Pelkkä perhevapaamalli ei riitä, isän vapaalla olon todelliset kustannukset laskettava

Vihreät esitteli viime viikolla oman perhevapaamallinsa. Ruotsin mallia muunteleva 5+5+5-malli tulisi puolueen mukaan “jopa halvemmaksi” kuin nykyjärjestelmä. Tavoitteena on tietysti kannustaa isiä pitämään runsaammin vapaita. Vihreiden laskelman edullisuus perustuu kuitenkin oletukseen, että isät eivät todellisuudessa käyttäisi kuin neljänneksen käytettävissä olevista vapaista.

Tämäkin on todennäköisesti rohkea oletus. Tällä hetkellä isät pitävät vanhempainvapaasta olemattoman, parin prosentin osan, kuten kirjoitin keväällä.

Vihreiden ulostulo on osa jatkumoa jossa puolueet esittelevät oman mallinsa ja näkemyksen uudistusten toteuttamisen nopeuteen.

Keskusta ilmoitti, samoin viime viikolla, että se haluaa perhevapaiden uudistamisen käyntiin jo tällä vaalikaudella. Isille kiintiöityä vapaata voitaisiin pidentää, mutta Annika Saarikko ei halua sanoa kuinka paljon. Uudistus ei todennäköisesti olisi kovin suuri. Keskusta ei myöskään halua luopua kotihoidon tuesta.

Yle listasi eilen eri puolueiden malleja koosteessaan.

***

20161001_163804

Isille kiintiöidyn perhevapaan kasvattaminen on tärkeä askel matkalla sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Mutta se ei yksin riitä. Kirjoitin keväällä, kuinka esimerkiksi Japanissa on OECD-maiden toiseksi pisin isille kiintiöity ansiosidonnainen vapaa – noin vuosi. Silti sitä ei juuri käytetä.

Suomessa ainakin kaksi muuta tekijää vaikuttavat vahvasti valintaan jäädä vapaalle: asenteet ja sitkeässä istuva käsitys siitä, että usein parempipalkkaisen isän ei taloudellisista syistä kannata jäädä vapaalle.

Asenteet ovat todennäköisesti hitaasti muuttumassa. Mutta pitääkö myytti rahasta paikkaansa?

Keskustan Sirkka-Liisa Anttila toisti lokakuussa väitteen Iltalehdelle: “En usko, etteivätkö isät haluaisi olla kotona. Useimmiten se on taloudellinen kysymys. Perheen talous ei kestä, jos isä on pitkään kotona”.

Toimittaja Olli Waris siteerasi allekirjoittaneen laskelmaa siitä, että vaikka oma bruttopalkkani oli keväällä noin 2000 euroa vaimon palkkaa korkeampi, verotuksen jälkeen “olisi ollut siis taloudellisesti melkein samantekevää, kumpi vanhemmista olisi jäänyt kotiin lapsen kanssa”.

***

Ongelma on siis siinä, että useimmilla on aito ja vilpitön käsitys taloudellisista vaikeuksista siinä tapauksessa, että isä jää kotiin. Tosiasia on, ettei kukaan käytännössä tiedä kuinka asia on todellisuudessa. Asian laskeminen ei ole triviaalia.

Ainoa tapa murtaa myytti – tai todistaa se oikeaksi – on tehdä riittävä määrä puolueettomia laskelmia joissa asiaa verrataan.

Apuna voisi olla laskuri, johon perheet voivat omat tulonsa syöttää ja saada realistisen näkemyksen asiasta.

***

20160708_132928

Kirjoitin tähän blogiin keväällä kokemuksia vanhempainvapaasta Tokiossa, harvakseltaan toki. Olemme palanneet suomeen ja vapaatkin ovat päättyneet. Alun perin aikomus oli lopettaa kirjoittelu – ovathan molemmat kokemukset toistaiseksi päättyneet. Päätin kuitenkin jatkaa uudella näkökulmalla.

Tasa-arvoinen vanhempainvapaa on parhaimmillaankin vain pieni osa elämää – riippuen tietysti lasten määrästä. Mutta tasa-arvoinen perhe- ja työelämä kestää hautaan saakka.

Perustin yhdessä yhtiökumppanini kanssa ensimmäisen yritykseni vajaat kuusi vuotta sitten, ensimmäisen poikani ollessa kymmenkuukautinen. Alusta saakka oli selvää, että lapsi ja perhe menee yrityksen edelle.

Valinta on varmasti maksanut osan menestyksestä. Kun lasten hoidon jakaa oikeasti tasan, ei yrittäjäkään voi tehdä puolison kustannuksella pitkää päivää ja jättää vastuuta kodista ja lapsista toiselle.

Mutta jos asiaa ajattelee tarkemmin, niin menneinä vuosina monen menestyvää uraa tekevän naisen kohdalla tilanne on ollut parhaimmillaankin tämä: asiat tehdään puoliksi. Paljon todennäköisemmin nainen on yhdistänyt oman uransa ja lastenhoidon vaikka asema tai vastuu olisi ollut miestä suurempi. 

Toimitusjohtajan roolin, siinä missä minkään työn, ja lasten tasa-arvoisen hoitamisen yhdistäminen ei ole aina helppoa. Kirjoitan aihepiirin liepeiltä. Tapani tuntien varmasti harvakseltaan.

Japanissa maahanmuuttajalapsia ei syljetä kadulla

Olemme nyt kolme kuukautta valvoneet öitä ja asuneet Tokiossa. Kerroin puistossa suomalaiselle Japanissa asuvalle ystävälle kuinka Tokio on hyvä paikka lapsille. Ehkä hän oli eri mieltä, koska kysyi miksi.  

En osannut suoraan vastata. Miksi olemme tulleet tänne kolmatta kertaa lasten kanssa? Maa, jossa kotona ei voi tömistellä? Jossa perhevapaille jäämisestä on tehty tuskastuttavan vaikeaa ja jossa kaltaisiani neljä kuukautta lasten kanssa poissa töistä olevia (ja sinne vielä palaavia) miehiä ei juuri ole?

Keksin hätäpäissäni ensimmäiseksi syyksi ravintolat. Lasten kanssa on helppo käydä ravintoloissa. Monet ravintolat ovat pieniä ja ahtaita. Varsinkin rattaiden kanssa sisään on usein vaikea mahtua. Toimistotyöntekijöiden suosimissa olutpainotteisissa izakayoissa lapsia ei yleensä edes näe. Siitä huolimatta lasten mukaan ottaminen ei ole koskaan ollut ongelma, päinvastoin. Hillitymmätkin salarymanit innostuvat ihastelemaan ja lepertelemään vauvalle ja kiukuttelevan viisivuotiaan meteli solahtaa sopivasti baarin nousseeseen volyymiin.

Olen todennäköisesti vain juntti suomalainen, joka ei ymmärrä japanilaisten tuhannen vuoden aikana kehittyneitä hienovaraisia tapoja paheksua näyttämättä sitä julkisesti. Niin kuin silloin, kun on ruuhkametrossa yhdeksän miljoonan muun kanssa rattaat pukumiesten ja jakkunaisten varpaille työnnettynä, ja tuntuu siltä ettei ketään haittaa. Konfliktejahan vältetään viimeiseen asti ja pyydellään anteeksi – sumimasen, gomenasai – vaikka vika ei todellakaan olisi pyytäjän.

Mutta kaikki tämä tekee elämästä mukavaa. Täällä ei todellakaan syljetä maahanmuuttajan päälle.

Riku Rantala kirjoitti vuonna 2012 kolumnin Vain Suomessa vihataan lapsia. Rantalan kokemuksen mukaan vain Suomessa lapset eivät saa olla olemassa julkisissa tiloissa.

Varsinkaan maahanmuuttajien lapset eivät Suomessa pääse helpolla. Suomessa asuva kurdimies kertoi Iltalehden haastattelussa, kuinka hänen Suomessa syntyneitä lapsiaan on paitsi nimitelty myös syljetty kadulla. Maaliskuussa perussuomalainen Pirkanmaan piirin varapuheenjohtaja synnytti kohun haukkumalla virpomassa olleita muslimilapsia.

Ei Japanikaan ei ole helppo maa maahanmuuttajille. Maa sulkeutui 1600-luvulla ja avautui ulkomaailmalle vasta vuonna 1853 amerikkalaisen laivaston painostuksessa. Maan siirtolaispolitiikka on edelleen erittäin sulkeutunutta ja maahanmuuttoa rajoittavaa. Kulttuurista ja etnistä homogeenisuutta vaalitaan. YK:n mukaan maa tarvitsisi ikääntymisen vuoksi 17 miljoonaa maahanmuuttajaa vuoteen 2050 mennessä. Se vastaisi 18 prosenttia väestöstä, kun tällä hetkellä ulkomaalaisten osuus on vain noin reilu prosentti.

Japanissa – samoin kuin Suomessa – syntyy vähemmän lapsia kuin mitä väestön pienemisen estämiseksi tarvittaisiin. Maassa monet asiat on tehty vaikeiksi. Työpaikoilla ei edelleenkään katsota hyvällä vanhempainvapaalle haluavia isiä, päivähoitopaikan saaminen on vaikeaa eikä pakolaisia oteta maahan.

Itse olen kuitenkin kokenut olevani hyväksytty, vähintään lasten takia.

Japanilaiset eläkeläiset ja teinitytöt keskittyvät ihastelemaan kahta vaaleaihoista poikaa ja turistin virheet annetaan anteeksi. Rattaissa istuva kahdeksankuukautinen on oppinut hymyilemään vieraille kawaiita toistaville aikuisille kadulla, metroissa ja ravintoloissa.

Hanamikaudella istuimme moneen kertaan piknikillä kirsikankukkien alla eri puistoissa ja eri kokoonpanoilla. Yoyogissa viisivuotias eksyi kahden saman ikäisen kaverinsa kanssa. Puistossa oli joitain tuhansia päihtyneitä japanilaisia ja säkkipimeää. Jossain muualla lapset olisi ehkä siepattu tai vanhemmat saaneet syytteen heitteillejätöstä. Yoyogin puistovahdit eivät olleet millänsäkään kun informoivat kollegoitaan katoamisesta radiopuhelimella. Lapset löytyivät ja ilta jatkui.

Hanamijuhlintaa Yoyogissa

Hanamijuhlintaa Yoyogissa

Jos öisin tunnin tai kahden välein heräävän lapsen aiheuttamaa väsymystä ei oteta huomioon, arki sujuu mutkattomasti. Erityisiä vaipanvaihtotelineitä löytyy vessoista muutaman sadan metrin välein. Ruokakaupan kassa antaa viisivuotiaalle poletin jolla voi ostaa yllätysmunan automaatista. Poliisi tuputtaa karkkia. Lounaalla on helppo ostaa vain yksi ateria ja jakaa se lasten kanssa. Museoissa ja huvipuistoissa lastenrattaille on oma parkkipaikkansa.

Ammattimainen vaipanvaihtoasema Odaibassa

Ammattimainen vaipanvaihtoasema Odaibassa

Saattaa olla että vain kuvittelen että meistä pidetään, mutta mieluummin kuvittelen, kuin kohtaan avointa rasismia ja halveksuntaa. Useampi Japanin suomalainen on sanonut, että aikaisemmin oli selvää, että jossain vaiheessa lasten ollessa isompia muutetaan Suomeen. Nyt ei kuulemma välttämättä tunnu enää lainkaan niin selvältä. Se, miltä jossain maassa asuessa tuntuu, on monesti tärkeämpää kuin se, miten tilastojen, etuuksien tai papereiden mukaan pitäisi. Ehkä olemme olleet onnekkaita täällä.

Tokion harvoja hiekkarantoja

Tokion harvoja hiekkarantoja

Japanilaisista leikkipuistoista

Kun teimme viime vuoden keväällä päätöksen lähteä Tokioon, aloitin kieliopinnot. Ajattelin, että paikan päällä on sitten mukava jatkaa hyvin käyntiin lähteneitä opintoja. Miten kielitaito on nyt puolentoista kuukauden aikana edennyt? En ole edes yrittänyt oppia yhtään uutta sanaa.

En ole myöskään kirjoittanut blogiin, en kierrellyt gallerioissa (paitsi kerran yhdessä) enkä istunut pitkillä lounailla lasten kanssa niin usein kuin haaveilin.

Koko ajan on nimittäin pirunmoinen väsy. Seitsenkuukautinen, joka nukkui kotona loistavasti ja heräsi yleensä kerran yössä, pitää koko perhettä hereillä kaiket yöt. Parin tunnin putki unta on ihan hyvä. Viisivuotiaskin tietysti heräilee – mihin siinä tatamilla vieri vieressä futoneilla maaten vauvan huutoa pakoon pääsisi – ja on enimmäkseen väsynyt ja kiukkuinen.

Leikkipuistojen laidoilla on kuitenkin ollut aikaa istua. Niihin liittyen olen tehnyt seuraavia havaintoja.

Helsingissä leikkipuistoja on vähemmän mutta melkein jokaisen vähän suuremman taloyhtiön pihalta löytyy jonkinlainen leikkiteline tai pari. Tokiossa talot ovat enimmäkseen pieniä kahden, kolmen kerroksen rakennuksia kiinni toisissaan kapeiden kujien erottamina. Ainakin puolentoista kuukauden suppean otoksen perusteella melkein jokaisesta korttelista löytyy kuitenkin jonkinlainen pieni julkinen leikkipuisto. Noin kilometrin säteellä asunnostamme on kymenkunta pientä korttelileikkipuistoa. Niiden lisäksi kaupungista löytyy useita paremmin varusteltuja ja isoja leikkipuistoja.

20160211_123730

Lähin leikkipuisto Sugachossa Yotsuyassa

Japani on mielikuvissa estetiikan ja minimalismin maa. Jälkimmäinen saattaa päteä pieniin leikkipuistoihin, ensimmäinen ei. Useimmat korttelipuistot joissa olemme käyneet ovat ulkoasultaan kuin suoraan Neuvostoliitosta. Puistoja ympäröi usein betonimuuri, välillä muuria koristaa myös piikkilanka. Monet rakennelmat ovat betonista ja keinut peukalon paksuista metallia. Koko vastaa suomalaisten taloyhtiöiden leikkipaikkoja.

20160218_150044

Tähän leikkipuistoon ei tulla salaa. Siitä pitävät huolen betonimuuri, kanaverkko ja piikkilanka. Tai toisaalta: päiväkotilapset eivät karkaa. Leikkipuisto puolen kilometrin päässä kotoa.

Tokiossa ei tupakoida kaduilla. Useimmissa ravintoloissa saa polttaa mutta ulkona ei. Metroasemien yhteydessä on usein erillisiä tupakkapaikkoja, vähän kuin meillä ravintoloiden tupakkakarsinoita ennen vanhaan. Kadulla tai varsinkaan metroissa ei myöskään syödä tai puhuta puhelimeen. Ainakaan en ole näiden neljän reissun aikana juuri nähnyt sitä tapahtuvan. Myöhään illalla ja yöllä meno kuulemma muuttuu. Sattuneista syistä yöelämä on jäänyt aika vähäiselle joten en osaa sanoa, enkä enää muista miltä Tokion yöelämässä seitsemän vuotta sitten näytti.

Leikkipuistot ovat julkista tilaa missä aikuinenkin saa rentotua. Japanilainen toimistotyöläinen ostaa usein lounaaksi valmisruokaa ja syö sen ulkona. Jos lähellä ei ole muuta puistoa, leikkipuisto on hyvä paikka lounaalle. Leikkipuistoon voi myös pujahtaa puhumaan kännykkään. Ja tietysti joka paikasta löytyy vesiä, limuja ja kahvia myyvä automaatti tai pari. Automaatteja löytyy paikasta kuin paikasta vähintään sadan metrin välein. 

leikkipuisto aikuiset

Työpäivän hiljainen hetki.

Mutta mikä parasta: melkein jokaisesta leikkipuistosta löytyy vessa. Parinkymmenenkin minuutin leikkisession aikana syrjäisessä korttelileikkipuistossa saattaa käydä muutama pukumies vessassa. Julkisia vessoja on muutenkin hyvin; esimerkiksi kaikilla asemilla useita. Useimmista vessoista löytyy hyvä vaipanvaihtoteline.

Puistoihin tullaan myös tupakalle. Se on tietysti kiellettyä. 

20160218_135423

Oikealla oleva tötterö on vessa. Suomeenkin soisi enemmän julkisia ja ilmaisia käymälöitä. Lähileikkipuisto.

Helsingissä melkein jokaisessa julkisessa paikassa haisee jossain vaiheessa kusi ja viikonloppujen jälkeen paikat täyttyvät roskista. Tätä ei Tokiossa näe. Yksittäisen tupakantumpin bongaaminen kaupungilta on saavutus. Sama pätee leikkipuistoihin. Paikat ovat sotilaallisen siistejä.

Täälläkin saattaa nähdä erittäin satunnaisesti, varsinkin suuremmissa puistoissa, nuoria kittaamassa kaljaa leikkitelineiden läheisyydessä. Tänään isossa puistossa itseni ikäinen isä joi kuoharia pullo paperipussissa. Toisin kuin kotona, kukaan ei kuitenkaan häritse, ketään ei haittaa eikä kukaan todellakaan roskaa.

Miehet ovat arkipäivisin leikkipuistoissa vähemmistö mutta heitäkin näkee kyllä. Futago Tamagawassa, lapsiperheiden suosiman asuinalueen puistossa noin 30 kilometrin päässä Shinjukusta oli yhtenä iltapäivänä neljä miestä, mikä tarkoitti karkeasti noin neljännestä.

20160208_131142

Tämä mies on varustautunut ammattimaisesti. Sään mukainen varustus sekä asiallinen istuin. Leikkipuisto Futago Tamagawassa.

 

Tänään  maksullisessa puuhapuistossa Niko Niko Parkissa lähellä Meiji-jingu Gaienia, kymmenen minuutin päässä kotoa, noin 150 aikuisesta karkeasti reilu kymmenen oli miehiä.

Niko Niko on käymisen arvoinen paikka jos asuu lähistöllä. 100 jenin (noin 85 senttiä) hinnalla lapsi pääsee kiipeilemään, hyppimään ja laskemaan isosta liukumäestä koko päiväksi. Toinen monipuolinen, ilmainen puisto on Setagaya Park Setagayassa. Puistoalueella on kolme leikkipuistoa, pienoisjunarata jonka vaunuihin pääsee kyytiin, polkuautorata sekä partioleirihenkinen alue jolla voi kiipeillä tai paistaa nuotiolla makkarat. (En tosiasiassa tiedä mitä ihmiset nuotioilla valmistivat, me söimme marketin onigireja.)

20160202_160906

Kaikki kauniit ponit. Niko Niko -puisto on tunnettu, paitsi pitkästä liukumäestä ja kiipeilyyn tarkoitetusta maastoalueesta, hienosta laumasta pompittavia Rodi-poneja.

Vaikka helmi-maaliskuussa on koleaa, on Tokiossa paljon tekemistä. Jos ei ole kiire, kannattaa lähteä kävelemään pitkiäkin matkoja. Matkan varrella on yleensä leikkikenttiä, vessoja ja lounaspaikkoja. Kävimme galleriassakin, Takashi Murakamin näyttelyssä Mori Art Museumissa. Matkan varrelle sattui kaksi leikkikenttää, puisto lounaalle sekä luistinrata. Matkaan lähdettiin aamupäivällä, perillä oltiin neljältä iltapäivällä.

20160219_164759

Näkymä Mori Art -gallerian kahviosta.