Viisi uutuuselokuvaa, jotka Netflixistä kannattaa katsoa juuri nyt

tin-fp-0076

Robert De Niro ajelulla kolmen hipsterin kanssa elokuvassa The Intern (2015).

Netflix on viime vuodet panostanut itse tuottamiinsa sisältöihin. Se on poikinut yhden House of Cardsin, muutaman Unbreakable Kimmy Schmidtin ja Orange is the New Blackin, ja kymmeniä Marseillen kaltaisia sarjoja, joista kukaan ei ole ikinä kuullutkaan. Samalla elokuvapuolta on vaivihkaa vedetty alas – poislukien kanavan omat tuotannot, joista ainakin The Fundamentals of Caring on ihan ok-tason siirappia.

Ilmeisesti taktiikka toimii, sillä maanantaina kanava ilmoitti tilaajamääriensä lähteneen taas odotettua jyrkempään nousuun. Moni tuttu kertoo silti selailevansa palvelun elokuvalistoja turhautuneena, kun mitään uutta ja hyvää ei tunnu enää tulevan.

Koska olen yhä sairasvuoteella, ajattelin nostaa viisi katsomisen arvoista elokuvaa tältä ja edellisvuodelta.

Paul Thomas Anderson: Inherent Vice (2015)

Mielipiteet jakanut, Thomas Pynchonin filmaamiskelvottomaksi sanottuun romaaniin perustuva Inherent Vice on pääosin hurmaava kaksi- ja puolituntinen. Joaquin Phoenixin veijohietalamainen yksityisetsivä setvii vuoden 1970 Los Angelesissa mysteeriä, joka ei ehkä ole tarkoitettu ratkaistavaksi. Suoraviivaisena rikoselokuvana Inherent Vice ei toimi (eikä kai ole tarkoituskaan), mutta komediana se on ilahduttava, postmodernin rikkonainen hattara. Sellainen, jossa outoja sivuhahmoja lappaa sisään ovista ja ikkunoista, eikä juoni niinkään tee käänteitä kuin unohtaa itseään. Ohjaaja Andersonille Pynchonin pohjateksti tuntuu viimein luvalta pitää aidosti hauskaa.

Karyn Kusama: The Invitation (2015)

Vaitonainen partahipsteri (Logan Marshall-Green) osallistuu exänsä ja tämän uuden puolison järjestämälle illalliselle jossain Hollywoodin kukkuloilla. Seremonian edetessä päähenkilö pui omaa traumaansa ja oppii hiljalleen, mistä illassa on oikeasti kyse. Poikkeuksellisen mielenkiintoisen uran tehnyt Karyn Kusama kiertää uransa pienimmän budjetin rajoitteet tyylillä ja pohjustaa taiten lopetusta, josta on paras olla sanomatta mitään. Vähän tulee mieleen Netflixistä niinikään löytyvä Coherence, joka oli kyllä ideana parempi.

Adam McKay: The Big Short (2015)

Oscareissa viisi ehdokkuutta rohmunnut ja parhaasta sovitetusta käsikirjoituksesta palkittu The Big Short on muodoltaan ihan kiinnostava kairaus vuosien 2007–2008 pankkikriisiin. En täysin ostanut sen silputtua kuvakerrontaa tai tapaa käyttää Selena Gomezin ja vaahtokylpevän Margot Robbien kaltaisia puhuvia julkkispäitä selittämään monimutkaisia tapahtumia, mutta arvostin sitä, että ainakin joku yrittää aidosti selittää minulle miten asiat Wall Streetillä oikein menivät (en silti täysin ymmärrä). Samasta aiheesta kannattaa muuten Netflixistä katsoa J.C. Chandorin ohjaama Margin Call, joka on parasta prosessien ja hierarkioiden kuvaamista hetkeen.

Nancy Meyers: The Intern (2015)

Olen ihan tosissani. Andy Greenwald taisi hehkuttaa tätä jossakin The Watch -podcastissa – voi myös olla, että haukkui, mutta joka tapauksessa mainitsi – ja ymmärrän täysin miksi. Kuka ei haluaisi nähdä Robert De Niroa toimeliaana seniorileskenä, joka järjestää sukkalaatikkonsa militantisti päivittäin, ja päättää värväytyä harkkariksi hipsterifirmaan pysyäkseen ajan hermolla? Kuka ei haluaisi nähdä Anne Hathawayta kylmäkiskoisena, elämänilonsa seniorikohtaamisilla löytävänä yritysjohtajana? Parasta The Internissä on tapa jolla ohjaaja-käsikirjoittaja Nancy Meyers, 66, esittää y-sukupolven arjen sosiaalisine meedioineen ja kännyköineen ja hassuine naamakarvoineen. Vähän kuin ikänsä eristyksissä elänyt Kaspar Hauser, joka yrittää pukea maailmaa ympärillään sanoiksi, jotka eivät ihan täysin sovi.

Marcus Raboy: Patton Oswalt: Talking for Clapping (2016)

Vähän ehkä huijaan ja laitan mukaan yhden stand up -spesiaalin. Patton Oswalt oli minulle pitkään tuttu aika hölmön Kellarin kunkun sivuroolista. Talking for Clapping on kuitenkin hyvä osoitus siitä, miten paljon Oswaltilla on annettavaa ainakin kaltaiselleni turvallisen lapsuuden eläneelle salonkikelpoiselle nysvölle. Kosketuspintaa piisaa: koomikko puhuu isyydestä yhtä viisaasti kuin Louis C.K. (mutta vähemmän törkeästi), on perillä siitä mitä somessa tapahtuu (eikä vähiten siksi, että hän twiittaa ahkerasti), ja osaa käsitellä feminismin kaltaisia isoja teemoja ärsyttämästä ainakaan itseäni. Hän on myös ihanan nörde: parasta Talking for Clappingissa on kohtaus, jossa valtavana Tähtien sota -fanina tunnettu Oswalt puhuu vähättelevään sävyyn tyttärensä My Little Pony -innostuksesta – ja äityy pitämään monipolvisen monologin poniuniversumista.

Spesiaalia varjostaa tietenkin suru: Oswaltin vaimo kuoli joitain päiviä sen julkaisun jälkeen. Sitä seuranneen somehiljaisuuden koomikko katkaisi elokuun alussa tällä mielettömällä päivityksellä (jostain syystä upottaminen ei toimi). Sen jälkeen hän on jälleen aktivoitunut.

(BONUS: Tietenkin Netflixistä löytyy myös ihan kreisi Mad Max: Fury Road, joka kannattaa katsoa vaikka ei action niin kiinnostaisikaan.)

ps. jos unohdin jotain, vinkkaa ihmeessä alle!!

Kommentit
  1. 1

    Anssi sanoo

    Patton Oswalt on hieno mies, mutta hän oli jo kuukausi vaimon kuoleman jälkeen Twitterissä puolustamassa Ghostbusters-leffaa (joka ei siis silloin ollut ilmestynyt). Joskus en tajua twitter-addiktiota.

    Pattonin vierailu Conanissa oli muuten hyvä, kuten yleensäkin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *