliittisesti hankaliksi ja ympäristöllisesti vähintään arveluttaviksi, voidaan nykyistä energiapolitiikkaamme strategisesti pitää surkean epäonnistuneena”, kirjoittaa Turun yliopiston tulevaisuuden tutkimuksen professori Markku Wilenius.

Olkiluoto3 valmistuminen suunnittelu ja rakentaminen vie kaikkiaan noin 20 vuotta. Sinä aikana teknologian kehitys on harpannut toiseen ulottuvuuteen. Olkiluodon voimalan rakentamisen viivästyminen on pääsyy Suomen kasvaneeseen sähköntuontiin.

Saksassa ja Tanskassa energia- ja ilmastopolitiikka on myös teollisuus- ja elinkeinopolitiikkaa.

Suomessa on syydetty vuoden 2007 jälkeen elvytyksen kaltaisiin toimiin jopa 50 miljardia euroa. Sen sijaan ei ole puututtu todellisiin ongelmiin: liian nopeasti kohoaviin palkkoihin, tuotekehitykseen ja tuottavuuden vähäiseen kasvuun. Kaiken tämän takana on vanhanaikainen teollinen ajattelu.

Saksa luopui ydinvoimasta vasta perusteellisen moraalisen keskustelun jälkeen. Filosofien ja yhteiskunnallisten osallistujien keskustelujen pohjalta tehtiin päätös, jota Suomessa ei voi pitää mahdollisena niin kauan kuin keskiössä on vain puhe halvasta energiasta.

-Suomessa ei oikeastaan ole keskusteltu globaalista oikeudenmukaisuudesta, moraalista ja eettisyydestä eduskunnan ydinvoimapäätösten tai muiden suurien energiapäätösten yhteydessä, Lund muistuttaa.

 

 

Vaikea ydinvoimaratkaisu

Suomi on painostuksen kohteena. Kyse ei ole paniikkireaktioista, vaan kaupankäynnistä. Ainakin toivon niin. Energiapolitiikan ratkaisuista ei järjestetä kansanäänestystä, eikä kansan mielipidettä kaivata liiketoimien edistämiseen. Vaikeat ratkaisut hoidetaan. Mahdottomat vievät vaan enemmän aikaa, sanoo sananlasku.

Hämekoski (Kuva: TGK1-kotisivu)

Hämeenkoski (Kuva: TGK1-kotisivu)

Elinkeinoministeri Olli Rehnin (kesk.) yllätysmatka Moskovaan herätti kysymyksiä. Vastauksia saamme vielä odottaa. Rehn tapasi entisen talousministeri Aleksei Kudrinin ja energia-asioista vastaavan varapääministeri Arkadi Dvorkovitšin.

Fortum yrittää saada enemmistöomistuksen venäläisestä vesivoimayhtiöstä, jonka suuri omistaja Gazprom on.

-Nyt on poliittisella tasolla tehty se pohjatyö, joka on mahdollista tehdä, Rehn kommentoi Kauppalehdelle.

Fortumin viestintäpäällikkö Anna Eskelinen vastasi Kauppalehdelle: ”En osaa kommentoida Rehnin kommenttia, mutta meillä on kerrottavana vain tämä, että mitään uutta meillä ei ole.”

”Mikäli TGC-1:n uudelleenjärjestely toteutuu, Fortum on ilmoittanut olevansa valmis tulemaan mukaan Fennovoiman ydinvoimahankkeeseen, jossa Rosatom on
mukana, enintään 15 % osuudella ja samoin ehdoin kuin muutkin suomalaiset hankkeeseen osallistuvat yritykset.”

Ykkösaamussa ydinvoiman rakentamista Suomeen kommentoi Aleksanteri-instituutin tutkimusjohtaja Markku Kangaspuro, joka uskoo Venäjän pyrkivän edistämään hanketta, jonka se näkee yhtenä tienä ulos pakoterintamasta. ”Venäjän tavoitteenahan on ollut tietenkin päästä pakotteista eroon ja irti, ja kyllä tämä siinä suhteessa voidaan Venäjällä laskea vähintäänkin pieneksi voitoksi pakotepolitiikan suhteen.”

Fennovoiman toteutuminen on tärkeää Venäjälle niin liiketaloudellisesti kuin poliittisesti.

Bulvaaneja ja asfalttia

Tiedossa on se, että ydinvoimalan saamiseksi Suomeen on käytetty kaikenlaisia keinoja. On löydetty bulvaaneja Kroatiasta ja konsultteja Bulgariasta. Rosatom on ehtinyt tilittää Fennovoimalle yli 900 miljoonaa € Venäjän valtion hyvinvointirahastosta saatua lainaa. Pohjanlahden rantaan Pyhäjoelle on tehty tie ja kesämökit pakkolunastettu.

Helsingin Sanomien Pekka Hakala kirjoittaa, että Rehnin mukaan Moskovan keskusteluissa käsiteltiin Fortumin, Gazpromin ja Rosatomin neuvotteluja vesivoimayhteistyöstä, joita Fortum on pitänyt Fennovoimaan osallistumisensa edellytyksenä. Rehnin mukaan Venäjä on ”hyvin sitoutunut” ydinvoimahankkeeseen.”Fortumin neuvottelut Gazpromin ja Rosatomin kanssa ovat edelleen käynnissä”, Rehn kertoi torstai-iltana tapaamisten jälkeen.

YLE:n Marja Manninen puolestaan raportoi, että Fortumin osallistuminen ydinvoimahankkeeseen riippuu yritysten välisistä neuvotteluista – hallitukset eivät niihin puutu. ”Se miten Fortum mahdollisesti tähän osallistuu, riippuu Fortumin, Gazpromin ja Rosatomin välisistä neuvotteluista – nehän ovat vielä kesken. Näihin neuvotteluihin hallitukset eivät puutu vaikka voisivatkin”, Manninen sanoi.

Putin päättää

Jotain tällaista olemme kuulleet jo aiemminkin. Kansanedustaja Kai Mykkänen (kok.) kertoi Päivän kasvo -ohjelmassa heinäkuun alussa, että: ”tämä on kolmen kauppa, jossa on mukana kaksi venäläistä isoa valtionyhtiötä, vallankäyttäjää. Kyllä varmasti tästäkin on kyse, että Gazpromilla ja Rosatomilla kaikki intressit eivät ole ihan samaan pisteeseen osuvia.”

Missä vaiheessa Putin tekee päätöksen, kysyvät monet. Aiheesta, varmasti. Aleksanteri-instituutin energia-asiantuntija Veli-Pekka Tynkkynen uskoo, että kyse on paitsi talous- ja energiapolitiikasta myös ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Tynkkynen pitää Fennovoiman osakasjärjestelyä poliittisena testinä Suomelle.

”Uskon sataprosenttisesti, että Putinin lähipiiri ja Putin itse on tekemässä tätä päätöstä Fortum-neuvotteluista”, Tynkkynen arvioi keskiviikkona Uudelle Suomelle.

”Lopputuloksen ei soisi olevan sellainen, että jollekin jää perusteita tulkita, että Suomen valtio jää palveluksen velkaa. Jos ratkaisu syntyy yhtiöiden kesken, hyvä niin”, Mykkänen totesikin jo aiemmin.

Kilpailevat energiaklaanit

Tynkkysen mukaan vesivoima- ja ydinvoimakysymyksistä käydään neuvotteluja valtioiden välillä eikä vain kaupallisten yritysten voimin. Rehnin vierailua hyödynnetään Venäjän sisäpoliittisessa vallankäytössä. Venäjä voi samalla myös kyseenalaistaa EU:n pakotelinjan, Tynkkynen toteaa STT:n haastattelussa.

Tutkija Vesa Ahoniemen näkemys on, että nykyhetki on tärkeämpi ympäristössä, jossa omistusoikeudet ovat hauraat. Ja nykyhetkeen pakotteet eivät yllä.

Venäjällä tärkeimpien liikemiesten taloudellinen asema riippuu uskollisuudesta järjestelmää kohtaan, kynnys julkiseen kapinaan on korkea. Ristiriidat sovitellaan tarvittaessa vaikka presidentti Putinin toimistossa.

Hakala muistuttaa, että läntisten lainahanojen sulkeuduttua viime vuonna Rosneft pyysi lainaa Venäjän hyvinvointirahastosta, muttei saanut. ”Toisin kuin Rosatom, jolle kyllä heltisi 2,4 miljardia euroa Pyhäjoen voimalan rahoittamiseen.”

[EU-maat päättivät Krimin niemimaahan kohdistuneista talouspakotteista sen jälkeen, kun Venäjä liitti Ukrainaan kuuluvan Krimin niemimaan itseensä vuonna 2014. EU:n päätösten jälkeen Venäjä asetti vastapakotteita EU-maille. EU-maat päättivät kesäkuussa jatkaa pakotteita puolella vuodella.]