Elämäni ihmeellisin kysymys

Kymmenisen vuotta sitten opiskelin musiikkiterapiaa. Ajattelin saavani siitä musiikin opetukseeni uusia virikkeitä ja sainkin. Nykylapset rakastavat kuunnella musiikkia ja piirtää sen, mitä siitä tulee mieleen. Ja sitten hyvä keskustelu päälle.
Muutaman mielenkiintoisen koukeron jälkeen päädyin harjoittelemaan musiikkiterapian antamista kuudelle alle kouluikäiselle sokealle lapselle. Kävin heidän kotonaan kerran viikossa ja esittelin soittimia viuluista sähköbassoon ja maracassista djembe-rumpuun. Lauloimme ja soitimme lastenlauluja ja poikkeuksetta kaikki olivat erittäin musikaalisia.
Haastavin oli pieni poika, joka oli sekä kuuro että sokea. Elämäni avuttomin tilanne: olen kahdestaan lapsen kanssa eikä minulla ole mitään tapaa kommunikoida hänen kanssaan. Paikalle piti tuoda tulkki, joka viittoi sanoja suoraan pienen pojan kämmeneen. Minulle piti keksiä nimi eli ele, joka tehtäisiin aina, kun tulen. Päätettiin, että otsallani oleva hiuskiehkura olisi tuntomerkkini ja kun tulisin, pojan otsaan viitottaisiin kiehkura, niin hän tietäisi minun olevan paikalla. Toin koulusta sähköbasson ja laitoin sen niin täysille, että parketti tärisi, niin sain pojan nauramaan. Teetätin myös kaiuttimen, joka toisti bassoäänet todella lujaa ja sitten laitoin hänet istumaan selkä kiinni kaiuttimeen, niin hän aisti rytmin niin hyvin, että pystyi rummuttamaan tahtia.
Musikaalisesti lahjakkain oli 5-vuotias tyttö, jonka huoneessa oli jo piano ja hän soitti oikean käden sormilla kaikkia niitä lastenlauluja, joita ennestään tunsi. Vasen käsi ohjasi oikeaa kättä jännästi. Kiinnitin koskettimiin teipillä pienet nystyrät tiettyjen koskettimien kohdille, jotta hän tietäisi, mistä aloittaa. Välillä minä soitin sointuja ja hän keksi sointujen päälle melodioita. Jos pyysin surullista melodiaa, hän alkoi luritella mustilla koskettimilla. Iloiset melodiat tulivat valkoisilta.
Kerran hän keskeytti soittamisen yhtäkkiä ja kysyi:
” Kato, eiks mul ooki hienot uudet silmät?”
En ymmärtänyt, mistä hän puhui ja sanoin, että on tosi hienot silmät.
” Nää on kopiot äidin silmistä”, hän jatkoi.
Kuulin äidiltä, että lapsella ei ollut omia silmiä ollenkaan ja äidin silmistä oli tehty kopiot, muistaakseni lasiset. Ja kerran vuodessa ne piti käydä Helsingissä vaihtamassa, kun silmäkuoppa kasvoi ja vanhat lasisilmät putoilivat pois. En olisi aavistanut mitään, niin kauniit ne oli.
Lapsen musikaalisuus oli sitä luokkaa, että päätin laittaa hänet pyrkimään Turun konservatorioon pianotunneille. Soitin ensin rehtorille, että voisiko täysin sokea lapsi pyrkiä.
” Ei voi. Meillä soitetaan nuoteista ”, vastasi rehtori. Sen sijaan, että olisin räjähtänyt nauramaan ääliömäistä vastausta, sanoin, että juurihan Helsingistä oli valmistunut sokea pianonsoiton opettaja.
Tästä häkeltyneenä rehtori sanoi, että no kai voi sitten pyrkiä.
Pyrittiin ja päästiin sisälle. 5-vuotiaalta sokealta aika kova juttu. Vaikutuksen taisi tehdä aikamoinen improvisointitaito.
Viime viikolla kävin kuuntelemassa nyt 16-vuotiasta musiikkilukiolaista. Hän säesti kansanmusiikkibändiä harmoonilla. Hän oli jo suorittanut 3/3- tutkinnon klassisessa musiikissa ja oli nyt suureksi ilokseni siirtynyt pop-jazz-linjalle. Oli kuulemma myös järjestänyt yksin kirkkokonsertin vanhuksille, opetellut netistä kitaran soittoa, ollut neljä päivää yksin Oriveden opistolla suorittamassa pelimannimerkkiä jne.
Kysyin, joko on toiveammatti mielessä ja vastaus tuli kuin tykin suusta: äidinkielen opettaja. Koetin estellä, että ei opettajaksi, älä…ja hän sanoi, että nykyään on niin hienoja innovaatioita, että opettaminenkin varmasti muuttuu paljon. Kysyin, miksei muusikon ura?
” Ei elätä”, oli vastaus. Kyllä elättää, vakuuttelin.
Kun ensimmäinen kappale alkoi, levisi tytön naamalle niin onnellinen hymy, että näki kyllä, milloin hän on elementissään. Mikä soittamisen taito. Minä, vanha musiikinmaikka, olisin varmasti tarvinnut nuotit joka ikiseen kappaleeseen ja nautinnon sijaan olisin hermoillut jotakin. Mietin, miten ihmeessä hän oli harjoitellut kaikki etydit ja Bachit niihin kurssitutkintoihin ilman nuotteja. Kaikki korvakuulolta.
Ajatelkaa, mikä sisu. Mikä tahdonvoima. Mikä motivaatio. Mikä lahjakkuus. Arjen sankarikin on aivan liian lattea ilmaisu.
Mietin, milloin teen jotain sellaista, että hymy nousee huulilleni. Milloin olen elementissäni?
Näkisinkö paremmin, jos sulkisin silmäni?

Kommentit
  1. 1

    Leena sanoo

    80-90-luvun vaihteessa Lauttasaaren ala-asteen musiikin opettaja oli sokea. Opetti useamman sulupolven soittamaan nokkahuilua. Välillä hänellä oli avustaja, muttei suinkaan joka vuosi. Luokassa oli tiukka kuri, mutta hienosti homma toimi. Ehdottomasti vain opettajaksi tämäkin nuori lahjakkuus! Oppilaista kasvaa myös ennakkoluulottomia, kun huomaavat että sokeanakin voi tehdä ihan normaaleja juttuja.

  2. 2

    Jussi sanoo

    Todella hieno kirjoitus. Jäi vähän vaan häiritsemään, eikö musiikin kirjoittamiseen todella ole mitään sokeille soveltuvaa menetelmää, kuten Braille tekstille? Luulisi että siitä olisi paljonkin apua sokeille, jotta ihan kaikkea ei tarvitsisi opetella korvakuulolta.

    • 2.1

      sanoo

      Kysyin asiaa asianosaiselta. On olemassa pistekirjoitus nuoteille mutta on vaikeaa lukea nuotteja, kun samalla ei voi soittaa. Hän on käyttänyt niitä lähinnä teoriatunneilla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *