Näin lukijana mua kiinnostaa enemmän tekoäly kun sun elämä

Törmään aina välillä Juliaan päiväkodin eteisessä – meillä molemmilla on lapsi samassa päiväkotiryhmässä. Pari viikkoa sitten kysyin, nähdäänkö illalla Blog Awardsissa. Julia siihen että tosiaan, sullahan on se blogi, luin sitä silloin joskus. Vähän hävetti. Sanoin että tuskin siksi olen menossa, satun nyt olemaan kisan tuomarina. Blogi on ollut vähän harvalla päivityksellä.

Tosiasiassa blogitekstejä on tullut kirjoiteltua aika useinkin mutta ammatillisista aiheista ja eri paikassa. Teknologia muuttaa yhteiskuntaa tavalla jota on vaikea lennosta hahmottaa. Otetaan esimerkiksi tekoäly ja algoritmien ohjaama tiedonvälitys yleisestikin: entinen päätoimittaja Heikki Valkama kirjoitti keväällä, kuinka emme edes huomaa sitä ohjailua, jota meihin kohdistetaan. ”Algoritmi lukee mieltymyksiämme ja pitää meidät mukavassa häkissä.”

Facebook on muuttunut kavereiden verkostosta mediataloksi. Yhdysvalloissa jo useampi kymmenen prosenttia väestöstä lukee uutisia yksinomaan Facebookin kautta. Eikä sisältöjä näytetä journalistisen tiedonvälityksen pyhiä periaatteita noudattaen vaan koukuttavuutta jatkuvalla a/b-testauksella optimoiden. Gamification of personal interaction degrades human health, kirjoittaa Stanley Lieber.

Viime aikojen kiehtovimpiin propagandakampanjoihin kuuluu ehdottomasti tekoälyä vahvasti hyödyntänyt 200 miljoonan amerikkalaisen profilointi jenkkien presidentinvaalikampanjan aikaan. Kirjoitin siitä itsekin kesällä, asiaa sivutaan Joonas Pörstin keväällä ilmestyneessä Propagandan Lumo – Sata vuotta mielten hallintaa -kirjassa sekä esimerkiksi Laura Halmisen jutussa Hesarissa.

Cambridge Analytica -yhtiö loi vaalikampanjan aikaan äänestäjistä psykometrisen mallin joka perustui sekä ihmisten julkiseen verkkokäyttäytymiseen esimerkiksi sosiaalisessa mediassa että muihin julkisiin datalähteisiin kuten erilaisiin viranomaisrekistereihin. Profiloinnin avulla jokaiselle äänestäjälle voitiin näyttää hyvin tarkasti kohdennettuja versioita viesteistä siinä missä aiemmin mainontaa on kohdennettu haulikolla ampuen vähän sinne päin. Ilman tekoälyä satojen miljoonien ihmisten tietojen kokoaminen ja analysointi ei olisi ollut mahdollista.

Malli on itse asiassa aika lähellä Kiinalaista demokratiaa: maa on aikeissa antaa jokaiselle kansalaiselle pisteytyksen, joka perustuu taloudelliseen, poliittiseen, sosiaaliseen ja oikeudelliseen käyttäytymiseen. Pisteet tulisivat vaikuttamaan kaikkeen: siihen, saatko rahaa lainaksi, voitko matkustaa ulkomaille, millaiseen kouluun lapsesi pääsevät tai saatko huoneen hotellista.

Suomesta halutaan tekoälyn suurvalta ja hyvä niin. Mutta tärkeämpää kuin lähteä kehittämään teknologisia kilpailijoita suuryrityksille on saada jokainen meistä ymmärtämään teknologisen kehityksen mahdollisuudet.

Asioiden konseptuaalinen ymmärrys on tärkeämpää kuin tekninen osaaminen. Tekniikkaa voi jo ostaa bulkkina (esimerkiksi esimerkkinä Googlen avoimen lähdekoodin TensorFlow ja siihen erikoistuneiden prosessoreiden laskentatehon ostaminen), mahdollisuuksien ymmärtämistä ei. Jos tietää mitä haluaa saada aikaan, sopivan sovelluksen löytäminen tai teettäminen onnistuu.

On myös ymmärrettävä riskit – ja se, millaisilla mekanismeilla data ja algoritmit vaikuttavat siihen miten saamme tietoa ympäristöstämme ja millaisilla tavoilla käyttäytymistämme ohjataan.

Viestittelin Heikin kanssa keväällä ja sanoin, että henkilökohtaisesta elämästä ei oikein irtoa inspiraatiota mutta että näistä yhteiskuntaan vaikuttavista ilmiöistä irtoaa. ”Näin lukijana mua, olen pahoillani tästä, kiinnostaa enemmän maailma ja esimerkiksi tekoäly kuin sun oma elämä. Kirjoita siis vaan kaikesta”, Heikki vastasi.

Heikki on Suomen kovimpia journalisteja ja jos hän näin sanoo niin näin on.

Pelkkä perhevapaamalli ei riitä, isän vapaalla olon todelliset kustannukset laskettava

Vihreät esitteli viime viikolla oman perhevapaamallinsa. Ruotsin mallia muunteleva 5+5+5-malli tulisi puolueen mukaan “jopa halvemmaksi” kuin nykyjärjestelmä. Tavoitteena on tietysti kannustaa isiä pitämään runsaammin vapaita. Vihreiden laskelman edullisuus perustuu kuitenkin oletukseen, että isät eivät todellisuudessa käyttäisi kuin neljänneksen käytettävissä olevista vapaista.

Tämäkin on todennäköisesti rohkea oletus. Tällä hetkellä isät pitävät vanhempainvapaasta olemattoman, parin prosentin osan, kuten kirjoitin keväällä.

Vihreiden ulostulo on osa jatkumoa jossa puolueet esittelevät oman mallinsa ja näkemyksen uudistusten toteuttamisen nopeuteen.

Keskusta ilmoitti, samoin viime viikolla, että se haluaa perhevapaiden uudistamisen käyntiin jo tällä vaalikaudella. Isille kiintiöityä vapaata voitaisiin pidentää, mutta Annika Saarikko ei halua sanoa kuinka paljon. Uudistus ei todennäköisesti olisi kovin suuri. Keskusta ei myöskään halua luopua kotihoidon tuesta.

Yle listasi eilen eri puolueiden malleja koosteessaan.

***

20161001_163804

Isille kiintiöidyn perhevapaan kasvattaminen on tärkeä askel matkalla sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Mutta se ei yksin riitä. Kirjoitin keväällä, kuinka esimerkiksi Japanissa on OECD-maiden toiseksi pisin isille kiintiöity ansiosidonnainen vapaa – noin vuosi. Silti sitä ei juuri käytetä.

Suomessa ainakin kaksi muuta tekijää vaikuttavat vahvasti valintaan jäädä vapaalle: asenteet ja sitkeässä istuva käsitys siitä, että usein parempipalkkaisen isän ei taloudellisista syistä kannata jäädä vapaalle.

Asenteet ovat todennäköisesti hitaasti muuttumassa. Mutta pitääkö myytti rahasta paikkaansa?

Keskustan Sirkka-Liisa Anttila toisti lokakuussa väitteen Iltalehdelle: “En usko, etteivätkö isät haluaisi olla kotona. Useimmiten se on taloudellinen kysymys. Perheen talous ei kestä, jos isä on pitkään kotona”.

Toimittaja Olli Waris siteerasi allekirjoittaneen laskelmaa siitä, että vaikka oma bruttopalkkani oli keväällä noin 2000 euroa vaimon palkkaa korkeampi, verotuksen jälkeen “olisi ollut siis taloudellisesti melkein samantekevää, kumpi vanhemmista olisi jäänyt kotiin lapsen kanssa”.

***

Ongelma on siis siinä, että useimmilla on aito ja vilpitön käsitys taloudellisista vaikeuksista siinä tapauksessa, että isä jää kotiin. Tosiasia on, ettei kukaan käytännössä tiedä kuinka asia on todellisuudessa. Asian laskeminen ei ole triviaalia.

Ainoa tapa murtaa myytti – tai todistaa se oikeaksi – on tehdä riittävä määrä puolueettomia laskelmia joissa asiaa verrataan.

Apuna voisi olla laskuri, johon perheet voivat omat tulonsa syöttää ja saada realistisen näkemyksen asiasta.

***

20160708_132928

Kirjoitin tähän blogiin keväällä kokemuksia vanhempainvapaasta Tokiossa, harvakseltaan toki. Olemme palanneet suomeen ja vapaatkin ovat päättyneet. Alun perin aikomus oli lopettaa kirjoittelu – ovathan molemmat kokemukset toistaiseksi päättyneet. Päätin kuitenkin jatkaa uudella näkökulmalla.

Tasa-arvoinen vanhempainvapaa on parhaimmillaankin vain pieni osa elämää – riippuen tietysti lasten määrästä. Mutta tasa-arvoinen perhe- ja työelämä kestää hautaan saakka.

Perustin yhdessä yhtiökumppanini kanssa ensimmäisen yritykseni vajaat kuusi vuotta sitten, ensimmäisen poikani ollessa kymmenkuukautinen. Alusta saakka oli selvää, että lapsi ja perhe menee yrityksen edelle.

Valinta on varmasti maksanut osan menestyksestä. Kun lasten hoidon jakaa oikeasti tasan, ei yrittäjäkään voi tehdä puolison kustannuksella pitkää päivää ja jättää vastuuta kodista ja lapsista toiselle.

Mutta jos asiaa ajattelee tarkemmin, niin menneinä vuosina monen menestyvää uraa tekevän naisen kohdalla tilanne on ollut parhaimmillaankin tämä: asiat tehdään puoliksi. Paljon todennäköisemmin nainen on yhdistänyt oman uransa ja lastenhoidon vaikka asema tai vastuu olisi ollut miestä suurempi. 

Toimitusjohtajan roolin, siinä missä minkään työn, ja lasten tasa-arvoisen hoitamisen yhdistäminen ei ole aina helppoa. Kirjoitan aihepiirin liepeiltä. Tapani tuntien varmasti harvakseltaan.

Japanissa maahanmuuttajalapsia ei syljetä kadulla

Olemme nyt kolme kuukautta valvoneet öitä ja asuneet Tokiossa. Kerroin puistossa suomalaiselle Japanissa asuvalle ystävälle kuinka Tokio on hyvä paikka lapsille. Ehkä hän oli eri mieltä, koska kysyi miksi.  

En osannut suoraan vastata. Miksi olemme tulleet tänne kolmatta kertaa lasten kanssa? Maa, jossa kotona ei voi tömistellä? Jossa perhevapaille jäämisestä on tehty tuskastuttavan vaikeaa ja jossa kaltaisiani neljä kuukautta lasten kanssa poissa töistä olevia (ja sinne vielä palaavia) miehiä ei juuri ole?

Keksin hätäpäissäni ensimmäiseksi syyksi ravintolat. Lasten kanssa on helppo käydä ravintoloissa. Monet ravintolat ovat pieniä ja ahtaita. Varsinkin rattaiden kanssa sisään on usein vaikea mahtua. Toimistotyöntekijöiden suosimissa olutpainotteisissa izakayoissa lapsia ei yleensä edes näe. Siitä huolimatta lasten mukaan ottaminen ei ole koskaan ollut ongelma, päinvastoin. Hillitymmätkin salarymanit innostuvat ihastelemaan ja lepertelemään vauvalle ja kiukuttelevan viisivuotiaan meteli solahtaa sopivasti baarin nousseeseen volyymiin.

Olen todennäköisesti vain juntti suomalainen, joka ei ymmärrä japanilaisten tuhannen vuoden aikana kehittyneitä hienovaraisia tapoja paheksua näyttämättä sitä julkisesti. Niin kuin silloin, kun on ruuhkametrossa yhdeksän miljoonan muun kanssa rattaat pukumiesten ja jakkunaisten varpaille työnnettynä, ja tuntuu siltä ettei ketään haittaa. Konfliktejahan vältetään viimeiseen asti ja pyydellään anteeksi – sumimasen, gomenasai – vaikka vika ei todellakaan olisi pyytäjän.

Mutta kaikki tämä tekee elämästä mukavaa. Täällä ei todellakaan syljetä maahanmuuttajan päälle.

Riku Rantala kirjoitti vuonna 2012 kolumnin Vain Suomessa vihataan lapsia. Rantalan kokemuksen mukaan vain Suomessa lapset eivät saa olla olemassa julkisissa tiloissa.

Varsinkaan maahanmuuttajien lapset eivät Suomessa pääse helpolla. Suomessa asuva kurdimies kertoi Iltalehden haastattelussa, kuinka hänen Suomessa syntyneitä lapsiaan on paitsi nimitelty myös syljetty kadulla. Maaliskuussa perussuomalainen Pirkanmaan piirin varapuheenjohtaja synnytti kohun haukkumalla virpomassa olleita muslimilapsia.

Ei Japanikaan ei ole helppo maa maahanmuuttajille. Maa sulkeutui 1600-luvulla ja avautui ulkomaailmalle vasta vuonna 1853 amerikkalaisen laivaston painostuksessa. Maan siirtolaispolitiikka on edelleen erittäin sulkeutunutta ja maahanmuuttoa rajoittavaa. Kulttuurista ja etnistä homogeenisuutta vaalitaan. YK:n mukaan maa tarvitsisi ikääntymisen vuoksi 17 miljoonaa maahanmuuttajaa vuoteen 2050 mennessä. Se vastaisi 18 prosenttia väestöstä, kun tällä hetkellä ulkomaalaisten osuus on vain noin reilu prosentti.

Japanissa – samoin kuin Suomessa – syntyy vähemmän lapsia kuin mitä väestön pienemisen estämiseksi tarvittaisiin. Maassa monet asiat on tehty vaikeiksi. Työpaikoilla ei edelleenkään katsota hyvällä vanhempainvapaalle haluavia isiä, päivähoitopaikan saaminen on vaikeaa eikä pakolaisia oteta maahan.

Itse olen kuitenkin kokenut olevani hyväksytty, vähintään lasten takia.

Japanilaiset eläkeläiset ja teinitytöt keskittyvät ihastelemaan kahta vaaleaihoista poikaa ja turistin virheet annetaan anteeksi. Rattaissa istuva kahdeksankuukautinen on oppinut hymyilemään vieraille kawaiita toistaville aikuisille kadulla, metroissa ja ravintoloissa.

Hanamikaudella istuimme moneen kertaan piknikillä kirsikankukkien alla eri puistoissa ja eri kokoonpanoilla. Yoyogissa viisivuotias eksyi kahden saman ikäisen kaverinsa kanssa. Puistossa oli joitain tuhansia päihtyneitä japanilaisia ja säkkipimeää. Jossain muualla lapset olisi ehkä siepattu tai vanhemmat saaneet syytteen heitteillejätöstä. Yoyogin puistovahdit eivät olleet millänsäkään kun informoivat kollegoitaan katoamisesta radiopuhelimella. Lapset löytyivät ja ilta jatkui.

Hanamijuhlintaa Yoyogissa

Hanamijuhlintaa Yoyogissa

Jos öisin tunnin tai kahden välein heräävän lapsen aiheuttamaa väsymystä ei oteta huomioon, arki sujuu mutkattomasti. Erityisiä vaipanvaihtotelineitä löytyy vessoista muutaman sadan metrin välein. Ruokakaupan kassa antaa viisivuotiaalle poletin jolla voi ostaa yllätysmunan automaatista. Poliisi tuputtaa karkkia. Lounaalla on helppo ostaa vain yksi ateria ja jakaa se lasten kanssa. Museoissa ja huvipuistoissa lastenrattaille on oma parkkipaikkansa.

Ammattimainen vaipanvaihtoasema Odaibassa

Ammattimainen vaipanvaihtoasema Odaibassa

Saattaa olla että vain kuvittelen että meistä pidetään, mutta mieluummin kuvittelen, kuin kohtaan avointa rasismia ja halveksuntaa. Useampi Japanin suomalainen on sanonut, että aikaisemmin oli selvää, että jossain vaiheessa lasten ollessa isompia muutetaan Suomeen. Nyt ei kuulemma välttämättä tunnu enää lainkaan niin selvältä. Se, miltä jossain maassa asuessa tuntuu, on monesti tärkeämpää kuin se, miten tilastojen, etuuksien tai papereiden mukaan pitäisi. Ehkä olemme olleet onnekkaita täällä.

Tokion harvoja hiekkarantoja

Tokion harvoja hiekkarantoja