Ensimmäinen piiri hämmentää

Aika ironista. Hallinta on asioiden hallintaa. Venäjän johtaja on monen mielestä maailmalla vellovan autoritaarisen trendin luoja. Putinin merkitys on oikeisto-populistien keskuudessa lähes samanlaisessa arvossa kuin joskus oli vasemmistolaisten piirissä Fidel Castrolla, kirjoitti taannoin Krimiltä muuttamaan pakotettu toimittaja Pavel Kasarin.

Putin ja Trump hahmot seinään heijastettuina New

Putinin ja Trumpin hahmot seinään heijastettuina New Yorkissa helmikuussa 2017.

Vladimir Putin on nykyaikainen johtaja, jolla on selkeät tavoitteet ja jonka aseman vahvistaa suora suhde kansaan. Hän on rikas mies, ja vaikka 17 vuoden aikana karttuneesta omaisuudesta ei kukaan pysty pitämään lukua, kunnioitusta karttuu, kuten diktaattoreille yleensä.

Mutta populistiksi Putinia ei voi sanoa. Kansaa on pitänyt toki ojentaa, jotta se omaksuisi täysin Krimin miehityksen. Vain kansan petturit vastustavat rajojen siirtoa ja taisteluja Itä-Ukrainassa. Ukrainan vastaisen kampanjan aikana Venäjällä on alettu käyttää hyväksi kompleksia, jossa ihmiset tuntevat vajavaisuutta ja ovat menettäneet tulevaisuuden hallinnan tunteen.

Yhdysvaltain presidentti puolestaan on täysiverinen populisti ja monen mielestä jotain muutakin. Presidentti Donald J. Trump hämmentää joka päivä. Välillä monta kertaa päivässä: perjantaina hän nimesi Twitterissä viisi yhdysvaltalaista mediaa kansan vihollisiksi. Sellaisia ovat sanomalehti The New York Times sekä televisiokanavat NBC, ABC, CBS ja CNN. Ne kertovat Trumpin mukaan ”väärennettyjä uutisia”.

Kun maailman johtajat ja heidän puhemiehensä kertovat vaihtoehtoista totuutta tai tukeutuvat salaliittoteorioihin, on ihmisillä selvä vihan kohde: sanansaattajasta on tehty valemedia.

Jokainen voi tietenkin tarkistaa omat näkemyksensä vaikka lukemalla ja katsomalla Trumpin torstaisen tiedotustilaisuuden. Minä en rähise ja riehu, Trump sanoo ja sitten hän ”rähisee ja riehuu”.

Vaikka väitteet olisivat aukottomia, Trump haraa vastaan, kuten käy ilmi YLEn sivuillaan julkaisemasta tiedotustilaisuuden kohdasta, jossa presidentti vastaa kysymykseen valitsijamiestensä määrästä.

Voisi olla hauskaakin, jos ei hirvittäisi, totesi Guardianin kolumnisti monen suomalaisenkin toimittajan lailla Trumpin lehdistötilaisuuden nähtyään.

Kun keinot ja päämäärät ovat saman asian kaksi eri puolta, ei ilmeisesti ole järkevää arvioida niitä toisistaan irrallisena. Maailman pienentyessä olemme alkaneet kiinnittää huomiota asioihin nopeammin, vaikka asiantuntijoina itseään pitävät koettavat vaan ymmärtää jotain kaaoksesta ja ovat itsekin täysin hukassa. Sanotaan, että jos politiikassa turvaudutaan valheeseen, se voi olla hyveellistä vain, jos sillä edistetään oikeudenmukaisuutta: suhteessa muihin eikä pelkästään itseensä.

Pilapiirtäjä Sergei Jelkin - Seuraa minua!

Pilapiirtäjä Sergei Jelkin – Seuraa minua!

Siinä missä Putinin Venäjällä on yhteiskunnallisen puheen sääntöjä muokattu uusiksi jo vuosia, on Yhdysvalloilla vielä tietä kuljettavana. Tuoreessa sosiologien kokouksessa Moskovassa nousi esiin näkemys siitä, että rakenteet, joiden pitäisi tuoda esiin ihmisten tarpeita, ovat tulleet epäluotettaviksi.

Venäjällä on synnytetty viime vuosina epäluottamus länttä kohtaan tahraamalla länsimaista politiikkaa ja heikentämällä demokratian sekä riippumattomien tiedotusvälineiden merkitystä. Valtaapitävät jakavat yleisen kyynisyyden politiikkaa kohtaan: kaikki poliitikot ovat korruptoituneita ja ostettavissa.

Tämä on siirtynyt venäläiseen poliittiseen järjestelmään – ei niin, että poliitikot olisivat samanlaisia, mutta itse ajatus oikeudenmukaisesta poliittisesta toiminnasta on osoittautunut tuhoutuneeksi. Ihmiset ovat vieraantuneet politiikasta eivätkä halua osallistua siihen.

Trumpin nousua vahvistaneella medialla kuten FOX-kanavalla ja hänellä itsellään (twiittailu on väline, joka avautuu laajemmalle joukolle vasta kun aiheesta on alettu keskustella) on vastassaan itsekriittinen ja ammattitaitoinen valtakunnallinen media, jonka vaikutusvalta ulottuu kauas Yhdysvaltojen rajojen ulkopuolelle. Patoutunutta epäluuloisuutta mediaa kohtaan jaetaan koko ajan, mutta instituutiot pystyivät pitkään asettumaan päivänpolitiikan yläpuolelle.

Trumpilla riittää kirittävää.

Venäjällä epävarmuus tulevaisuudesta etäännyttää ihmisiä aatteellisesta perustasta, jonka päällä maa on elänyt viimeiset 25 vuotta. Sosiologit ovat havainneet, että enää ei olla siirtymässä neuvostototalitarismista johonkin demokraattiseen suuntaan. Tähän on tultu, koska valtion johto on painostanut poliittista kilpailua ja kansalaisyhteiskuntaa ja ottanut tiedotusvälineet valvontaansa.

Niinikään propagandan lisääntyminen on nostanut pintaan neuvostoaikaisia käsityksiä. Sosiologi Lev Gudkovin mukaan propaganda on toiminut niin tehokkaasti, koska yhteiskunta on pikku hiljaa muuttunut petolliseksi ja on tahrattu niiden maine, jotka ovat tulkinneet tapahtunutta toisin. On myös liitetty yhteen ulkoiset uhat ja tapahtumien yksinkertaiset mallit. Tuo kaikki on johtanut siihen, että on alettu puhua muutosten mahdottomuudesta eli saatettu uudistukset huonoon valoon.

Politiikassa on kyse välttämättömyydestä.

Johtajat tietävät tämän. Osallistuvan yleisön kevyen höpötyksen tunkeutuminen kansainvälisen politiikan näkyvään valtavirtaan on tietysti myös osoitus siitä, että yhä useampi haluaa kertoa mielipiteensä ja on valmis jakamaan oman näkemyksensä muun maailman kanssa. Entisestä ideologiamerkityksestä ja jaosta työläisiin ja johtajiin on siirrytty tasolle, jossa vasemmisto- ja oikeistoakseli ei enää kerro mitään.

Helsingin Sanomien kolumnissaan toimittaja Yrjö Rautio kirjoittaa siitä, kuinka ”Putinin politiikka on venäläinen cocktail nationalismia, imperialismia, konservatismia ja autoritarismia. Trumpin politiikka taas on amerikkalainen cocktail oikeistopopulismia, nationalismia, petosta, konservatismia ja autoritarismia. Kummankin politiikka on syvästi vasemmiston arvojen vastaista, mutta myös niiden arvojen vastaista, jotka ovat tärkeitä liberaalille oikeistolle. ”

Totuudesta poikkeamisen superraskaan sarjan kamppailu on juuri sitä viihdettä, jota Trump on halunnut tehdä. Eikä Venäjä näytä juuri eroavan Yhdysvalloista. Tuloksena on se, että kansakunnasta osa vaipuu apatiaan.

Samaan aikaan kun johtajat julistavat toimivansa kansan parhaaksi, järjestelmän ulkopuolisilla asiantuntijoilla on entistä vähemmän sananvaltaa. Kansaa tämä ei edes kiinnosta, koska suuri osa kansasta käyttäytyy kuin Trump, jonka sanotaan haluavan vain lyhyitä briiffauksia. Mieluiten kuvien kera. Poliittisten prosessien avaaminen on aivan keskeistä, mutta Venäjällä ollaan jo edetty toiseen suuntaan.

Venäjää johtaa pieni piiri. Siksi yhtäältä Venäjällä on mahdollisuus vaikuttaa nopeasti ja syvästi erilaisiin korporaatioihin, mutta toisaalta maan johdolla ei yksinkertaisesti ole aikaa eikä kykyjä puuttua sellaisiin asioihin kuin luonnonsuojelu tai yksittäisen alueen talous. Yhdysvalloissa on puolestaan selvinnyt, että maan oikeuslaitos kestää presidentin toimet. Keskeistä on tietenkin vaikuttaminen samoissa piireissä, joissa on aina toimittu.

Gudkov on sitä mieltä, että yhteisö ja sen eliitti on menettänyt käsityksen siitä, mihin suuntaan maa menee: ”Ulkoinen merkki tästä on se, ettei luoteta sosiologiaan, joka luokittelee asioiden nykyisen tilanteen. Kriisi on paljon syvempi. Ei ymmärretä eikä luoteta ryhmään, joka antaa todellisuudelle tulkinnan.”

”Se on kollektiivisen tajunnan mielentila, joka liittyy tunteeseen siitä, ettei koe kuuluvansa suurvaltaan. Tämä vaikutus on mahdollista luoda hyvin yksinkertaisin poliittisin toimin”, toteaa Gudkov.

Venäjää hyvin tunteva Yhdysvaltojen entinen Moskovan-suurlähettiläs Michael McFaul on sitä mieltä, että Trump etenee kuten Putin 2000-luvun alussa. Hänellä meni muutama vuosi asemansa vakiinnuttamisessa, mutta taloudellisen nosteen avulla ja karskeilla toimilla hän vahvisti paikkansa.

Trumpin virkaanastujaispuhetta on verrattu yhteen Hitlerin avainpuheeseen, ja Ukrainaan muuttaneen entisen venäläiskansanedustajan mielestä meno Venäjällä on pseudoisänmaallisten hurraahuutojen seassa kuin Natsi-Saksassa. Natsikorttia toki on muutenkin heilutettu hyvin helposti, mutta yhtäkaikki Trump näyttää koettavan toteuttaa vaalilupauksensa. Trumpin poliittiset vastustajat miettivät ääneen, onko kyse toimista, jotka ovat historian valossa johtaneet diktatuurien syntyyn.

**

Venäjällä valmistaudutaan jo täyttä päätä vuoden 2018 presidentinvaaleihin. Niitä silmällä pitäen on juuri vaihdettu kuvernöörejä, koska nykyisessä järjestelmässä kyse on ennen muuta aluejohdon nimittämisestä, ei varsinaisista vaaleista.

Tsaari on kaukana eivätkä hänen tekemisensä jaksa edes kaikkia kiinnostaa. Ihmiset tuntuvat vetäytyvän omiin oloihinsa.

Liike-elämälle on tietysti ongelma, jos muutokset ovat kovin jyrkkiä. Aluehallinnon kanssa pitää tulla toimeen. Sama koskee isommassa mittakaavassa myös valtiollisen tason asioiden hoitajia.

Koska Putinin lähipiiriin aiemmin kuulunut Vjatseslav Volodin, parlamentin alahuoneen nykyinen puhemies, ilmoitti muutama vuosi sitten, että Venäjää ei ole ilman Putinia, on luontevaa, että hänen johtamansa duuma saattaa saada käsiteltäväkseen lain, jossa kriminalisoitaisiin maan johtajan arvostelu. Suita saatettaisiin toki saada suppuun, mutta ei lain läpi meno duumassa olisi mikään läpihuutojuttu, koska vastaava laki on sellaisissa entisen Neuvostoliiton maissa kuin Turkmenistanissa ja Kazakstanissa.

Presidentin lehdistösihteeri Dmitri Peskov sanoi uutistoimisto TASSille, että Kremilillä ei ole toistaiseksi kantaa tähän asiaan.

Pilapiirtäjä Sergei Jelkin - Se (Krim) täytyy palauttaa.

Pilapiirtäjä Sergei Jelkin – Se (Krim) täytyy palauttaa.

Venäjän maine ja Putinin vallan jatkuvuus on joka tapauksessa sidottu tiettyyn laillisuuteen. Populisti etenee vedoten kansaan tai vähintäänkin omaan kannatukseensa kansan parissa ja tehden menneisyyden keinoin päätöksiä, jotka heijastuvat koko maailmaan. Niin Yhdysvalloissa kuin Venäjällä.

Trumpin hallinnon tiedetään tekevän koko ajan isoja muutoksia, jotka vaikuttavat moniin ihmisiin. Toistaiseksi on vaikea sanoa, miten paljon luvatut toimet voivat nostaa ihmisten elintasoa. Paluu  on mahdotonta. Tasaisen elämän taanneen teollisuustyön aika on ohi. Murhe on yhteinen ja myös venäläiset ovat käärmeissään teollisuuden katoamisesta 1990-luvulla.

Rakennemuutos on vaikuttanut niin, että aiemmin hyvin toimeentulleet kansalaiset tuntevat elävänsä köyhyydessä. Myös monet vaurastuneet kokevat saaneensa omaisuuden vain väliaikaisesti haltuunsa, koska ei ole olemassa oikeudellista perustaa, jonka pohjalta varallisuuden voisi kokea legitiimiksi ja todelliseksi. Kehitys on nopeaa.  Teoreetikoille tapahtumat ovat osa peliteorioita, joissa yhdestä liikkeestä seuraa mahdollisesti toinen.

Taikatemppuja ei voi tehdä. Venäjällä on tietenkin ollut selvää, että myös Krimin miehityksen merkitys hiipuu, koska se ei ole voinut yhdistää venäjäläisiä pitkään aikaan. Miehitystä on oikeutettu tekosyillä, jotka eivät kestä historiakriittistä tarkastelua yhtään sen enempää kuin mitkään valloitussodat. Nyt se on jo palanen poliittista historiaa, vaikka tapahtuneesta ei ole kuin pari vuotta.

Politologi Dmitri Orlovin mielestä Krimin miehittäminen yksinkertaisti keskustelun osapuolten argumentit ja vahvisti aggressiota Venäjällä, mutta valtaapitävät tiedostavat sen, ja ovat siksi pyrkineet vähentämään aggressiota. Me olemme Suomessa huomanneet tämän saman. Kokonaan toinen asia on se, miten liennytyksessä onnistutaan.

**

Kun seuraa valtiojohtajia matkan päästä, näkee heidän käyttäytymisessään piirteitä, joita nämä itse eivät ole tarkoittaneet huomattaviksi. Jo vuosia lehdistötilaisuuksia on seurattu tarkkaan, sillä ns. mikroilmeet, muun muassa ihmisen tahdosta riippumattomat kasvojen lihasten nykäykset saattavat paljastaa valehtelun, hämmennyksen ja epävarmuuden.

Näitä valtiojohtajien toistaiseksi erikoisiksi luokiteltavia tiedotustilaisuuksia ovat edeltäneet molempien miesten tuhannet esiintymiset. Venäjällä vuodet ovat koulineet presidenttiä puhujana. Yhdysvalloissa pohjaa kannatukselle on vahvistettu sillä, että Trump puhuu kansalaisille suoraan YouTubessa. Putinilla on käytössään koko valtakunnallinen televisio, Trumpilla Twitter.

Voinee kysyä: onko valehtelu uusi normaali? Olotila poliittisessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa, josta ei ole paluuta? Tietenkään mikään sellainen joka on ollut aina olemassa ei voi kadota kokonaan. Avainkäsite lienee se, että nyt olemme keskellä hämmennyksen aikaa, jossa vaikeisiin kysymyksiin ei vastata ymmärrettävästi vaikka puhetta tulvii liiaksi. Nautimme šokeista emmekä välitä mitä seuraavaksi tapahtuu.

Antaudumme vietäviksi ja sallimme, kun emme muuta voi, sen että Venäjän presidentti pitää puhemaratoneja, joissa hän briljeeraa numeroilla, mutta ei saa vastaansa todellisia presidentin vastuualueeseen kuuluvia kysymyksiä, vaan pyörittelee sekä lillukanvarsia että kysymyksiä ydinaseista. Näemme Trumpin sotkeutuvan omiin sanoihinsa ja puhuvan ydinaseista niin kuin hän olisi kuullut niiden olemassaolosta eilen. Mitä kummallisempi väite tai jopa valhe sen paremmin se osaa meistä viihdyttää.

Suoranainen valehtelu tai poliittinen valheellisuus on tuiki tavallista, mutta poliittisessa kielessä pyritään silti yleensä kielen ja puheen kontrollointiin. Kyse on vallasta ja rahasta. Riippumattoman median nujertamisessa voi olla kysymys ihan käytännön toimista. Media tutkii välillä turhan innokkaasti kleptokraattisten vallanpitäjien asioita, kuten tilejä Sveitsissä ja veroparatiiseissa. Sensuurissa on kyse valheen ylläpitämisestä.  Tutkija Jukka Paastelan Valhe ja politiikka -kirjassa esiintuodun mukaisesti politiikassa on mahdotonta välttää tilanne, jossa poliittiset vastustajat, joiden välillä voi olla jyrkkäkin ero, eivät koskaan ole mistään samaa mieltä, varsinkin jos perustelut ovat erilaiset, mahdollisesti vielä jopa päinvastaiset. Jos tällaista vaadittaisiin, se johtaisi valheelliseen politiikkaan.

**

Lopuksi: toisinajattelijoita odotellessa on koetettava elää vaihtoehtoisen totuuden kuonan kanssa.

