Levittääkö koulu sivistystä?

Tällaiseen kysymykseen haki vastausta FinnSight 2016 tapahtuma Helsingissä. Onko koulu enää se, mikä vastaa sivistyksestä? Riippuu siitä, onko sivistys piharatamon tunnistamista ja jokien luettelemista ulkoa vai onko se nyky-yhteiskunnan ilmiöiden tunnistamista?
Koulu on mielestäni nyt, tänä syksynä, tajunnut, että muutos on tehtävä, jotta koululla olisi jonkinlainen haju nykymeiningistä.

Kysyin itse paneelissa, miten sivistystä voi jakaa, jos lasten mielenterveysongelmat paisuvat ja kotiolot ovat sellaiset, että minä opettajana olenkin turvan tuoja ja rajojen laittaja.
Olen perin juurin väsynyt siihen rooliin. Minä haluan opettaa. En lohduttaa hysteerisesti joka päivä itkevää lasta, joka pelkää kaikkea, mikä liikkuu. En puhutella 10-vuotiaita poikia, jotka katsovat kotona K-18 elokuvia ja pelaavat K-18-pelejä ja sitten piirtelevät taululle pippelin kuvia ja huutelevat pihalla : Voi kyrpä!
Kauhean monta kertaa ei riitä empatia pojalle, joka sanoo joka kerta, joka asiaan : Ei huvita, ihan sama. Tiedän, että äitiä on hänelläkin ikävä mutta kun en jaksa olla kaikkien äiti.
Aikaisemmin niitä oli vain pari mutta nyt puoli luokkaa. Toki kasvatus kuuluu työhöni mutta ei tämä ole enää kasvatusta. Tämä on ensiapua kriisiin.
Yksi huutaa ja heittelee tavaroita. Olen ensimmäinen, joka laittaa rajat: ET HEITÄ.
Rajan laittajana olen monelle. Nykyään saa kieltää viisi kertaa peräkkäin ja koska sittenkään ei totella, pitää korottaa ääntä. Tämäkin on uusi asia. Ennen riitti, että sanoi kerran, korkeintaan kaksi. Jos menen töihin iloisena, olen vihainen viimeistään vartin päästä.
Eräs oppilas kirjoitti perheessään olevan 17 lasta. Ajattelin, että oli ymmärtänyt asian väärin. Mutta ei, oli puoli-siskoja ja puoli-veljiä, sitten oli puoli-isän ja sen uuden vaimon lapset ja puoli-äidin ja sen uuden miehen lapset ja kaikkiaan 17, joiden sisko hän tunsi olevansa. Yhtä itkua selvitettäessä oli paha mieli siitä, ettei päässytkään äidille viikonlopuksi, kun puoli-isä ja neljäsosaäiti ei suostunut ja sitten äidin uusi mies eli uusi puoli-isä oli suuttunut ja tuli riita eikä hän näekään nyt niitä kahdeksasosasiskoja. Minulla pyöri silmät päässä ja pystyin sanomaan vain:
-Aha.
Kun tasa-arvoisesta avioliittolaista on vängätty iäisyys, kysyn vaan, missä on Päivi Räsänen ja persut: montako kertaa saa olla puoli-isä? Jos on puoli-isä neljän eri naisen lapsille, eikö siitä voisi tehdä jo kansalaisaloitetta? Saa olla isä ja puoli-isä ja sitten piuhat poikki? Kun joku seuraavan kerran mainitsee, että ydinperhe on iskä ja äiskä ja siinä on lapsen hyvä olla, maksan liput Turun suuntaan katsomaan realiteettia.
Sivistys? Minulla ei ole aavistustakaan, mitä työssäni jaan. Katastrofiapua kriisitilanteisiin? Sivistyksestä ei ole kyllä tietoakaan.

Kommentit
  1. 1

    Riikka sanoo

    Ei lapsi itkenyt puoli-isiä, -äitejä tahi -sisaruksia. Jos opettaja ei sitä ymmärtänyt niin… Lapsi itki pettymystä ja ikävää. Eikö opettaja olisi siis voinut lohduttaa ihan ilman henkistä silmienpyörittelyä? Ja mitä tulee 17-lapsiseen perheeseen niin olisihan sitä voinut vaikka iloita siitä, että lapsella on oma lauma.

    Tämän kolumnin sävy oli lasta ja lapsen tunteita aliarvioiva. Minun mielestäni.

