Ensi-illassa Toinen mahdollisuus – Mitä Susanne Bierille oikein tapahtui?

Ensi-iltansa perjantaina saava Toinen mahdollisuus ja syystäkin haudattu Serena ovat ihan kamalia elokuvia. Mitä ihmettä niissä oikein tapahtui?

Susanne Bier on yksi Tanskan juhlituimmista nykyohjaajista. Veljekset (2004), Häiden jälkeen (2006) ja erityisesti Kosto (2010) olivat kiiteltyjä tanskalaistuotantoja, joista ensimmäinen tehtiin uusiksi Hollywood-tähdillä ja jälkimmäinen palkittiin parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarilla. Molemmat käsittelivät isoja humaaneja aiheita kohtalokkain juonenkääntein. Ne olivat paikoin vähän over the top ja pateettisiakin, mutta niissä oli ajatus, ja se ajatus oli kiinnostava.

Toinen mahdollisuus (2014) on sarja ajatuksia jotka eivät jaksa kiinnostaa.

Ensin esitellään rikospoliisikaksikko Andreas (Nikolaj Coster-Waldau) ja Simon (Ulrich Thomsen). He tekevät kotikäynnin narkkarimurjuun, jossa vankilasta juuri vapautunut Tristan (Nikolaj Lie Kaas) asuu kumppaninsa Sannen (May Andersen) ja pienen vauvansa kanssa. Poliisit haluavat ottaa omassa ulosteessaan kierivän lapsen huostaan, mutta koska pahoinpitelyn merkkejä ei ole, byrokratia haraa vastaan.

Sitten mennään Andreasin kotiin. Modernin hulppeassa skandiomakotitalossa odottaa kuvankaunis vaimo Anna (Maria Bonnevie) ja pieni vauva.

Tässä vaiheessa on jo selvää, että jokin merkitsevä solmu näiden kahden, sosiaalisen hierarkian ääripäissä elävän perheen välille sidotaan. Tätä Bier tekee: rinnastaa tarinoita toisiinsa jonkin jujun kautta.

Spoilaan nyt elokuvan jujuista ensimmäisen. Lukemisen voit lopettaa, jos et luota kun sanon että elokuva on huono.

Andreasin ja Annan vauva kuolee keskellä yötä. Hysteerinen Anna menee pois tolaltaan, mutta kylmäpäinen Andreas keksii ratkaisun. Hän hiipii vauvanraadon kanssa narkkarien kotiin ja vaihtaa vauvat päittäin. Hän puhdistaa kylppärin lattialla uinuvan narkkarivauvan ja hieroo kakkaa omaansa.

HUH!

Aamulla Anna (unilääkkeistä ja ilmeisistä psyykkisistä ongelmistaan johtuen) suhtautuu koko episodiin kuin surkeaan painajaiseen. Sanne taas on vakuuttunut, ettei lattialla lepäävä eloton vauva ole hänen, mutta kukaan ei kuuntele. Tristan pelkää syytettä taposta, joten hän kätkee raadon lätkäkassissa metsään ja sanoo poliisille, että tämä on varastettu.

Asiaa tutkivat (tietenkin) Andreas ja Simon.

Ihan ensimmäisestä juonenkäänteestä saisi vielä sinänsä jotain mielenkiintoista, vaikka naurankin sen absurdiikalle. Hetki, jossa Anna herää kohtalokkaan yön jälkeen ja katsoo häkeltyneenä kehdossaan uinuvaa vauvaa on emotionaalisesti kiinnostava. Lähikuva Annan kasvoista on kutkuttava mysteeri.

Seuraa kuitenkin rutkasti lisää juonenkäänteitä, ja typeriä kohtauksia, joissa Andreas kuulustelee Tristania ja tulee “vahingossa möläyttäneeksi” jotain, ja valheiden verkko kiristyy.

Anders Thomas Jensenin käsikirjoitus soveltaa taktiikkaa, jossa katsojan naamalle heitetään ideoita viiden minuutin välein, ja katsotaan, mikä tarttuu. Useimmat valuvat suoraan lattialle. Syvällisyyttä yritetään juonisotkuun tuoda “merkitsevillä” lähikuvilla päähenkilöiden kasvoista. Niistä tulee pian hölmö klisee.

En jaksa spoilata käänteitä yksitellen, mutta sen spoilaan, että syypää on lopulta nainen. Bierin elokuvan naiskuva on yllättävänkin tympeä. Anna kiljuu, riehuu, huutaa ja lopulta toki tappaa itsensä. Hän on hysteerinen sanan herjaavimmassa merkityksessä.

Samaan tapaan hullu on Serenan (2014) nimihenkilö (Jennifer Lawrence).

Kymmeniä miljoonia maksanut historiallinen spektaakkeli kertoo metsuriyrittäjä George Pembertonin (Bradley Cooper) ja tämän naiman Serena Shawn (Lawrence) tarinan. Pemberton yrittää pitää toimintaansa kannattavana laman ikeessä. Serenan hän on napannut vaimokseen ratsastuskilpailusta.

Kaksikon rakastuminen kerrotaan noin kolmessa kuvassa. Ensin George näkee Serenan ratsailla, sitten he ratsastavat yhdessä, sitten he saapuvat Pembertonin tiluksille avioparina. Jonnekin väliin on ehkä ujutettu yksi elokuvan lukuisista arbitraarisista panokohtauksista, joissa paljaat lihat iskevät hetken toisiaan hämärässä kahden häivytyskuvan välissä.

Seksikohtaukset kertovat siitä epätoivosta, joka elokuvan editointivaiheessa on ilmeisesti vallinnut. Serenan hahmo on yksi kaikkien aikojen huonoimmin pohjustetuista päähenkilöistä. Ensin hän on sorja vaaleaverikkö, sitten (ilmeisesti) lapsettomuudestaan kärsivä Nainen, ja lopulta (ilmeisesti edellisestä johtuen) täysi psykopaatti. Tällaista hahmokehittelyä en muista vähään aikaan nähneeni.

On selvää, että elokuvasta puuttuu paitsi otoksia, myös kokonaisia kohtauksia.

Elokuvan jälkituotanto kesti yli puolitoista vuotta. Bier yritti vimmatusti editoida siitä oikeanlaista. Tarina kertoo, että studio vaikeili eri versioiden kanssa niin, että jopa osatuottaja Cooper tuotiin mukaan leikkaushuoneeseen.

Virallinen selitys viivästykselle on se, että kuvausten (kevät 2012) jälkeen supertähdiksi kasvaneet Lawrence ja Cooper olivat äärimmäisen kiireisiä. Jälkikuvauksille ei yksinkertaisesti ollut aikaa.

Oli syy mikä tahansa, Serena on äärimmäisen kömpelösti leikattu, sekavasti etenevä ja rytmiltään toivoton sotku.

Pieni valopilkku on se, ettei Bierin luottokuvaajan Morten Søborgin maagisia luonto-otoksia ole ihan täysin ryssitty. Jos niiden ympärillä olisi oikeanlaista tilaa (“kiehtovaa tyhjyyttä”, vs. elokuvan tympeä narratiivinen onttous), nousisivat ne todella siivilleen.

Elokuva on tuottanut maailmanlaajuisesti vajaat 4 miljoonaa dollaria, eli noin kymmenyksen budjetistaan. Bierille ovet tämän kokoluokan tuotantoihin ovat taas hetkeksi säpissä.