Putinin naapurissa: Venäjä vaikuttaa

Venäjän ulkopolitiikka on johdonmukaista. Diplomatia on sarja pieniä, tuskin huomaamattomia askelia kansainvälisen politiikan parissa. Varsinkin pienet maat toivovat, että isommat pitävät kiinni sopimuksista ja osallistuvat yhteisiin päätöksiin.

(c) Aleksei Merinov

(c) Aleksei Merinov

Venäjän pehmeän vallan tavoitteena on vaikuttaa siihen, että maata vastaan suunnatuista pakotteista voitaisiin asteittain luopua. Liennytyksen vuoksi näin olisikin syytä tehdä, mutta hinnan pitäisi olla kohtuullinen. Tällä hetkellä kun vaikuttaa siltä, että myös aggressiivisen radikalismin tuloksena voidaan vaikuttaa ainakin Euroopassa.

Viimeisimpänä on nähty todennäköisesti valtiojohtoisen toiminnan vaikutus vaaleihin Venäjän ulkopuolella. Tarinat maksetuista trolleista – vale- ja vastamedialle sopivien tekstien levittäjistä ovat muuttuneet yhä hurjemmiksi. Esimerkkinä Helsingin Sanomien Suvi Turtiaisen kuvaus Makedonian nuorista ja toisaalta Laura Halmisen kirjoitus salaliittosivustoista.

Eurooppa esitetään nyky-Venäjällä aina sortumassa moraalisen rappion ja rajoittamattoman maahanmuuton alle. Siksi Euroopassa on pakko ottaa huomioon Venäjän pyrkimys vaikuttaa maanosassa vuonna 2017 pidettäviin vaaleihin. Venäjän vuoksi Saksan liittokansleri Angela Merkelin johtaman politiikan jatkaminen on tärkeää Euroopalle: kysymys maahanmuutosta on sekä moraalinen että poliittinen.

Monikulttuurisen Venäjän johtajat, jos ketkä, tietävät tämän asian varmasti. Mutta poliittisesti Euroopan yhtenäisyyden murtamiseksi Venäjälle sopisi Merkelin siirtyminen sivuun ihan yhtä hyvin kuin populistisen ja maahanmuuttoa arvostelevan Marine Le Penin valinta Ranskan presidentiksi ensi vuonna.

Tietenkin myös toisenlaisia ääniä on kuunneltava. Olemme uuden ajan partaalla. Kiina on maailmanmahti. Yhdysvalloissa on huomattu, että Venäjältä voidaan ottaa oppia. Euroopassa maahanmuutto, populismi ja Venäjälle Krimin miehittämisen vuoksi asetetut pakotteet, ja maan itselleen asettamat vastapakotteet ovat osa maanosamme politikointia, jota tukee Yhdysvallat – Euroopan liittolainen. Myös sen, johon kuuluu Venäjä.

Aivan viime aikoihin asti Venäjän vaikutusvaltansa lisäämiseksi julkisuudessa esittelemä keinovalikoima on näyttänyt auttamattoman vanhanaikaiselta. Maa on sodassa Euroopassa. Uutta ei ole enää edes huseeraus verkossa pitkin maailmaa kaikin keinoin. Trolleja ja kyberhyökkäyksiä testaavat Venäjän viranomaiset, tutkimuslaitokset ja ”yksityiset” yritykset ovat hoitaneet oman osansa.

Avoimessa diplomatiassa ja kansainvälisessä vaikuttajien verkostoissa eurooppalaisilla on tietenkin aina ollut ongelmansa venäläisten kanssa. Venäjän ulkopolitiikan ammattilaiset ovat kokeneita konkareita. He osaavat hyödyntää asemansa: esiintyä kovina neuvottelijoina sekä napsia irtopisteitä huumorillaan ja herättää huomiota vaikka Kalinkan voimin. Kommunistisen puolueen pääsihteeri Nikita Hruštšev hakkasi kengällä pöytää 1960-luvulla. Nyt Venäjän ulkoministeriön tiedottaja Marija Zaharova tanssii.

Yhdysvalloissa presidentiksi valittu Donald J. Trump pitää yhteyttä kansaan twiittaamalla ja YouTube-videoillaan. Venäjällä käytetään sisäpolitiikassa keinoja, jotka näkyvät myös ulkomailla. Yhtä paljon kuin silkalla voimalla Venäjää hallitaan vaikuttamalla kansalaisten mieliin.

Internetin vaikutusvalta lisääntyy koko ajan, mutta vielä on Venäjällä pääosassa televisio, joka on lähes jokaisessa taloudessa koko ajan auki. Venäjällä niin sanotut poliittisen teknologian ammattilaiset ovat hallinneet ihmisten tietoisuutta vuosikymmeniä. Yksi näistä järjestelijöistä on ollut aiemmin Kremlissä työskennellyt Gleb Pavlovski, jonka mukaan politiikkaa ei voi katsella venäläisen politisoidun television kautta ja jäädä täysjärkiseksi. Venäjän keskeiset televisiokanavat tuottavat ja Moskovan tv-tornista välitetään materiaalia koko maan käyttöön. Ostankinon neoprop eli uuspropaganda on crackia, jolla katoaa todellisuuden taju”, Pavlovski sanoo Novaja Gazeta-lehden haastattelussa.

Puolivallaton diktaattori

Autoritaarisen johtajan kaipuu leimaa jo aikaa jota elämme. Trump ja moni muu populisti koettelevat rajoja.

Presidentti Vladimir Putin on kuitenkin eri sarjaa kuin muut vaaleja järjestävän maailman johtajat siinä mielessä, että hänen valtansa pohjautuu yhtäältä populistiselle kansan syvien rivien kosiskelulle ja toisaalta liike-elämän vaatimusten tuntemiselle ja mahdollisuuksille vaikuttaa Venäjän johtavien energia-alan yritysten toimintaa. Putin ei ole käynyt läpi sellaista vaalikokemusta kuin Yhdysvaltojen presidentiksi valittu Trump eikä hänen pelisilmäänsä liikemiehenä ole testattu samalla tavalla avoimesti.

Putinin suosion mittaamattomuus rehellisissä ja avoimissa vaaleissa ei tietenkään tarkoita, etteikö hänellä ole näkemyksiä ja varteenotettava rooli kansainvälisessä politiikassa. Osa suunnitelmista (tietämättä tarkkaan kenen) on toteutunut: Venäjä on saanut järjestääkseen niin talviolympialaiset vuonna 2014 kuin jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut vuonna 2018. Vielä on näkemättä se, kuinka paljon dopingskandaalit ovat syöneet Venäjän arvovaltaa urheilun supervaltana ja joutuuko maa vastakin panostamaan ydinaseilla uhkaavaan voimapolitiikkaansa.

Putin ei ole halunnut ottaa itselleen Valko-Venäjän johtajan Aljaksandr Lukašenkan titteliä ”Euroopan viimeinen diktaattori”. Mutta ei pidä unohtaa sitä, että vaikka juristi Putin on varmistanut, että presidenttiys jatkuu perustuslain mukaisesti, hänen julkiset puheensa ovat tavallisen kansankiihottajan kieltä ja sisältäneet aina myös valheita ja vääristelyä. Tiedotustilaisuuksissaan Putin osaa olla vastaamatta yhteenkään kysymykseen, ja pyrkii puhumaan niin, että ihmiset unohtavat, mitä kysyttiin.

(c) Aleksei Merinov

(c) Aleksei Merinov

Kuten Putinin joulukuisesta puheesta kansakunnalle ilmeni, on Venäjä päättänyt ottaa jonkin sortin lisäajan aktiivisessa ulkopolitiikassaan ja jäänyt odottamaan.

Politiikan tutkija Stanislav Belkovski muistutti, että vuoden 2016 puhe oli tylsä. Osittain tämä näkemys johtuu siitä, että etukäteen Putinin kerrottiin nostavan esiin kiinnostavia asioita kuten vaikkapa sen, että pääministeri Dmitri Medvedev eroaa pääministerin paikalta tai että Lenin haudataan vihdoinkin Pietariin. Mutta ei. Eikä Putin ehdottanut edes vaalien aikaistamista.

Presidentti vakuutteli kansalaisia siitä, että viime vuosien koettelemukset ovat tehneet maasta entistä voimakkaamman. Nyt ei kuitenkaan ollut puhe sotaan valmistautumisesta tai väkivallan koettelemuksista, vaan vuoden 2016 puhe keskittyi ennen muuta talouteen. Monet keskiluokkaiset venäläiset ovat menettäneet suuren osan tuloistaan kansantalouden ongelmien heijastuessa laajemminkin ostovoimaan. Eikä kyse ole vain öljytulojen supistumisesta.

Yhtäältä Putin antoi puheessaan myös vinkkejä siitä, että kansalaisten olisi oltava tekemisissä keskenään kansalaisjärjestöjen tasolla ja koetettava itsekin toimia. Hyväntekeväisyyden ja toisista ihmisistä huolehtimisen tulisi olla läsnä entistä enemmän. Toisaalta on kuitenkin edelleen kyse siitä, että Krimin miehitys ja sota Itä-Ukrainassa sekä Syyriassa ovat jatkoa politiikalle, jolla valtava, mantereen kokoinen valtio Venäjä yritetään pitää kasassa – Moskovan Kremlin hallinnassa. Siksi Venäjällä kysytään aiheellisesti, määrääkö geopolitiikka sen, kannattiko Krimin operaation vuoksi menettää Ukraina ja mahdollisesti yhteys Eurooppaan. 

Venäjän kanssa on edelleen keskusteltava eri aikakaudelta kotoisin olevien ihmisten kanssa. Tätä mieltä on Helsingin yliopistossakin opettava pietarilainen professori Vladimir Gelman, joka sanoi tammikuussa 2016 minulle, että lännessä ei ole otettu opiksi: ”eurooppalaiset eivät ole halukkaita kohtaamaan aggressiivista Venäjää, vaikka kokemusta on karttunut jo Krimistä ja Itä-Ukrainasta.”

Autoritaarisuudessa on omat puolensa, jotka tuntuvat kelpaavan vakautta kaipaaville ihmisille. Pahimmillaan kyse on eräänlaisen neototalitarismin hyväksymisestä. Poliittinen vakaus on saatu aikaan riisumalla politiikka ihmisistä, valjastamalla taloudellinen nousu valtion ohjaukseen ja kasvattamalla kaupunkien keskiluokkaa sosiaaliturvaa karsimalla ja jättämällä maaseutu oman onnensa nojaan. Keskiaasialaisista diktatuureista Venäjän erottaa hyvin harva asia, mutta silti se näyttäytyy siirtotyöläisille mahdollisuutena samaan tapaan kuin Yhdysvallat meksikolaisille. Tässä ajattelumallissa Eurooppa taitaa olla Kanada, jolle voi aina vähän naureskella.

Venäjällä on jo vuosikymmenen kokemus voimakkaasta internet-vaikuttamisesta. Media noudattaa hyvin ennakoitua kaavaa. EU:n ja Baltian maiden esiintyminen venäläisessä mediassa on ollut kutakuinkin vakaata viimeisen kymmenen vuoden aikana (toisin kuin Ukrainan ja Syyrian kohdalla). Mutta EU:n ja Baltian maidenkin kohdalla on toistuvia aiheita: esimerkiksi Latvian yhteydessä mainitaan aina natsisympatiat ja Venäjän propaganda tarttuu pienimpäänkin yksityiskohtaan esitelläkseen Latvian ja sen poliitikot natseja sympatisoivina, jotka pyrkivät aina sortamaan venäjänkielistä vähemmistöään ja loukkaamaan toisen maailmansodan (koskaan ei kirjoiteta “toinen maailmansota”, vaan aina “suuri isänmaallinen sota”) veteraaneja ja uhreja.

Pitkään venäläisessä uutistoimistossa työskennellyt mediatuntija, mediakriittistä ja propagandaa paljastavan verkkosivuston ylläpitäjä Aleksei Kovaljov arvioi, että Venäjän medialla on alueellisia erityispiirteitä: Suomeen (ja vähemmässä määrin Norjaan ja vielä vähemmän Ruotsiin ja Tanskaan) viitataan enimmäkseen painostavien lastensuojeluviranomaisten yhteydessä, jotka ovat alinomaa viemässä lapsia pois venäläisiltä äideiltään. ”Nämä kaikki hysteeriset tarinat ovat peräisin yhdestä ainoasta suomalaislähteestä – aivan, arvasitte oikein, Johan Bäckmanilta”, Kovaljov kertoi kun haastattelin häntä Ulkopolitiikka-lehden juttua varten.

Toimittaja Polina Kopylova arvioi Ilta-Sanomissa, että tämän vuotisessa Putinin linjapuheesta voi nostaa esiin myös Venäjän johdon suhtautumisen Venäjän ulkopuolella asuviin venäjänkielisiin: ”Venäjän valtion suhtautumista ulkovenäläisiin leimasi kautta vuosien poliittiseen ideologiaan liittyvä ristiriitaisuus. Uudessa linjauksessa sitä ei enää näy: kymmenet miljoonat ympäri maailmaa asettuneet venäjänkieliset julistetaan Venäjän oikeudellisen suojan kohteeksi. Samalla heidän yhteenkuuluvuuttaan on tarkoitus vahvistaa edistämällä verkostoitumista: linjauksen mukaan yhtenäisyys auttaa ulkovenäläisiä omien oikeuksiensa puolustamisessa.”

Putinin edellisten vuosien sanomisissa on kuitenkin korostunut, että hän pitää johtamaansa Venäjää ainutlaatuisena sivilisaationa. Tällaiset puheet yhdistetään usein poikkeusoloihin. Venäjä on säilynyt uhkaavana ja tuntuu nykyisen johtajansa vetämänä hetkittäin myös nauttivan asemastaan.

Kansakunnalle pidettyjen Putinin puheiden teemoja on vuosien saatossa vahvistettu: Venäjä on alueellinen suurvalta, joka haikailee merelle. “Tavallisista” valtioista poiketen suurvalta voi sotia, ja sillähän on katsottu olevan jopa jonkinlainen velvollisuus laajentua. [Kansainvälisesti ansioituneen Venäjän taloushistorian tutkijan Pekka Sutelan mukaan Venäjä on maailman mitassa normaali valtio ja Suomi on epänormaali. Suomessa yhteiskunta toimii lain ja sääntöjen mukaan, mikä on yleensä maille harvinaista.]

Hybridisodan ilmapiiri

Putinin pian 16 vuoden valtakauden huomioiminen kokonaisuudessa paljastaa selvän linjan. Jo nyt tiedämme, että vuonna 2007 Münchenissä pitämänsä puheen myötä Putin teki selväksi maansa olevan näreissään siitä, miten Venäjää kohdeltiin lännen taholta.

Viimeistään Venäjän vieminen sotiin ulkomailla on vahvistanut sen, että Putinin Venäjä on vakavissaan ja sisäisesti riittävään yhtenäisyyteen pakotettu. Sotaa käydään useilla tasoilla eikä sodan julistuksia enää odoteta. Ihan syystä monia hämmensivät vuonna 2014 Venäjän toimet Krimillä ja vielä enemmän valehtelun ilmapiiri, joka luotiin Itä-Ukrainassa. Julkiseen keskusteluun tuli mukaan käsite hybridisota. Hybridisota on prosessi, joka elää yhteiskunnan kaikilla tasoilla. Rauhan voi edelleen erottaa sodasta.

Neuvostoliitto oli tästä malliesimerkki. Venäjällä vt. pääministerinä 1990-luvun alussa toimineen Jegor Gaidarin sanoin: ”Kun valtio menettää paitsi väkivallan monopolin, myös kykynsä käyttää sitä, se lakkaa olemasta valtio sanan varsinaisessa merkityksessä.”

Gaidar kuvaa muutama vuosi sitten kirjoittamassaan teoksessa Imperiumin tuho (Verbatum, 2014) sen, miten Neuvostoliitosta yritettiin pelastaa voitava. Neuvostokomennon jälkeisessä maailmassa läntisten yhteiskuntien poliittinen eliitti ohjeisti valtavan maan vallanpitäjien käyttäytymistä.

Eivätkä ohjeet rajoittuneet Itä-Eurooppaan. Maan johdolle annettiin selkeitä signaaleja siitä, että talousapua vastaan on noudatettava ihmisoikeuksia.

Tällaisia ehtoja Venäjälle ei voi tänään kukaan sanella, vallan ”väärinkäyttö” on täysin mahdollista. Venäjän itseluottamusta nakerretaan tietenkin niin sisältä kuin ulkoapäin: jatkamalla nykylinjaa maa ei voi estää omaa rappeutumistaan.

Naapurin ymmärtämisessä on pidettävä mielessä Venäjän kyky tehdä omaa ulkopolitiikkaansa ja sen pyrkimys vaikuttaa syvällä suomalaisessa keskustelussa.

Vaikutusvaltaisen Venäjän näkemykset otetaan huomioon ja suomalaisia kansallisia päätöksiä perustellaan aina kokonaisarvioina, joista kansalaisilla saa olla monia mielipiteitä. Suomen asema ilman Euroopan unionin jäsenyyttä ja laajaa Pohjoismaista yhteistyötä voisi olla vielä huonompi.

Venäjä on ymmärrettävä rehellisesti sellaisena naapurina, jollaisen kuvan se itsestään antaa. Venäjä ei salli suomalaisten poikkeavan sen määrittelemästä linjasta yhtään sen enempää kuin Ukrainankaan. Nato on raja. Uhittelu Turkin kanssa on osoitus siitä, ettei Nato-jäsenyys loivenna Venäjän viestiä. Venäjä kokee olevansa velvollinen puolustamaan oikeaksi määrittelemiään arvoja.

Ulkoministeri Timo Soini (ps.) totesi puheessaan Helsingissä tammikuussa 2016, että ei ole liioiteltua väittää EU:n ja Venäjän suhteiden olevan heikommassa hapessa kuin kertaakaan Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Tässä tilanteessa on tärkeää katsoa eteenpäin. On pyrittävä rakentamaan luottamusta ja etsittävä yhteisiä intressejä sieltä mistä niitä löytyy – eli käytännön yhteistyön ja yhteisten taloudellisten ja turvallisuusintressien kautta. On selvää, että käytännössä yhteistyöhön vaaditaan myös poliittisen ilmapiirin muutosta.”

Venäjä muokkaa itseään

Venäjää uhkana pitäville on syytä jatkuvasti korostaa, että siitä ei saa sellaista valtiota kuin haluaisi, se muokkaa itse itsensä. Kun Putin valittiin vuonna 2000, vaaleissa haettiin vastaus siihen, hyväksyttiinkö Venäjän ensimmäisen presidentin Boris Jeltsinin seuraajan valinta. (Hanna Smith, Sisanna Niinivaara. Siltala 2011) Pääministerinä toiminut Putin peri sujuvasti Jeltsinin paikan ja valittiin presidentiksi. Vuoden 2008 presidentinvaalit olivat itse asiassa kansanäänestys siitä, pidettiinkö vuodesta 2000 hallinnutta Putinia hyvänä presidenttinä. Vuodesta 2008 neljä vuotta hallinnut tandem tarkoitti, että käytännössä vuonna 2012 Medvedev ja Putin vain vaihtoivat paikkoja presidenttinä ja pääministerinä.

Hyvässä muistissa on se, että etukäteen sumplittu vallanvaihto hermostutti monet kansalaiset. Ajankohta osui yksiin myös niin sanotun arabikevään kanssa, jolloin maailmassa kuohui monella tavalla ja sosiaalisen mediankin voittokulku tiedonvälittäjänä, niin totuuden kuin valheen välikappaleena, kasvoi merkittävästi. Jälkeenpäin luotaessa kokonaista tarinaa Venäjälle, on kerrottu Medvedevin ja Putinin sopineen vallanvaihdon kuvioista jo silloin kun tandem muodostettiin. Putin kertoi päätöksen syntyneen vuosia sitten. Nyky-Venäjää kuvaava ratkaisu esiteltiin kansalaisille valtapuolue Yhtenäisen Venäjän kokouksessa 24. syyskuuta 2011, jolloin Putin ilmoitti, että hän pyrkisi takaisin Kremliin ja nimittäisi Medvedevin pääministeriksi. Kiinnostavaa olisi tietää, jätettiinkö ennakoinnista tuolloin pois se mahdollisuus, että täysin epädemokraattiselta näyttänyt vallanvaihto voisi aiheuttaa koetun kaltaisen pettymyksen aallon, joka oli vain seurausta raa’an tehokkaasta ja häikäilemättömästä vallankäytöstä.

Venäjän johto ei ainoastaan pilkannut kilpailuun perustuvaa demokratiaa, vaan lisäksi kohteli kansaa kuin karjaa. Kansalaisten omanarvontuntoa loukattiin. Pari päivää myöhemmin Medvedev erotti muitta mutkitta Suomessakin eri yhteyksissä laajemmalle yleisölle tutuksi tulleen talousministerinsä Aleksei Kudrinin. Professori Richard Sakwa kirjoittaa teoksessaan Tapaus Hodorkovski (Minerva, 2014), että tämä oli tuolloin ensimmäinen merkki eliitin sisäisistä kiistoista. Pian tapauksen jälkeen miljonääri Mihail Hodorkovski totesi, että järjestely ”sai suuren osan aktiivista Venäjän väestöä pettymyksen valtaan.” Tämän syynä eivät niinkään olleet Putinin tai Medvedevin henkilöön liittyvät asiat vaan se, että ”Putinin aikakauden jatko merkitsee astumista menneisyyteen.

Liki vuosi sitten Ulkopolitiikka -lehden haastattelussa professori Vladimir Gelman puhui venäläisestä hyssyttelystä.Venäjällä hyvin harvat ovat asettuneet viime kuukausina vastustamaan Putinin politiikkaa. Politiikan tai liike-elämän huipulla kukaan ei ole korottanut ääntään. Gelman arvioi, että kriittisesti ajattelevat pelkäävät rangaistuksia. Mieltään osoittaneet kansalaiset tai oppositiohenkiset ajattelijat on leimattu julkisuudessa nopeasti maanpettureiksi.”

Hälyttäviä ääniä on kuultu. Toimittaja Mihail Zygar muistuttaa, että Venäjän hallituksen ekonomistit ovat lähivuosien suunnitelmissaan alkaneet ääneen pohtia ”kolmannen maailmansodan tekijää”. Venäjän diplomatian ykkösmiehet ovat todellisia ammattilaisia, ja tekevät mitä heidän johtajansa heiltä odottavat.

Ulkoministeri Sergei Lavrov on asemoinut Venäjän uuteen aikaan ja samalla kun Putinin 2000-luvun alun talousuudistusten luojat Kudrin ja maan suurimman pankin pääjohtaja German Gref ovat pidelleet päätään ja lausuneet julkisuuteen, että Venäjä on katastrofin partaalla, heidän äskeiset oppilaansa ovat olleet aivan toista mieltä. Äskettäin kovien korruptiosyytteiden vastaajaksi joutunut talousministeri Aleksei Uljukajev ilmoitti liberaalissa talouskonferenssissa tammikuussa 2016, että kaikki läntiset talousennusteet ovat väärässä, että mitään ”business as usual” ei enää ikinä tule ja että on totuttava uuteen normaaliuteen. Lisäksi hän muistutti, kuinka hän lapsena heräsi joka aamu ajatukseen: ”Kuinka hienoa onkaan, että asun Neuvostoliitossa!” [Mihail Zygarin käsikirjoituksesta]

Venäjän ongelmia osittain pahentanut pakotekierre ei ole ilman suuria muutoksia kansainvälisessä politiikassa muuttumassa.

Tutkija Lilia Ševtsova muistuttaa, että maailman mittakaavassa pakotteita on käytetty kymmeniä kertoja ja suurin osa niistä ilman menestystä. Venäjän vastaiset pakotteet ovat osoittautuneet häkellyttävän tuloksekkaiksi. Kysymys ei ole edes siitä, että ne alkoivat kuristaa Venäjän taloutta, vaan tärkeämpää on niiden poliittinen ulottuvuus. Ensinnäkin, pakotteet näyttivät Venäjän riippuvuuden kehitysmaista ja sen omavaraisuuden puutteen jopa palveluroolinsa täyttämisessä lännen raaka-ainelisänä. Toiseksi, Kremlin ulkopolitiikan epäonnistuminen kävi ilmiselväksi. Se oli tähdännyt lännen yhtenäisyyden horjuttamiseen ja pyrkinyt luomaan lännen yhteisöön omat lobbausvoimansa.

Liberaalit demokratiat näyttivät kykynsä säilyttää yhtenäisyys pakotekysymyksessä. Kolmanneksi, venäläisen itsevaltiuden itsetuhon partaalla pakotteet voivat horjuttaa sitä, jos länsi haluaa vaikuttaa Venäjän hallitsevaan luokkaan, jonka edustajia on jo muuttanut paljon länteen.

Suurvallan intressit näkyvät

Olivatpa Venäjän tavoitteet mitkä vaan, maantieteelle emme voi mitään. Tämä suomalaisten moneen kertaan todistama viisaus on iskostettu kaikkien mieliin. Siksi on luontevaa, että koetamme pysyä mukana siinä joukossa, joka tunnetaan myös yhtä hyvin Pekingissä kuin Washingtonissa. Trump on jo soittanut melkein kaikille pohjoismaisten kuningaskuntien pääministereille. Sitä missä määrin soittojärjestyksessä kyse on vain sattumasta, me voimme vain arvuutella.

Suomessa olemme saaneet osamme Venäjän infosodasta, mutta samaan aikaan on muistettava, että se kohdistaa arvaamattomia toimiaan kaikkiin maihin. Näitä toimia on nähty muun tänä syksynä muassa Moldovan presidentinvaaleissa ja Montenegrossa, jonka liittymistä Natoon Venäjä on jarruttanut hyvin monin eri keinoin jo vuosia.

Mediaa seuraavan on mahdollista nähdä, että nykypäivän Venäjä on (ainakin Putinin silmin) jälleen nousevien arvojen maa. Nuo arvot eivät ole luonnollisia, yhteiskunnasta nousevia, vaan Kreml on ne valinnut ja päättänyt, että ne ovat sopivia ja syöttää niitä yhteiskunnalle. Ne nojaavat venäläisissä ihmisissä itsessään oleviin arvoihin. Tällä hetkellä vahvistetaan tiettyjä ja heikennetään toisia. Kreml menettelee näiden orastavien arvojen kanssa kuin ne olisivat uskontoa suodattaen ne arvot, joita voi käyttää kommunikoinnissa sen jälkeen, kun se on ”adoptoinut uskonnon”.

Venäjän tutkimuksen professori, emeritus Timo Vihavainen kirjoittaa, että Venäjällä 2000-luvulla yhä tärkeämmäksi noussut suuntaus ”suvereeni demokratia” on informaatiosodassa läntistä sivilisaatiota vastaan. ”Liberaalin demokratian vastapainoksi tarjotaan omaa olennaisesti poikkeavaa venäläistä ideologiaa, joka paljolti perustuu ortodoksisen uskon pohjalle. Siihen liittyy myös ajatus euraasialaisesta Venäjän johtamasta maantieteellisestä alueesta, joka luonnostaan kuuluu yhteen ja saman johdon alaisuuteen.”

Neuvostojärjestelmä tarvitsi vähemmän ideologista johdonmukaisuutta ja sillä oli varaa kaksoisajatteluun ja kaksoispuheeseen, koska se pystyi jatkuvasti sensuroimaan. Mediatutkija Vasili Gatov sanoo, että on myös ymmärrettävä se, kuinka yksi Putinin propagandan perusperiaatteista on kieltäminen, ei sensuuri vaan sen kieltäminen, mitä ei haluta.

Se perustuu umpimähkäiseen päätökseen. Jopa Putin itse jää yleensä tähän loogiseen ansaan, sanoo Gatov, joka työskenteli RIA Novosti -uutistoimiston kehitysjohtajana ennen Yhdysvaltoihin muuttamistaan.

Venäjän vaikutusvallan ulottumisesta Suomen kaltaiseen demokratiaan on pidetty mahdollisena, mutta epätodennäköisenä. Nimenomaan Suomeen kohdistuvia uhkia on siloteltu. Entinen ulkoministeri, kansanedustaja Erkki Tuomioja (sd.) on tuonut useaan otteeseen esille sen, että jopa Krimin valtaus oli paniikkireaktio Ukrainan kansannousuun Maidaniin [Maidan alkoi Kiovassa vuonna 2013].

Totta kai suunnitelmat olivat olemassa.” Hybridisodasta puhuminen Suomen yhteydessä on Tuomiojan mielestä liioittelua. Venäjän käyttämät keinot ja voimapolitiikka ovat merkki pikemminkin heikkoudesta, kuin vahvuudesta.

Liberaali Gaidar-insituutin tutkija Kirill Rogov sanoo The New Times –lehdessä pitävänsä Krimiä (tai sen liittämistä) eräänlaisena kumouksena. ”Se oli kumous, jonka toteutti hyvin pieni ryhmä ihmisiä, ja se muutti suuresti eliittien voimatasapainoa. Ne eliitit, jotka olivat kytköksissä länteen ja olivat hyvinkin vaikutusvaltaisia, alkoivat menettää vaikutustaan. Se puolestaan avasi uusille eliiteille mahdollisuuden nousta ylöspäin ja vallata asemia.

Rogovin mielestä nyt voidaan nähdä kaikissa kerroksissa, kuinka tietynlaiset henkilöt astuvat esiin, tulevat johtoasemiin ja syrjäyttävät muut. Kilpailu ja eliitin taistelu ovat Putinin vallan vakauden säilymisen vahva resurssi.

 Aiemmin Putinin Naapurissa -blogissa on julkaistu artikkelit 19.11. ja 26.11.

Putinin naapurissa: Venäjällä on vain Navalnyi

Putinin naapurissa: Tunne vie ja turruttaa

Putinin naapurissa: Venäjällä on vain Navalnyi

Venäläinen miljardööri Mihail Hodorkovski haastaa Venäjän nykyjohdon. Kun Hodorkovski puhui poliittisen Avoin Venäjä -liikkeensä kokouksen jälkeen Helsingissä marraskuussa 2016, hän nosti esiin opposition mahdollisena yhteisenä presidenttiehdokkaana Aleksei Navalnyin.  (Josta lisää tämän Putinin naapurissa blogauksen loppupuolella. Videoon voi napsauttaa oikealta neljännestä kuviosta englanninkieliset teksititykset. Videossa kerrotaan Putinin kokista trollienkin isännästä.)

Monet ovat sitä mieltä, että Venäjän entisen ja jo edesmenneen presidentti Boris Jeltsinin (presidentti vuosina 1991-1999) lisäksi Navalnyi on ainoa täysverinen poliitikko Venäjällä. Navalnyi nousi vääjäämättä koko kansan tietoisuuteen nimitettyään radiossa vuonna 2011 valtapuoluetta ”varkaiden ja huijareiden” puolueeksi. Yhtenäinen Venäjä –puolue ei kyennyt estämään internetin voimaa: meemi voimistui päivä päivältä. Navalnyin merkitystä vähäteltiin ja hänen yhteyksiään ääriliikkeisiin selvitettiin, mutta mainetta ei mieheltä saatu vietyä.

Vuonna 2012 oli selvää, että niin kauan kuin oppositio ei ryhtyisi oikeaan poliittiseen taisteluun, mielenosoitukset olivat tavallisille kansalaisille ainoa keinoa osoittaa vallassa oleville tyytymättömyytensä. Tämän takia monet halusivat osallistua riippumatta puhujien kokoonpanosta ja retoriikasta.

En osaa sanoa millaisia mahdollisuuksia tällä 40-vuotiaalla poliitikolla voisi olla seuraavissa presidentinvaaleissa vuonna 2018, mutta ehkä ne jonkinlaisiksi lasketaan, koska voi hyvin olla, että Putin koetetaan nimittää Venäjän johtoon jo aiemmin, jos enää koskaan uudelleen. Hyviä veikkauksia on vaikka kuinka monta. Venäjän kehittymistä muuksi kuin sotilaalliseksi suurvallaksi on minusta mahdotonta ennustaa varsinkaan kun emme voi sanoa sitä, miten muu maailma pystyy vastaamaan Venäjän vaatimuksiin uuden maailmanjärjestyksen luomisesta.

Venäjän virkamiesten kytkeytyminen korruptioon ei yllätä ketään, mutta kilpailevien turvallisuupalveluiden jatkuvasti esiin nostamat tapaukset ovat karmeata seurattavaa. Tätäkin taustaa vasten on luontevaa, että Navalyin työryhmää epäillään siitä, että he tekevät korruptiotutkimuksia tilaustyönä – tonkivat kansioita ja löytävät kansaa ”huvittavaa” aineistoa tarvittaessa. Navalnyi kiistää syytökset.

(C) Aleksei Merinov

(C) Aleksei Merinov

Venäjän kehityksen 2000-luvun alun länsimaisittain toiveikas ilmapiiri liittyi ennen muuta kaupan kasvuun. Ihmisoikeuskysymyksissä takapakkia on tullut monessa muodossa. Välillä innostuttiin liikaakin. Vaalivilppi 2011 oli räikeää. Seurasin elävää keskustelua internetistä; näin suoria lähetyksiä mielenosoituksista. Löysin itseni kannustamassa ihmisiä kadulle, mitä enemmän luin ihmisten innostuneen eri puolilla Venäjää. En osannut odottaa, että vastaisku on valtiovallan taholta niin kova kuin se oli vuoden 2011 jälkeen.

Putinin kolmannen kauden aikana ovat venäjäläisiin itseensä kohdistuneet yleistä moraalia koettelevat määräykset ja lait, kuten homopropagandan levittämisen vastaiset asetukset ja Venäjällä vuonna 2012 hyväksytty laki ulkomaista rahoitusta saavien poliittisiksi katsottujen kansalaisjärjestöjen rekisteröitymisestä ”ulkomaisiksi agenteiksi” panneet koetukselle uskon mihinkään uudistuksiin.

Venäjän kehitystä Putinin aikana voi käsitellä tuhansista eri kulmista venyttämällä. Mediaa seuraamalla voi tehdä vain sen johtopäätöksen, että Venäjällä on tehty populistista politiikkaa, joka on toki näyttäytynyt kovin toisella tavalla kuin Euroopassa tai nyt presidentin vaaleissa Yhdysvalloissa. Putinin huimat kannatuslukemat ja ihmisten lähes varaukseton usko asevoimien kehittämisen merkitykseen ja maan rikkaimpien älytön vallan ja omaisuuden kahmiminen ovat jääneet lähes kaiken laajan kansalaiskeskustelun ulkopuolelle.

Venäjän mediaa ei voi kuitenkaan tästä täysin syyttää, koska huolimatta valtiovallan panostuksesta monet mediatalot ja toimittajat työskentelevät kieli keskellä suuta verotarkastuksia ja muun muassa vihamielisiä yrityskaappauksia uhmaten.

Valtiojohdon päätöksille saadaan yleensä positiivinen kaiku. Niinpä yhteiskunnallisen tietoisuuden selvittämiseen johtaa muun muassa se, että tunnustetaan, oikeudellisella tasolla, uhka maan turvallisuudelle. Tuo uhka lähtee siitä tosiasiasta, että suuret valtiolliset tiedotusvälineet täyttävät markkinat. Lisäksi on tunnustettava, että poliittisiin tarkoitusperiin käytetyt mielipidetiedustelut yleisen mielipiteen selvittämiseksi ovat luonteeltaan manipuloivia.

Toimittaja Maxim Trudoljubov kirjoitti Vedomosti-lehden kolumnissaan tammikuussa 2016, että: ”Tällä lähestymistavalla ylimmän johdon kaikki päätökset näyttäytyvät yleisesti suosittuina ja vaikka ne johtavatkin kriisiin, niiden takia pitää tuomita kaikki eli ei ketään. Jos tehdään vain yleisesti hyväksyttyjä päätöksiä, voidaan päätyä loppujen lopuksi hyvin ”ei-populääriin” tilanteeseen. Se on populismin ikuinen kohtalo eikä siinä ole mitään periaatteellisesti venäläistä. Jotta tämä kuitenkin tunnustettaisiin, venäläisen yhteiskunnan on peruttava allekirjoituksensa Kremlin tärkeimmistä päätöksistä viimeisen 15 vuoden ajalta. Se on helppoa, jos käsitetään, että allekirjoitus on väärennetty. Mielipidetiedustelut, jotka tehdään muokkaamalla propagandalla jatkuvasti väestöä ja mielipidetiedustelut, joiden ainoa päämäärä on suojautua yleisen tuen taakse poliittisia päätöksiä tehtäessä, ovat alusta loppuun vääristelyä.”

Mielipidemittauksien harha

Luottamukseni venäläisiin sosiologisiin selvityksiin on laskenut sitä mukaa, kun median kyky tarttua tilastoihin on heikentynyt. Venäläiset eivät pysty seuraamaan tilastojen ja esimerkiksi kyselytutkimusten aineistoja. Edes esitetyt kysymysvaihtoehdot eivät ole aina esillä. Minun silmissäni näiden selvitysten merkitys on kadonnut, koska ammattitaitoiset ihmiset eivät niihin enää usko. Tilastojen lukeminen vaatii taitoa, eikä tarkoitushakuisen todistuksen selvittäminen ole kenellekään lukijalle kiinnostavaa. Paitsi niille, joille salaliitot ja kaiken viranomaislähtöisen tiedon kumoaminen epäolennaisuuksia korostamalla on itseisarvo.

Venäjällä sosiologisia tutkimuksia tekevän Levada-keskuksen johtajan Lev Gudkovin mielestä venäläiset tukevat hallintoa, josta he eivät oikeastaan pidä. Tsaari on kaukana ja ihmiset ovat pieniä. Ihmisillä ei ole käsitystä vallanpitäjien vastuusta ja siitä, miten heihin pidetään yhteyttä.

Kun hieman ennen vuoden 2016 parlamentin alahuoneen duuman vaaleja ilmoitettiin, että merkittävimpiin kuuluva tutkimuslaitos luokiteltiin ulkomaiseksi agentiksi, moni otti tapahtuneen vain ilmoituksena. Toki mediatietojen mukaan Levada-keskuksen lehdistösihteeri Karina Pipija sanoi Dožd-televisiokanavalla, että uutinen tuli työntekijöille yllätyksenä. Gudkov puolestaan sanoi, ettei nähnyt mahdolliseksi toteuttaa sosiologisia mielipidetutkimuksia, jos oikeusministeriön päätös jää voimaan.

Gudkov on hyvin tietoinen siitä, millaisissa oloissa hänen johtamansa laitos on työtä tehnyt.

Eurooppalainen demokratia on omanlaisensa valtiorakenne. Se ei ole vain poliittinen vaan erityinen kulttuurin luomus, jonka puitteissa omanarvon tuntevilla ihmisillä on oikeus olettaa, että valtio on heistä riippuvainen. Venäjällä tilanne on täsmälleen päinvastoin: ihmiset ovat kuluerä ja näin kansalaiset itsekin asemansa kokevat.”

Voittoisat sodat tukkivat suut

Putinin koneiston ratkaisut hämmentävät usein. Myös Syyriassa valittu taktiikka on ristiriitainen. Venäjä sanoo pommittavansa terroristijärjestö Isisin asemia, vaikka toisenlaistakin on kyetty todistamaan ja nähty, kuinka hyökkäyksiä on kohdistunut maltillisiin kapinallisryhmiin ja siviileihin. Suomen Kuvalehdessä toimittaja Andrei Kolesnikovin kerrotaan muistuttaneen, että myös viranomaisten lausunnot Syyrian tilanteesta ovat ristiriitaisia. Putin kertoi joulukuun alkupuolella, että Venäjä olisi ryhtynyt tukemaan ja aseistamaan Yhdysvaltain tukemaa Vapaan Syyrian armeijaa. Armeijan johto vahvisti tiedon, mutta presidentinhallinto kiisti sen myöhemmin. ”Se oli erittäin omituista ja iso pr-tappio Putinin hallinnolle”, Kolesnikov arvioi. ”He käyttäytyivät kuin hullut, mutta se ei muuta yleistä käsitystä Putinista miksikään.

Joulukuussa 2015 Suomessa vieraillut Kolesnikov on Venäjällä tunnettu toimittaja ja nykyään myös Carnegie-tutkimuslaitoksen Venäjän sisäpolitiikan asiantuntija Moskovassa. Hänen mielestään Venäjän tilanne on paljon synkempi kuin mitä se meidän ulkopuolisten mielestä näyttää olevan.

Kolesnikovin mielestä Putin rakentaa itsestään kuvaa tehokkaana johtajana ja järjestelijänä, kuten Stalin oli aikoinaan. Putin ei esimerkiksi ole ottanut osaa tilaisuuksiin, joissa on kunnioitettu vankileireille menehtyneitä sortopolitiikan uhreja.

Kun Kolesnikov vieraili Suomessa vuonna 2009 Suomen Venäjän kaupan ykkösketjun East Office of Finnish Industries ´n vieraana, tapasimme hänet Venäjän-tuntija Jukka Mallisen kanssa. Kolesnikov kirjoitti kirjan Venäjän yhden liberaalin talousuudistajan Anatoli Tšubaisin elämästä ja oli tätä esittelemässä Helsingissä. Tuolloin pihvin lomassa Plevna-ravintolassa keskustellessa Kolesnikov kertoi, että näki Venäjän uudistumisen valkopesuna, jollaisella ei ole mitään pysyvämpää vaikutusta. Jälkeenpäin on helppoa nähdä Kolesnikovin synkän näkemyksen olevan yhä totta.

Moskovan paikallisvaalit olivat niin törkeät, että jopa presidentin oli arvosteltava Venäjää johtavan Yhtenäinen Venäjä -puolueen menestystä. – Venäjä elää kaukana tietokoneistumisestakin. Presidentin esittämä laajakaistan vetäminen syrjäseuduille tarkoittaa lähinnä helpompaa pääsyä pornosivuille, Kolesnikov sanoo. Presidentin puheet ja aloitteet on selvästi suunnattu kotimaan älymystölle ja ulkomaille, Putin pyrkii tavoittamaan venäläiset kotimaassa. Medvedevin valinta on ennakoidusti johtanut suojasään sijaan loskakeliin. Ilmapiiriä on ikävä havainnoida. Stalin on läsnä, lähes elävänä henkilönä. Medvedevin asema Stalin-kultin jarruttajana on näköharha, koska Venäjällä puhutaan nykyisin hirmuhallitsijasta suurena organisaattorina. Vuonna 1965 syntynyt Kolesnikov sanoo, ettei hän 1990-luvun puolivälissä voinut kuvitella Stalinista ajateltavan kuten tänään. -Nykynuorilla ei ole sosialismin ajan vastarokotetta veressään, Kolesnikov tuumaa.US Puheenvuoro Venäjän loskakelit 9.12. 2009

Nyt vuoden 2014 jälkeen huomaamme tilanteen aina vaan synkentyvän. Krimin miehitys ja sota Itä-Ukrainassa ovat yhtä aikaa juhlittuja voittoja ja välttämätöntä kehitystä kuin täysin käsittämätöntä suurvaltauhoa, joka henkilöityy Putiniin. Kuten autoritaariselle johtajilla usein käy heidän tekemisiään perustellaan yleisellä paineella ja välttämättömyytenä kansakunnan yhtenäisenä pitämiseksi.

 

(c) Aleksei Merinov

(c) Aleksei Merinov

Kiellettyjen puheenaiheiden lista kasvaa. Niin Suomessa kuin Venäjällä.

Pessimistisen näkemyksen mukaan Venäjä voi kehittyä vain kahteen suuntaan: nykyisen, rajoituksiin perustuvan kansalaisten terrorisoinnin suuntaan ja laajaan sotaan tai Venäjän taloudelliseen tuhoutumiseen ja putinismin kaatumiseen. Venäjällä on isoja kansainvälisen politiikan kysymyksiä ratkaistavanaan: Miten Venäjän kehittymiseen ja asevoimien modernisoimiseen pystyy vastaamaan sopimusjärjestelmä, jossa toimivat niin ETYJ, EU kuin Nato?

Putinistinen järjestelmä ei kuitenkaan ole sosiologi Igor Eidmanin mielestä niinkään natsi-Saksan kuin miedompien fasismin muotojen kaltainen. Huolestuttavaa kehityksessä on se, että nyky-Venäjä pyrkii kaikin keinoin hallitsemaan ja hillitsemään julkista keskustelua: itsesensuuri sulkee suita.

Synkimpien mielestä Venäjällä ei ole enää kolmatta vaihtoehtoa, kolumnisti Gleb Kuznetsov kirjoittaa. Tämä selvittää sen, miksi Venäjällä ajetaan yleistä mielipidettä ”meihin” ja yhteiskunnan vihollisiin. Jopa oppositiopoliitikko Boris Nemtsovin murha on joidenkin mielestä ”viharikos”. Vaikuttaa siis siltä, että nämä ihmiset uskovat ”liberaalien koston” ja ukrainalaisten jälkeen vielä ”venäläisen Maidanin” olevan mahdollinen.

Monet toki olettivat jo vuonna 2008, että Putin jatkaa presidenttinä, kun olosuhteista tehdään sopivammat. Välillä presidentiksi nousseen Dmitri Medvedevin tulevaisuudesta ei kai kukaan pitänyt lukua. Huomasin olevani eri mieltä myös monien venäläisten ystävieni kanssa. Vaikka minulla ei äänioikeutta olekaan Venäjällä, ajattelin että suomalaisena tohdin toivoa Venäjälle joitain oikeusvaltion ja sosiaalisesti oikeudenmukaisen valtion piirteitä.

Tuttavani Fjodor Lukjanov on Russia in Global Affairs –lehden päätoimittaja. Kun Lukjanov arvioi päättymässä olevaa tandem-hallintoa hän kirjoitti: ”Pääministeri Putin ja Yhtenäinen Venäjä hallitsevana puolueena ovat kansan silmissä enemmän yhteydessä todelliseen elämään ja ongelmiin. Sekin on edistystä verrattuna perinteiseen venäläiseen kaavaan ´hyvä tsaari – huonot pajari´” Pääministerinä Putin pystyi joukkoineen ohjaamaan Dmitri Medvedevin Venäjän hallintoa, mutta ei ihmisiä eikä aikaa. Medvedev alkoi käyttää iPadia ja Twitteriä. Hän innosti varmasti kansaakin enemmän kuin oli vakauden nimessä tarpeellista.

Samaan aikaan syntyi myös uusia ilmiöiksi asti nousseita nuoria tekijöitä, joiden motiiveja nyky-Venäjän johdon haastamiseen yritettiin monin tavoin hämärtää. Yksi näistä ilmiöistä on jo blogin alussa mainittu uuden ajan poliitikon Aleksei Navalnyin, huijarit ja varkaat -sloganin kehittäjän nousu vaikuttajaksi. Navalnyin työ on jatkunut vuosien ajan. Paljastuksia maan johtavista poliitikoista ja liikemiehistäkin tekevän korruptionvastaisen sivuston johtaja pyörittää yritystään lahjoitusvaroin. Jokainen onnistunut kampanja saa ihmiset avaamaan kukkaronsa entistä innokkaammin kertoo Navalnyi itse varainhankintavideossaan.

Viime kuukausina kohteena on ollut maan johdon ökyily: mielettömät yksityistetyt huvilat. Medvedeville kuuluvaa huvilaa on kuvattu Volgan varrella.

 

Suomen passin itselleen sekä perheelleen keplotelleen presidentti Putinin ystävän ja ehkä liiketuttavan Gennadi Timtšenkon huvila sijaitsee Moskovan keskustassa. Aiemmin talo tunnettiin siitä, että se kuului kommunistisen puolueen pääsihteeri Nikita Hruštšoville. (Venäjäksi)

Navalnyin kaltaiselle poliitikolle oli 2010-luvulla tilausta, mutta hän sai roolinsa hyvin pitkälle sen vapauden myötä jota uudenlainen tekniikka ja omien vankkojen tukipiirien ja rahoituksen epäsovinnainen järjestäminen mahdollisti.

Lähes tulkoon tuntemattomuudesta noussut aktivisti-blogisti on yksi Venäjän tunnetuimpia poliitikkoja. Samoin kuin esimerkiksi edesmennyttä Nemtsovia, julkisuus suosii häntä, vaikka mediasta merkittävin eli televisio vähättelisi: Navalnyin ”joukkue” on paljastanut korruptiotapauksia, jotka ovat härskiydessään ylittäneet uutiskynnyksen myös ulkomailla. Varsinkin kun lännessä tunnettu Pyssy Riot –ryhmä teki Tšaikan perhedynastiasta videon.

Yleisen syyttäjän perheen vetäminen lokaan ulkomaisen hotellibisneksen myötä. Aiheesta tehtyä elokuvaa ladataan ahkerasti netissä.

 

Navalnyin nousu on kuitenkin osoitus siitä, että poliittinen voimahahmo voi kasvaa mittaansa muutaman vuoden aikana, mutta on hyvin epätodennäköistä, että vallankumouksellista muutosta voitaisiin salakuljettaa Venäjälle. Sanotaan, että vallanpitäjät suojelevat ihmisiä kuin pieniä lapsia. Olkoonkin että yksinkertaistus on karkea, se on minusta kuvaava sille, miksi Navalnyin merkitystä on vuosia vähätelty ja miksi hänellä toisaalta on kannattajia kovin erilaisissa yhteiskuntaluokissa ja piireissä. Politiikassa Moskovan kaupunginjohtajan vaaleissa hyvin menestynyt Navalnyi on esimerkki siitä, mihin pitkäjänteisellä työllä ja mediataidoilla voi päästä.

Navalnyi rikkoo harmoniaa.

Kun Navalnyi palasi vuonna 2013 oikeudenistunnosta Kirovista Navalnyi sai Venäjän tunnetut toimittajat ja julkisuuden ihmiset muistelemaan olleensa samalla tavalla vastassa Venäjän merkittävintä rauhanaktivistia Andrei Saharovia kun tämä palasi karkotuksesta Gorkista, nykyisestä Nižnyi Novgorodin kaupungista.

Arvostetun tutkijan Lilia Ševtsovan mukaan Navalnyista oli tulossa marttyyri, uusi Venäjän Mandela. Toimittaja Sergei Parhomenko muistutti eilen, että hän oli Moskovassa Jaroslavlin asemalla vastassa arvovierasta vuonna 1986. Tuolloin asemalle saapui sisäisestä karkotuksesta akateemikko Andrei Saharov. Vuonna 1994 Parhomenko oli ollut vastassa Solženitsynia, kun tämä pääsi perille matkaltaan Venäjän halki. ”

Navalnyin menestys blogimaailmassa ei ole ihme, mutta häntä ovat auttaneet myös virkamiehet. Kun Navalnyi heinäkuussa 2013 tuomittiin ”tekaistujen kavallussyytteiden” (Englund & Lally 2013) perusteella ja vapautettiin päivää myöhemmin, hän pääsi kuin pääsikin osallistumaan Moskovan pormestarin vaaleihin. ”Huikean kampanjansa aikana hän mobilisoi tuhansia vapaaehtoisia ja perustason mediatoimijoita. Navalnyin pääsy tärkeimmille televisiokanaville estettiin, mutta siitä huolimatta hän tuli toiseksi ja vaalien toinen kierros jäi pitämättä vain hyvin täpärästi. Tämä tapaus on osuva esimerkki blogien poliittisesta vaikutuksesta.” (Idäntutkimus 1/2014 Dmitry Jagodin. Suomennos Jukka Pietiläinen)

[EIT totesi, että kansallinen tuomioistuin ei ottanut kantaa Navalnyin poliittiseen asemaan. Kansainvälisellä tuomioistuimella on ongelma, jos valtiot eivät noudata ihmisoikeustuomioistuimen päätöksiä, sanoi, oikeusneuvos Päivi Hirvelä YLEn Ykkösaamussa helmikuussa 2016.]

Navalnyi ei ole hahmo joka saa äänensä kuuluviin valtamediassa. Mutta vaikka valtiovalta kuinka nostaa blogistina on koetettu nostaa myös pääministeri Medvedeviä, ovat häntä karismaattisemmat hahmot ovat suosituimpia. Medialogija yrityksen vertailussa suhdelukuja määriteltiin suosituimmille seuraavasti:   siteeratuimpia venäläisessä blogosfäärissä olivat vuoden 2016 alussa Tšetšenian itsevaltainen Ramzan Kadyrov (477,33), Aleksei Navalnyi (380,94) ja puolustusteollisuudesta vastaava ministeri Dmitri Rogozin (321,10).

Aiemmin Putinin Naapurissa -blogissa on julkaistu artikkeli 19.11.2016

Putinin naapurissa: Tunne vie ja turruttaa