    • 1.1

      sanoo

      Kuka ne pettymykset ja ikävän oli aiheuttanut? Ne aikuiset. Silmien pyörittely oli henkistä- luonnollisesti. Lohdutettu on mutta jossain menee raja, jaksamisen raja. 17-henkinen lauma näyttää tuottavan vain pettymyksiä tässä tapauksessa, kun kukaan ei pidä lupauksiaan. Lasta näistä ei voi vastuuttaa vaan aikuisia. Lapsi yrittää vain selvitä.

  2. 2

    Riikka sanoo

    Hmmm. Ehkä olin liiankin kärkäs. Anteeksi siitä. Saman tyyppisten juttujen kanssa toimivana (äidin ja huolenpidon ikävää jne.) yritän kuitenkin pitää toivoa yllä. En haluaisi ajatella, että tilanne on kuvaamallasi tavalla toivoton. Laumasta saattaa löytyä toivoa ja tukea pettymysten lisäksi. Ei ehkä aina tahi koko ajan, mutta edes joskus.
    Mitä ajattelet, mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä, jotta opettajalla js oppilailla olisi helpompaa?

    • 2.1

      sanoo

      Tottakai löytyy toivoa, joka päivä.On mielestäni liikaa vaadittu opettajalta hoitaa nykyään kaikki asiat. Tämä ei ole enää sitä, mihin olen kouluttautunut ja mitä haluan tehdä. Kollegojen kanssa keskustelun jälkeen huomaan, etten ole ainoa, joka ajattelee näin. Mitä pitäisi tehdä: kodit tarvitsevat apua kasvatuksessa. Koulut ovat vain laastareita, ongelma on kotona.

  3. 3

    Riikka sanoo

    Ymmärrän turhautumisesi. Ja edelleen pahoittelen sanavalintojani. Joskus voisin lukea kirjoittamani vielä toisenkin kerran ajatuksella ennen kuin sen lähetän… Ja joskus (usein) voisin olla tietenkin kirjoittamatta mitään.

    Ja olen samaa mieltä siitä, että koulu/opettaja ei voi korvata vanhempaa eikä kasvatuksen puutetta. Mutta miten ihmeessä niitä perheitä sitten tuetaan? Ja missä? Minulla ei ole yhden ainutta vastausta. Se ei sinällään ole ihme, mutta välillä mietin, onko kenelläkään. Se tässä tämän maan menossa tuntuu olevan kaikkein huolestuttavinta. Minun mielestäni. Rahaa vartioidaan, sitä säästetään ja siitä puhutaan, mutta missä on ajatus siitä, että mitä sitten? Onko jollakin jossakin jokin kokonaissuunnitelma siitä, miten tässä maassa, tässä kaupungissa, näissä lähiöissä nyt sitten mennään eteenpäin?

  4. 4

    Tuitsi sanoo

    Olen Maaritin kanssa täsmälleen samaa mieltä:
    opettaja ei ehdi opettaa, aika menee järjestyksen ja lasten tasapainon ylläpitämiseen.
    Taloudellinen epävarmuus ja elämän repaleisuus
    syövät perheiden voimavaroja. Mistä lapsi saa tulevaisuuden uskoa
    ja voimia, ellei niitä ole vanhemmillakaan.

  5. 5

    Mimmu sanoo

    Kiitos, Riikka, ajatuksistasi. Maaritin esittämät asiat ovat todellisuutta ja minäkin odotan poliitikkojen toimenpiteitä lasten parhaaksi ja kotien heräämistä siihen, että lasten hyvä menisi omien halujen edelle. Ymmärrän Maaritin tärkeän pointin ja sinun vastauksesi, älä pyydä sitä anteeksi. Opettajan on toimittavansa puhaltamaan ja koulun laastaria, vaikka emme sitä haluaisikaan. Vaihtoehtoja ei ole. Mutta pitäisi olla. Jotain pitäisi oikeasti tehdä. Toivontuojana on raskasta olla päivästä päivään mutta sille ei ole vaihtoehtoja. Voimia päiviinne, kollegat.

  6. 6

    Anne Immonen sanoo

    Opettajaksi opiskelevana, tämä on se skenaario mitä pidän hyvinkin mahdollisena. Blogin loppuosa herätti hilpeyttä erityisesti. Lasten todellisuus on ihan toista kuin mihin aiemmat sukupolvet ovat tottuneet. He tuovat tuon muuttuneen todellisuuden myös mukanaan luokkatilanteisiin.

Trackbacks

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *