Meillä on yhdeksän vuotta aikaa

Minua pyydettiin erääseen tilaisuuteen puhumaan koulun nykytilasta. Aloitin huonoilla uutisilla:

Koulussa on 400 oppilasta, joista 84 käy kuraattorilla. Se tekee 20 prosenttia eli joka viides lapsi tarvitsee kuraattorin apua. Alakoulun oppilaat eivät pääse kuraattorille niin usein kuin olisi tarvis, koska yläkoulun murheet ovat vakavammat.
Tutkimus kertoo, että niistä lapsista, jotka asuvat vakavasti mielenterveysongelmaisen vanhemman kanssa, sairastuu itse 60% 25 ikävuoteen mennessä.
Joka päivä jää Suomessa seitsemän nuorta sairaseläkkeelle mielenterveysongelmien takia. Se tekee noin 2500 nuorta vuodessa. Yksi syy mielenterveysongelmiin on oppimisvaikeudet. Koulu siis aiheuttaa mielenterveysongelmia.
Syrjäytyneiltä nuorilta kysyttiin, mikä heidän omasta mielestään on syy heidän syrjäytymiseensä. Enemmistö vastasi koulu.
Syrjäytyneitä on Suomessa 70 000, joista 2/3 on nuoria.

Yleistieto on romahtanut. Oppilaat eivät tunnista kartasta edes naapurimaata, eivät tunne sanoja saaristo, rannikko, puro.
Opettajat eivät ehdi opettaa. Jos minulta kysytään syytä Pisa-ongelmiin, vastaan, että syy saattaa olla, ettei opetusta anneta enää yhtä paljon kuin ennen.
Opettajien tietoisuus erilaisista oppijoista on aivan liian suppea. Jo kolmasluokkalaiselle annetaan todistukseen viitosia ottamatta selville, miksi lapsi ei opi. Heitämme hukkaan lahjoja.

Mitä voisi tehdä?

Ensinnäkin annetaan opettajille takaisin mahdollisuus opettaa. Järjestetään kouluille parina päivänä viikossa jokin kansalaisjärjestö tai sitten kaupungin nuoriso/sosiaalitoimi organisoimaan ohjelmaa niille lapsille, joille ei ole hyväksi mennä kotiin. Huostaanotto on raskas operaatio ja tapahtuu usein liian myöhään. Kevyempi väliintulo on tarpeen. Jos parin päivänä viikossa joku AMMATTILAINEN, ei kadulta repäisty tukihenkilö, pitäisi huolta näistä lapsista/ nuorista tekemällä heidän kanssaan jotain, mikä tuo iloa elämään, antaa motivaatiota ja innostusta, luo ehkäpä unelmiakin. Positiivisen pedagogian työnäyte.
Opettajille lisäkoulutusta siitä, miten lapsen ja nuoren itsetuntoa kohotetaan. Britit valitsivat koulujensa kärkihankkeeksi nimenomaan lapsen itsetunnon kohottamisen. He totesivat, ettei nykymaailmassa pärjää enää pelkästään akateemisin taidoin vaan lapsella pitää olla sisua, pitkäjännitteisyyttä ja itseluottamusta. He haluavat olla maailman parhaita tässä asiassa ja pitävät asiaa erittäin ajankohtaisena nyt, kun lapsilla on paljon mielenterveysongelmia.
Opettajat tarvitsevat myös lisäkoulutusta erilaisten oppijoiden tunnistamisessa. Moni viitonen todistuksessa katoaa, kun opettaja ymmärtää, että tämä lapsi oppiikin eri tavalla. Alakoulut ovat jo uuden opetussuunnitelman myötä aloittaneet muutoksen. Mielenkiintoiseksi menee ensi syksynä, kun yläkoulujen pitäisi liittyä joukkoon mukaan.

Mitä jos koulun tehtävä olisikin sen yhdeksän vuotisen peruskoulun aikana löytää ennen kaikkea se lapsen elementti, se, missä hän on hyvä? Omasta luokastani olen löytänyt tänä syksynä jo 10-vuotiaan sisustajan, joka muutti minun tekemääni luokan sisustusta ja siitä tuli paljon parempi. Minulla on myös synnynnäinen stand-up-koomikko siellä, sekä johtajahahmo ja organisoinnin huippu. Loppuja tarkastelen vielä.
Me heitämme hukkaan lahjoja, kun emme tunnista lasten moninaisia taitoja. Jos joku ei ole akateeminen, se ei tarkoita maailmanloppua. Meillä olisi yhdeksän vuotta aikaa löytää, että mikä hän sitten on.
Uusi opetussuunnitelma on loistava mutta kuka pitää huolen, että sitä noudatetaan? Että jokaisella on oikeus täyteen potentiaaliin?
Meillä tulisi olla selkeä tavoite: yhdeksänneltä luokalta on tultava ulos hyvällä itsetunnolla varusteltuja nuoria, jotka tietävät, mikä heidän elementtinsä on. Ei 40% nuoria, jotka inhoavat koulua ja itseään vain, koska olemme osoittaneet heille, että hyvin ei mene.
Koululla on pelottavan suuri osuus ihmisen itsetunnon kasvussa. Jos syrjäytyneet mainitsevat koulun huonon olonsa syyksi ja jos mielenterveysongelmien yksi syy on oppimisvaikeudet, kuka uskaltaa nostaa kissan pöydälle?
Meidän pitäisi tajuta, mikä mahdollisuus koululla olisi muuttaa tilanne dramaattisesti. Toki se vaatii myös varoja mutta ennen kaikkea asennemuutoksen.
Meillä on jokaisen lapsen kohdalla yhdeksän vuotta aikaa.

Kommentit
  1. 2

    Leena sanoo

    Nuorten mielenterveysongelmia ehkäistään ennen kaikkea tekemällä sellaista järjestelmällistä sosiaalipolitiikkaa, joka ehkäisee vanhempien mielenterveysongelmia. Kaikki muu on vain tulipalojen sammuttelua, johon toki siihenkin on ryhdyttävä enenevässä määrin, kun nykyhallituksen leikkaukset vievät resursseja.

  2. 3

    Petra Sohlman sanoo

    Viittaan väittämään: ”Suomessa on 15-29-vuotiaita miljoona. Heistä 40% on suorittanut vain peruskoulututkinnon.”

    Mielestäni vaikuttaa siltä, että tähän 40 % lukemaan on virheellisesti laskettu mukaan myös parhaillaan toisen asteen koulutuksessa olevat.

    Luku vaikutti niin suurelta, että vaivauduin etsimään Tilastokeskuksen koulutustilastosta vuosien 2000-2015 peruskoulun päättäneiden, toisen asteen vuosittain aloittaneiden ja keskeyttäneiden lukumäärät. Olettaen, että keskeyttäneet eivät aloittaneet uutta tutkintoa, sain toisen asteen ulkopuolelle jääneiden (toisen asteen koulutukseen menemättömät ynnä keskeyttäneet) osuudeksi 15 ikäluokasta (15-29) yhteensä noin 20 %. Jos lasken mukaan koulutuksessa parhaillaan olevat, saan osuudeksi juuri 40 %.

    Asia on vakava, mutta luku vaikuttaa pahasti väärältä.

  3. 4

    Teija sanoo

    Kiitos kirjoituksestasi. Se herätti ajatuksia ja tunteita. Mietin itse juuri eilen, jos olisin opettaja, mitä opettaisin. Päädyin kanssasi aika samoihin teemoihin: ihminen tunnistaisi omat vahvuudet ja arvostaisi itseään sekä tietäisi, miten oppii. Sille perustalle on hyvä tulla elämän.

    Minun kohdallani koulu onnistui tehtävässään loistavasti paperilla, arvosanoin mitattuna. Mutta edelleen yli 30-vuotiaana opettelen hahmottamaan itsearvostusta ja omia vahvuuksia. Toki tämäkin on hyvä aika niitä oppia. Mutta jälkikäteen ajatellen kouluajan olisi varmasti voinut käyttää hedelmällisemminkin kuin ulkoa oppimiseen.

    Sen sijaan en varauksetta jaa käsitystäsi siitä, että
    ammattilaisuus olisi avain tässä. Toimin itse pari vuotta ”kadulta repäistynä tukihenkilönä” ja koin aidosti antavani nuorelle välittämistä, iloa, erilaisia näkökulmia, mahdollisuuksia kasvaa ihmisenä ja vain olla juuri sitä mitä on. Hänen itsearvostuksensa kasvoi, tukihenkilöstä huolimatta.

    Mielestäni lasten ja nuorten kanssa tärkeintä ammattitaitoa on olla läsnä aidosti. Herkästi kuulla ja nähdä. Sellainen vahvuus voi olla muillakin kuin sosiaali- tai kasvatusalan opinnot suorittaneilla. Ja sekin kannattaa hyödyntää. Juuri sellaisena matalan kynnyksen ensimmäisenä tukitoimena.

    Mutta jos herkkä sydän ja kuuntelu on muun ammattitaidon ohella opettajan vahvuus, on hänellä mielestäni hyvät mahdollisuudet osaltaan tukea oppilasta potentiaalinsa löytämisessä ja käyttämisessä.

    Hmm, tämä kyllä herätti kytevää kipinää vielä joskus opiskella opettajaksi.

    • 4.1

      sanoo

      Kiitos kommentista. Vastustan kadulta repäistyjä, koska olen nähnyt sellaisia tukihenkilöitä, joilla itsellään on alkoholi ja mielenterveysongelmia ja toimivat lasten tukihenkilöinä. Aivan varmasti ihmisillä on taito kohdata lapsi mutta onko ongelma sitten liian väljässä karsinnassa vai onko ollenkaan karsintaa, jos haluaa tukihenkilöksi?

      • 4.1.1

        Teija sanoo

        Itse olin tukihenkilötoiminnassa mukana MLL:n kautta. Heidän yhteistyössä lastensuojelun kanssa. Tukihenkilöille oli useamman päivän koulutus ja lisäksi soveltuvuushaastattelut ja tuki MLL:n järjestemänä. Ja karsintaakin todella tapahtui. Siinä mielessä emme olleet ihan suoraan kadulta. Sekin on tietenkin mahdollista mutta ei varmasti kenenkään edun mukaista.

  4. 5

    Marika sanoo

    Tärkeällä asialla olet, mutta tuosta yhtälöstä on kyllä kokonaan unohdettu koulupsykologi, joka tekee myös tärkeää työtä niin oppimisvaikeuksien kuin mielenterveysongelmien ehkäisyn saralla koulussa. Kyllä niitä kissoja nostetaan pöydälle ja oppimisvaikeuksiin tartutaan. Paljon tehdään, hyvä kysymys onkin se miksi se ei riitä ja mitä se muu sitten on, mitä pitäisi tehdä. Uskon vahvasti, että avainasemassa lapsen ja nuoren kasvussa ovat hänen lähiympäristö ja lähiaikuiset.

    • 5.1

      sanoo

      Koulupsykologi ja kuraattori ovat niin tärkeitä, että vaikeilla alueilla heitä pitäisi olla enemmän ja joka koulussa kokopäiväisinä molemmat. Erinomaista enneltaehkäisyä olisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *